Neumann, anna sun osoite

Kun olin varhaisteini tai oikeastaan vielä puhtaasti lapsi, sain Dingon kasetin. Sen, jossa aurinko laski selän taa, oltiin liikennevaloissa ja mikä rajuinta, nahkatakkinen tyttö oli nähnyt helvetin. Siinä kohtaa käänsin aina volyymiä vähän pienemmälle. Ongelmiin törmäsin paitsi kirosanan, myös muun sanoituksen suhteen, sillä en saanut kappaleen kaikista sanoista vuosikymmeneen mitään selvää: "Hän on ollut joskus nuori nainen, käyttänyt aineita spidistä tintidii..."  Maailmani oli vielä viaton. Kasettiaika oli näin jälkeenpäin ajateltua ankeaa ja hankalaa, mutta miten nostalgista olisikaan nyt pistää Kerjäläisten valtakuntaa pesään ja kelata parhaita kappaletta edestakaisin. Kätevimmin se onnistui, kun piti play-nappulan pohjassa ja samalla painoi nuolta eteen- tai taaksepäin. Nauhan stoppaaminen ennen kelaamista olisi vaatinut monta ylimääräistä painallusta, sillä kappaleiden vaihtumiskohta piti aina arvioida - paitsi sen jälkeen, kun sain stereot, joissa biisien välinen tauko pysäytti kelaamisen automaattisesti. Se oli jo sen verran upea tekniikka, että teki mieli seisoa soittopelin vieressä ja otattaa valokuva niin fiksusta vehkeestä ja sen permanenttipäisestä omistajasta. Taidettiinpa sellainen ottaakin. En laita sitä tänne.

Koska olin tosifani, minulla oli kolmannella luokalla koulukuvassa ruutuhousut ja aniliininpunainen collegepaita, jossa oli iso keltainen D-kirjain. Voitte varmasti kuvitella, miten hieno se oli. Toki D saattoi tarkoittaa myös Dallasia tai Dynastiaa, mutta en usko. Muistan lisäksi hyvin, miten eräällä Lapin-reissulla sain ostaa huoltoasemalta nuortenlehden, jonka kylkiäisenä oli musta Dingo-hanska. Pidin sitä tietenkin yölläkin, sillä pohjoisessa oli kylmä kaikista peiton alla olleista erivärisistä sifonkihuiveista huolimatta.

Fanikokoelmani karttui, kun pari poikapuolista koulukaveriani lahjoitti minulle kainosti Suosikki-lehden välissä olleet Dingo-tarrat, jotka liimasin kirjoitusalustaani ja joita asiaankuuluvasti silittelin päivittäin. Pojat itse eivät tietenkään myöntäneet Dingoa itse kuuntelevansa, sillä heidän kuului julkisen imagonsa vuoksi kirjoittaa mustalla tussilla penaaliin ja farkkutakkiin WASP, KISS tai DIO. Minulla ei lukenut missään mitään, sillä olin tarkka luonne jo tuolloin, mutta vaatekaapin oveen kiinnitin kyllä sinitarralla Neumannin julisteen. Iltaisin panin aina kädet ristiin ja rukoilin, että julisteeseen piirtämääni puhekuplaan olisi aamulla ilmestynyt Neumannin osoite fanipostia varten. Ele oli looginen, sillä mistä muualta sen muka siihen aikaan olisi saanut? Kirjastosta? Puhelinluettelosta? Olin tuolloin hirveän pettynyt paitsi tiedonkulkuun niin myös ikääni, sillä sen alhaisuus oli este keikoille pääsemiselle. Ennen aamenta rukoilinkin vielä myös sitä, että Neumann tulisi hakemaan minut keikkabussillaan. Serkkuni rukoili, että David Hasselhof olisi hänen isänsä. Ei meillä hyvin mennyt.

Jumala ei kuullut minua ennen kuin täytin kolmekymmentä vuotta. Silloin pääsin vihdoin pikkujouluissa näkemään teiniaikojeni sensaatioyhtyeen lavalla. Itkuhan siinä tuli liikutuksesta ja kaikesta patoutuneesta odotuksesta. En kuitenkaan päässyt reppuselkään, mikä oli varmaan Neumannin kannalta ihan viisas ratkaisu. Ensi kerralla sitten.

Viikonloppuna olimme jälkikasvun ja neljäntuhannen muun kanssa katsomassa Robinin keikkaa, ja siellä olivat kymmenvuotiaat tytöt ja pojat fanittamassa uutta idoliaan, eturivi aivan hysteriassa. Myönnettäköön, että uusi tähti oli vaikuttava: siellä minä kättäni ilmassa vispasin ihan tosissani ja lasteni häpeäksi. Taidan hankkia itselleni seuraavaksi R-paidan.

Aakkosissa on edetty. D:n ja R:n väliin mahtuu monta unelmaa.

*   *   *
Loppukevennys: