Nettisyljeskelyä

Eilen pääsin äidinkielenopettajana näyttämään taitojani myös maantiedossa. Erikoisalaani ovat aina olleet mannerlaatat ja makkarajärvet, mutta esimerkiksi Euroopan nykymaiden kohdalla liikutaan jo syvällä epämukavuusalueella. Kuka muka voisi muistaa kaikki Makedoniat, Bosniat ja Serbiat? Mihin niitä niin kuin elämässä tarvitsee? Miksi koulussa sitä paitsi opetetaan epäolennaisia asioita, joilla ei ole mitään tekemistä arkipäivän kanssa? Koulussa pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, kuten veistää kaappikelloja ja hitsata pyörätelineitä. Onneksi kartassa oli melkein jokaisen maan kohdalla nimi, ja ne epäolennaiset valtiot, joissa kuvan pikselilaatu oli valitettavan huono, ohitin nopeasti mumisten. Lähi-idän kohdalla tulikin sopivasti kauhea yskänkohtaus. Meni liitupölyä kurkkuun, mikä on hirveän rasittavaa ja ammatin varjopuolia.

Tunnin varsinaisena aiheena oli media ja sananvapaus, ja kuten kartasta nopeasti huomaa, ei sananvapaudella hurrata tosissaan kuin valkoisilla alueilla. Grönlannin kohdalla väri tosin tarkoittaa yksinkertaisesti lunta, luulisin.

Ihmettelimme karttaa pitkään ja juttelimme paitsi poliittisista oloista myös siitä, mitä sananvapaus tarkoittaa. Nykyään monilta näyttää unohtuvan se, ettei tarkoitus ole syytää suusta tai näppäimistöltä ihan kaikkia päässä pyöriviä ajatuksia - saati sitten miettiä niiden esittämiselle oikeaa aikaa, paikkaa ja tapaa. Netin suojissa on anonyymina liiankin helppoa "esittää mielipiteitä", joita ei ikipäivinä kehtaisi sanoa kenellekään kasvotusten. Tai jos kehtaisi, voisi miettiä, kannattaisiko.

Erästä tällaisestä nettisyljeskelijästä oli tehty juttu uusimpaan Meidän Perhe -lehteen (5/2012). Viesti oli kiteytettynä se, että haastateltava kertoi tavallisesti olevansa aivan hyväntahtoinen ja ystävällinen, mutta harrastavansa silti erilaisilla keskustelupalstoilla tahallista ilkeilyä. Hän ei myöntänyt antavansa kenellekään virtuaalitukea tai kannustusta, vaan osallistuvansa keskusteluihin pikemminkin halveksimalla ja haukkumalla muita.

Ei liene yllätys, että hän halusi esiintyä jutussa anonyymina. Ihan niin kuin Internetissäkin.

Se, että sanoo mielipiteensä, on oikein. Se, että ottaa kantaa, on myös hyvä asia. Se, että tahallaan ilkeilee, herjaa ja vittuilee, halventaa, alentaa ja ärsyttää - ja vetoaa sen jälkeen parhaimmassa tapauksessa sananvapauteen, on silkkaa tyhmyyttä. Miksi jollekulle on pakko mennä aiheuttamaan pahaa mieltä tahallaan? Tunteeko silloin itsensä vahvaksi tai saako tyydytystä siitä, että tuntee olevansa toista parempi ja niskan päällä? Keskustelimme oppilaiden kanssa myös kunnianloukkauksesta ja yksityisyyden suojasta, joita ei pitäisi kaiken nettikommentoinnin vapauden huumassa päästää mielestään. Vaikeneminen voi olla kultaa.

Olen tänä keväänä herännyt siihen tosiseikkaan, että minulla on ollut aivan liian ruusuinen kuva esimerkiksi ihmisten asenteesta koulunkäyntiin. Meillä jokaisella on tietenkin omanlaisiamme koulukokemuksia ja mielikuvia, mutta se, millä tavalla niitä ruoditaan tai millaiset asenteet huomaamattaan tai tahallaan esimerkiksi lapsille ja nuorille välittää, on aika raadollista - eikä ainakaan auta lapsen koulunkäynnissä tippaakaan. Arvosteleminen on helppoa. Ratkaisujen löytyminen sen sijaan vaatii muutakin kuin haukkumista tai syyllistämistä.

Mutta kun minulla on sananvapaus. Minulla. Minulla. Minulla.

Toivottavasti pointti jäi oppilaiden mieleen, sillä he, jos ketkä, ovat nettisukupolvea ja sellaisten haasteiden edessä, joista meillä ei samassa iässä ollut tietoakaan. Ja jos ei oppitunnista muuta hyötyä ollut, niin ainakin yksi koki valaistuksen: Afrikka on Euroopan alapuolella. Ykköspaikkaa maantieteellisissä koulumuistoissani pitää kuitenkin edelleen se, miten muutama vuosi takaperin erästä poikaa suututti kovasti, kuinka hänen muka olisi pitänyt kokeessa tietää, missä on Ahvenanmaa. Niinpä niin. Kaikenlaista epäolennaista sitä oletetaankin osaavan. Saati pakotetaan opiskeltavan. Mitä hyötyä, noin niin kuin elämän kannalta?