Rakastettu ja ihana

Soja kävi täällä viikon päivät takaperin tuomassa tunnustusplakaatin ja oli kirjoittanut omaan kansallispukuaiheiseen blogiinsa nättejä sanoja: "Ässän riemukkaat kirjoitukset mm. koulumaailmasta ovat vaaraksi tietokoneelle ja lukijalle: aamukahvit voivat pärskähtää näppikselle ja naurukohtauksen kourissa voi pudota tuolilta. Rauhallisimmillaankin nokkelaa sanailua." Sojalle haluankin lausua kiitokseni sisäpiirin sanoin Hansvilivili hanslailaa. Meillä oli ala-asteella vanha liikunnanopettaja, ja järkyttynyt on mieli, kun niitä tunteja muistelee. Kiersimme jumppasalia tamburiinin tahdissa erilaisissa avorivistöissä ja sitten tanhusimme sen päälle. Ei ihme, että olen edelleen hyvin liikunnallinen.

Kansallispukua minulla ei ole ollut koskaan ylläni. Tiedän kyllä, millainen paikkakuntamme puku on, mutta koskaan sellaista ei ole kenelläkään lähisukulaisella ollut edes lainaksi asti. Olenkin miettinyt, voisiko kansallispukua vähän tuunata: vähän strasseja rinnuksiin ja timantteja otsanauhaan esimerkiksi. Oi joi, jo tulisi virtaa siihen nuorisoseuraintalolla polkkaamiseen. Olen sitä paitsi varma, että tällaiset suunnitelmat ovat todella soveliaita kansallispukupiireissä ja ne otetaan riemuiten vastaan. Tunnustakaa pois, että houkuttelisi. Ihan voitte vapaasti tulla kyselemään minulta myös muita ideoita. Ehdotan esimerkiksi asuun sopiviin tanhukenkiin vilkkuvaloja, jolloin esityksiä voisi pitää myös pilkkopimeässä. Tiedän, että lasten lenkkareissa homma jo toimii.

Koska olen vilkkuvalokapinallinen ja järjettömän villi anarkisti noin niin kuin muutenkin, en voi jatkaa tunnustuksen jakamista eteenpäin. Olen petturi ja paha. Pahapahapaha. Ensinnäkään en tunne vielä kovin montaa bloggaajaa ja toiseksi olen oletettavasti viimeinen, joka on jäänyt jäljelle. Ja kaikilla on viisitoistamiljoonaa lukijaakin, eikä alle sataa, niin kuin tunnustuksen ehdoissa vaaditaan.

Voi minua raukkaa. Menen vetämään pari rinkiä Hansvilivilihanslailaata ja Rankkankalialiallalleita, niin piristyn varmasti.

Sukkahousuruusuja

Nyt kun joka niemessä ja notkelmassa pohditaan paniikissa, millaisen kukan, mukin, kynttilänjalan tai orapihlaja-aidan sitä tänä vuonna lapsen kerhonohjaajalle tai opettajalle hommaisi, annan vinkin: lähesty asiaa ihan uudelta kantilta. Ei nimittäin sovi unohtaa vanhoja kunnon sukkahousuja. Näinä Norlynin alati rikkoutuvina nilkkasukka- ja sukkahousuaikoina on jo muutamassa päivässä saanut kasaan sopivasti materiaalia vaikka mihin mukavaan. Toki asia riippuu myös reikien koosta, mutta noin niin kuin periaatteessa.

Ei voi myöskään liikaa korostaa lahjan ekologisuutta. Sukkahousujen uusiokäytöllä pelastaa maailman.

Tässä kaikille himoaskartelijoille ja vähän vaatimattomammillekin väkertäjille viisi nopeaa ja helppoa ohjetta päättäjäispäivää ajatellen.

1. Muistojen pussi
Tämä on hyvin yksinkertainen vinkki. Leikkaa saksilla paperista pieniä lappusia, joihin kirjoitatte vuoden tai vuosien varrella tapahtuneita asioita, sutkautuksia, muistoja, sydämenkuvia tai muita mietteitä. Sitten vain laput sukkahousun teräosaan (älä yritä tätä legginseillä, toim. huom.), sukkahousun lahje saksilla poikki ja paketti kivalla pikku solmulla kiinni. Omaperäistä ja hauskaa, suorastaan liikuttavaa!

2. Moderni saunavihta
Homma toimii samoin kuin Muistojen pussi, mutta lappusten sijaan teräosaan kerätään koivunlehtiä. Mitä enemmän lehtiä lahkeeseen kerää, sitä pitemmällä sukkahousuvihdalla lahjan saaja voi itseään huiskia. Kunnianhimoinen täyttää molemmat lahkeet, joilloin vihdalla voi harjoitella myös kahden selän hakkaamista. Hauskaa!

3. Silmäside
Koska esimerkiksi opettajat eivät kesäaikaan varmastikaan halua kulkea koulun ohi silmät auki, valmista heitä varten näppärä ja kaunis, taskuun sopiva sukkahousuhuivi silmille sidottavaksi. Huomioithan, että verkkosukkahousut eivät ole tähän lahjaan paras materiaalivaihtoehto ja että lahjan mukaan kannattaa printata varoitusteksti Käytetään omalla vastuulla etenkin pyöräillessä ja autoillessa.

4. Kestoruusu
Miksi ostaa kukkakaupasta muutamassa päivässä kuihtuva ruusu, kun voit askarrella kestävämmän aivan itse? Leikkaa sukkahousuista sopivan kokoisia ruusun terälehtiä, sommittele hetki ja liimaa ne sitten kivaksi rykelmäksi. Älä unohda, että ruusu saa olla myös persoonallinen. Leikkaa tämän jälkeen lahkeesta pitkiä soiroja, jotka letität tai punot kestäväksi varreksi. Käytä mahdollisuuden mukaan myös rautalankaa, jolloin saat ruususta uljaamman. Opettaja ilahtuu ikihyviksi!

5. Kesäpipo
Miten hauskaa puutarhatöiden tekeminen onkaan, kun päässä on auringolta suojaava, kiva kesäpipo! Kirjaile sukkahousujen vyötäröosaan kivoja koristeita tai liimaa kimalletarroja elävöittämään päähineen ulkonäköä, ja kesän suosikkipipo on valmis. Jos tahdot, kaksi roikkuvaa lahjeosaa voi sitoa ylös solmulle ja leikata soiroksi, jolloin pipo saa myös tupsun. Tästä ilahtuvat naapuritkin!

Kuten näette, ei lahjan hankkiminen ole ollenkaan vaikeaa. Mieti toteutus lahjansaajan persoonan mukaan ja improvisoi: valmista urheilulliselle ohjaajalle sukkahousuista korkeushyppyrima kesäkisoihin, leikkaa kannustavalle opettajalle viiri ja koristele se vaikka lapsen kädenjäljellä, ompele tavalliseen t-paitaan suosikkiopelle sukkahoususoiroista upeat hapsut ja tee lopuista sukkahousuista vaikka koko opettajakunnalle välituntisin puristeltavat stressipallot. Luota itseesi ja ideoihisi!

Ihania koko perheen askarteluhetkiä!

Madame vastaa

Ihmisten tiedonnälkä on loputon, ja tämäkin blogi saa siitä osansa. Keräsin muutaman uusimmista hakusanarimpsuista, jotka ovat olleet kysymysmuodossa ja joilla on päädytty etsimään vastausta mieltä askarruttavaan kysymykseen. Jos kolkuttavalle ei ole silloin avattu, niin nyt on ovi sepposen selällään ja kärpäset lentävät sisään. Madame Ässä kertoo kysyvälle tien ja keittää vielä kahvitkin päälle. Pannu on jo kuumana, ja lupaan vastata yhtä suoraviivaisesti kuin aivokäyränikin on.

Voiko savupiipusta mennä sisään, on joku joulupukinalku miettinyt tuskissaan ja miettii vielä tälläkin hetkellä, ellei sitten ole päätynyt kokeilemaan, jäänyt piippuun jumiin ja kuollut raukka sinne. Näin on käynyt, olen joskus lukenut luotettavasta tietolähteestä. Talo oli purettu, ja mikäs sieltä löytyi savupiipusta: vuosikymmmeniä kateissa ollut nuohooja. Ei pidä nokipojan eikä ihmisen piippuun hyppäämään, joten käytetään ihan vaikka reilusti ulko-ovea, kun on tarve päästä sisälle.

Joulupukkeja ei ole olemassa. Sekin tiedoksi kaikille ammatinvalintakysymysten äärelle hiljentyneille.

Mistä puhallettava retkipatja, on seuraavan huolenaihe. No, olisiko vaikka kaupasta? Urheiluliikkeestä tai -osastolta kenties? Mitä? Vaikka kyllä se on niinkin, että tosimies ei patjaa kaipaa. Tosimies nukkuu taivasalla korpikuusen kannon alla ja tappaa aamupalaksi villisian.

Mitä mukaan yöretkelle ei sähköjä jatkaa retkeilyteemaa. Minähän olen siis oikeasti vanha partiolainen ja osaan vieläkin ainakin tuhat solmua ja morsetan vaikka unissani. Hernekeitto on hyvää, Baden-Powellin juliste on seinälläni ja riu'ulla käyminen on eksoottista - olenhan itsekin kuin riuku tai heinänkorsi.

Kokemukseni perusteella siis sanoisin, että yöretkelle kannattaa ottaa mukaan paljon hyvää evästä,  tulitikut ja vessapaperia. Ja puhallettava retkipatja. Villisikoja tulee sitten, jos tulee.

Mistä vaaleanpunainen honda monkey? Osta jostakin vanha, ruma sininen ja tuunaa se. Maalaa spraylla ja liimaa timantteja ja kimalletarroja tankkiin. Tyylitietoinen värkkää myös kypärän settiin sopivaksi ja kaasuttaa pakokaasut kateellisten välituntivalvojien naamaan.

Paljonko pomppulinna vie sähköä tunnissa? Ei kiinnosta. Ota kahvia ja pullaa. 

Hammas leikattu voiko käydä saunassa, panikoi hammaslääkärin uhri. Miksi ihmeessä et voisi käydä? Suomalainen sauna parantaa kaiken ja saunakalja vasta parantaakin hetkeksi aikaa. Kahvi onkin jo loppu, otapa olut ja kaada se vaikka suoraan viisaudenhampaan poiston jälkeen jääneeseen monttuun ikenessä.

