Euron lounas: Mäkkäriä vai näkkäriä?

Minä olen aina ollut melko kaikkiruokainen ja syönyt koulussakin, mitä tarjolle on laitettu - vain alakouluiässä perinneruokaviikolla meinasi tökkiä, kun eräänä päivänä oli tarjolla kaljavelliä. Voisi kuitenkin ajatella, että sama ruoka yläasteen puolella hihityttäisi kummasti, ja kylän kovimmat kundit vetäisisivät naama virneessä useammankin lautasellisen. Ihan vain ilman taka-ajatuksia, niin kuin muutama sälli vuosia sitten kiskoessaan jossain päin Suomea jouluruokailussa litratolkulla kotikaljaa. Vaikka mistä minä tiedän, kunhan arvailen. Tutkimattomia ovat nykyteinien tiet ja mopoautopolitiikka. 

Televisiossa on piakkoin alkamassa tosi-tv-ohjelma, joka seuraa koulun keittäjiä visaisessa pulmassa: miten kehitellä ateriakokonaisuus, jonka hinta on korkeintaan euron? Siihen summaan on saatava mahtumaan itse pääruoka, mutta myös salaatti, leipä, levite ja juoma, joten taikuruutta tarvitaan, jos hinnan lisäksi kriteerinä on muutakin. Vaikka sellainen pikkuseikka kuin ruoan maku. Onhan nimittäin pelkästään positiivista, jos ruoka on hyvää tai ainakin houkuttelevampaa kuin lähi-Mäkkärin Euron juusto. Siinäpä päästäänkin helposti asian ytimeen: yhden hyvä on toisen pahaa, vaikka miten temppuilisi. Kun mukaan lisätään vielä useita rajusti ruoka-allergisia ja aatteen tai uskonnon puolesta erityisruokavalioisia, niin soppa on valmis. Tai sitten ei. 

Minun mielestäni kouluruoka on siis aina ollut pääosin aika hyvää. Olen vedellyt tyytyväisenä maksakastikkeet (jonka päälle sai juustoraastetta, oi juhlaa) ja silakkalaatikot, jotka sittemmin ovat melko tehokkaasti poistuneet koulujen ruokalistoilta. Suorastaan herkkuna pidän uunilohta ja lasagnettea ja innostun kovasti myös koulun maittavasta hernekeitosta. Eilen sain sitä paitsi ongittua hernekeittosaavista lusikan kokoisen jauhelihamöykyn, jota ylpeänä kollegoille esittelin ja johon meinasin hetken kuluttua tukehtua. Siitäs sain, ahne. Eräs toinen veti puolestaan henkeensä näkkileipää, kun tunnustin, että olin rikkonut tietokoneeni USB-portin. (Tai jonkin, mistä niistä tavallinen kuolevainen tietää.) Vahingossa vaan. Mitäs on niin tiukka, että pitää renkuttaa. Omaa syytänsä. Selvisimme kuitenkin kuolemalta molemmat, kun vähän aikaa ryimme ruoat hallitusti ja arvokkaasti suusta roiskuen. Opettajat ovat esimerkkiruokailijoita ja opettavat pöytätapoja. 

Vähiten ilahtunut olen kouluruokailussa pyttipannusta ja vyötärömakkarasta. Lienee sanomattakin selvää, että varsinkin pyttipannu on oppilaiden suuressa suosiossa. No, maailmamme eivät aina kohtaa, vaikkei siihen ole kai tarvettakaan. En minä ainakaan olisi yläkouluiässä halunnut samaistua vaikkapa kuusikymmenvuotiaaseen historianopettajaan. Kamoon, XD ja lollotilol. Huonoja kokemuksia on myös mansikkajogurtista, jota en ollut lukioaikana huomannut ottaa linjaston päädystä tarjottimelleni ollenkaan. Pöydässä sitten ihmettelin, miten muilla oli jälkiruokaa ja minulla ei. Reippaana tyttönä urheilin poninhäntä heiluen takaisin ruokapisteelle, mutta kun olin ojentamassa kättäni kohti jogurttilaatikkoa, kajahti keittäjän molempien keuhkojen voimin: "Ja montako jogurttia SINÄ luulet ottavasi?" Katseet kääntyivät. Vajosin maanrakoon. Tulin pois sieltä ja hiivin hiljaa paikoilleni. Ei ollut aikomustakaan syödä jogurttia, se on pahaa.

Olen onneksi päässyt traumastani kostamalla tapahtuneen. Kerran otin salaa kolme kalapihviä, kun sallittava määrä oli vain kaksi. Olen aika kova punkkari, kun sille päälle satun. 

Mikä oli sinun suosikki- ja inhokkiruokaasi koulussa? Onko jäänyt traumoja, kun opettaja pakotti syömään kaiken, oksensit lautaselle ja söit sitten senkin? Tunnollinen kun olit.

Ensirakkauteni ranskanleipä

Leipä on hyvää. Paras aamunavaus on ehdottomasti maitokahvi sekä ruisleipä, jonka päällä on voita, juustoa, kinkkua, meevurstia ja kurkkua. Kurkku on tärkeä: jos sitä ei ole, leipä on pilalla tai ainakin raukka vajaa. Ja tiedoksenne saatettakoon, että juusto laitetaan sitten heti voin päälle eli alimmaiseksi. Olen käynyt kuusitoista vuotta sitten voileipäkurssin, joten tiedän, mistä puhun. Monelleko voileipäkurssille olette itse osallistuneet, mitä?

Oikeastaan mikään myslitaivas ei voita kyseistä kahvi- ja leipäsettiä aamuauringossa parvekkeella. Ja siis nimenomaan kesällä, sillä talvella homma on jokseenkin tympeää. Tai no, mennään nyt sitten samalla vaikka turkoosin meren rannalle romanttiseen bambumajaan ja syödään sitä aamupalaleipää siellä. *) Bikineissä. Laihduttaneena ja kauniina, vaaleat kiharat pienessä ja vilvoittavassa tuulenvireessä leikkisästi hulmuten. Pitää kuitenkin olla huolellinen, etteivät jatkoletit tartu bamburimojen väliin, sillä se olisi tietenkin perin ikävää ja pilaisi tunnelman. Ainakin, jos ei huomaisi ja nousisi pahaa aavistamattomana ja kimpoaisi hiusten kiskaisemana kaaressa takaisin. (Yhdellä tuttavallani tarttuivat nimittäin kerran pitkät hiukset virallisessa haastattelutilanteessa tuolin nojasäleikköön kiinni. Kiva raahata päivänjatkot toivotettuaan painavaa pinnatuolia puolen huoneen verran perässään ja olla uskottava siinä samalla. "Tappajatuoli", totesi tuttava kepeästi haastattelijoille. Kukaan ei nauranut. Huumorintajuttomat nuivakkeet.)

