Kesäjatkis, osa 1: Pyryharakka

Kesäjatkis toimii sillä periaatteella, etten itsekään tiedä, mitä tulee tapahtumaan. (Lopuksi kaikki siis varmaankin kuolevat.) Juonen etenemisessä on käytettävä tämän blogin minulle näkyvistä tilastoista poimittuja hakusanoja, joilla lukijoita on blogia lukemaan eksynyt. Hakusanat näkyvät kesäjatkiksessa mustattuna, ja niiden taivutusta on saatettu tarpeen mukaan hieman muuttaa. Improna kuitenkin mennään.


Osa 1. 

Kaisa pyörähteli ahtaassa vessassa ja yritti nähdä paitsi poninhäntänsä myös sen, miltä olkapäähän kuukausi sitten tatuoitu, erehdyttävästi harakkaa muistuttava lintu näytti. Kuvavalinnalle oli moni hymähdellyt ja pyöritellyt silmiään, mutta se ei Kaisaa haitannut: hän oli aina ollut isän pikku pyryharakka. Isä oli kuollut äkillisesti puolisen vuotta sitten, ja pitkään hautumassa ollut tatuointihaave oli edennyt pian ajatuksesta toteuttamisvaiheeseen. Myös kaulassa kimaltelevat bling-blingit sopivat, ironista kyllä, harakkateemaan varsin hyvin. Kaisaa nauratti, vaikka samalla muistot isästä meinasivat väkisinkin tuoda kyyneleet silmiin.

Nyt ei kuitenkaan ollut murheen aika, joten nainen siemaisi lasistaan lisää punaviiniä. Se oli aivan liian kylmää. Olikin pitänyt laittaa pullo jääkaappiin ja unohtaa sinne, Kaisa mietti. Punaviinille käy aivan samoin kuin kylmälle suklaalle: se ei maistui oikein miltään. Vaikka juoma olisi voinut olla parempaakin ja isän ajatteleminen nosti surun pintaan, oli olo silti pohjimmiltaan odottava. He eivät olleet nähneet naisporukalla pitkään aikaan, sillä aina oli joku raskaana tai imetti, vei lasta harrastuksiin, lähti sukulaissynttäreille, oli migreenissä, stressissä tai väärässä kaupungissa väärään aikaan. Tämä ilta olikin varattu kalenteriin jo kauan sitten, ja hän oli oikeastaan aika innoissaan.

Kaisa katsoi itseään vielä kerran peilistä. Käännetyt etuhiukset näyttivät kivoilta, eikä hoikistuneesta olomuodosta olisi ikinä arvannut, että häntä oli kouluaikoina toistuvasti kiusattu läskistä. Luokan rääväsuu Kristian oli ollut pahin, ja Kaisa toivoikin salaa pääsevänsä tälle joskus vielä kunnolla näpäyttämään. Hänellä ei tosin ollut aavistustakaan, minne elämä oli luokkakaverin kuljettanut, joten se siitä. Mitäpä sitä kai muutenkaan menneitä kaivelemaan. Tänään hän näkisi itselleen tärkeitä ihmisiä, ja erityisesti hän odotti Piritan, pitkään ulkomailla asuneen ystävänsä tapaamista. Hänellä olisikin varmasti paljon kertomista, sillä Piritan mukana Suomeen olivat hetki sitten muuttaneet hänen juuri ja juuri kouluikäiset lapsensa. Kinder, kuten Piritan Peter aina sanoi. Voi voi. Kuinkahan ystävä selviäisi elämänmuutoksesta ja avioerosta, etenkin, kun kaikki oli loppunut niin nopeasti? Kaisa ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt Peteristä, vaikka ei tätä erityisen hyvin tuntenutkaan. He eivät itse asiassa olleet tavanneet edes muutamaa iltaa enempää, ja etenkään viimeisintä kohtaamista Kaisa ei halunnut edes muistella. Hän oli nolannut itsensä täysin.

Vaikka Kaisa kuinka yritti olla ajattelematta tapahtunutta, se ei onnistunut. Hän oli lentänyt maaliskuussa Piritan luo Hampuriin pidennettyä viikonloppua viettämään, ja illalla oli poksautettu asiaan kuuluvasti samppanjat. Peter oli pitänyt heille jonkin aikaa seuraa, mutta jättänyt sitten ystävykset turisemaan kahdestaan. Kun Kaisa oli aamuyöstä nukkumaan mennessään hiippaillut pienessä hiprakassa kylpyhuoneeseen, oli hän jotenkin onnistunut törmäämään pimeässä Peteriin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä mies teki ylhäällä siihen aikaan, mutta mielessä oli lähtenyt kiitos kiitos jumpanvetäjälle Suomeen saman tien, kun Peterin käsi oli vahingossa koskettanut hänen takapuoltaan. Pieni se ei ollut, mutta ihan mukiinmenevä kuitenkin. Peterin entschuldigungit olivat olleet nolot, mutta myös oudon viipyilevät. Kaisa ei vieläkään tiennyt, mitä oikein oli tapahtunut. Äh. Paska mies. Kehtasikin jättää vaimonsa ja lapsensa.

Kaisa siirtyi keittiön pöydän ääreen ja veti vielä paitansa värisiin, syvän turkooseihin kynsiinsä päällyslakan ja ihaili lopputulosta. Hän siemaisi loput punaviinistään ja katsoi kelloa. Pian pitäisi lähteä. Hän kuuli, kuinka puhelin soi laukussa ja yritti kaivaa sitä sivutaskusta sotkematta juuri lakattuja kynsiään. Kun hän näki, kuka soittaa, pääsi suusta pitkä kirous.

- Voi peräreikä.