Kurkipotkua kylkeen

Olen hyvin korkeasti koulutettu ja parhaina päivinä jopa älykäs, mutta muutamaa asiaa en ihan pysty itse selvittämään. Pitkien, vaaleana tuulessa hulmuavien hiusteni takut selvitän kyllä vaikka repimällä, ja konflikteja minulla ei rauhaa rakastavana ole koskaan ollutkaan, mutta teknisten laitteiden edessä antaudun ja huudan apuun miehistä voimaa. Mielestäni stereotypioita vastaan on turha taistella. Nainen tekee ruokaa ja mies vaikka poraa seinää, ellei muuta keksi.

Tässä eräänä päivänä kävi niin ikävästi, että paistellessani pannulla lajitoveriani pekonia huomasin, ettei vielä edes neljävuotispäiväänsä nähneestä liesituulettimesta kuulunut enää ollenkaan hurinaa, ja olipa valokin siinä samalla sammunut. Painelin varmuuden vuoksi nappuloita useampaan kertaan, hennon kevyesti ja kiroamatta tietenkin, mutta niin se vain pian leijui taloon paistuvan läskin sakea tuoksu. Aika samanlainen, mikä minua yleensä ympäröi aurinkoa ottaessa, havaitsin. Jos tapahtumasta jotain hyvää hakee, niin pekoninkäry kyllä peitti näppärästi kainalohien, mutta koska liesituuletin on hankintana suhteellisen kallis, asia alkoi tietenkin harmittaa.

Kun laite menee epäkuntoon, on suoritettava ensimmäiseksi aina yksinkertainen toimenpide. Se on potku kylkeen. Tässä tapauksessa jouduin kuitenkin toteamaan ilmavan pikku kurkipotkun hankalaksi, vaikka varsin notkea olenkin. Saan esimerkiksi kädet polviin aika helposti. Minulla oli siis ongelma. Toki olisin voinut iskeä liesituuletinta napakasti nyrkillä, mutta mitäs sitten, jos se olisi tipahtanut iskun voimasta alas? Olen nimittäin paitsi notkea, myös luonnostani voimakas. Pahin mahdollinen vihakatseenikaan ei auttanut,  joten ymmärsin, että tarvitaan apuvoimia. Niitä pitää aina olla naisella puhelimen pikavalinnoissa: isää, aviopuolisoa, seurustelukumppania, naapurinsetää ja luottosähkömiestä. Kun jollekin heistä soittaa, on oma osuus hoidettu ja voi keskittyä olennaiseen, kuten vaikkapa lattialistojen pyyhkimiseen.

Liesituuletin tulikin korjatuksi tänä aamuna jo ennen kahdeksaa, kun pelastajasähkömies tuli apuun sankarinviitta kahdenkymmenen asteen pakkasessa maata viistäen. Hän kiipesi jakkaralle, puhutteli liesituuletinta ensin ankarasti, irrotti sitten pari osaa, vilautteli piipittävää mittaria ja tadaa - valkeus ja hurina tulivat. Me katsoimme, että näin oli hyvä.

(Sähkömiehen homma on kyllä tosi leppoisaa puuhaa. Ei tarvitse välittää kuin siitä, ettei saa esimerkiksi sähköiskua ja kuole. Toista se on vaikka opettajan hommissa, joissa voi helposti vaikkapa stressaantua, mikä on henkisesti tosi rankkaa.)

Vaikka oikeastaan olen itsekin aika taitava koneiden kanssa. Saavuttuani liesituuletinepisodin jälkeen onnellisena kouluun kuulin nimeäni kutsuttavan. Kollega tuli nolona tunnustamaan, että oli rikkonut tietokoneeni näytönohjaimen. Kysyin, mikä se on. Lisäksi hän oli huomautti, että oli huomannut luokkani loisteputkivaloputkien räpsyttelevän ikävästi. Ei hätää, vakuutin, edetään vaan toimintasuunnitelman mukaan: Ensin tietokoneelle pieni, mutta käskevä töytäisy. Sitten virrat pois ja uudelleenkäynnistys. Odottelua. Ei toimi. Pieni kiukkuinen lisäläpsäisy, ja tadaa, kone päästeli jo tuttuja merkkiääniä. Meikäläinen on nero.

Seuraava asia olikin etsiä puhelimen pikavalinnasta talonmiehen numero, jotta hän tulisi vähän säätämään lamppuja tai mitä niille nyt pitää tehdä. Niin helppoa se naiset voi olla. Jos tietokone ei olisi lähtenyt käyntiin harkittujen toimenpiteideni jälkeen, olisin käynyt sanomassa rehtorille, että ostaa uuden.