Ostaisitko asunnon Toijalasta? En.  

Jalkavalaisin citymarketista saako, pohtii joku sisustaja intopiukeana. Olen varma, että Citymarket on täynnä hyvännäköisiä jalkalamppuja. Osta, osta ja kerää Plussa-pisteet. Niillä voit saada vaikka 5 euron bonussetelin, joka lämmittää mieltä sitten, kun tajuat kotona, että valaisin onkin oikeastaan aika ruma. 


Olkaa hyvä! Toivottavasti viisastuitte. Madame Ässältä voi kysyä mitä vaan.

Olet tärkeä!

Sain tänään kirjeen, joka alkoi ihanasti sanoilla "Olet tärkeä!" Kyllä tuli niin hyvä mieli. Olen ystävä. Olen tärkeä ja minua on kaivattu.

Minäkin rakastan sinua, Ellos.

Ajattelin lähettää Ellokselle vastauskirjeen. Jotain tällaista: 

Rakas ystäväni Ellos!

Kiitos ihanasta kirjeestäsi! Yllätyin iloisesti siitä, miten paljon arvostat ystävyyttämme ja jaksat vaalia suhdettamme. Olen pahoillani, ettei minusta ole kuulunut hetkeen mitään. Tahdon myös kiittää ymmärryksestäsi, sillä jaksat niin nöyrästi ja loukkaantumatta ottaa vastaan palautuksiani. Yritän kyllä aina välillä reipastua ja ottaa muutenkin yhteyttä, mutta tahdon olla uskollinen myös ystävilleni H&M:lle ja Stockmannille, Iittala Home Shoppingille, Nellylle, Bubbleroomille, Finnish Design Shopille, Clarissa Hulselle, Feel Uniquelle, Cheap Smellsille, Look Fantasticille ja muutamalle muulle hieman kaukaisemmalle ystävälleni, joita minulle on kertynyt vuosien varrella ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Voit uskoa, että tuollainen joukko läheisiä pitää kiireisenä! Ystäväpiirini on paitsi laaja myös ihanan erilainen: he kaikki täydentävät omalla tavallaan elämääni. Muistelen heitä joka päivä astellessani olohuoneen villamatolla ja katsellessani lukuisia silkkisiä sohvatyynyjäni. Kiitos, Clarissa! Kun taas katselen seinälle ripustettuja naulakoita ja lehtitelineitä, en voi olla olematta kiitollinen Saksan suuntaan. Ystävyys avaa ovia.

Kaiken tämän kiireen keskellä tarvitsen toisaalta myös hieman tilaa ympärilleni ja olen vähän miettinyt sinua, Ellos. Olet käynyt kovin kiihkeäksi ja piirität jatkuvasti. Voisimmeko lopettaa kirjeenvaihdon hetkeksi? Ihan ystävänäsi kysyn. Pidetään suhteessamme pieni tauko. Pyysin sitä jo aikaisemminkin, muttet varmaan saanut kirjettäni.

Ystävällisin terveisin
Ässä

Ja jos ystäväni Maya tai erityisesti Herra Canadian Pharmasy lukee tätä: Minun ei edelleenkään tarvitse kasvattaa penistäni. Kiitos silti liikuttavan aktiivisesta huolenpidostanne.

Osattiin sitä ennenkin

Lauantainen ala-asteen luokkakokouksemme laittoi miettimään paljon, mikä on tietenkin tässä päässä harvinaista, sillä yleensä vain humisee tyynelläkin säällä, ellei sitten sada suoraan korvien läpi.  Juttelimme luonnollisesti paljon koulusta ja muistelimme menneitä sota-aikoja, ja kollektiivinen muistinvirkistely osoitti kyllä voimansa: en olisi esimerkiksi ikinä kotona keksinyt, että olemme jääneet joskus koko luokka jälki-istuntoon uskonnosta. Sitä kukaan ei tosin muistanut, miksi. Ehkä olimme vain lukeneet läksymme huonosti tai piirtäneet pieneen vihkoomme liian vähän opetuslapsia. Tyypit olivat sellaisia avaimenreiän näköisiä, ja Jeesuksen erotti sädekehästä. Luoja tietää, mikä meni pieleen.

Pojat innostuivat illan tunteina muistelemaan myös kolttosiaan, ja kaikella tavalla sitä on ennen vanhaankin ehditty opettajien hermoja koetella. Yhdelle on viety hullun paperit, toisen juomaan räkäisty salaa. Opettajia on pakoiltu Shellin takana, tupakkaa poltettu kulmalla jos toisella, on kieltäydytty tekemästä koetta, vedetty ompelulankaa nenään ja kurkun kautta ulos, jääty yön yli vangeiksi kellariin, oksennettu ruokaa lautaselle, seisottu koko luokka jälki-istunnossa liitutauluun piirrettyä rastia tuijottamassa, juostu pensasaitojen läpi tervehtimään entistä sijaista, salakuljetettu alkoholia katolla olevan ikkunan kautta illanviettoon ja järjestetty joukkotappeluita koulun jälkeen paperipaalaamolla. Erästä on myös tultu hakemaan koulusta poliisiautolla, joskin hänet oli kyllä lavastettu syylliseksi. Muistipa joku vihaisen opettajan joskus huutaneen tunnilla, ettei tästä tulisi koskaan yhtään mitään - ja vieruskaverista vielä vähemmän. Ihanan kannustava opiskeluilmapiiri!

Myös opettajien vastuukysymykset pohdituttivat. Muistelimme erään opettajan vedelleen tussilla merkkejä oppilaan korvaan huolimattomuudesta tai laittaneen tyttöjä punnertamaan rangaistukseksi, jos ei suostunut laulamaan yksin. Myös lipputankoa piti häveten kiertää ja jälki-istunnon jälkeen kävellä yksin valtatien vartta kotiin, kun bussi tai taksi oli jo mennyt. Olivat ne opettajat todellakin rohkeita.  Kukapa hullu sitä paitsi lähtisi enää 150 16-vuotiaan oppilaan kanssa kolmen päivän luokkaretkelle Tukholmaan? Yölaivalla? Siihen ne luokkaretket sitten pitkäksi aikaa loppuivatkin, kun yksi kiidätettiin helikopterilla maihin vatsahuuhteluun. Toimitus tahtoo kuitenkin huomauttaa, että kyseessä ei silloin ollut meidän ikäluokkamme, vaan seuraava.

Illan päätteeksi tulimme yhteisesti siihen lopputulokseen, että samoja me olemme kuin aina ennenkin ja kyllä maailmaan kolttosia mahtuu. Vaikka emme enää ehkä pissaa housuihin tai piiloudu ainakaan kovin usein tunniksi harmonin taakse, niin kovin vähän on perusluonne kasvatetun parran tai mahan takana muuttunut. Tunnollinen on tunnollinen, eikä vitsikäs vitseistään pääse. Hauskinta taisi kuitenkin olla se, miten vanha opettajamme kertoi eläkkeelle pääsynsä kynnyksellä lintsanneensa atk-koulutuksesta niin paljon kuin kerkisi.

Nurkkaan joutaisi.

Meistä tuli meitä

Meillä on tänään ala-asteen luokkakokous, mikä on hirmu jännittävää! Jollekin on vaikka voinut kasvaa parta tai kymmenen lasta, kuka tietää. No, olemme kokoontuneet saman porukan kanssa jo kerran (seitsemän vuotta sitten eli eilen), joten täysin yllätyksenä eivät kenenkään kuviot tule - ellei sitten joku ole ottanut elämässään aivan uutta suuntaa ja kääntynyt esimerkiksi hinduksi. Muutama kasvo oli viimeksi poissa, joten ei sitä tiedä. Pian se nähdään.

Luokkakokousten tunnelma on yleensä kiehtova: kuinka samanlaisia olemme kuin ennen? Kuinka erilaisia olemme kuin 25 vuotta sitten? Äkkiä kuluu aika a:sta ö:hön: niin sitä jo menee jossain l:n tai k:n kohdalla, vaikka juuri istui olohuoneen ruskealla nahkasohvalla ja opetteli Aapisen lukuläksyä.

I, a, ui, susi siis ui. Aasi asuu Aasiassa. 

Vain kaksi meistä osasi ekaluokalle mennessään lukea, ja me muut tavutimme jouluun asti, kunnes kirkastui. Siinäkin kirkastui monen ilme, kun samaisena vuonna konttasimme lattialla ja pyyhimme käsipaperilla yhden epäonnisen pissalammikkoa. Silloin teimme kirjaimellisesti käsitöitä.

Muistan erityisesti myös perjantain viimeisen, joka kulki nimellä kantelutunti. Silloin sai oikein luvan perästä kannella kaikesta viikon aikana tapahtuneesta vääryydestä. Voitte uskoa, että lietsominen johti siihen, että asiaa tehtiin tikustakin ja lopuksi keksittiin huippukohdat omasta päästä. Siinä seisoi sitten yksi sun toinen pulpetin vieressä ja tuijotti rastia liitutaulussa. Se oli kasvatusta parhaimmillaan.

Myös vanha opettajamme tulee meitä koululle tervehtimään, mikä on mukavaa. Hänen lienee jo vaikea tunnistaa tai muistaa meitä, mutta toivottavasti hän voi olla oppilaistaan ylpeä. Kukaan ei ole tietääkseni vankilassa tai veneen alla, joten eiköhän se riitä. Se tosin on vielä epäselvää, tuliko minusta hänen mielestään tarpeeksi hienoa naista. Pieni epäily siitä oli viidennellä luokalla ilmassa, kun olin viettänyt välitunnin sisällä toisen opettajan luvalla. Se ei riittänyt, eikä hieno nainen väitä vastaan.

Monenlaista muuta meistä silti ainakin tuli: pankinjohtajaa, jääkiekkovalmentajaa, insinööriä, yrittäjää, lehtoria, tietotekniikan ammattilaista, kassatyöntekijää, suunnittelijaa, mitä vielä. Kaikista meistä tuli jotain. Meistä kaikista tuli meitä.

Tänä iltana sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys. Jännittää. Kenelläköhän pojista on parta?