Minulla oli leipään jo varhainen ihastus. Toiset ne tykkäsivät pojista, minä ranskanleivästä. Muistan, että olin kerran kylässä ottamassa sitä toisenkin, ja äitini puuttui peliin: "On pitänyt vähän alkaa katsoa tuon lapsen syömisen perään", sanoi hän emännälle. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin hävetystä. Minussa oli jotain vikaa. (Ihan vähän vaan, tosi pientä.) Minä söin liikaa leipää. Punkero. Vaikka omituinen oli kyllä emäntäkin, sillä hän söi sinihomejuustoa. Meidän kylillä ei ollut vielä moisesta kuultukaan, eikä siihen maailmanaikaan vielä muutenkaan kovin laajasti Auran päälle ymmärretty. Noista ajoista on siis vasta muutama vuosi, sillä olen vielä nuori.

Toinen ikävähkö ja syyllisyydentuntoinen leipäepisodi liittyy puolestaan huoltoasemakahveihin. Olimme lomalla ja pysähdyimme tankkaamaan sekä autoa että evästä. Saimme valita vitriinistä, mitä tahdoimme, ja siskoni otti munkin. Minun teki kuitenkin aivan kauheasti mieli kananmuna-anjovisvoileipää, mutta koska leipä oli ainakin triplaten munkkia kalliimpi, tunsin hirveää syyllisyyttä sen valitsemisesta. Vaikka tapahtuneesta on kulunut jo aikaa, pystyn vieläkin palaamaan tiskille ja muistamaan tunteen: kunnon tyttö olisi valinnut halvemman. Kunnon tyttö olisi valinnut munkin. Minä se vain rellestin munaleipäni kanssa sillit suupielistä roikkuen.

Nykyään ihmisellä on vaikeaa, sillä on kauhean ristiriitaista tykätä leivästä, kun siinä on kaikenlaisia paholaisen keksimiä hiilihydraatteja. Tulee kuulemma turvotustakin. Minä olen kuitenkin ajatellut, että tulkoon. Leipä on hyvää ja tulen siitä onnelliseksi. Timanttejakaan ei kuitenkaan joka aamupalalla tarjoilla, joten vaihtoehto on toiseksi paras.

*) Jos alatte saivarrella, että etelässä ei saa ruisleipää, niin haloo. Kunnon turisti vie lihapullat, ruisleivät ja karjalanpaistit kotoa mukanaan.

Kyljystä hampaankolossa

Laskin eilen, että hammaslääkärin vastaanottohuoneen katossa on neljä loisteputkivalaisinta, viisitoista akustiikkalevyä ja niissä lukematon määrä pieniä reikiä. Viimeisimmissä laskuissa menin joka kerta sekaisin jo ensimmäisellä reikärivillä, mutta se johtui varmaan päässäni olevista aurinkolaseista. Kaikesta hämmentävästä matematiikasta huolimatta tuli melkein lomafiilis siinä loikoillessa. Kyllä sitä voi päivänsä ankeamminkin aloittaa, vaikka esimerkiksi, öh, no, en keksi, missä. Aurinkoloman allasparty-tunnelmaa ehkä hieman latistivat Pohjanmaa-radio ja fakta, että jotain muuta kuin juomapilli oli koko ajan suussani. Reikiä oli kuitenkin nolla ja olen viisastumaan päin. Yksi hampaan takakulma oli tullut puhjeten, joten totta vie: siitä ärtyisyyteni, kiukkuitkuni ja huonot yöuneni viimeisen viiden vuoden ajan ovat johtuneetkin! Tein hampaita! Ihanan helpottava tieto niin minulle kuin perheellenikin. Luonteessani ei olekaan vikaa.

Sitä minä vaan siinä maatessani mietin, että olisi aika kauheaa olla hammaslääkäri. Olla nyt jonkun suussa kaiket päivää. Minä olin tietenkin tehnyt kotiläksyni hyvin (vertaus lausuttiin kahdesti ja se ilahdutti opettajamieltäni), mutta kaikenlaista törkyä sitä varmaan hammaslääkäri näkeekin: on tarjolla huonosti harjattua kulmahammasta, etuhampaiden väliin juuttunutta kyljystä, ientulehdusta, haisuhenkeä ja vaikka minkälaista vinohammasta. Vaikka onhan ammatti toistaalta aika mielenkiintoinenkin, sillä jos pitkästyttää, voi pelata vaikka bingoa tai vedonlyöntiä hoitajan kanssa siitä, kumpi arvaa reikien määrän lähemmäksi. Vähänkö jännää! Tai jos on huono päivä, voi aina olla puuduttamatta asiakkaan suun ja naureskella timanttipora kädessä tyytyväisenä, että pian surrataan. Letkuja ja tuppojakin saa asetella suun täyteen aivan kuten haluaa ja todeta vaan, että onpa hankala juttu nyt täällä sinulla. Hammaslääkäri taitaakin kyllä olla eri metka tyyppi, kun näin tarkemmin ajattelee.

Tuumin siinä kattoparruja laskiessani myös sitä, miksei hammaslääkärin vastaanottoaikaa voisi käyttää jotenkin hyödyksi: kattoon voisi heijastaa vaikka tykillä jotain järkevää lukemista, niin kuin vaikka uusinta Finlandia-voittajaa. Lukematta se on teiltä kuitenkin. Tai näyttää joitain hammasmätäkuvia, niin tulisi se valistuskin hoidettua siinä aivan kuin itsestään. Minulle nimittäin ainakin jäi mieleen odotushuoneen juliste, joka kertoi ientulehduksen olevan sydämelle yhtä vaarallista kuin tupakka. Vaikka ei kyllä mitenkään pidä paikkaansa. Hammaslääkäriliiton propagandaa. Eivät varmana usko siihen itsekään.

Opiskeluaikoina hammaslääkärissä käynti oli suorastaan hupaisaa, sillä hammaslääkärikseni osui setä, joka selitti aivan jokaisen liikkeensä kuin itselleen kuiskien: "Nyt sitten katson tuosta vähän, noin, ja sitten rapsuttelen tästä vähän hammaskiveä mennessäni." Teki mieli huutaa, että vala vaikka betoniporsas, mutta sen kummempia mainostamatta. Lykkää vain sitten lasku kouraan ja tervetuloa vuoden päästä uudelleen. Tuhat letkua suussa ja imurin huutaessa korvanjuuressa ei ole kuitenkaan valmiutta huudella mitään, eikä edes potkaiseminen auta, sillä silloin lentävät vain tarjottimella olevat instrumentit (trumpetti, käyrätorvi, tuuba) omalle naamalle. Minä olen tosin jo tottunut hammaslääkärikävijä, sillä jo ala-asteella hampaani väännettiin erinäisillä kojeilla suoraan - paitsi alahampaat, jotka saivat jostain syystä kasvaa rehottaa miten lystäsivät. Sillä varmasti oli jokin merkitys. En ole vielä keksinyt sitä.

Ja muistatteko sitä, kun koulussa kävi hammashoitaja ja jakoi sellaiset punaiset purutabletit? Ne, jotka jättivät huonosti harjatut kohdat punaiseksi. Käry kävi heti.

On niissä varmasti jotain hyvääkin, hammaslääkäreissä. Ihmisyyden siemen esimerkiksi. Vaikka niin se on, että yleensä he vain sitovat potilaan penkkiin kiinni, laittavat kuolalapun kaulalle, ottavat puudutuspiikkeineen ja hampaidenhoitokirveineen peräseinästä vauhtia ja iskevät ikeneen kiinni. Reilu meininki. Heillä on selvästi jäänyt lapsuudesta jotain hampaankoloon. Kyljystä, luulen.

