Hirnahtelua

Olen ratsastanut vain kerran elämässäni. Minulla on kuitenkin läheinen suhde hevosiin, sillä Barbiellani oli oma poni. Jostain syystä en kuitenkaan leikkinyt kummallakaan kovin paljon, sillä olin aika ankea lapsi. En itse asiassa oikein tiedä, mitä tein. Rakensin kai majoja ja askartelin. Vanha C-kasettinauhoite todistaa ainakin sellaisen iloisen perhetapahtuman, kun leikkasin ja liimasin paperista katulampun. Minusta se kertoo suunnattomasta luovuudestani. Vanhempia kuuluu taustalla vähän naurattavan, mutta he varmaan katsoivat televisiosta jotain hauskaa, kuten Pientä taloa preerialla. Ei silloin muuta tullut.

Ystäväni hurahti ala-asteella hevosiin ja ratsastamiseen, ja hänen kanssaan kävin tallilla kerran jos toisenkin, mutta ihan vain katselumielessä. Ratsastustunnit olisivat olleet hirvittävän kalliita, joten aloitinkin suosista halvemman hevosaiheisen harrastuksen: lainasin kirjastosta hirveät määrät heppakirjoja. Niistä erityisesti päähenkilö nimeltä Laura teki minuun vaikutuksen, sillä kirjan loppuhuipennuksena olivat usein kisat, joissa käytiin vaikeuksien kautta voittoon. Milloin oli hevoselta koipi poikki tai Lauralla keuhkokuume, mutta ei kun sinnillä vain ratsaille vaikka sairaalan letkuista ja voitto kotiin. Laura opetti minulle myös monta jaloa taitoa: osaan loppuelämäni nousta teoriassa satulaan ja tiedän, mitä tarkoittavat muun muassa termit ihhahhaa ja pohkeenväistö. Kavio- ja kynsikoukku menivät pitkään sekaisin, enkä uskaltaisi niillä ikimaailmassa hevosen kaviota rapsutella, mutta tietopankki on siis hevosenhoidon osalta huima. Kauraa pitää sille syöttämän.

Elisabeth Taylorin tähdittämän Yli esteiden -elokuvan katselin myös äitini kanssa monta kertaa, ja muutama joulu takaperin tilasin sen vetten takaa hänelle joululahjaksi. Leffa ei enää ollut yhtä jännä kuin sata vuotta sitten, mutta nostalgisia muistoja se toi mieleen. Olisi aika vänkää viilettää pitkin niittyjä ja ratoja ja hyppiä muurien yli. Täällä on paljon muureja.

Ainoa oikea kosketukseni hevosiin on kuitenkin ollut polttareissani, sillä villi ori oli kesytettävä, jotta avioliitosta tulisi onnellinen. Ystäväpiirissäni oli menestynyt kouluratsastaja, joten vaatteista homma ei ainakaan jäänyt kiinni. Oli tosin hirveän harmillista, että valtava ja vaarallinen ori oli juuri sairastunut, ja eteeni talutettiin tallipihan pienin poni. Muistin silti Laura-kirjasta, miten miten hevosella ratsastetaan käyntiä ja ravia ja nostetaan laukka, ja vedin pisteet kotiin. Hypin esteitäkin yhdellä kädellä takaperin. Naistensatulassa.

Aika lähelle ravejakin olen päässyt, sillä asuin opiskellessani viiden kilometrin päässä raviradasta. Jotenkin jäi silti menemättä paikan päälle, mikä on kaviourallani pitkä miinus. Kyllä jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen pitää ainakin kerran elämässä käydä vetoa lyömässä. Ihan vain vaikka sillä perusteella, millä hevosella on kivoin nimi. Tuhannen Tykki tai Lento Kapteeni voittoon! Tai Hekoheko, T. M. Pelimerkki, Banzai Banderas tai Beer Budget. Siis oikeasti. Alan ehdottomasti tästä lähtien keskittyä tarkemmin raviurheiluun.

Että on se varmasti hieno harrastus, hevostelu. Vinkiksi vain kuitenkin kaikille tosiharrastajille, ettei kannata hirnua liikaa ja hermostuttaa tallikavereitaan: joku voi vielä vetää vaikka turpaan.