Hirnahtelua

Olen ratsastanut vain kerran elämässäni. Minulla on kuitenkin läheinen suhde hevosiin, sillä Barbiellani oli oma poni. Jostain syystä en kuitenkaan leikkinyt kummallakaan kovin paljon, sillä olin aika ankea lapsi. En itse asiassa oikein tiedä, mitä tein. Rakensin kai majoja ja askartelin. Vanha C-kasettinauhoite todistaa ainakin sellaisen iloisen perhetapahtuman, kun leikkasin ja liimasin paperista katulampun. Minusta se kertoo suunnattomasta luovuudestani. Vanhempia kuuluu taustalla vähän naurattavan, mutta he varmaan katsoivat televisiosta jotain hauskaa, kuten Pientä taloa preerialla. Ei silloin muuta tullut.

Ystäväni hurahti ala-asteella hevosiin ja ratsastamiseen, ja hänen kanssaan kävin tallilla kerran jos toisenkin, mutta ihan vain katselumielessä. Ratsastustunnit olisivat olleet hirvittävän kalliita, joten aloitinkin suosista halvemman hevosaiheisen harrastuksen: lainasin kirjastosta hirveät määrät heppakirjoja. Niistä erityisesti päähenkilö nimeltä Laura teki minuun vaikutuksen, sillä kirjan loppuhuipennuksena olivat usein kisat, joissa käytiin vaikeuksien kautta voittoon. Milloin oli hevoselta koipi poikki tai Lauralla keuhkokuume, mutta ei kun sinnillä vain ratsaille vaikka sairaalan letkuista ja voitto kotiin. Laura opetti minulle myös monta jaloa taitoa: osaan loppuelämäni nousta teoriassa satulaan ja tiedän, mitä tarkoittavat muun muassa termit ihhahhaa ja pohkeenväistö. Kavio- ja kynsikoukku menivät pitkään sekaisin, enkä uskaltaisi niillä ikimaailmassa hevosen kaviota rapsutella, mutta tietopankki on siis hevosenhoidon osalta huima. Kauraa pitää sille syöttämän.

Elisabeth Taylorin tähdittämän Yli esteiden -elokuvan katselin myös äitini kanssa monta kertaa, ja muutama joulu takaperin tilasin sen vetten takaa hänelle joululahjaksi. Leffa ei enää ollut yhtä jännä kuin sata vuotta sitten, mutta nostalgisia muistoja se toi mieleen. Olisi aika vänkää viilettää pitkin niittyjä ja ratoja ja hyppiä muurien yli. Täällä on paljon muureja.

Ainoa oikea kosketukseni hevosiin on kuitenkin ollut polttareissani, sillä villi ori oli kesytettävä, jotta avioliitosta tulisi onnellinen. Ystäväpiirissäni oli menestynyt kouluratsastaja, joten vaatteista homma ei ainakaan jäänyt kiinni. Oli tosin hirveän harmillista, että valtava ja vaarallinen ori oli juuri sairastunut, ja eteeni talutettiin tallipihan pienin poni. Muistin silti Laura-kirjasta, miten miten hevosella ratsastetaan käyntiä ja ravia ja nostetaan laukka, ja vedin pisteet kotiin. Hypin esteitäkin yhdellä kädellä takaperin. Naistensatulassa.

Aika lähelle ravejakin olen päässyt, sillä asuin opiskellessani viiden kilometrin päässä raviradasta. Jotenkin jäi silti menemättä paikan päälle, mikä on kaviourallani pitkä miinus. Kyllä jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen pitää ainakin kerran elämässä käydä vetoa lyömässä. Ihan vain vaikka sillä perusteella, millä hevosella on kivoin nimi. Tuhannen Tykki tai Lento Kapteeni voittoon! Tai Hekoheko, T. M. Pelimerkki, Banzai Banderas tai Beer Budget. Siis oikeasti. Alan ehdottomasti tästä lähtien keskittyä tarkemmin raviurheiluun.

Että on se varmasti hieno harrastus, hevostelu. Vinkiksi vain kuitenkin kaikille tosiharrastajille, ettei kannata hirnua liikaa ja hermostuttaa tallikavereitaan: joku voi vielä vetää vaikka turpaan.

Nettisyljeskelyä

Eilen pääsin äidinkielenopettajana näyttämään taitojani myös maantiedossa. Erikoisalaani ovat aina olleet mannerlaatat ja makkarajärvet, mutta esimerkiksi Euroopan nykymaiden kohdalla liikutaan jo syvällä epämukavuusalueella. Kuka muka voisi muistaa kaikki Makedoniat, Bosniat ja Serbiat? Mihin niitä niin kuin elämässä tarvitsee? Miksi koulussa sitä paitsi opetetaan epäolennaisia asioita, joilla ei ole mitään tekemistä arkipäivän kanssa? Koulussa pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, kuten veistää kaappikelloja ja hitsata pyörätelineitä. Onneksi kartassa oli melkein jokaisen maan kohdalla nimi, ja ne epäolennaiset valtiot, joissa kuvan pikselilaatu oli valitettavan huono, ohitin nopeasti mumisten. Lähi-idän kohdalla tulikin sopivasti kauhea yskänkohtaus. Meni liitupölyä kurkkuun, mikä on hirveän rasittavaa ja ammatin varjopuolia.

Tunnin varsinaisena aiheena oli media ja sananvapaus, ja kuten kartasta nopeasti huomaa, ei sananvapaudella hurrata tosissaan kuin valkoisilla alueilla. Grönlannin kohdalla väri tosin tarkoittaa yksinkertaisesti lunta, luulisin.

Ihmettelimme karttaa pitkään ja juttelimme paitsi poliittisista oloista myös siitä, mitä sananvapaus tarkoittaa. Nykyään monilta näyttää unohtuvan se, ettei tarkoitus ole syytää suusta tai näppäimistöltä ihan kaikkia päässä pyöriviä ajatuksia - saati sitten miettiä niiden esittämiselle oikeaa aikaa, paikkaa ja tapaa. Netin suojissa on anonyymina liiankin helppoa "esittää mielipiteitä", joita ei ikipäivinä kehtaisi sanoa kenellekään kasvotusten. Tai jos kehtaisi, voisi miettiä, kannattaisiko.

Erästä tällaisestä nettisyljeskelijästä oli tehty juttu uusimpaan Meidän Perhe -lehteen (5/2012). Viesti oli kiteytettynä se, että haastateltava kertoi tavallisesti olevansa aivan hyväntahtoinen ja ystävällinen, mutta harrastavansa silti erilaisilla keskustelupalstoilla tahallista ilkeilyä. Hän ei myöntänyt antavansa kenellekään virtuaalitukea tai kannustusta, vaan osallistuvansa keskusteluihin pikemminkin halveksimalla ja haukkumalla muita.

Ei liene yllätys, että hän halusi esiintyä jutussa anonyymina. Ihan niin kuin Internetissäkin.

Se, että sanoo mielipiteensä, on oikein. Se, että ottaa kantaa, on myös hyvä asia. Se, että tahallaan ilkeilee, herjaa ja vittuilee, halventaa, alentaa ja ärsyttää - ja vetoaa sen jälkeen parhaimmassa tapauksessa sananvapauteen, on silkkaa tyhmyyttä. Miksi jollekulle on pakko mennä aiheuttamaan pahaa mieltä tahallaan? Tunteeko silloin itsensä vahvaksi tai saako tyydytystä siitä, että tuntee olevansa toista parempi ja niskan päällä? Keskustelimme oppilaiden kanssa myös kunnianloukkauksesta ja yksityisyyden suojasta, joita ei pitäisi kaiken nettikommentoinnin vapauden huumassa päästää mielestään. Vaikeneminen voi olla kultaa.

Olen tänä keväänä herännyt siihen tosiseikkaan, että minulla on ollut aivan liian ruusuinen kuva esimerkiksi ihmisten asenteesta koulunkäyntiin. Meillä jokaisella on tietenkin omanlaisiamme koulukokemuksia ja mielikuvia, mutta se, millä tavalla niitä ruoditaan tai millaiset asenteet huomaamattaan tai tahallaan esimerkiksi lapsille ja nuorille välittää, on aika raadollista - eikä ainakaan auta lapsen koulunkäynnissä tippaakaan. Arvosteleminen on helppoa. Ratkaisujen löytyminen sen sijaan vaatii muutakin kuin haukkumista tai syyllistämistä.

Mutta kun minulla on sananvapaus. Minulla. Minulla. Minulla.

Toivottavasti pointti jäi oppilaiden mieleen, sillä he, jos ketkä, ovat nettisukupolvea ja sellaisten haasteiden edessä, joista meillä ei samassa iässä ollut tietoakaan. Ja jos ei oppitunnista muuta hyötyä ollut, niin ainakin yksi koki valaistuksen: Afrikka on Euroopan alapuolella. Ykköspaikkaa maantieteellisissä koulumuistoissani pitää kuitenkin edelleen se, miten muutama vuosi takaperin erästä poikaa suututti kovasti, kuinka hänen muka olisi pitänyt kokeessa tietää, missä on Ahvenanmaa. Niinpä niin. Kaikenlaista epäolennaista sitä oletetaankin osaavan. Saati pakotetaan opiskeltavan. Mitä hyötyä, noin niin kuin elämän kannalta?

Koirankakkaa

Paikallislehdessä kuhisee taas, onhan kevät. Aurinko saa ihmisiin virtaa, ja mihinkäs muuhun suomalainen sen käyttää kuin tervehenkiseen valittamiseen.

Mettäperän Sanomat, Yleisöltä-osasto 9.5.2012

Alkaa pikku hiljaa ärsyttämään, että koiranomistajat antavat lemmikkiensä paskoa pitkin kävelyteitä ja polkuja. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, vaan vaikka kuinka valitan, sama ralli jatkuu. Minä olen sikoja elämäni kasvattanut, ja koskaan ei ole kuulkaa ollut sianpaskaa pitkin markkia tai ainakaan toisten vaivoina.

Nimim. Valitusta jo vuodesta -65

*  *  *
Sinä, joka annoit jälleen ison koirasi tehdä tarpeensa kotipihamme eteen keskustan Pajutiellä, sinut on nähty! Toistan: sinut on nähty. Seuraavalla kerralla paskaläjä löytyy kotioveltasi.

