Tänään pääsen pitkästä aikaa tarkkailemaan luontoa. Se on tosi
mielenkiintoista. Näin kirjoitin viimeksi vierailtuani eläinpuistossa,
jossa on paljon ihmeteltävää. On käpyjä ja kaikenlaista polun varrella.
"Lienee tullut jo melkoisen selväksi, että olen varsin
etevä biologi. Viikonloppuna pääsin tarkkailemaan elukoita keskelle ihan
aitoa metsää: siellä olivat eläinpuiston siistissä rivissä niin kotkat,
käärmeet kuin karhutkin. Ilma oli syksyksi kaunis ja lopulta jopa
aurinkoinenkin, joten mikäs sen mukavampaa, kun pakata lämmintä
(minttu)kaakaota reppuun ja lähteä tervehtimään faunaa. Pyydän
kiinnittämään huomiota sivistyssanavarastooni, joka on huomattava.
Reitti
korpikuusten keskellä oli hellyyttävä ja idyllinen - mutta myös
huomattavan hämmentävä. Jouduin ihmetyksen valtaan jo ihan ensimmäisellä
pysäkillä, joka oli metsä- ja täpläkauriiden kotiaitaus. Ei siellä
mitään metsäkauriita ollut, vaan ihka eläviä
pampeja bampeja
bambeja! Mikä kumma siinä on, ettei voi puhua asioista niiden oikeilla
nimillä? Otin taskustani kalvotussin ja lisäsin kylttiin selvennykseksi
seuraaville, että kyseessä oli bambilauma. Kauheaa, kun ihmisiä
yritetään johtaa noin pahasti harhaan, paha mielihän siitä jää. Google
sitä paitsi pistää kaiken lopunkin sekaisin:
"Metsäkauriin varoitusääni on matala haukahdus, jota se usein toistaa pari kertaa peräkkäin." Siis haukkuva bambi liukkaalla jäällä? Jotain rajaa.
Ahma
oli vilkkaalla päällä, samoin toinen lumileopardeista, joka päivysti
terävänä mökkinsä katolla ja osoitti, kuka on paikan kuningas. Tai
kuningatar, mistä noista äkkiseltään osaa sanoa. Häntä oli melko
vaikuttavan kokoinen, mutta pää tyypillä oli jäänyt tosi pieneksi. Kävi
vähän sääliksi. Jotenkin ajattelisi, että tuollainen setti keikahtaisi
helposti kumoon, kun painopiste on niin takana. Tai lähtisi keulimaan.
Keuliva lumileopardi olisikin kyllä tosi hyvä vetonaula, pitääkin
laittaa palautelaatikkoon pikku vinkki.
Sitten meni
jälleen hankalaksi: aitauksessa oli metsäpeuroja. Siis metsäkauris ja
metsäpeura, bambi, kumpi ja kampi? Mitä eroa niillä nyt sitten muka on,
ei mitään. Nimesinkin aikani pähkäiltyäni kaikkien sarvipäiden
yläkäsitteeksi poron, sillä poroilta ne kaikki suurin piirtein
näyttivät. Paitsi bambit. Jokin järkevämpi systeemi tässä pitäisi kyllä
ehdottomasti olla, siitä ei pääse mihinkään. Pikainen googletus metsän
siimeksessä nimittäin osoitti, että poroteoria meni väärin: Metsäpeura
onkin yksi
hirvensukuisista lajeista. Tok tok. Pidän oman lajitteluni voimassa, sillä se on ehdottomasti selvempi.
Saukkoäiti
hoivaili pesässään lastaan, ja ihastelin hellyyttä hetkisen. Matka
jatkui kuitenkin pian kohti karttaan merkittyjä, jännittäviä visenttejä,
jotka eivät ennakkokuvitelmistani huolimatta olleetkaan lintuja, vaan
valtavia biisoneita. Kuulkaas nyt, biologit, pikkuisen terävyyttä tähän
hommaan! Biisoni on biisoni ja visentti on, tuota, no, hyvin
harhaanjohtava termi. Niin. Eräs lapsi, ehkä lähisukua minulle, osoitti
biisoniaitauksella tulleensa äitiinsä, kun ilmoitti kirkkaalla äänellä:
"Katso äiti, hevosia!" No, melkein. Vaikeahan noista on sanoa.
Seuraavaksi
tarjoiltiin taas poroja/kauriita/peuroja/hirviä. Elukan sarvista
roikkui kaikenlaista jäkälänreuhkaa, mistä ymmärsin, että kyseessä oli
miesporo/-kauris/-peura/-hirvi, sillä nainen olisi kyllä aivan varmasti
katsonut aamulla tarkemmin peiliin. Viereisen aitauksen villisiat olivat
puolestaan menneet jonnekin piiloon tai kohdanneet Obelixin, sillä
kovin oli vaimeaa röhkinä.
