perjantai 16. maaliskuuta 2012

Kun tekoviiksetkin vapisevat: miten selviytyä esitelmästä?

Oppilaat pitävät parhaillaan suullisia esityksiä. Päivän aikana saattaa tulla vastaan myyntipuheita, kaninhoito-ohjeita, tupakkavalistusta, koulukiusaamiskampanjointia ja pieleen menneitä tatuointeja. Esityksen itsestäni kielsin, sillä koskaan ei tiedä, mitä oppilaille tulisi vastaan. Olisi hirveää, jos alastonkuvani vuotaisivat nettiin tai kesäleirillä tapahtunut virrenveisuu löytyisi jostain arkistojen kätköistä. Ei sitä tiedä, millaisiin temppuihin nykytekniikalla pystytään. Videokuvattavana olin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, kun sukulaismies Kemistä oli hankkinut (talon kokoisen) kameran. Istun vaivaantuneena ruskealla nahkasohvalla ja pelaan elektroniikkapeliä. Collegepaita on housuissa. Myöhemmin esittelen pyöräilyä, kiepin ja jäisen hiekkalaatikon epätoivoista hakkaamista muovilapiolla. On hirveän tärkeää, että lapsuudesta on kaikkia kivoja ja luonnollisia muistoja.

Objektiivisesti tarkasteltuna vaikutan videolla vähän yksinkertaiselta ja aika pullukalta.

Esiintyminen muiden edessä on aina vähän jännittävää puuhaa. Joskus jo se saa sydämen tykyttämään, että odottaa vuoroaan nousta ylös ja heilauttaa kättä tervehdykseksi. Siinäkin tilanteessa ehtii nimittäin (kuulemma) miettiä tuhanteen kertaan, olisiko heilautus ehkä kuningatarmainen, nyökkääkö samalla vai niiako peräti ja moneenko suuntaan, sanooko hei vai heippa vai moi vai terve vai iltaa? Kerran suusta lipsahti tsau, ja se oli jo aivan liikaa. Vaikka olenkin kansainvälinen, pitää muistaa, että muut eivät välttämättä ole. Meillä täällä Mettäperällä ei lähdetä metrolla kauppakeskukseen, vaan valjastetaan hevonen ja istutaan rekeen, kun kello löi jo viisi. Miksi tuollainen tervehdystilanne sitten jännittää? Eikö sitä nyt totta vie osaa nimeään sanoa, tai jos edes sitä ei vaadita, heiluttaa? Senhän oppii yksivuotiaana, välkyimmät alle. Itse olin varmasti aika pieni.

Oppilaille olen luvannut, että jos kaikesta rakentamastani kodinomaisesta laitostunnelmasta huolimatta oma suullinen esitys oksettaa tai pyörryttää, niin istua saa ja nojata pöydänkulmaan ja oksentamispaikka vessassa on heti käytävän toisella puolella. Olen myös opastanut hengittämään, sillä se on näissä puuhissa tärkeää. Kaiken muun hyvän lisäksi luokassani on hätäuloskäynti, joten ovesta voi juosta halutessaan suoraan ulos vaikka kotiin asti. Jos jaksaa, itse en viitsisi vaivautua.

Jos oma äidinkielenopettajanne ei ollut aikoinaan terävänä ja kaipaatte vahvistusta esitelmäasioissa, niin tässä teille lisää ohjeita. Ihan hyväntahtoisuuttani niitä jakelen.

- Jos kädet tärisevät jännityksestä, kuljeta takataskussa mukanasi kokoon taitettavaa nuottitelinettä, joka edustaa pöydän puuttuessa suunnitelma B:tä ja pitää paperin paikoillaan. Vaihtoehtoisesti voit myös istua tuolille ja kiinnittää paperin nuppineulalla reiteen. Hakaneulakin käy tai naru, teippi on epäluotettava ja saattaa irtoilla. Varmin menetelmä on hitsata teksti raudanpalalle. Eipä lerpata paperi.

- Äänitä esitys kotona nauhalle ja auo suutasi sen tahtiin. Jos haluat esityksestäsi hauskemman, pistä joku muu, vaikka möreä-ääninen naapuri, lukemaan taustanauha, ja esityksen jälkeen lausut kiitokset vienosti omalla äänelläsi. Aina kannattaa olla jokin yllätysmomentti. Ilotulituskin käy ja jää takuuvarmasti mieleen.

- Naamioidu. Hanki tekoviikset. Värjää hiuksesi. Näin sinua ei tunnista kukaan, ja mahdolliset mokat ja reklamaatiot voit osoittaa eteenpäin.

- Ala itkeä. Sen jälkeen kaikki virheesi tai jännitysmokasi annetaan anteeksi. Ei sillä sisällölläkään sitä paitsi mitään suurta väliä ole, ei sinua kukaan jaksa kuunnella.

Näin. Ei kun esitelmänpitoon ja vaikka PowerPointeja tekemään. Niitä ei tarvitse kuin napsautella eteenpäin tai ajastaa alusta loppuun. Itse voi istua tuolilla ja ottaa torkut.

6 kommenttia:

  1. Ooh, nämä neuvot farkkuihin nidottuina lähden paljon suuremmalla itsevarmuudella pitämään luentoa seuraavan kerran! Kiitos :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, opit pääsevät heti käytäntöön!

      Poista
  2. Ehdottomasti nappaan vinkit talteen seuraavaa koulutusta varten. Jotain yhteistä meidän työssä muuten on. Mäkin alotan tilaisuudet aina kertomalla missä on hätäpoistumistie.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on luokassa myös kidutuskammio. Pitää olla valinnanvaraa. :D

      Poista
  3. Mulla oli nuorena tyttönä taktiikkana valita istumapaikka luokan eturivistä oikean reunan ensimmäisestä "pulpetista". Siinä istuessa piti läksyistä tehdä etukäteen ainakin ensimmäinen tehtävä tai osata läksyjen alku. Muut tehtävät jotka olivat tulossa kerkesi laskea mikä sattuu ja tehdä se muiden tehtävien aikana. Meillä oli innokas englannin opettaja, joka teetätti meillä suullisen esitelmän. Tietenkin olin ensimmäisenä vuorossa. Valmistelin esitelmän kopioimalla tekstin harrastuksestani kertovasta kirjasta. Siihen aikaan ei tietokoneita ollut käytettävissä. Esitelmäpäivä koitti menin luokkaan polleana pitämään esitystä. Opettaja tuli luokkaan ja raahasi luokkaan tv-kameran kokoisen videointilaitteen. Siihen aikaan ei moista laitetta ollut edes nähnyt. Ja ole hyvä Irmeli ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauhean stressaavaa ollut tuo koulunkäyntisi. Ei ole helppoa olla teini, nyt tai aikaisemminkaan... Opettajien syytä kaikki.

      Poista