Nimim. Sitä saa, mitä tilaa

     >>>Vastaus: Ihanko oma läjäsi? Keräätkö ensin pussiin?

*   *   * 
Koirien kävelyttäjille!

Nyt niissä lumen alta paljastuvissa jätöksissä uivat kuulkaa pienet lapset ja melkein sitä itsekin astuu päälle ellei ole tarkkana; kertaakaan en ole vielä astunut mutta niin voi kyllä käydä. Suottako sitä pitää ihmisten elämästä tehdä niin vaikeaa että henki kurkussa pitää koiranp*skaa jännittää. Sitäpaitsi minä olen tarkkaillut ikkunasta ja pitänyt kirjaa havainnoistani jo monta vuotta ja tilastot kertoo!! että koko ajan vaan huolimattomuus kasvaa nousemistaan.

Nimim. Läheltä piti

      >>>Vastaus: Ennen vanhaan sitä uitiin sianpaskassa ja lietesäiliössä kaikki, 
              ja kivaa oli. 
              Nimim. Kultainen nuoruus

*   *   *
Miten pääsen eroon pikkulinnuista, jotka alkaa sirkuttaa hulluna parvekkeella jo aamuviideltä? Onko linnuille jotain pyydyksiä, niin kuin hiirenloukun tyyppisiä?

Nimim. Hermot menee

     >>>Vastaus: Osta kissa.
            Nimim. Ajattele aivoillasi.

            >>>Vastaus: No mutta sitten se kissa maukuu siellä parvekkeella.
                   Nimim. Ajattele itse aivoillasi.

                   >>>Vastaus: Kaikki eläimet saa tappaa pois.
                          Nimim. Finlandforus#

                          >>>Vastaus: Ette voi olla tollasii eläinrääkkääjii!?!! Niillä on oikeus
                                 elää niinku ne haluu ja niitä pitää ymmärtää! Ette hei tekään
                                 omaa ulostettanne pussiin kerää.
                                 Nimim. Animalfriend

                                 >>>Vastaus: Taidat elää siellä pussissa vieläkin.
                                        Nimim. -

*   *   *
Mun mielestä kevät on ihanaa valon aikaa. Nauttikaa, hyvät ihmiset, luonnon heräämisestä ja lämpenevistä päivistä! Iloa elämäänne!

Nimim. Kevätesikko

     >>>Vastaus: Nauti keskenäsi ja astu koiranpaskaan.
             Nimim. Pihlajanmarja

Kaikkien lähtöruutujen äiti

Tänään on maanantai, kaikkien uusien alkujen päivä ja lähtöruutu. Tuttavani kirja Maanantaisoturit haraa seuraavan maanantain lumoajatusta vastaan ja kehottaa tarttumaan haasteisiin heti, mutta kyllä se vain niin on, että viikon ensimmäinen päivä on paras vaihtoehto aloittaa jokin tavoitteellinen toiminta. Sitä jotenkin kokee maanantaina paljon suurempaa intoa ja päättäväisyyttä uutta elämää kohtaan kuin vaikkapa torstaina. Minun olisi ainakin ihan hirveän vaikea orientoitua ajattelemaan, että ensi torstaina alan kuntoilla ja syödä kaalikeittoa.

Nyt en pääse kuitenkaan pakenemaan, sillä on jo maanantai. On tartuttava toimeen ja päästettävä uuden, ihanan elämänasenteen valo sisimpään. Tunnen heti, miten se suorastaan virtaa minuun ja tuo positiivista energiaa tähän hetkeen. Tiedän, että tutkimustulosten mukaan erilaisia asioita murehtivat ihmiset ovat keskimääräistä älykkäämpiä, mutta siitä viis. Voinhan olla poikkeus ja sekä älykäs että iloinen yhtä aikaa. Takanreunalla on sitä paitsi vielä tilaa Hymytyttö-patsaalle tai parille, jos otan posliinijoutsenkokoelman sieltä pois.Voisin laittaa joutsenet vaikkapa pitsiliinalle television päälle. Se on toki taulutelevision kyseessä ollessa melko haastavaa, mutta pikaliima auttaa aina. Huomaatteko, miten positiivista ajattelua tämäkin! Tämä on aika helppoa.

Jatketaanpa siis. Aurinko paistaa, mikä tarkoittaa, että tänään täytyy haravoida.

- Haravointi on ihanaa! Olen aina rakastanut haravoimista! Haravointi on sitä paitsi laskettavissa kuntoiluksi, vaikka salilla käyminen kuulostaakin paljon hienommalta. Salilla on siitä kivaa, että monissa laitteissa saa istua ja pienen vatkaamisen jälkeen saa tosi nopeasti pitää tauon. Ei niin kuin rasitu liikaa. Haravointi on tosi paljon kehittävämpää, sillä siinä voi kehittää mielikuvitusta: näin äkkiä ajateltuna yhdellä välineellä voi keppijumpata, lyödä pesäpalloa, hyppätä seivästä etupihalta takapihalle, soittaa ilmakitaraa tai huitoa jäniksiä ja pinjataa. Jalkalihaksiakin voi haravoinnin yhteydessä treenata hyppimällä tasahyppyjä lehtikasojen yli tai yksinkertaisesti haravoimalla kyykyssä. Ei haittaa, vaikka naapurit katsovat, kutsu heidät mukaan hauskanpitoon!

- Jo pelkästä haravoinnin ilon ajattelemisesta tuli laihtuva olo. Tämä todella toimii.

- Tänään on lasten harrastuspäivä, mikä tuo vipinää elämään. Tuntee todella elävänsä, kun kiitää paikasta toiseen. Ei aina tarvitse lähteä hyppimään kallionkielekkeiltä tai sukeltamaan tappajahaiden sekaan jännitystä hakiessaan, sillä kaikki on kiinni siitä, miten asioihin suhtautuu. Kyllä hiekkalaatikon reunallakin voi olla jännää: jos ei esimerkiksi istu huolellisesti reunalla, voi tippua. Sitä paitsi Pohjanmaan tulva-aikoina hai voi uida leikkipuistoonkin asti.

- Mistä tuli mieleen, että pitää tehdä tänään kalakeittoa. Se on pahaa, mutta terveellistä ja tekee minulle hyvää! Tästä lähtien haluan joka päivä kalakeittoa ja tilliä.

- Jos tarkemmin ajattelee, jenkkakahvani ovat osa minua. Ne ovat osa paitsi vartaloani myös persoonaani. Tällaiseksi Jumala minut loi ja halusi.

Maanantaivalaistumiseni myötä ymmärrän nyt, että laihduttaminen on turhaa ja haravoinninkin voi delegoida miehelle. Ei tästä mikään turha maanantai tullutkaan. Lähtöruutu ja maali yhtä aikaa.

Kameli keskellä varvasta

Minä olen aina tykännyt kävelemisestä. Erityisen mukavaa on kävellä jääkaapille, eikä postilaatikolla piipahtaminenkaan aivan vastenmielistä ole. No, jos totta puhutaan, olen joskus uhonnut käveleväni  Kuuhun asti, mutta se nyt oli miehen syytä. Minusta erilaiset kuntotestit pitäisikin tehdä ehdottomasti sen jälkeen, kun ihminen on ärsytetty äärimmilleen kireäksi ja vihaiseksi. Ei mitään takareisien venyttämistä tai kyljen kurottelua alkuverryttelyksi, vaan kunnon sanaharkka pohjalle ja sitten rataa kiertämään. Kyllä siinä ennätykset paukkuisivat ja minäkin juoksisin kierroksen alle puolessa tunnissa, ellen sitten jäisi makaamaan vesiesteeseen tai korkeushyppypatjalle. Sekin riski on tietenkin olemassa.

Jos oikein tosissaan haluaa kävelyä harrastaa, on vaihtoehtoja ilahduttavan monta. Kuukävely eli moonwalk vaikkapa. Se on nimittäin ainoastaan plussaa ansioluettelon Erityistaidot-kohdassa. Ajatelkaa nyt: kaksi yhtä pätevää hakijaa toimistohommiin tai koulun keittiölle. Kumpi saa homman? On aivan selvää, että on melkoinen etu puolellaan, jos pystyy vetämään kuukävelyä, kun toisen hakijan erityistaitona on virkkaaminen tai eri maiden pääkaupungit. Kuukävelyn osaaminen kertoo ehdottomasti sitkeydestä, mikä ei ole huono juttu kuin kyljyksessä.

Olisi kyllä äärettömän hienoa vetää kuukävelyä opettajakunnan kanssa koulun päättäjäisissä. Neljäkymmentä lehtoria riviin ja liukuen salin poikki, miettikää. Kyllä nyt tuli taas juhlatiimille töitä. Onneksi kuulun siihen itse ja kevätjuhlaan on vielä monta viikkoa aikaa. Ehdimme mainiosti harjoitella köksänopen kanssa vielä yhden ohjelmanumeron. Siihen tosin menee monta perjantai-iltaa, etenkin, jos loppuhuipennukseksi kävelee vielä käsillään. Näissä hommissa ei pidä olla kameli keskellä varvasta.

Sauvakävelykin on suosittu laji. Ei siitä sen enempää, sillä on sanomattakin selvää, ettei minulla ole sauvoja. Luulen, että minusta tulisi pikemminkin aika hyvä kilpakävelijä. Olen tosi nopea lähtemään esimerkiksi jäätelöauton perään tai velvollisuuksia pakoon.

Joku saattaa harjoittaa unissakävelyä, jota kansalais- ja työväenopistot voisivat ihan hyvin tarjota aloittelijoille tai asiasta kiinnostuneille iltaopintoina. "Miten pysyn taajuudella? Unissakävelyn perusteet" tai edistyneemmille jatkokurssi "Hyöty irti yöajasta: näin kudon yöllä maton kangaspuilla." Minusta tässä on ehdottomasti tulevaisuus. Ihmisillä on jatkuva kiire ja liian vähän vapaa-aikaa, joten on selvää, että yöaika on liian huonosti hyödynnetty. Minäkin voisin ehdottomasti jumpata mieluummin unissani. Joskus pitää kuitenkin osata heittäytyä myös valveilla. Kesällä voi esimerkiksi unohtaa kävelykengät kaappiin ja kävellä rohkeasti paljain varpain.