Ale, ale!

Alennusmyynnit ovat maailman paras keksintö. Katsokaa vaikka!

- Kun lähtee koko päiväksi shoppailemaan, pääsee pois kotoa ja joku muu tekee itselle ruuan. On nimittäin tosi tärkeää syödä välillä jossain kivassa ravintolassa, ettei ala pyörryttää ja jaksaa kantaa muovikasseja. Lepotauon aikana voi myös ilahtua kaikesta jo löytämästään. Mikä riemu tulvahtaakaan sydämeen, kun levittelee auki pussien sisältöjä ja ihmettelee, että ai niin ja tämäkin! Melkein jo unohdin! Sellaista lapsen iloa kuulkaa enää kovin monesta asiasta saa.

- Säästää ihan hulluna rahaa. Jos jäisi kotiin, ei säästäisi yhtään ja harmittaisi vain, miten paljon kalliimmalla kaikkea pitää tavallisina aikoina ostaa. Kun lähtee ale-shoppailemaan, löytää vaikka mitä ostettavaa ja voi tulla kotiin tyytyväisenä, kun on säästänyt jotain 1478 euroa.

- Alesta saa motivaatiota. Kun rekissä on jäljellä vain mekko kokoa 32, voi siihen ihan hyvin laihduttaa ja sujahtaa sitten toukokuisissa hääjuhlissa. Nahkakengät myös tiettävästi venyvät ja jostain rumemmasta väristä oppii kyllä tykkäämään.

- Alennusmyynnissä tulee melkein huomaamatta häärättyä sen verran tehokkaasti, että kaloreita palaa muutaman jumpan verran. (Jos joku sellaisia laskee.) Miksi jumppasaleissa ei pidetä yhtään järkevää välipäiväjumppaa, jossa olisi kunnon houkuttimet? Kallis laukku tai mekko vain katosta roikkumaan ja 70 %:n alennuksella sille, joka on kiivennyt köyttä pitkin ensimmäisenä perille. Tai jotenkin niin, että mitä lujempaa juoksee, kipuaa tai punnertaa, sen mukaan määräytyvät alennusprosentit. Vinkiksi vain jumpanvetäjille, olkaa hyvä.

- Alennusmyyntishoppailu on oikeastaan hyvä teko ja lähimmäisen auttamista. Vaikka niin kuin kauppiaan. Sitä voi jokainen miettiä keskenään nyt kotona, paljonko on ollut auttamishalukkuutta ja miten kovasti on jakanut hyvää mieltä ympärilleen. No, tunnetko piston?

- Alennusmyyntiostoksilla voi osoittaa ennakointitaitonsa. Samanlaisia tummansinisiä ne lasten toppahaalarit ovat ensi vuonnakin ja kyllä se tyyppi luistelee tai hiihtää ainakin muutaman vuoden kuluttua tämän kokoisilla suksilla. Niin. Jos puoleen hintaan saa, niin osta pois vaan! Jos suksien väri ei jälkikasvua miellytä, voi aina värittää tussilla päälle tai liimata pari Pokemon-tarraa kylkeen.

- Ale-shoppailu ei ole tyhmän puuhaa. Viisas hoitaa esityöt valmiiksi ja on hintatietoinen: vain silloin täydellinen iskuvalmius on taattu. Ei ole mitään syytä rynnätä heti ensimmäisen alerekin perään, vaan on tiedettävä, mitä naapurikauppa tai maailmanlaajuinen internet siihen sanovat. Kun on kunnon perustelut, mieskin uskoo. Muista kertoa tämä myös silloin, kun lähdet helmikuussa shoppailuturneelle. Että ihan niin kuin vain tutkimusmielessä ensi kesää tai joulukuuta varten.

Kyllä alennusmyynneistä vaan tuleekin hyvä mieli! Melkein, kuin ilmaiseksi saisi.

Mä en haluu kuolla tänä yönä

Avaruuttakin vaikeampi asia humanistipinpoblondin käsityskyvylle on kuolema. Sen nyt vielä pystyy käsittämään, että on vähän niin kuin syntymä, elämä ja kuolema, mutta sitten pökkää siihen. Kun onhan se nyt niin, että sitä pitää itseään aika merkittävänä henkilönä, eikä silloin noin vain sovi täältä lähteä. Itkee vielä koko tienoo ja junatkin pysähtyvät. Vielä tärkeämpi juttu kuin muiden suru on silti se, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Mihinkäs siitä nyt haluaisi lähteä näkymättömänä leijumaan? Vaikka onhan se tietenkin kätevä tapa matkustella ja mennä minne huvittaa tuulen mukana tai ajatuksen voimalla. Minua kiinnostaakin, onko ilmatilassa kovinkin paljon ruuhkaa ja että pitääkö niitä toisia tai lentokoneita sitten väistellä? Voi olla. Jotenkin sitä kyllä toivoisi, että saisi olla vaan, eikä tarvitsisi olla niin kauhean aktiivinen enää siinä vaiheessa elämää. Kuolemaa. Kuoleman jälkeistä elämää. Onko kuoleman jälkeistä elämää?

Jos totta puhutaan, olennaisinta omalta kannaltani on se, miten minulle käy. Onko taivasta, onko helvettiä, jatkuuko se elämä jotenkin vai oliko se kerta kaikkiaan vaan siinä? Voiko minusta tulla seuraavassa elämässä koppakuoriainen tai katkarapu? Miettikää nyt sellaistakin vaihtoehtoa, siinä sitä löytäisi äkkiä itsensä jonkun pitsan päältä tai Ruotsin-laivan seisovasta pöydästä.

Kristillinen käsityshän ei lähde katkaravuista, vaan siitä, että pahikset kärventyvät helvetin tulissa ja kivat ja kohteliaat pääsevät taivaaseen. Joillakin on tiukkoja henkilömääriäkin esitettävänä, mikä on kyllä aika rajoittunutta - vaikka toisaalta, kai siellä paratiisin porteilla jonkinmoista tungosta jo alkaakin olla, joten sikäli ymmärrettävää kyllä, puhdasta matikkaa. Hindut ne uskovat sielunvaellukseen ja vähän lehmiinkin, mutta en minä tiedä kyllä. Mahtava homma mokata ja löytää itsensä hiekkana autiomaasta. Tule hyvä kakku. Buddhalaisista en enää muista mitään muuta kuin että Kurt Cobain liittyi jollain tavalla siihen touhuun. Ja kuollut on hänkin.

Sitä minä vaan, että minä en käsitä kuolemaa ollenkaan. Miten minä vain voin lakata olemasta? Miten tämä maailma pärjää ilman minua? Miten minä pärjään ilman elämääni? En tahdo kuolla. Tahdon mennä kesällä uimaan ja ottaa aurinkoa, juoda pullakahvit ja potkutella kelkalla mummokavereideni kanssa. Ja miehenkin, vaikka hän sanoikin, että asentaa omaansa moottorin ja menee kovempaa. (Ja jos hän on siis hengissä vielä, tuppaavat paapat kuolemaan aikaisemmin.) Haluan käydä bingossa tai tansseissa aina yhden kerran vielä. Yhden kerran vielä.