Polku vei jännittävään
pöllötarhaan. Varpuspöllö oli söpö kuin sika pienenä, mutta lapinpöllön
tuijotuksessa oli jo mukana asteen verran pelottavuutta. Mietinkin,
miten lujaa huutaisin, kun ötökkä istuisi parvekkeenkaiteella, katsoisi
silmiin ja päästäisi oksennuspallon korituoliin. Onneksi en asu Lapissa.
Mutta pöllön pää, siinä on kyllä kumma vehjes. Jos pöllö katsoo suoraan
eteenpäin ja lähtee siitä sitten kääntämään päätään koko kierroksen
verran, pongahtaako se sieltä sitten automaattisesti takaisin
perusasentoon? Jos pöllöä huvittaa, onko päätä mahdollista kiertää
vieläkin enemmän, sanotaan nyt vaikka kolmesti akselinsa ympäri? Onko
pään sisällä jokin vieterintyyppinen ratkaisu? Pakko olla, sillä
muutenhan pöllöraukan pää olisi irti vartalosta, eikös vaan, ja se olisi
kovin ikävää. Hirveä homma jatkuvasti keikutella sen verran
tasapainossa, ettei nuppi tipu.
Miksei näistä asioista
keskustella biologiantunneilla? Mitä väliä sillä on, montako poikasta
kettu saa ja missä kuussa (en tiedä), kun maailma on täynnä paljon
olennaisempiakin kysymyksiä.
Ohitimme seuraavaksi
ilveksen (silläkin on surkean pieni pää), joutsenen, nukkuvan majavan,
korpin ja ilmeisesti jossain vaiheessa metsonkin. En ole varma.
Vesilintutarha oli kuitenkin vänkä paikka. Rakastuin mandariinisorsaan
ja opin, että sinisorsalla on vihreä pää (mitä minä sanoin niistä
biologeista) ja että rouva sinisorsalla on vain pieni rantu väriä
siivessä. Aika epäreilua. Olen ihan varma, että sillä on
alemmuuskompleksi. Minä ainakin masentuisin, jos kuulisin jatkuvasti
olevani rumempi kuin mieheni.
Sorsien ja sen semmoisten jälkeen sisätiloissa oli vielä vähän käärmettä ja rupikonnaa (ruots.
vanlig padda
eli tavallinen rupikonna), ja sitten koittikin reissun kohokohta:
evästauko. Kottaraiset tai varpuset, aivan sama kummat, en erota,
tahtoivat päästä apajille, eivätkä pari ilmaninjapotkua meinanneet
riittää häiriköiden poistamiseen. Kaakaot tuli kuitenkin juotua, ja olin
valmis kohtaamaan loppukierroksen haasteet.
Jäljellä
oli vielä läjä hirviä tms. ja haikaroita, lajitelma näätäeläimiä ja
järkyttävän pelottava kotkalauma, jonka ohitin varmuuden vuoksi hiipien.
Olen varma, että ne olivat aarnikotkia. Sitten tappeli pari susihukkaa
keskenään, mikä oli aika mielenkiintoista. Mietinkin, kuinka ison
tappelun ne voivat järjestää kenenkään puuttumatta asiaan. Missä
vaiheessa tulee portsari ja sanoo, että toinen tai molemmat nakataan
ulos? Samalla mietin sutta lammasten vaatteissa ja sitä, kuinka ihminen
on ihmiselle susi. Kauhean syvällistä olla luonnon keskellä. Sitä pääsee
henkistymään.
Koska olin siis hyvin herkistyneessä ja
biologissuuntautuneessa mielentilassa, pohdiskelin reitin varrella myös
vähän kotieläimiä. Aiheena olivat lehmät. On sitten menty sekoittamaan
sekin touhu oikein huolella: on lehmää, sonnia, härkää, hiehoa ja nautaa
ja sika-nautaa. En ehkä kestä. Ostan halvinta.
Aloin
olla jo aika sekaisin, mutta karhuaitaus onneksi pelasti. Siellä ne
köllivät, kontiot, leppoisasti, ja rauhoituin hieman.
Valkohäntäkauriita/-peuroja/-poroja/-hirviä oli kuitenkin sitten
karhujen jälkeen taas liiankin kanssa, ketut kiersivät rinkiä ja
huuhkaja hillui lopuksi villinä omassa karsinassaan. "Rutsi!" kuului
huuhkajan kohdalla erään lahjakkaan lähisukulaiseni suusta. Kyllä,
kyllä, nyökyttelin. Äkkiä pois jo täältä.
Kaiken
kaikkiaan retki oli oikein antoisa ja avartava, ja opin valtavasti
uutta. Kuten huomaatte. Ei ole helppoa olla humanistipimpo,
jauhelihatiskilläkään."