Kamelinvarvas on kuitenkin parempi piilottaa. Niin kesällä kuin talvellakin.

Tappajaeläimet

Pupujussi perhana meni ja söi jo toistamiseen omenapuumme, joten ei sitten itse tehtyä hilloa tänäkään vuonna. Kyllä on kumma tyyppi, pysyisi metsämökin ovea kolkuttelemassa tai istumassa maassa torkkuen niin kuin on tapana, mutta ei - röyhkeänä vaan kuljetaan toisten pihoja pitkin, järsitään ohimennen oksat paljaiksi ja päästetetään vielä kaiken päätteeksi anarkistinen papanakasa rungon viereen. Kas, kun ei kirjoita vielä viestiäkin tai iske lippua lumikasaan. Grillipaistia minä tuosta jäniksestä teen ja lorotan punaviinikastiketta päälle, jos vaan kiinni saan. Mutten taida viitsiä yrittää, kun juokseminen on niin rasittavaa puuhaa.

Koska olen siis eläinrakas ja kelpo pikku biologi, eräs jäniksiin liittyvä asia on askarruttanut minua erityisesti: Minkä tähden aina opetetaan ja korostetaan, että jänis vaihtaa talveksi valkoisen turkin? Että mikä ihmeen kovapää se rusakko on? Mikä oikeus rusakolla on poiketa hyväksi havaituista tavoista ja päättää, etten kuulkaa varmana vaihda yhtään mitään ja minäpoika se maastoudun vaikka omenapuun runkoon.

No niin! Siinä se selitys puuhävikille sitten tulikin. Kerron teorian heti huomenna biologian opettajille. Tulevat äimistymään.

Meillä on perheessä yksi vakavasti kaikelle mahdolliselle eläinkarvastolle allerginen ja toinen osoittaa samansuuntaisia merkkejä, sillä esimerkiksi viime vuonna sirkusreissun seurauksena häneltä lähti päiväksi ääni. Olen niin surullinen: emme ikinä saa takapihalle sirkushevosta, merileijonaa tai norsua. Eräänlainen hylje meillä tosin jo on. Se olen minä. Partakasvuston perusteella menisin myös muunlaisesta vetonaulasta.

Joku voi lohduttaa, että ainahan voimme ottaa lemmikiksi vaikkapa liskoja, hämähäkkejä tai koppakuoriaisia. En lähde edes keskustelemaan asiasta, sillä tappajatarantellan tai iguananpenikan kanssa en lähde öitäni samassa talossa viettämään. Enkä akvaariokalojen, jotka voivat hypätä maljastaan pois ja luultavasti myös surmata ihmisen. Kalat ovat vaarallisia: tiesittekö ollenkaan, että järven pohjassa elävä monni voi kasvaa jopa kolmimetriseksi ja painaa 50 kg? Miettikää sitä, kun seuraavan kerran menette uimareissulle. Kala voi tappaa. Kyllä siinä ainakin tällaisella 25-kiloisella olisi hengenlähtö lähellä.

Vaikka olisihan niitä sirkushevosillekin vaihtoehtoja. Näin nimittäin viikonloppuna talutushihnan päässä eläimen, joka oli toisaalta mahdottoman söpö, mutta toisaalta niin säälittävä, etten tiedä, miten kummassa eläimen itsetunto voi kestää kaiken sen tuijottamisen. Omistaja oli kiertänyt vuoden vanhan elukan kaulaan serpentiiniä ja sitonut päähän vappuhatun, ja kyllä kuulkaa piti pari kertaa silmiä hieraista ja kaivaa laukusta Topsy-puikko, kun tanskandogin pennuksi sivusilmällä diagnosoimani koira alkoikin rehellisesti hirnua. "Aasi", totesi ystäväni ilahtuneena. (Ei minulle, vaan minihevoselle.) Jotenkin kävi pikkuhepoa sääliksi. Vähän ystävääkin.

Ironista kyllä, kaikkien näiden tappajajänisten ja -tarantellojen jälkeen olemme ehkä saamassa hoitoomme kesäpupun. Onhan noissa omenapuissa vielä syömistä. Ja pupussa kesän päätteeksi.

Vappuarvoitus

Tänään on kiva päivä: on ilmapalloa, serpentiiniä, samppanjaa, simaa ja vielä yksi tai kaksi hillomunkkia. Parasta on kuitenkin se, että keksin teille heti näin aamutuimaan erinomaisen ja suorastaan nerokkuutta hipovan arvoituksen:

Ken on meistä kaikkein kaunein? Äh, liian helppo.

Ken on työväen juhlapäivänä synkin? 

Jännittää! Vain Tosifiksut selviävät tästä.


Muoks.

Klo 20: Voi teitä. Vastaus on tietenkin Vappu Pimiä. 

Maailmassa monta

Tänään pääsen pitkästä aikaa tarkkailemaan luontoa. Se on tosi mielenkiintoista. Näin kirjoitin viimeksi vierailtuani eläinpuistossa, jossa on paljon ihmeteltävää. On käpyjä ja kaikenlaista polun varrella. 


"Lienee tullut jo melkoisen selväksi, että olen varsin etevä biologi. Viikonloppuna pääsin tarkkailemaan elukoita keskelle ihan aitoa metsää: siellä olivat eläinpuiston siistissä rivissä niin kotkat, käärmeet kuin karhutkin. Ilma oli syksyksi kaunis ja lopulta jopa aurinkoinenkin, joten mikäs sen mukavampaa, kun pakata lämmintä (minttu)kaakaota reppuun ja lähteä tervehtimään faunaa. Pyydän kiinnittämään huomiota sivistyssanavarastooni, joka on huomattava.

Reitti korpikuusten keskellä oli hellyyttävä ja idyllinen - mutta myös huomattavan hämmentävä. Jouduin ihmetyksen valtaan jo ihan ensimmäisellä pysäkillä, joka oli metsä- ja täpläkauriiden kotiaitaus. Ei siellä mitään metsäkauriita ollut, vaan ihka eläviä pampeja bampeja bambeja! Mikä kumma siinä on, ettei voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Otin taskustani kalvotussin ja lisäsin kylttiin selvennykseksi seuraaville, että kyseessä oli bambilauma. Kauheaa, kun ihmisiä yritetään johtaa noin pahasti harhaan, paha mielihän siitä jää. Google sitä paitsi pistää kaiken lopunkin sekaisin: "Metsäkauriin varoitusääni on matala haukahdus, jota se usein toistaa pari kertaa peräkkäin." Siis haukkuva bambi liukkaalla jäällä? Jotain rajaa.

Ahma oli vilkkaalla päällä, samoin toinen lumileopardeista, joka päivysti terävänä mökkinsä katolla ja osoitti, kuka on paikan kuningas. Tai kuningatar, mistä noista äkkiseltään osaa sanoa. Häntä oli melko vaikuttavan kokoinen, mutta pää tyypillä oli jäänyt tosi pieneksi. Kävi vähän sääliksi. Jotenkin ajattelisi, että tuollainen setti keikahtaisi helposti kumoon, kun painopiste on niin takana. Tai lähtisi keulimaan. Keuliva lumileopardi olisikin kyllä tosi hyvä vetonaula, pitääkin laittaa palautelaatikkoon pikku vinkki.

Sitten meni jälleen hankalaksi: aitauksessa oli metsäpeuroja. Siis metsäkauris ja metsäpeura, bambi, kumpi ja kampi? Mitä eroa niillä nyt sitten muka on, ei mitään. Nimesinkin aikani pähkäiltyäni kaikkien sarvipäiden yläkäsitteeksi poron, sillä poroilta ne kaikki suurin piirtein näyttivät. Paitsi bambit. Jokin järkevämpi systeemi tässä pitäisi kyllä ehdottomasti olla, siitä ei pääse mihinkään. Pikainen googletus metsän siimeksessä nimittäin osoitti, että poroteoria meni väärin: Metsäpeura onkin yksi hirvensukuisista lajeista. Tok tok. Pidän oman lajitteluni voimassa, sillä se on ehdottomasti selvempi.

Saukkoäiti hoivaili pesässään lastaan, ja ihastelin hellyyttä hetkisen. Matka jatkui kuitenkin pian kohti karttaan merkittyjä, jännittäviä visenttejä, jotka eivät ennakkokuvitelmistani huolimatta olleetkaan lintuja, vaan valtavia biisoneita. Kuulkaas nyt, biologit, pikkuisen terävyyttä tähän hommaan! Biisoni on biisoni ja visentti on, tuota, no, hyvin harhaanjohtava termi. Niin. Eräs lapsi, ehkä lähisukua minulle, osoitti biisoniaitauksella tulleensa äitiinsä, kun ilmoitti kirkkaalla äänellä: "Katso äiti,  hevosia!" No, melkein. Vaikeahan noista on sanoa.

Seuraavaksi tarjoiltiin taas poroja/kauriita/peuroja/hirviä. Elukan sarvista roikkui kaikenlaista jäkälänreuhkaa, mistä ymmärsin, että kyseessä oli miesporo/-kauris/-peura/-hirvi, sillä nainen olisi kyllä aivan varmasti katsonut aamulla tarkemmin peiliin. Viereisen aitauksen villisiat olivat puolestaan menneet jonnekin piiloon tai kohdanneet Obelixin, sillä kovin oli vaimeaa röhkinä.

Polku vei jännittävään pöllötarhaan. Varpuspöllö oli söpö kuin sika pienenä, mutta lapinpöllön tuijotuksessa oli jo mukana asteen verran pelottavuutta. Mietinkin, miten lujaa huutaisin, kun ötökkä istuisi parvekkeenkaiteella, katsoisi silmiin ja päästäisi oksennuspallon korituoliin. Onneksi en asu Lapissa. Mutta pöllön pää, siinä on kyllä kumma vehjes. Jos pöllö katsoo suoraan eteenpäin ja lähtee siitä sitten kääntämään päätään koko kierroksen verran, pongahtaako se sieltä sitten automaattisesti takaisin perusasentoon? Jos pöllöä huvittaa, onko päätä mahdollista kiertää vieläkin enemmän, sanotaan nyt vaikka kolmesti akselinsa ympäri? Onko pään sisällä jokin vieterintyyppinen ratkaisu? Pakko olla, sillä muutenhan pöllöraukan pää olisi irti vartalosta, eikös vaan, ja se olisi kovin ikävää. Hirveä homma jatkuvasti keikutella sen verran tasapainossa, ettei nuppi tipu.