Niin. Onneksi olen vielä niin tavattoman nuori. Pitää katsoa, ettei jää auton alle tai kompastu portaissa. Tai jos kuolononnettomuus tapahtuu, ettei ole rikkinäisiä alushousuja. Tai likaisia. Sitten kyllä häpeisi silmät päästään.


Ps. Tämän kaiken kirjoitti automaatiokirjoituksella haamukäsi.

Ilmoitustaulu

Vuosi loppuu pian, ellette ole huomanneet. Kiitos tämän blogin alkutaipaleella mukana olleille, en minä näitä itselleni jaksaisi kirjoitella. Tai jaksaisin kyllä, tykkään itsestäni kovastikin aina silloin tällöin. Jos mielessänne pyörii joitain elintärkeitä aiheita tai vaikka vähän hullumpiakin, laittakaa ihmeessä ehdotuksianne tämän viestin kommenttiboksiin änyyteenyt ja myöhemminkin.

Syksyn ehdoton suosikkipostaus oli 10 hyvää syytä nauttia illalla punkkua. Senkin juopot, pitihän se arvata! Jouluarvoitus kiinnosti puolestaan tässä kuussa niin paljon, että se kiri suoraan kakkoseksi, ja kolmostilaa pitää teksti Taifuuni vei tuliaiset. Neljäntenä keikkuu Paska maanantai, joka on joka maanantai. Muut tulevat siellä perässä kiltisti tasaisena jonona, niin kuin ysiluokan oppilaat koulun retkellä.

Tervetuloa uudelleen, ja tuokaa kamut mukananne! Ensi vuodesta tulee hauska!

Pusuja,
Ässä

Jotain rajaa tähän universumiin

Muistan lukion matikantunneilta, että kylläpä oli hyödyllistä ja mukavaa laskea avaruuskappaleiden tilavuuksia. Kappaleet olivat sillä tavalla lystikkäitä, että ne myös menivät ja pöyrähtelivät leikkisästi koordinaatistonperkeleessä akselinsa ympäri ja varmaan takaisinkin. Kysyn vaan, että missä on tuollaisiakin laskuja elämänsä aikana tarvinnut? Kysyin tarkoitusta silloinkin, sillä kunnon näsäviisas oppilas kyseenalaistaa ja vaatii perusteluja. Opettaja vastasi muistaakseni jotain yleismaailmallista höpinää aivojumpasta ja ajattelukyvyn laajentamisesta. Nuoriso laajentaa tajuntaansa, kuulkaa opettajat, ihan muilla keinoin.

Jos avaruutta alkaa ajatella oikeasti ja vakavissaan, ahdistuu välittömästi. Minä niin haluaisin tietää, että mistä se on tullut koko avaruus? Asiaa on aivan turha selittää esimerkiksi alkuräjähdysteorian avulla, sillä onhan se nyt selvää, että jotakin täytyy olla ennen alkuräjähdystäkin. Niin kuin se avaruus, jossa räjähdys tapahtuu tai ne pommin ainesosat vaikkapa. "Alussa on ollut äärimmäisen tiheä ja kuuma tila", kertoo tietolähteeni. Niinpä! Missä? Olisiko ollut vaikka avaruudessa? Mitä?

Maapallo kuulemma liikkuu eteenpäin noin 30 km:n sekuntivauhtia, mitä en siis todellakaan ymmärrä. Sehän on aivan järjetön vauhti! Laskin yhtäkkiä päissäni, että se tarkoittaa 1800 km/minuutti, eli jos Skodalla tai Toyotalla päästeltäisiin kylätietä samaa vauhtia, näyttäisi mittari melkein 108 000 km/h. Sakot tulisi kuulkaa niin että tärähtää. Ja kokeilepa vaan puhua vielä kännykkään samaan aikaan, niin lirissä olet ja ojassa. Tuohon vauhtiin sitä paitsi kun vielä lisää sen, että menemme ja pyörimme pallomme kanssa ympärikin, niin ei se ole kumma, että ihminen menee vähän sekaisin. Jatkuva Linnanmäki jättää kyllä jälkensä.

Kaiken kumman lisäksi tämä universumi, linnunrata ja galaksi laajenevat koko ajan. Kysynpä vaan, että minne se muka laajenee? Jos avaruus niin kuin jotenkin luo itse lisää itseään, niin pakkohan sillä on olla jokin tila, jonne se voi laajeta. Niin kuulkaa. Jotain rajaa ja rajansa kaikella! Aina sitä olisi itse huolehdittava kaikesta, avaruuden aitaamista myöten. Raskasta.

Ihmettelen myös, mitä eroa on avaruudella ja ulkoavaruudella? Jos haluaisin vaikka singota suutuspäissäni lautasen seinän sijasta ulkoavaruuteen, mihin minun edes pitäisi tähdätä? Kyllä vain on seinä paljon helpompi vaihtoehto, vaikka kannattaa tietenkin nakata hajalle kaikista rumin kulho tai ainakin halvin. Ei harmita sitten seuraavana päivänä aivan yhtä paljon. Ja kuulkaahan vielä: lentääkö lentokone ilmassa, taivaalla, avaruudessa, maailmankaikkeudessa vai missä? Ja kuka on se, jolla on lentokoneen avaimet? Se tässä hommassa on kaikista olennaisin kysymys.

Kotka persauksissa ja Topsy-puikko korvassa

Nyt kun joulukalenterin luukut on revitty auki, ehdin vihdoin keskittyä Nollavaimon antamaan tunnustukseen ja vastaamaan siihen liittyvään haasteeseen. Kiitän vielä Nollavaimoa lämpimästi, sillä en tiedä, mistä hän on minut löytänyt. Keksinyt päästään varmaan, ja sitten muutuin todeksi, simsalabim. Ikäväkseni täytyy myöntää, että hyvin lihaisaksi todeksi, sillä vietin eilen tyttöjen saunailtaa ja olin kaikista punkeroin. Jotenkin tuli sellainen alemmuuskompleksifiilis, vaikka olin kyllä muuten seurueen säkenöivin ja älykkäin. Ja söin eniten pitsaa.

Nollavaimo kirjoitti blogissaan lisää erinomaisuudestani, ja koska hän vaikuttaa todella, todella viisaalta, tahdon tietenkin jakaa luonnehdinnat kanssanne: Hauskaa sanailua sanojen ammattilaiselta. Helppoa luettavaa ilman pilkku- tai muitakaan virheitä. Hahaa. Entäs, jos jätänkin pilkkuvirheitä tekstiin aivan tahallani? Ettekä huomaa mitään? Miettikääpäs sitä. Koska teillä ei kuitenkaan ole mitään tähdellistä tekemistä, menkää Nollavaimon blogiin katsomaan, ettei hänelläkään (hänessäkään) mitään virheitä ole. Herneetkin pani tuossa joulukuussa jo nenästä kaivellen, kun on niin kauhean aktiivinen.

No mutta. Haasteen mukaan minun pitää kertoa teille viidestä ominaisuudestani tai omituisuudestani. Uumoilin, että kummallisuuksien löytäminen olisi vaikeaa, mutta kas, niitäpä vain tupsahtelee. Kysyin nimittäin apua mieheltä, ja jo alkoi tulvia muukin kuin Pohjanmaa.

