Rakastettu ja ihana

Soja kävi täällä viikon päivät takaperin tuomassa tunnustusplakaatin ja oli kirjoittanut omaan kansallispukuaiheiseen blogiinsa nättejä sanoja: "Ässän riemukkaat kirjoitukset mm. koulumaailmasta ovat vaaraksi tietokoneelle ja lukijalle: aamukahvit voivat pärskähtää näppikselle ja naurukohtauksen kourissa voi pudota tuolilta. Rauhallisimmillaankin nokkelaa sanailua." Sojalle haluankin lausua kiitokseni sisäpiirin sanoin Hansvilivili hanslailaa. Meillä oli ala-asteella vanha liikunnanopettaja, ja järkyttynyt on mieli, kun niitä tunteja muistelee. Kiersimme jumppasalia tamburiinin tahdissa erilaisissa avorivistöissä ja sitten tanhusimme sen päälle. Ei ihme, että olen edelleen hyvin liikunnallinen.

Kansallispukua minulla ei ole ollut koskaan ylläni. Tiedän kyllä, millainen paikkakuntamme puku on, mutta koskaan sellaista ei ole kenelläkään lähisukulaisella ollut edes lainaksi asti. Olenkin miettinyt, voisiko kansallispukua vähän tuunata: vähän strasseja rinnuksiin ja timantteja otsanauhaan esimerkiksi. Oi joi, jo tulisi virtaa siihen nuorisoseuraintalolla polkkaamiseen. Olen sitä paitsi varma, että tällaiset suunnitelmat ovat todella soveliaita kansallispukupiireissä ja ne otetaan riemuiten vastaan. Tunnustakaa pois, että houkuttelisi. Ihan voitte vapaasti tulla kyselemään minulta myös muita ideoita. Ehdotan esimerkiksi asuun sopiviin tanhukenkiin vilkkuvaloja, jolloin esityksiä voisi pitää myös pilkkopimeässä. Tiedän, että lasten lenkkareissa homma jo toimii.

Koska olen vilkkuvalokapinallinen ja järjettömän villi anarkisti noin niin kuin muutenkin, en voi jatkaa tunnustuksen jakamista eteenpäin. Olen petturi ja paha. Pahapahapaha. Ensinnäkään en tunne vielä kovin montaa bloggaajaa ja toiseksi olen oletettavasti viimeinen, joka on jäänyt jäljelle. Ja kaikilla on viisitoistamiljoonaa lukijaakin, eikä alle sataa, niin kuin tunnustuksen ehdoissa vaaditaan.

Voi minua raukkaa. Menen vetämään pari rinkiä Hansvilivilihanslailaata ja Rankkankalialiallalleita, niin piristyn varmasti.