Miksei näistä asioista keskustella biologiantunneilla? Mitä väliä sillä on, montako poikasta kettu saa ja missä kuussa (en tiedä), kun maailma on täynnä paljon olennaisempiakin kysymyksiä.

Ohitimme seuraavaksi ilveksen (silläkin on surkean pieni pää), joutsenen, nukkuvan majavan, korpin ja ilmeisesti jossain vaiheessa metsonkin. En ole varma. Vesilintutarha oli kuitenkin vänkä paikka. Rakastuin mandariinisorsaan ja opin, että sinisorsalla on vihreä pää (mitä minä sanoin niistä biologeista) ja että rouva sinisorsalla on vain pieni rantu väriä siivessä. Aika epäreilua. Olen ihan varma, että sillä on alemmuuskompleksi. Minä ainakin masentuisin, jos kuulisin jatkuvasti olevani rumempi kuin mieheni.

Sorsien ja sen semmoisten jälkeen sisätiloissa oli vielä vähän käärmettä ja rupikonnaa (ruots. vanlig padda  eli tavallinen rupikonna), ja sitten koittikin reissun kohokohta: evästauko. Kottaraiset tai varpuset, aivan sama kummat, en erota, tahtoivat päästä apajille, eivätkä pari ilmaninjapotkua meinanneet riittää häiriköiden poistamiseen. Kaakaot tuli kuitenkin juotua, ja olin valmis kohtaamaan loppukierroksen haasteet.

Jäljellä oli vielä läjä hirviä tms. ja haikaroita, lajitelma näätäeläimiä ja järkyttävän pelottava kotkalauma, jonka ohitin varmuuden vuoksi hiipien. Olen varma, että ne olivat aarnikotkia. Sitten tappeli pari susihukkaa keskenään, mikä oli aika mielenkiintoista. Mietinkin, kuinka ison tappelun ne voivat järjestää kenenkään puuttumatta asiaan. Missä vaiheessa tulee portsari ja sanoo, että toinen tai molemmat nakataan ulos? Samalla mietin sutta lammasten vaatteissa ja sitä, kuinka ihminen on ihmiselle susi. Kauhean syvällistä olla luonnon keskellä. Sitä pääsee henkistymään.

Koska olin siis hyvin herkistyneessä ja biologissuuntautuneessa mielentilassa, pohdiskelin reitin varrella myös vähän kotieläimiä. Aiheena olivat lehmät. On sitten menty sekoittamaan sekin touhu oikein huolella: on lehmää, sonnia, härkää, hiehoa ja nautaa ja sika-nautaa. En ehkä kestä. Ostan halvinta.

Aloin olla jo aika sekaisin, mutta karhuaitaus onneksi pelasti. Siellä ne köllivät, kontiot, leppoisasti, ja rauhoituin hieman. Valkohäntäkauriita/-peuroja/-poroja/-hirviä oli kuitenkin sitten karhujen jälkeen taas liiankin kanssa, ketut kiersivät rinkiä ja huuhkaja hillui lopuksi villinä omassa karsinassaan. "Rutsi!" kuului huuhkajan kohdalla erään lahjakkaan lähisukulaiseni suusta. Kyllä, kyllä, nyökyttelin. Äkkiä pois jo täältä.

Kaiken kaikkiaan retki oli oikein antoisa ja avartava, ja opin valtavasti uutta. Kuten huomaatte. Ei ole helppoa olla humanistipimpo, jauhelihatiskilläkään."

Painukaa v*ttuun siitä!

Vapun tienoo on yläkoulussa mukavan reipasta aikaa ja piristysruiske arkeen, sillä normaalisti siellä on jotenkin tosi vetämätön tunnelma. Nuoriso valuu, ja opettajat huokailevat kilpaa tuuletuslaitteiden huminan kanssa. On niin hiljaista, että saattaa vahingossa nukahtaa ja saa haukut kuolaamisesta opettajanpöydälle. Joskus käy myös niin, että joku kurja koputtaa oveen ja koko luokka säikähtää rauhan rikkovaa ääntä niin pahasti, että koko lopputunti menee pieleen.

Onneksi saimme edes vähän vipinää aikaan, kun koulussamme pidettiin vappunaamiaiset. Minä ajattelin eläytyä nuorison rooliin, mikä oli tietenkin aivan kauhean helppoa sen vuoksi, että olen itsekin nuori ja aika kova kiroilemaan ja koulu on aivan saatanan perseestä. Ei sitä kestä kuin juomalla ES:ää seitsemän litraa päivässä ja karkaamalla välillä nurkan taakse tupakille. Myös pari näyttävää rinkiä skootterilla rauhoittaa kummasti.

Teinien ilmeet olivat näkemisen arvoiset, kun laahustin perjantaiaamuna tunnille tennareissa, collegehaalarissa ja huppu päässä. Reppua vedin perässäni maata pitkin. Kun pääsin luokkaan, nostin jalat pöydälle, röyhtäisin ja sanoin, ettei voisi vähempää kiinnostaa tulla tänne joka aamu ja että ei ole kirjoja ja eksyin v*ttu sumussa. Kesti hetken, ennen kuin oppilaat uskalsivat nauraa, sillä oli selvää, että ope oli tullut hulluksi. (Normaalisti en ole.) Ilmoitin, että minua ei siis todellakaan huvita mikään äidinkieli ja että haluan katsella YouTubea. Niin teimme. Pistin ensin soimaan kappaleen Pissikset ja aloin lakata kynsiäni mustaksi.

Päivän kohokohta oli ehdottomasti se, kun minulla oli välituntivalvontavuoro ja kehotin käytävällä edessäni parveilevia oppilaita painumaan v*ttuun. Tai se, kun näytin keittäjälle keskisormea ja kysyin, mitä paskaa tänään on tarjolla. Tiedustelin myös kirkonmieheksi pukeutuneelta matikanopettajalta, mikä homopappi hän muka on, ja kun rehtori kehotti meitä lähtemään tunnille, käskin häntä menemään keskenään. Kun ei huvita, niin ei huvita, pitäisi se nyt vähemmästäkin tajuta. Erottakoon vaikka määräajaksi tai kokonaan, ihan kuulkaa sama.

Oppilaiden reaktiot vaihtelivat päivän aikana tyrmistyksestä ja epäuskosta hysteeriseen tirskuntaan, mutta mielenkiintoisinta oli huomata, miten säikähtäneitä he olivat opettajan kiroillessa. Fysiikanopettajamme, joka oli pukeutunut hiphoppariksi, käyttäytyi vähintään yhtä rumasti kuin minä ja oli huomannut saman. Se ei tietenkään estänyt meitä yhtään. Voi olla, että jopa hieman villiinnyimme.

Tällaisia vappuja lisää. Olipa meillä v*tun hauska päivä!

Uskonnonopettaja katolla

Eräs opettaja kertoi kerran järkyttävästä tapahtumasta, jota on kyllä vaikea uskoa. Hänen oppilaansa oli kuulemma tullut yllättäen ja täysin oma-aloitteisesti pyytämään huonoa käytöstään anteeksi! Ei ihme, että opettajalla oli lyönyt hetken tyhjää ja että hänen leukansa oli loksahtanut hämmästyksestä lattialistaan asti auki. Ehkä opettaja valehteli, en tiedä. Ei kukaan teini tule pyytämään anteeksi, ellei häntä ole siihen pakotettu tai hän ei ole tullut uskoon. Kuten huonolla tuurilla, myös onnella on joskus taipumus kasaantua: siivooja oli kaiken lisäksi tullut juuri luokkaan pyyhkimään pölyjä, joten hän veteli siinä lattialistoja putsatessaan samalla puhtaaksi myös lehtorin suun. Harvassa koulussa on kyllä noin hyvä palvelu. Tuollaisen hetken jälkeen kaikilla oli varmasti hyvä mieli ja onni sydämessä - ainakin siihen asti, kun salaa kuvattu videomateriaali löytyy oppilaan lataamana YouTubesta.

Koulussa tapahtuu joka päivä monta odottamatonta asiaa. On pilluvihkoa opettajalle näytettäväksi, on reipashenkistä polkupyöräilyä sisäkäytävillä tai lentopalloverkon virittelyä kolmen oven väliin. Onpa sattunut niinkin, että kokonainen luokka on karannut kesken koulupäivän äitiyslomalle jääneen opettajan vauvaa katsomaan, mikä nyt oli ainoastaan söpöä kaikkien paitsi sen opettajan mielestä, joka oli valmistellut tunnille sanakokeet. Mitäs nipotti, siitäs sai. Välillä jotkut ajavat koulun pihassa mopolla ympyrää - ilman kypärää ja kolme kyydissä - ja jättävät vessan lavuaariin haisevia yllätyksiä.

Näin ei siis tietenkään meidän koulussamme, mutta muualla. Olen kuullut huhuja. Olisi ikävää työskennellä sellaisessa koulussa, vaikka toisaalta se voittaisi kyllä helposti tylsän Excelin ja toimisto-olosuhteet.

Muutaman koulupäivän kuluttua on vappu, jonka tienoille voisi kehitellä jonkin sopivan hulluttelupäivän. Entäs, jos roolit käännettäisiinkin ympäri ja opettajat alkaisivat revitellä villeinä? Voisimme ihan hyvin vaikka kuvata oppilaita rynkyttämässä ulko-ovia ja hyppimässä toistensa päälle, tai mikä parempaa, potkisimme ovia itse ja huutelisimme homovittua käytävillä samalla, kun tunkisimme tulitikkuja biologian luokan lukkopesään ja nylkyttäisimme kollegoita seinää vasten. Voin helposti kuvitella esimerkiksi miesopettajistomme matkimaan käytäville tällaista himokkaan leikkimielistä teinitoimintaa. Olisi myös kovin hauskaa nähdä oppilaiden ilmeet, kun vaikkapa uskonnonopettaja joisi kolmetoista litraa energiajuomaa, esittäisi välitunnilla parkouria ponnistellen voltteja pitkin tiiliseiniä ja hyppäisi sitten katolle näyttämään oppilaille mielenosoituksellisesti keskisormea. Koulupäivän päätteeksi hän ajaisi luonnollisesti renkaat vinkuen skootterilla ABC:lle ja herättäisi mahdollisimman paljon yleistä pahennusta.