1. Minulla ei ole koskaan ollut hampaissa reikiä. Eniten niitä on matkan varrella löytynyt pitkien kalsareiden haaruksista. Mikä siinä on, että ne eivät kestä? Kyse ei ainakaan kalsareiden kohdalla ole siitä, ettäkö reiteni hinkkaisivat liiaksi yhteen. Jalkani ovat kuin heinänkorret, kuten jo tuossa alussa taipumuksistani kerroin. Saatte ihan itse päättää, mikä on totuus. Fakta on se, että laihdutuskuuri alkaa heti ensi vuonna joskus.

Mutta siis olen erityisen ihana hammasluultani. Se on keltainen, mutta kestävä.

2. Olen nipo. En käsitä, miten kaapinovi ei voi mennä kiinni, tyhjä meetvurstipaketti roskikseen, likaiset vaatteet jonnekin muualle kuin pitkin poikin lattialle, kengät edes eteisen seinustalle (onko se muka liikaa vaadittu?), astiat pesukoneeseen. En käsitä, miksi tavarat eivät voi olla paikoillaan. Mies ei käsitä, mitä vikaa sotkemisessa on. Se kun on niin mukavaa puuhaa.

Olen nipo myös sen suhteen, että keskiarvoni oli yläasteen päättötodistuksessa 9,8. Pari puuttuvaa kymmenystä jäytävät vieläkin. Liikunnan numerohan se siellä hankasi vastaan reisieni lailla ja kuvaamataito. Olen aivan törkeän hyvä vetämään viivoja.

3. En polta tupangia, enkä ole tatuoitu. Aika kummallista tässä rapistuneessa maailmantilassa. Jos minun pitäisi ottaa tatuointi, keksisin jotain persoonallista, kuten ruusun rintaan tai delfiinin olkapäähän. Kotka perässä kävisi myös. Tai ehkä hommaisin kauneuspilkun ihan uravalintaani kunnioittaen. Jos taasen tupangia polttelisin, olisin jälki-istunnossa joka päivä, joten olen katsonut paremmaksi jättää sen homman väliin. Harrastankin sitä paitsi niin paljon kaikenlaista, että minulla ei ole aikaa poltella tupakkia. Olen esimerkiksi himolenkkeilijä. Aaahhahhah.

4. Tykkään erityisen paljon suklaasta. Siinä ei ole mitään omituista, tai jos mielestänne on, olette itse kehitykseltänne häiriintyneitä. Koska olen hyvä ihminen, olen ojentanut auttavan käteni ja ohjeistanut oppilaita nostamaan numeroitaan suklaarasioin, mutta koska nykynuoriso ei tajua omaa parastaan, olen saanut vasta yhden Geisha-patukan kesken lukukautta. Voitte pidättää minut lahjuksenotosta, sillä todellakin söin patukan.

5. Tämä saattaa yllättää teidät, mutta olen tosi ihana. Olen tosi luonnonkaunis ja suihkunraikas. Minun ei tarvitse edes meikata, ja herätän huomiota. Haluaisin rasvaimun, mutta tuttu kosmetologini tiesi, ettei siihen ole kuulemma tarpeeksi isoa imuria.

6. Minun on aina pakko selvittää heti kaikki mieltä vaivaavat asiat. Vähän aikaa sitten esimerkiksi keskustelimme syvällisesti töissä vertauksista, eufemismeista ja sen sellaisista mielenkiintoisista jutuista. Mietimme siinä hiuksia, jotka ovat mustat kuin eebenpuu ja ihoa, joka on valkoinen kuin lumi, ja arvuuttelimme huulten väriä. Saman tien oli tarkistettava, ovatko Lumikin huulet todellakin punaiset kuin veri, sillä se kuulosti melko raa'alta. Kyllä ovat, tiedoksenne. Ennen vanhaan olisi pitänyt valjastaa hevonen ja lähteä ponilla kirjastoon tarkistamaan asia, joten nykyään kaikki on kyllä niin paljon paremmin. Sen kun vaan skypettää Grimmin veljeksille ja kysyy.

Tiesittekös muuten sitä, että Grimmin vanhemmassa Lumikki-versiossa saa paha kuningatar lopuksi rangaistuksekseen tanssia häissä tulikuumat rautakengät jalassa. Siitäs sai.

7. Putsaan tosi usein korvat. Lääkärit sanovat, että korvaan ei saisi laittaa mitään sormea ohuempaa, mutta höpö höpö, sanon minä. Topsy-puikottelu on tärkeää, samoin kuin töhnän kaivaminen kynsien alta lyijytäytekynän kärjellä.

Mutta joo. Pikkuvikoja. Paljon vähemmän kuin ihmisessä noin niin kuin keskimääräisesti. Eipä tarvi paljon uuden vuoden lupauksia tehdä.

Huiluvaloainesta

Olen aina ollut melko erinomainen laulaja ja musikaalinen noin niin kuin yleisestikin. Ekaluokalla  opettaja laittoi minut soittamaan joulujuhlassa nokkahuilulla Hiljaa, hiljaa, joulunkellot kajahtaa -kappaleen välisooloja, sillä hän luuli minun osaavan nuotit. En osannut, ja tapahtuma todistaakin vain ja ainoastaan sen, miten vakuuttava näyttelijä olin jo tuolloin. Vanhempani veivätkin minut musiikkiopiston pääsykokeisiin, joissa menestyin niin huikeasti, että pääsin pyrkimäni poikkihuilun sijaan opiskelemaan klarinetinsoittoa. Jipii. Ennen onnellista hyväksymiskirjetapahtumaa (itkin takapihan marjapuskissa) en edes tiennyt, mikä on klarinetti.

Inhosin klarinettia. Soitin sitä velvollisuudentunnosta monta vuotta, ja urani mieleenpainuvin hetki oli se, kun söin tutkintotapahtumasta tullessani auton takapenkillä opettajan tarjoamia Marianne-karamellejä. Hei, hoi, huilu. Toinen ihan kiva juttu oli se, kun kerroin opettajalle lopettavani soittamisen. Oli vähän kiireitä.

Musiikillisuuteni kukoisti kaikesta huolimatta erityisesti yläasteaikoina, jolloin liityin koulun kuoroon. Se oli kivaa, sai monesti olla pois tunniltakin, kun oli välttämättömät kuoroharjoitukset. Muistan, että vieressäni lauloi tupakoiva tyttö, joka haisi voimakkaasti hieltä. Tuoksuyhdistelmä oli sangen kirpeä, mutta siivitti ääneni korkeuksiin ja vei minut uskomattomiin suorituksiin. Kerran lauloin harjoituksissa mikrofoniinkin, mutta jostain erehdyksestä itse esityksessä se vietiin minulta pois. Osaan muuten edelleen toisen äänen kappaleeseen Toivotaan, toivotaan sekä Sydämeeni joulun teen. Sitä pääsinkin todistamaan tässä ihan vähän aikaa sitten, kun mummoni täytti 80 vuotta.