Minun on pakko päästä ensi vuoden juhlatiimiin jakamaan koulun yhteisten tapahtumien kehittämisideoita. Kyllä näin on.

Ajatelkaa nyt, miten kiva jatkumo hauskasta vapputapahtumasta saadaan koulun viimeisen viikolle, jolloin on tyypillisesti vähän vapaampaa ohjelmaa. Hommataan koululle vaikka sumopuvut ja otetaan kunnon matsit. Opettaja saa valita rasittavimman oppilaansa ja pistää sitten hänen kanssaan rehellisesti painiksi. Se puhdistaisi varmasti ilmaa ja olisi kaiken lisäksi urheilua, joka on aina hyvästä ihmiselle. Toinen loistava idea olisi pystyttää keskelle koulun pihaa tikkataulu, johon voisi välituntivalvontansa aikana kiinnittää valitsemansa oppilaan kasvokuvan - ja ei kun heittelemään! Astetta vaikuttavamman näytöksestä saa, kun vaihdetaan tilalle jousipyssy. Kuulostaa varmasti aika radikaalilta, mutta pitääkö toukokuu muka aina päättää konservatiivisesti vanhaan ja hyväksi havaittuun pesäpallon pelaamiseen, kysyn vaan. Boooriiing!

Tasapuolisuuden nimissä myös oppilaille tulee antaa mahdollisuus purkaa patoumiaan, sillä opettajat ovat jalomielisiä, pitkäpinnaisia ja anteeksi antavia. Ihan hyvin esimerkiksi peruskoulunsa päättävät voisivat ajaa traktorilla seinään ja aiheuttaa sellaista ihan pientä vahinkoa, joka vaatisi pientä remonttia ja viivästyttäisi koulun alkamista elokuussa muutamalla viikolla. Toisaalta en usko, että kukaan haluaisi niin tehdä. Koulussa on sen verran kivaa.

Laiskat kyykkyyn!

Ihmisen pitää tehdä töitä jo pienestä pitäen, sillä laiskuus on pahasta kaikessa muussa paitsi sohvalla makaamisessa. On miltei sanomattakin selvää, että olen aina ollut ahkera ja siisti: minulla oli jo lapsena oman huoneen järjestyksessä pitämisen lisäksi vastuualueita. Yksi oli vessanpesu ja toinen mankelointi - jälkimmäinen siitä yksinkertaisesta syystä, että mankeli sijaitsi vaatehuoneessani. Silloin olin raukka vielä niin tyhmä, etten tajunnut joko vaihtaa huonetta tai mankelin paikkaa. Olisin sitä paitsi myös ihan hyvin voinut lakata käymästä vessassa, jolloin olisi ollut hyvin epäreilua vaatia minulta sen pesemistäkään. Ihminen pidättelee helposti pitemmänkin ajan, jos on pakko. No, parempi luonteenpiirre tyhmyys on kuin laiskuus, sillä riuska ja ahkera emäntä saa aina paikan. Lapsuuden pesti tekikin minusta paitsi taitavan mankeloijan, niin poiki myös pakkomielteen sileistä lakanoista loppuelämäksi. On melko selvää, että saattaisin olla paljon vakaampi mielenterveydeltäni, jos pystyisin nukkumaan ryppyisissä lakanoissa, mutta näillä korteilla mennään.

Pidättelykyvystä ei luonnollisesti tässä iässä kannata enää edes haaveilla.

Koska lapsuuden traumat pitää tietenkin jotenkin käsitellä ja virheet joko korjata tai kostaa jälkeläisille, molemmat pojat osaavat vetää ja taitella lakanat kanssani jo oikein mallikelpoisesti. Eilen nukkumaan mennessä pienempi sanoi, miten hän ei ikinä haluaisi nukkua ryppyisissä lakanoissa. Olin pakahtua ylpeydestä. Kun anoppi kerran yritti opettaa, miten lakanat vedetään yksin oven saranapuolta hyväksi käyttäen, en tahtonut opetella. Se johtui toisaalta siitä, että meillä on kierot sisäovet ja toisaalta siitä, että hullu se on, joka ei ilmaista työvoimaa käytä. Kyllä lasten pitää oppia siihen, etteivät puhtaat vaatteet ilmesty automaattisesti kaappeihin, petivaatteet vaihdu itsestään tai ettei karjalanpaistilihoja vain heitetetä jääkaapista pataan. Ne täytyy ensin metsästää, eikä se ollenkaan niin yksinkertaista ole. Lasagnelevyjen siemenet olemmekin kylväneet jo muutama viikko sitten, kun lumi suli ensimmäisestä kukkapenkistä. Voi sitä riemua, kun eri lajikkeet puskevat kesällä pintaan ja saa laittaa tuoretta, itse kasvatettua ja paistettua lasagnea pöytään.

Olen ihan varma, että lasteni mahdolliset kumppanit tulevat olemaan erittäin onnellisia siitä, että pojat on opetettu tekemään myös muita yksinkertaisimpia kotitöitä: viemään likaiset vaatteet pyykkikoriin, taittelemaan puhtaat kaappiin, tyhjäämään astianpesukone ja mikä tärkeintä, eräällä teoriatunnilla kerroin, että imuri ei ole äidin. Minulla oli siihen liittyen ihan tosielämän esimerkkikin, sillä olen luotettavalta taholta kuullut, miten eräs lapsi oli juossut paniikissa itkien naapuriin. Kun naapurin täti oli tiedustellut huolestuneena, mikä oli hätänä, oli tämä saanut itkultaan kerrottua isän ottaneen äidin imurin.

Niin. Onhan se toki surullista.

Minä olen tietenkin jo pitkällä kotityökasvatuksessa, mutta ihan teillekin vinkiksi, että lapsi kykenee varsin mainiosti vaikkapa laittamaan seuraavan aamun vaatteet illalla valmiiksi sängyn viereen. Petivaatteet viedään itse ulos tuulettumaan, pölyt pyyhitään ja mankelointia pitää ihmisen pienestä harrastaman. Ruuasta ei valiteta, sillä Afrikassa on nälkä: kaikkea maistetaan, etanoita syödään ja oliiveja rakastetaan. Kesäloman ensimmäinen homma on ikkunoiden pesu, jotta vanhemmilla, joita kunnioitetaan, on aikaa ottaa pohjarusketusta ja kaataa kylmää valkoviiniä lasiin. Kohteliaskin pitää olla ja virheistä rangaistaan esimerkiksi sähköiskuilla. Ei luulisi olevan kovin kauhean vaikeaa. Ottakaa ote vanhemmuudestanne!

Maalari maalasi taloa

Muutama vuosi sitten tein kaupassa löydön. Kirjaosastolla oli myynnissä uusia painoksia Tammen kultaisista kirjoista, ja siinä se oli: Maalarikissat. Oli aivan mieletön tunne käännellä sivuja, kun muistot kuvista ja teksteistä kumpusivat jostain syvältä sisältä. Jännää sinänsä, että kun näytin kirja-aarretta äidilleni, hän ei muistanut tarinasta mitään. Minun mielessäni Maalarikissat ja tulipalon jälkeen soittimista itselleen kodin kasanneet Pikkaraiset sen sijaan olivat säilyneet elävinä, mutta minä nyt olen jo pienenä ollut melkoinen nero. Opin lukemaankin jo ekaluokalla.

Eilen pääsin itsekin maalarikissaksi, koska minulla oli pensseli ja olen aika kissa. Pystytte varmasti kuvittelemaan minut idolinani Panu-tyttönä, joka oli menneinä vuosina aivan järjettömän kuuma. Maalaamisidea oli lähtöisin tietenkin mieheltä, joka miettii jatkuvasti uusia sisustusratkaisuja ja esimerkiksi sohvatyynyjen väriä ja vinkuu koko ajan uutta naulaa seinään. En ymmärrä, sillä minusta ihminen pärjää kyllä varsin hyvin samoilla verhoilla, tyynyillä ja matoilla tuosta vaan ainakin viisitoista vuotta ellei enemmänkin. Mitä järkeä on elää jatkuvassa muutoksessa, kun paljon rentouttavampaa on maata esimerkiksi paikoillaan sohvalla? Siinä lempityynykin muotoutuu mukavasti omalle päälle sopivaksi. On järjetöntä pöyhiä niitä välillä.

Suostuin maalaamisajatukseen siis pitkin hampain. (Olen ehdottanut kaksi kertaa hammaslääkärille, että kulmahampaitani voisi jotenkin hioa, mutta hän ei ole lämmennyt ajatukselle.) Miksi neljä vuotta sitten tehdyt seinät pitäisi muka maalata uudelleen? Aivan turhaa rahanmenoa ja vaivaakin siitä on moneksi illaksi, eikä kukaan edes huomaisi mitään. Sitä paitsi silmä on jo tottunut siihen, että asteen verran liikaa lilaan taittava harmaa riitelee sohvan ja oikeastaan vähän kaiken kanssa. Niin kuin vaikka lattialistojen, jotka pitää kyllä maalamisen jälkeen myös ehdottomasti vaihtaa, kun niitä katsoessa tulee melkein ahdistus jo nytkin ja uuden maalin jälkeen vasta tuleekin ja kun melkein kaikki on jo valmiiksi roudattu pois seinustoiltakin. Ja vielä: horoskoopissa sanottiin skorpionien kaipaavan muutosta. Niin.

On se kyllä peto perustelemaan. Itse en osaisi.

Maalattavana on kahdeksan seinäpintaa. Koska minä mies on hullu, seinien maalaamisen ja lattialistojen vaihtamisen jälkeen on kuulemma kiivettävä aukon päälle kuuteen metriin ja poistettava vääränlainen valaisin katosta, sillä ruma on sekin niin että oksettaa. Myös keittiöön on hommattava uusi valaisin, kun kerran siihen puuhaan on ryhdytty. Se on kuulemma aika kallis, mutta siinä on nettikeskustelujen perusteella hyvä valaisuteho. Tai ainakin monen mielestä kuvissa näyttää siltä. Kun valaisinasiat ovat kunnossa, viedään työpöytä yläkertaan ja ostetaan tilalle uusi - ja ei hätää, on kuulemma jo selvillä, millainen. Työhuoneen sohva puolestaan viedään uuteen sijoituspaikkaan ja sen tilalle hommataan vuodesohva, josta on tällä hetkellä loppukilpailussa kaksi vaihtoehtoa. Sekään ei kuulosta erityisen edulliselta. Jotta tasapaino huoneessa säilyisi, tarvitaan myös uusi matto ja verhot. Siitä ei pääse yhtään mihinkään.