Oi, sitä riemun päivää! Serkkulajitelmasta koostuva enkelikuoro päätti nimittäin vetäistä herkän sukujuhlan kunniaksi koskettavan tulkinnan juurikin kappaleesta Sydämeeni joulun teen, olihan toinen ääni jo valmiina ja melkein kolmaskin. Asian toteuttamista siivitti myös se, että mummo on jo monesti pyytänyt meitä esiintymään hautajaisissaan, minkä koimme jotenkin ennenaikaiseksi ja hieman kiusalliseksikin, ja ajattelimme toteuttaa toiveen vähän aikaisemmin. Olipa hyvä, että sen teimme ja saimme traumat koko suku. Esitys ei ehkä mennyt aivan putkeen, mutta se ei tietenkään ollut minun vikani. Yhdellä oli kurkkupaise, -mätä ja hinkuyskä, joten ensimmäinen säkeistö meni ääni jännityksestä päin monia oktaaneja sinkoillen ja loppui hillittömään köhimiseen. Sitten alkoi nauru. Yksi kerrallaan yhtyi hysteeriseen hihitykseen, yritti välillä urhoollisesti jatkaa settiä, mutta sortui sitten. Yleisöä itketti enemmän kuin nauratti, mutta sukumme ei olekaan kovin taiteeseen menevä. Moukat.

Kaiken kaaoksen keskellä oli yksi valopilkku: minä. Kovissa liemissä keittyneenä minä se vain lauloin menemään toista ääntä yksinäni ja korotin vielä varmuuden vuoksi volyymiakin pikkuisen, jotta sanoma menisi perille kaikelle kansalle. Kun muut enkelit lakosivat, sisäinen pääenkelini (ks.Tervehdys taustakoivuille) pääsi valloilleen, sädekehäni hohti kirkkaana ja kattokruunut helisivät kuin symbaalit. Oli urani tähtihetki. Sanovat mitä sanovat.

Ajattelinkin perustaa bändin. Sen nimi voisi olla suloisuuttani korostava Huiluvalo. Mieheni ehdotti, että Soraääni, mutta hän ei ymmärrä näistä asioista mitään.

24. joulukuuta: Joulupukki puree ja lyö?

Onnellista ja ihanaa joulua teille jokaiselle ihQu-LOL-lukijalle, niin kiltille kuin tuhmallekin! Juhlapäivän kunniaksi saatte itse tykönänne valita, haluatteko kuunnella terveen ja lämminhenkisen vai jonkin sortin ongelmanuoren (M.A. Numminen) angstihenkisen aattobiisin. Olkaa hyvä ja olkaa tänään hyviä! Nähdään joskus!


1. Harrasta joulua!

2. Kauhujoulua!

23. joulukuuta: Parta poikki, silmä puhki

No niin, tykittäkääpä tulemaan 15 adjektiivia, jotta saadaan tämän päivän luukku avattua. Pannaan perinteitä uusiksi, niin kuin tuossa pari päivää sitten oli vähän puhe. Ellette tiedä, mikä on adjektiivi, poistukaa sivuilta välittömästi, älkääkä koskaan enää tulko takaisin. Ainakaan, ellette ota asiasta selvää, palaa sitten syvästi häveten ja tyhmyyttänne anteeksi pyytäen.

*   *   *
Inspirasuun tämänpäiväiseen tekstiin tuli parilta lähipiirin lapselta, jotka ylpeänä rallattelivat omaa (toisilta lapsilta kopioitua) versiotaan joulupukkilaulusta. Kyllä minä muistan omiltakin ala-asteajoilta, miten etenkin pojat suosivat Joulupuu on rakennettu -kappaleesta sanoitusta, jossa joku roikkui hirtettynä oksilla. Kiva. Sellainen lämmin joulutunnelma ja rauhan sanoma.

Rauhallista aatonaattoa vaan itse kullekin murjaanille näillä riemukkailla laulunsanoilla. Hikisempään ja limaisempaankin olisimme pystyneet, mutta olette niin sivistyneitä ja pidättyväisiä. Hyvä niin, edes joskus.


Joulupukki, joulupukki,
kranttuparta, rauska ukki,
eikö taakka paina selkää?
Käypä tänne, emme pelkää!
Oothan meille lämmin tuttu,
sinilakki, roisinuttu.
Tääl on myöskin muhkeet lapset,
uljassilmät, punahapset.


Joulupukki, joulupukki,
piikkiparta, pehmoukki,
vietä iltaa joukossamme
täällä meidän riemunamme.
Tervetullut meille aina,
käypä tänne, puuta paina
tai jos leikkiin tahdot tulla,
kahta hullumpaa on sulla!


Joulupukki:


Kiitos, kiitos, nahkaaset lapset,
räkäsilmät, köppääset hapset.
Terve teille, tietäväiset,
mauttomat ja mustikkaiset!
Paskainen tääl ois iltahetki,
vaan on vielä nuori retki:
kuusen luota kuusen luokse
mulla matkan suunta juoksee.

22. joulukuuta: Kuva-arvoitus

Koska olette niin välkkyjä ja tietäväisiä, niin sanokaapa tänään, mitä ihmettä mahtaa olla joulun ensimmäisessä lahjapussukassa? Arvaajalle säkkikaupalla mainetta ja kunniaa! 


Vinkki 1. Lämmintä, lämmintä, kylmää, kylmää.
Vinkki 2. Säkissä ei ole sikaa.

21. joulukuuta: The end of kanaviillokki

Nyt ei kuulkaa muuta kuin että

Päätin tänään koulun

ja käyn viettohon joulun.

Jo on sellainen riimi, että taitavampikin kalpenee. Kateudesta nyt ihan ensiksi, etenkin jos töitä sattuu olemaan jäljellä vielä monta päivää. Olisitte ruvenneet opettajiksi. Opettajilla on helppoa: sen kun vain menee töihin yhdeksäksi tai kymmeneksi, lähtee kahdeltatoista pois ja syö välissä puoli-ilmaisen kanaviillokin tai ohrapuuron. Ei siinä sen kummempaa. Helppo ammatti ja lomiakin puolet vuodesta.

Trallallaa

nyt lomailla saa!

Kyllä mua naurattaa!
Hahhahhaa! 


Ps. Rakas joulupukki. Olen ollut aivan hirveän kiltti. En ole joutunut rehtorin puhutteluun kuin pari kertaa, ja silloinkin tietysti aiheetta, sillä kaiken pahan alku ja juuri on köksänope. Hän se aina houkuttelee minut kolttosiin, ja minä tietenkin menen niihin mukaan, sillä köksänopella on parhaat eväät. Kannattaa pysytellä väleissä.

20. joulukuuta: Oma perinne paras perinne

Perinteet on joulunakin tehty rikottaviksi. On nimittäin niin, että kun toinen on sadan vuoden ajan koristellut kuusen aattoaamuna ja toinen taas tottunut siihen, että oikea hetki on ehdottomasti jo edellisilta, saadaan helposti aikaiseksi pienimuotoinen sananvaihto - tai jopa tappelu ja hampaiden kiristyskin, jos oikein ollaan tulisieluisia luonteita. Me emme ole. Olemme säyseitä ja hoidamme ongelmatilanteet mököttämällä. Se ei vaadi paljon, vaan on tosi helppoa: sen kun vain piiloutuu johonkin komeroon ja on hiljaa. Samalla voi tietenkin järjestellä kaapin, niin tulee sekin aika käytettyä hyödyksi.

Olen ihan varma, että moni pariskunta ja perhe on joutunut vuosien varrella miettimään joulun kuvioita uusiksi ja tekemään karvaita kompromisseja, sillä omat perinteet ovat tietenkin kauhean paljon parempia ja ehdottomasti myös järkevämpiä kuin toisen, jonka koko suku on aivan outo. Mitä helvettiä esimerkiksi lippunauha tekee joulukuusessa? Mitä? Miten Saksan lippu liittyy suomalaiseen joulukuuseen? Niin no, polttivathan he useammankin kuusen toki mennessään, joten kai siinä jokin yhteys näin tarkemmin ajateltuna on. Mutta jos itseltä kielletään vaikkapa maksalaatikon rusinat joulupöydästä, niin sitten ei kyllä tule kuuseen lippunauhaa. Ei, vaikka kuinka oltaisiin kansainvälisiä. Lauletaan sitten vaikka joulupukille kielillä, jos se siitä on kiinni. Hou, hou, hou, jo on mieletön shou.

Minä olen joulun suhteen aika sopeutuvainen hippi. Kahta en kuitenkaan vaihda, vaan olen vaikka koko aaton komerossa keskenäni:

- Aaton rauhallisuus. En todellakaan ala enää sinkoilla saunan, hautausmaan, riisipuuron, lumi- ja vesitöiden, kuusenkoristelun, joulurauhan julistamisen, jouluruoan, tuhansien mummoloiden ja joulupukin tai kahden välillä. Kaikki, mitä voi tehdä edellisenä päivänä, voi tehdä edellisenä päivänä. Näin se vain on nähtävä. Tulkoon joulu luokseni, en minä sen luo.

- Konjakkisinappi. Turun sinappi tai elvytetty Auran sinappi eivät maistu miltään, sori vaan.

Kuinka monta kompromissia sinä olet joutunut tekemään, vai oletteko kaikessa niin yksimielisiä, että romantikkoakin oksettaa? Jos olet yksineläjä, onnea. Saat tehdä ihan mitä lystäät ja riisipuurosta mantelin.

19. joulukuuta: Kylli-täti

Olin viikonloppuna juhlissa, joissa Kylli-täti oli syntynyt uudelleen. Muistatte varmaan, ellette ole collegehousuisia mopoautoilijoita, miten Kylli kertoi tarinaa ja piirteli siitä samalla pensselillä kuvia. Oi, aikoja. Nykyajan lapsilla ei todellakaan riittäisi kärsivällisyyttä katsella hidastempoista sadunkertojamummoa, sillä he odottavat juonenkäänteiden tykitystä ja supersankareiden henkeäsalpaavia voltteja, kun heidän uuden kehitysmuotonsa energiataso on noussut ja viimeisen tason vastustajan tulenlieskat jo nurkan takaa lyödä kuumottavat. Kyllä siinä jäisivät Piilomaan Pikku-Aasi ja Kössi Kenguru toiseksi. Ja Kylli-täti. Kehitys kehittyy.

Koska nauroimme itsemme kipeiksi Kylli-tädin nykyversiolle, haluan tervehtiä teitä kaikkia vanhanaikaisia muumioita Kyllin viimeisellä televisioidulla joulusadulla. Palatkaa ajassa taaksepäin ja taantukaa. Olkaa hyvä!

Kylli-täti piirtää

18. joulukuuta: Varkaissa

Tämä on se luukku, josta suklaat joku kävi aikaisemmin salaa syömässä. Myöntäkää vaan pois, ihan varmasti olette joskus olleet sen verran malttamattomia, että menitte ja avasitte jonkin seuraavien päivien luukuista, katsoitte kuvan tai söitte suklaan, suljitte luukun ja olitte tyytyväisiä.

Minä en ollut, vaan podin omantunnontuskia melkein traumaksi asti. Minulla oli joskus ennen muinoin tavarakalenteri, josta sai joka aamu jonkin minipienen muoviesineen tai lelun, hurraa. Kerran rikoin rajojani, raggari kun olin, ja avasin illalla sängyssä seuraavan päivän luukun varovasti keittiöveitsellä. Huomatkaa suunnitelmallisuus. Muistan tosin senkin, miten arvoin pitkään veitsi kädessäni, teenkö rikosta vai en.

Päätin lipsua pimeyden teille. Kun olin nähnyt, mikä yllätys oli (en muista), suljin luukun häpeissäni ja oikeastaan vähän kauhuissanikin tottelemattomuudestani. Omantunnon kosto oli välitön, sillä syyllisyys painoi minua aivan hirvittävällä voimalla. Kaikki nämä vuodet olen pitänyt asiaa sisälläni, mutta tunnustan tässä nyt teille kaiken. Olen avannut kalenterinluukun etukäteen. Kerran elämässäni.

17. joulukuuta: Makkarahernekeitto ja muut kätevät lahjaideat

Joko iskee paniikki viimeisten joululahjahankintojen suhteen? Mitä? Eikö muka vielä ole säkki täynnä huolellisesti mietittyjä, persoonallisia paketteja? Senkin luuserit.

Pienenä oli tylsää saada pehmoisia paketteja, mutta näin vanhalla iällä sitä ei ole ollenkaan yhtä rajoittunut. Luin muutaman viikon takaisesta Me Naiset -lehdestä, miten pääsee nopeasti eroon markettiin lähtemisestä ja ruuhkajoululahjojen pakkohankkimisesta, eikä tarvitse edes kutoa sukkia. Ei sillä, etteikö sukkien ja kantapäiden kutominen olisi vallan mukavaa puuhaa, jos sellaisesta tykkää. Itse kudoin sukat kuudennella luokalla. Oli pakko.

Me Naisilla on kuitenkin ratkaisu. Kyse on melkein kuin lahjakorteista, mutta ei kuitenkaan: rakkailleen voi kirjoittaa kasan kortteja, jotka hän saa haluamallaan hetkellä käyttää. Korteissa voi lukea esimerkiksi näin: "Minulla on oikeus istua tietokoneella ihan rauhassa/kutsua kaverit kylään ja saunoa/nukkua päiväunet sohvalla/uittaa mikä tahansa ruoka chilissä/syödä kynsiä/saada selän rapsutusta/kuorsata tänä yönä oikein olan takaa/laittaa hernekeittoon makkaranpaloja/sulkeutua autotalliin/pelata Xboxia niin kauan kuin haluan/laittaa ovi kiinni." Aika näppärää! On tietenkin melko lailla haastavaa, jos elää kaukosuhteessa tai haluaa antaa kortteja vaikka lemmikkieläimelleen, mutta noin niin kuin rajoittuneessa mielessä ihan hauska idea.

Minä voisin ottaa myös vaikka minkälaisia kortteja. Ikkunanpesukortin vaikka ja nukkumakortin. Ja sellaisen, missä sanotaan, että "Minä olen oikeassa, vaikene, kurja".

16. joulukuuta: Jouluarvoitus

Tänään jatketaan kansanperinneteemaa. Kyllä ovat kuulkaa Trivial Pursuitit helppoja tämän valkean joulu(k)arvoituksen rinnalla:

"Pyylevä valkopartainen tonttu työskentelee korkean tunturitalon ylimmässä kerroksessa Korvatunturilla. Päivittäin saapuessaan töihin hän kävelee 500 askelmaa ylhäälle pajaansa. Häntä ahdistaa kovin, koska hän ei haluaisi kiivetä askelmaakaan. Illalla tonttu ottaa hissin ja laskeutuu sillä 490 askelmaa alimpaan kerrokseen, jossa 10 askelman rappuset uloskäynnille sijaitsevat. Hissi on ollut yli 500 vuotta toimintakuntoinen ilman häiriöitä. Miksi ihmeessä pyylevä valkopartainen tonttu tekee päivittäin tällä tavalla?"

No en kuule tiedä. Mitä sillä on sitä paitsi väliä, minkä värinen parta tontulla on? Ja tarkoittaako ahdistaminen sitä, että tonttua ottaa sydämestä, vai onko kyseessä henkinen ahdistus? Masentaako tonttua kenties hieman? Tahtoisin myös tarkennusta siihen, että miten niin ei haluaisi kiivetä askelmaakaan? Senkin laiskaperse, hyvää se vain tekee! Taitaa olla työterveyslääkäri määrännyt tontun laihdutushommiin, ja tyyppi sitten pyristelee vain illan tullen vastaan ja hyppää hissiin. Miten sitä paitsi hissin yli 500 toimintakuntoista vuotta liittyy asiaan? Hissi on kuulkaa keksitty vuonna 1854, joten kysyn vaan, mikä mielikuvitushissi tuolla oikein on ollut käytössä?

Että sellainen arvoitus. Helppo kuin mikä. Tonttu on tyhmä.

15. joulukuuta: Kinkunlaskuja

Pidän ysiluokkalaisten kanssa joka vuosi sananlaskukilpailun, jossa tytöt kisaavat poikia vastaan siitä, montako vanhan kansan viisautta muistavat. Tulokset ovat vuosi vuodelta heikommat, vaikka kuinka antaisi vihjeitä. Minähän olen toki tehnyt tätä työtä jo tuhansia vuosia, joten tiedän, mistä puhun.

Mitä vaikeaa sananlaskuissa nyt muka on? Jouluunkin liittyy vaikka kuinka monia. Tässä esimerkkejä, ihan varmasti tuttuja:

Ei kinkku ojaan kaada.

Ei kinkku kauas puusta putoa.

Kinkku ei tule kello kaulassa.

Vierivä kinkku ei sammaloidu.

Ilo ilman kinkkua on teeskentelyä.

Jaettu kinkku on kaksinkertainen ilo.

Jokainen on oman kinkkunsa seppä.

Ei ole kinkkua karvoihin katsominen.

Kerta kinkun päälle.

Kinkku se on ensimmäinenkin.

Kinkku keikkuen tulevi.

Ei kinkkua ilman kolmatta. 

Aina roiskuu, kun kinkkua paistetaan.

Ei kinkkua mahan täydeltä.

Kinkulla on kaksi puolta.

Oma kinkku kullan kallis.

Moni kinkku päältä kaunis.

Niin kinkku vastaa kuin sille huudetaan.

Kolmas kinkku toden sanoo.

Ei auta kinkku markkinoilla.

Joka toiselle kinkkua paistaa, se itse siihen lankeaa.

Ei kinkku haavaa tee.

Kinkku miehen tiellä pitää.

Älä katso lahjakinkkua suuhun.

Oma kinkku paras kinkku. 

Ei kaikki ole kinkkua, mikä kiiltää.

Peukalo keskellä kinkkua. 

Rohkea kinkun syö.

Maatilan lapsella ei ole kinkkua.

Vanha kinkku janottaa.

Ei haukkuva kinkku pure. 

Niin makaa kuin kinkun syö.

Kinkku parantaa haavat.

Kylmä kinkku kaunistaa.

Oma kinkku haisee.

Kinkkuasioista ei voi kiistellä.

Kinkku hyvin, kaikki hyvin.

Ja lopuksi vielä tärkeä muistutus:  Ei kinkkua sioille.

14. joulukuuta: Sympatiani puna-vihersokeille

Jos olisin tietokoneguru, olisin loihtinut tänne joulukuuksi kullan kimallusta ja roihuavia tulisoihtuja, ehkä pari tanssivaa välkkyporoa ja bambin liukkaalla jäällä. Mutta kun en ole, niin vaihdoin vain vajaavaisilla taidoillani tämän kuun ensimmäisenä päivänä otsikot joulunpunaisiksi. Tunnelmankohotus oli huima, ja tulin hyvin onnelliseksi. Huomasitte varmasti ponnisteluni. Huumassani vaihdoin myös mekkoni pikkujouluhenkiseksi, kuten kuvasta näkyy, ja kovin on ollut vientiä. Ihan sikana.

Jos olisin ollut todellinen hurjapää, olisin vaihtanut taustat vihreäksi, sillä niin kuin jonkin verran fiksuina tiedätte, myös se on perinteikäs joulun väri. Vihreitä ne ovat herneetkin ja naama kateudesta, kun katselee toisten lahjapakettien availua. Pienenä paiskasin suklaalevyni seinään, kun pikkusiskoni sai joulukupukilta nukensängyn. En itse edes leikkinyt nukeilla (kovis), mutta se ei ollut olennaista. Sänky nyt vain oli aivan julmetun hieno. Vähän linkku ja huono pysymään kasassa, mutta hieno silti. Viininpunainen. Ja minä sain suklaalevyn! Siihen maailmanaikaan en näemmä vielä ymmärtänyt ollenkaan hyvän päälle, vaikka punkero olinkin. Vihreä tausta muistuttaisi minua siis ikävästi menneistä tapahtumista, ja minussa on sitä paitsi myös hiven ihmistä ja lähimmäisenrakkautta. Miettikääpä nyt: punainen teksti vihreällä pohjalla. Puna-vihersokea puolukkametsällä. Hmm. Poimi tai lue siinä nyt sitten, anna mennä.

Joulu on varmasti puna-vihersokeille todella ankeaa aikaa. Miehistä 8 % ei koskaan erota uusia, kiiltävänpunaisia  koristepalloja kuusesta tai jouluomenaa kaalilaatikosta, mikä on aivan hirvittävän surullinen ajatus. Eipä sitä siellä puolukkametsälläkään taideta aivan poimijoiden kärkijoukossa koreilla, eikä aattotunnelmissa ensimmäisenä joulutähteä ihastella. Voi surkeaa, mikä kohtalo. Kyllä siinä lohduttaisi paljon enemmän suklaalevy kuin nukensänky.

Jokin inhimillisyyden siemen on onneksi siinä, että riisipuuro ei ole punaista ja mantelit vihreitä.

Pannaan tähän loppuun kuitenkin tervehdykseksi oikein kiva joulukuva. Toivottavasti perheen emäntä on kysynyt värisokealta mieheltään, millä väriteemalla tänä vuonna mennään.