Isoksi paisuu tämäkin lumivyöry. Meinasi paisua jo eilen, kun mies huusi minulle kipakan varoituksen sanan pyöriessäni henkisenä apulaisena pensseli ojossa (ks. kuva). Oli kuulemma ollut lähellä, ettei takapuoleni olisi osunut juuri maalattuun seinään - ja se ei kyllä tarkoittanut mitään muuta kuin sitä, että hän totta vieköön vihjaisi persaukseni levinneen. Maalarikissa sähisi, jätti pensselinsä välittömästi astiaan ja lähti nukkumaan. Sitä ennen se tajusi, että myös makuuhuoneessa oli maalattava - ja vaihdettava verhot. Plus lampunvarjostimet. Ja emännälle tilattava rasvaimu.

Tässä olen vielä iloinen.

Välittömästi rehtorin kansliaan!

En ole koskaan ollut jälki-istunnossa (paitsi valvojana), mutta rehtorin puhutteluun olen joutunut kerran yhdeksännellä luokalla. Kuvitelkaa, pystyin siihen asti laittamaan kaiken aina muiden syyksi. Minusta se kertoo vakuuttavuudesta ja hyvistä näyttelijänkyvyistä, joten en häpeä yhtään. Onhan kuitenkin varmaa, että ainoatakaan lumipalloa en ole heittänyt, yhtään rumaa sanaa sanonut, montaa kertaa lintsannut tai opettajaa uhmannut. Paitsi ysillä, mutta sitä ei varmaankaan enää edes lasketa. Oli peruskoulun viimeinen viikko. Numerotkin oli jo annettu.

Viimeisellä viikolla meillä oli koulussa perinteisesti hieman kevennetty ohjelma erilaisine tapahtumineen ja luokkien välisine pesäpallo-otteluineen. Se on etenkin oppivelvollisuutensa päättäville tärkeää aikaa, sillä joidenkin luokkakaverien kanssa ollaan yhdessä jopa viimeistä kertaa. Tytöt rääkyvät, ja pojat rehvastelevat, ettei tunnu missään ja että vetävät ainakin koulun pihassa päättäjäispäivänä traktorilla tai mopolla tai polkupyörällä rinkiä ja polttavat mielenosoituksellisesti opettajainhuoneen ikkunan alla tuhat sikaria putkeen ja että koulu on perseestä ja vähänkö he eivät mene enää ikinä kouluun tämän jälkeen, kun vapaus koittaa ja it's over now ja fuck you anybody. Näissä haikeissa tunnelmissa minä, tunnollinen oppilas, kieltäydyin lähtemästä soittamaan klarinettia naapurikaupungin vanhainkotiin. Olin sitä mieltä, että koulun kuoro pärjäisi varsin hyvin kahden poikkihuilun säestyksellä, kunhan he vain tarpeeksi ponnekkaasti puhaltaisivat. Vetäköön opettaja tueksi vaikka kukkopillillä vieressä.

Oli köksäntunti, kun oveen koputettiin. Siellä oli rehtori ja etsi minua. (Ehdin jo ajatella, että stipendi on tulossa, tittidii!) Onko ihminen aika puolustuskyvyttömässä tilassa paperimyssy päässään ja kuudennella luokalla itse tehty sydänesiliina yllään, mitä? Mielestäni asetelma oli niin epäreilu, että oikein vihaksi pistää ja sääliksi käy kuusitoistavuotiasta itseäni ja oikeastaan olisin silloin voinut nostaa syytteen koulua vastaan. Vanhempani olisivat varmasti olleet samaa mieltä ja oikeastaan kyseessä oli pahoinpitely, sillä lähdin kauhuoksennusta pidätellen pelottavan rehtorin perään.

Rehtorin kansliassa meitä odotti silloinen musiikinopettaja, joka puhui huonoa mutta reipasta suomea. Rehtori oli katsonut numeroni ja keskiarvoni arkistoista ja ihmetteli, miksen niiden perusteella ollut suostuvainen lähtemään kolmeksi tunniksi vanhainkotikeikalle. Yritin perustella asiani hyvin, sillä minulla todella oli lukuisia syitä, joista yksikään ei ollut se, että minua ei kiinnostanut: kuuluin esimerkiksi koulun pesäpallojoukkueeseen ja minulla oli harjoituksia ja pelejä. Vetosin tunteisiin ja järkeen, esitin tutkimustuloksia, matkin lattialla kontaten hellyyttävää koiranpentua, riisuin essun ja laitoin lääkärintakin päälleni ja stetoskoopin kaulalleni. Ei mennyt läpi. Syy oli varmasti siinä, että unohdin sen saatanan paperimyssyn päähäni.

Siellä minä sitten seisoin viimeisenä perjantaina naapurikaupungin vanhainkodin aulassa ja säestin sinisiäpunaisiaruusunkukkia, kun muut nauttivat viimeisestä koulupäivästä kaiken kivan merkeissä koulussa. Sen verran minussa on edelleen tapahtumaa kohtaan vihaa ja anarkismia, että klarinetin olen sittemmin pilkkonut neljään osaan. Fuck you rehtori, musiikinopettaja ja anybody.

Kirkkistelyä

Tänään olen ajatellut paljon kirkkoveneitä. Kyllä te kirkkiksen tiedätte:

Joskus muinoin, ei ehkä edes kauhean kauan sitten, eräs oppilas oli hyvin turhautunut matemaattisten aineiden tunnilla. Kun hän oli vihdoin saanut jostain vihkon käsiinsä, oli aine vaihtunut nopeasti kuvaamataidoksi. Luontaiset lahjat ja kaverilta lainattu lyijykynä riittivät erinomaisesti kauniin alapäävalikoiman piirtämiseen, sillä oli niitä nopeudesta päätellen ennenkin piirrelty: joka vihkon sivulla oli tunnin loputtua yksi kuva. Minusta omistautuminen oli aika ihailtavaa, sillä jos oppilaita muka joskus arvostellaan hitaudesta ja motivaation puutteesta, niin siinäs taas näkivät, opettajat. Olennaisten ja sydäntä lähellä olevien asioiden äärelle on aina aikaa pysähtyä.

Opettajuus liittyy siis hyvin monesti jollain tavalla seksuaalisuuden käsittelyyn. Vaikka terveystieto ja biologia ovat omia oppiaineitaan, ovat erityisesti homous ja vittu hyvin tärkeitä aihealueita muulloinkin päivän aikana. Ruotsi on homojen kieli, kaverit ovat homoja ja reksi se vasta homo onkin*. Tähän olen syyllistynyt minäkin. Kun muutama vuosi takaperin opetin yhdeksäsluokkalaisille kirjallisuustutkielman tekemistä ja lähdeviittauksia, käytin esimerkkinä laukussani mukana ollutta Rexi on homo ja opettajat hullui -romaania. Kirjoitin kirjan alkuosan isoilla kirjaimilla taululle, ja oppilaat katsoivat tekosiani monttu auki. He ovat kuitenkin todistaneet sekoamistani niin usein, että ei hätää, mitään suurempaa vahinkoa heidän kehitykselleen ei varmaankaan tapahtunut. Kun joku hetken kuluttua uskaltautui kysymään, olenko oikeasti kirjoittamaani mieltä, sai kuulijakunta selityksen, ja ilmoille pääsi helpottunut nauru.

Minulta sen sijaan ei päässyt naurua, kun tajusin kotona tavallista lyhyemmän työpäivän jälkeen, että liitutaulu jäi pyyhkimättä. Ja kas, kukapas muukaan tuntia tulisi luokkaani pitämään kuin rehtori itse. Oli juuri ja juuri vielä välitunti, joten soitin nopeasti ruotsinopelle, jonka poistuessani näin lähtevän teinejä ulos vahtimaan. Ohjeistin, ettei kysele enempää, vaan menee vain vä-lit-tö-mäs-ti luokkaani ja pyyhkii taulun. Ruotsinope on ammattinsa puolesta varmasti myös homo, mutta toimi nopeasti. Pian soi puhelin. "Ei siellä ollut mitään, taulu oli jo pyyhitty." Ilmeisesti siivoojat olivat käyneet luokassa juuri sillä välitunnilla - mikä kuitenkin tarkoitti, että he olivat nähneet tekstin ja miettivät kuumeisesti, miksi äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori opettaa moista oppilailleen.

Aamulla oli tunnustusten aika. Koska olen näyttävien aamunavausten kannalla, pyysin opettajainhuoneessa hiljaisuutta ja sanoin ilmoittavani nyt julkisesti kaikille, että väitin reksiä eilen tunnilla homoksi. Lyhyt puheenvuoroni oli sangen vaikuttava. Opettajien suut olivat vielä suuremmalla hämmästyksestä kuin itse rehtorin, pari heikointa pyörtyi ja muutama veti aamumunkkinsa sokerit henkitorveen. Minulla oli toki mukana romaani, joka koko jupakan alkusyy oli, joten pian nauroivat muutkin kuin ruotsinopehomo, jolle tarina oli jo selitetty.

Siivoojia varten jätin teoksen näyttävästi pöydälleni seuraavan viikon ajaksi, että varmasti tajuavat.

Että mahtuuhan sitä kaikenlaista koulupäivään. Luulisi, että villeinkin teini vanhemmiten viisastuisi (yritän näyttää tosi hyvää esimerkkiä, niin kuin yllä olevasta ymmärrätte), mutta hakusanalla kirkkis löytyy nopeasti muun muassa kirpputori Kirkkis, koulun vanhempainyhdistys Kirkkis sekä ainakin yksi elintarvikekioski. Siellä on varmasti myynnissä oma nimikkopiirakka, täytyy olla. Kirkkoveneestä tulee nimittäin näin yläkoulun opettajalle aivan ensimmäisenä edelleen mieleen jotain ihan muuta kuin herkkä souteluhetki.

 * Aino Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui