Ja voittaja on...

Kiitos kaikille laukkukisaan osallistujille! Minulla on ollut tosi hauskaa lukiessani laukkuarvontakommenttejanne ja hulvattomia perustelujanne. Ne ovat olleet järkeen ja tunteisiin vetoavia, nuoleskelevia, humoristisia, rimmaavia, huolellisesti mietittyjä, vaivannäköä vaatineita, hulluja, oivaltavia ja vaikka d) mitä, muuta. Olette te melkoisia, sata kapsäkkiä ansaitsisitte kaikki. Etenkin runoilijat, joista moni hiveli itsetuntoani kehuskelemalla persoonaani vuolaasti. Totta joka sana.

Aulis Gerlanderin henki puhui minussa ja käski suorittaa arvonnan siten, että nimilaput vaan arvontamaljaan ja sieltä voittaja esiin. Reilu peli ja meininki, eikä mitään tunteita kehiin.

Noita omin käsin leikkaamiani lappusia sitten vatkasin aikani ja laitoin silmät kiinni. Ainoastaan Onnetar-jumalattarella ja Auliksen hengellä oli valta ohjata sormeni sen osallistujan lappuseen, jolle voitto tällä kertaa oli tähtien mukaan kuuluva. Minulle sillä ei ollut minkään valtakunnan eikä vallihaudan väliä: laukku mikä laukku ja postimaksu mikä postimaksu.

Rumpujen pärinää, triangeleja ja putkipenaaleja...

Ja voittaja on...

Onnea, onnea, onnea vaan,

uusi laukku nro 1 ja perunamaa!

Hullummat eivät kyllä olleet Takun kirjoittamat perustelutkaan, ja vähän kyllä epäilen, että hän säikäytti tähdet ja planeetat uhkailullaan sen verran radaltaan, että muuta vaihtoehtoa kuin voitto ei yksinkertaisesti ollut.

"Mullahan on tälle laukulle kaikkein isoin tarve. Olen töissä FBI:ssä, ja tarvitsen ison laukun aseiden ja pommien kuljetukseen. Palkat kun ei päätä huimaa, ei tuollaista työsuhde-etuna saa. Uskoisin että sivutaskuihin mahtuisi laserhuulipunani, tiirikkatamppoonini sekä vakoilutietokonetaskupeilini.

Laukku näyttäisi sopivan myös tavaroiden pikaiseen sujautteluun, mikä sopisi vapaa-ajanharrastukseeni, kaupoista näpistelyyn. Suuaukosta sisään sopisi ohimennen niin Atrian kinkkuleike kuin Sokoksen meikkiosaston ripsentaivutinkin.

Kiitän ajastanne. Laukku tulee olemaan minun, viimeistään valtion avustuksella."


Takku, otan sinuun yhteyttä viikonlopun aikana. Seuraa FBI-tutkallasi kaikkia epäilyttäviä viestejä!

Pitsi kivessä

Muistan, miten ensimmäisiä oikeassa elokuvateatterissa katsomiani piirrettyjä oli Disneyn Miekka kivessä. Ehkä. Saattoi se kyllä olla Hiidenkivikin, mutta kivi mikä kivi ja Aleksiskin vielä. Minulla onkin erityinen suhde kiviin, etenkin timantteihin, joita minulla on miljoonittain. Joulun jälkeen varmasti taas lisää.

Olinkin tänään erityisen onnellinen, kun lenkkeilin postilaatikolle kävin postilaatikolla ajoin postilaatikolle autolla. Minua odotti kirje kaukomailta Italiasta, josta kaikki tiet vievät näemmä meille. Kirjeen oli lähettänyt Lissu, jonka pitsikiviä ihastelin kerran suuresti hänen blogissaan. Katsokaa nyt, miten hienoja:

Kuva Lissun Titityy-blogista. Pöllin, koska olen kovis kuin kivi.

Lissu on ihana. Hän päätti ilahduttaa minua ja lähettää yhden tekemänsä pitsikiven lentokoneella Suomeen. Pieni kivi, suuri onni. Meikäläinen kutoisi, virkkaisi ja siksakkaisi tuollaista kolme vuotta, vaikka olenkin aika lahjakas käsitöissä. Tein yläasteella baseball-takin ja pillerihatun.

Riemu raikkahin, vaikka Pakistanista

Netissä pyörii vinkkejä siihen, miten Ikean joulukoristeita voi tehdä itse esimerkiksi maitopurkeista, ja samalla pannaan halvalla niitä, jotka ovat jouluhulluja ja pikkuisen luonnevikaisia jo syntymästään. Tiedän, että jotkut aloittavat seuraavan joulujuhlan valmistelun samantien, kun joulupukki tonttuineen on lyönyt oven perässään kiinni ja suihkinut porolla autotalliin riisumaan naamareita.

Tehdään nyt silti heti selväksi: minä en ole jouluhullu.

Vaikka en ole hurahtanut pipareihin, tonttutansseihin tai hyasintteihin, niin pullo glögiä on aina terveydeksi ja juhlat pimeyden keskellä paikallaan. Suomessa nimittäin ei saisi turhia juhlia: itsenäisyyspäivän vastaanotot ovat turhaa pröystäilyä ja ilotulitusraketit taivaalle paasattua rahaa. Ei, täällä pitää aina olla vaatimaton, istua yksin pimeässä nurkassa ja kääntää juhlan kunniaksi korkeintaan sukat toisinpäin. Riisipuurosta juhlallisen tekee se, että se on keitetty punaiseen maitoon, ja joulukinkkua pitää aina ärsyttävästi säästellä. Jokainen tietää, että kinkku on herkullisinta kuumana ja vasta paistettuna, mutta ei, näpit irti, ei saa ottaa kuin ihan vähän vain. Pitää säästää ja syödä kylmänä leivän päällä.

Jotenkin kauhean ankeaa aina kaikki. Pitää olla nöyrä ja kiitollinen, eikä sellainen voi oikeastaan olla muuta kuin körttinä kuusen alla himmeli päässä.

Minä en ole jouluhullu. En paljon. Olen sitä mieltä, että synttäreiden teema on synttärit ja ristiäisten ristiäiset, mutta jostain syystä joulun kanssa viime vuosina alkanut lipsua. On ruvennut tulemaan värikoodia, vaikutteita, hilpeitä joululauluja ja savustettua kalkkunaa, ja niinkin villiksi on ryhdytty, että maksalaatikosta on unohdettu rusinat. Kyllä olisivat olleet esivanhemmat kauhuissaan moisesta, kun kello löi viisi joulukirkkoreissulla ja sudet jolkottivat reen perässä. Se oli käsitys normaalista joulutunnelmasta, ei vihreä nurmikko joulukuussa ja siihen sävytetty valoletku rännistä roikkumassa.

Ruuna, virsta vielä. Lähde

Viime vuonna vietimme amerikkalaishenkistä joulua laulavine ja vilkkuvine joulukuusikoristeineen (kyllä, se oli kauheaa), eikä joulupallojen väreissä säästelty. Tänä vuonna joulua tullaan juhlistamaan  itämaan tietäjien mukaisissa tunnelmissa, ja koska en missään nimessä ole jouluhullu, en todellakaan tilannut eilen olohuoneen lattiaan pakistanilaista mattoa. Sellaisenhan nyt askartelee äkkiä vaikka kahvipaketeista, saa kimallukset ja kaikki puoli-ilmaiseksi.

Arvontaleikki

No niin, tadaa ja tsädäm! Kaiken mahtavan ja vieläpä torstain kunniaksi ensimmäinen, ainutlaatuinen ja kenties jopa viimeinen blogiarvonta alkaa tänään, koska olen ihana ja kaiken lisäksi worth it. Kielenhuolto-oppaita ei nyt valitettavasti ole jaettavaksi, mikä saa teidät luonnollisesti itkemään. Mutta ei hätää: kitisin sponsorikseni Bagsac-laukkumerkin maahantuojan Nahkapaikka Oy:n, ja nyt teillä on mahtava tilaisuus voittaa itsellenne kolmesta erilaisesta käsilaukusta mieluisin. Huom. Kaikki laukut ovat Bagsacin tämän vuoden mallistoa, ja jokaisessa on mukana myös pitkä olkahihna, 2 - 5 vetoketjullista taskua ja tietenkin myös erillinen paikka kännykälle.

Koska kahdeksannella luokalla opetellaan äidinkielessä erityisesti vakuuttavuutta, pyytäisin teitä perustelemaan, miksi haluaisitte/ansaitsisitte/ehdottomasti tarvitsisitte valitsemanne laukun. Vaikka käsilaukut eivät liity äidinkieleen millään tavalla paitsi yhdyssanan muodossa, minun elämääni ne kuuluvat erottamattomasti. Kommentteja ja perusteluja on muidenkin mukava lukea, ja eihän sitä tiedä, vaikka niistä saisi ekstrapisteitä. Opettajalla on aina valta tehdä mitä haluaa.

Laita viestin kommenttiboksiin, jos tahdot osallistua arvontaan! Arvonta koskee blogin lukijoita, joten kerrothan nimimerkkisi yhteydessä myös, mitä kautta blogia seuraat. Jos blogi on uusi tuttavuus, rekisteröidyhän parilla napsautuksella Google-lukijaksi vierestä tai liity esimerkiksi Blogloviniin, Blogilistalle tai helposti Ässän käkenä -Facebook-faniksi. Näin pääset mukaan kisaan. Muistathan olla langoilla arvonnan jälkeen, jotta tiedät voittaneesi ja voin toimittaa laukkusi perille.

Tässä esimerkkisuoritus:
Ässä, FB-tykkääjä ja Google-lukija, laukku 5. Rakastan laukkuja ja Ässää yli kaiken, ja tuohon laukkuun haluaisin Tenani laittaa. Pidättelyvaivani on melkoinen, eikä ihan mikä tahansa reppu riitä.

Arvonta suoritetaan kuun viimeisenä päivänä 30.11.2012. Virallinen valvoja on Aulis Gerlander.

Laukku 1.

Kaupungille, shoppailuun, hengailuun, kuoroharjoituksiin, kaverille, kahvilaan, konserttiin, kirjastoon, pankkiin tai töihin. Kun poikkeat tämä olalla ruokakauppaan, saat laukkuun sopimaan vaikkapa pakastebroilerin.

Laukku 2.

Oletko kyllästynyt mustiin ja tylsiin pikkulaukkuihisi? Tässä sähäkkä laukku asun piristeeksi! Iske kuin python ja sujauta kärmeksennahkakuviota kainaloon.

Reunustalla myös killuttimia, jotka eivät kuvassa näy. Kuvaajan vika.

Laukku 3.

Oletko hillityn tyylikäs business-nainen? Tämän laukun sisällä on erillinen tila miniläppärille tai iPadille, eikä A4-kokoisia papereita tarvitse taittaa. Ruskeansävyistä viileyttä rikkoo tässäkin laukussa kärmes, joka on varmasti kuningaskobraa tai jotain muuta viidakon kuningasta. (Tarzania?)

Reunustalla on myös killuttimia, jotka eivät kuvassa näy. Kuvaajan vika, osa 2.

Laukut kaverikuvassa.

Onnea kisaan!

Kunniankukko

Maailma on täynnä viisaita ihmisiä, muitakin kuin minä, ja yksi sellainen on Ärjyperän K. Pakko tosin sanoa, että tuosta nimimerkistä tulee jostain syystä mieleen vähän ruma sana. Ehkä siksi, että juuri muutama päivä sitten yksi oppilas mietti tunnilla, miltä tuntuisi, jos olisi puolimetrinen sellainen. Sanoin, että realismia käsitellään vasta yhdeksännellä luokalla.

Ja onhan tuohon nyt sekoitettu perää ja vaikka mitä, joten ei ihme, että mieli menee sekaisin. Lukekaapa kuitenkin, miten viisaasti hän minua blogitunnustusta ojentaessaan luonnehtii. Allekirjoitan joka sanan, ehdottomasti.

"Suomen ehdottomasti kaunein, hoikin ja älykkäin opettaja Ässä. Olisipa minullakin aikoinaan ollut noin uljas äidinkielen opettaja!"

Juuri äsken tiedustelin Facebookissa eräältä nuorelta mieheltä, kuka hänen uljas äidinkielenopettajansa oikein oli. Emme muistaakseni harjoitelleet p*******n v***n k***ää kovinkaan montaa kertaa, ellen sitten ole unohtanut. Muistakaa, että äidinkielenopettajanne vainoavat teitä aina. Tulevat uniinkin silloin, kun sitä vähiten odotatte. Äidinkieli on maailman tärkein oppiaine.

Tunnustuksen saajan pitää jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogille. En jaksa. Minun pitää myös kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni. En jaksa. Kerron yhden, koska olen kuitenkin armeliaalla tuulella.

1. Näytin rippikouluiässä lampaalta. Ystäväni köksänope muistutti minua siitä tänään ottamalla valokuvatodisteen mukaansa ja esittelemällä sitä kaikille. Toisin kuin minulle palkintoineni, hänelle ei nyt kunniankukko laula, ja käyn heti huomenna kaatamassa desilitran suolaa hänen seuraavan kotitalousryhmänsä piparkakkutaikinaan.

Viimeinen pari kaapista ulos

Oppilaat ovat tulleet viime päivinä rohkeasti kaapista. Kerran vuosikymmeniä ja -tuhansia sitten tuli melkein myös rehtori, sillä kesken tunnin kuului kaiuttimesta terävä koputus - ja hetken kuluttua uusi koputus. Naureskelimme tunnin outoa keskeytystä, sillä mitään muuta ei ilmoille kajahtanut, vaikka odotimme kuulutusta esimerkiksi lumipallojen heittämisen vaarallisuudesta. Sellainen voi osua silmään ja mitä, jos pallon sisällä on kivi? Niin! Näkö menee ja itku tulee varmasti kovimmaltakin haistattelijalta. Ainakin, jos onnistuu notkeana heittämään omaan silmäänsä.

Pian kaiutin kopisi taas, ja eräs oppilaista kehotti kolkuttavaa käymään rohkeasti sisään. Koska kajauttimen alla oli kaappi, kuulosti hauskasti siltä, kuin joku olisi ollut sen oven taakse lukittuna ja pyrkimässä ulos. Oppilas kannustikin vankia olemaan rohkea, ja siinä samassa kuului ikään kuin vastaukseksi, miten rehtori kiukustui kuulutuskopin huonosti toimivaan mikrofoniin ja tuskaili ääneen: "En minä nyt pääse täältä mihinkään!"

Sinne jäi, kaappiin, rehtoriraukka ja opettajalta pettivät Tenat. Pohjanmaa tulvi, ja tiedätte nyt syyn siihenkin.

Kaikkia oppilaita eivät kuitenkaan ole kaapinovet pidätelleet eikä edes pelottava haukankatseeni, sillä muutama on tässä viime aikoina ilmoittanut löytäneensä open pitämän blogin ja jopa lukevansa sitä (kymppi todistukseen ilman muuta), ja osa kuhisee asiasta keskenään välituntisin tai jostain kumman syystä ruotsin tunnilla. Ni måste studera hård där, säger jag! Lyssna på bandet och svara på frågorna - tala inte om mig. Så kan ni ha en bra framtid och komma presidenter eller prinsessor eller ihåg. Ymmärrän toki olevani etusivun juttu, ei siinä mitään: opettaja kirjoittaa blogia ja siellä on ollut kirosanakin jossain ja ei kyllä ole ollenkaan opettajan tyylistä tekstiä, sillä tiukkapipo se oikeasti on ja hullu ja läksyjäkin antaa liikaa enkä varmana jaksa lukea mitään romaania loppuun vaan lunttaan viereiseltä tai kännykästä, sillä opettajat ovat sokeita eivätkä koskaan näe kun pidän kännykkää sylissäni ja salaa facetan tai kun laittaa oppikirjan pöydälle pystyyn tai repun eteen niin sitten ei ainakaan huomaa.

Niin. Totuus on aina tarua ihmeellisempi, ja tämä onkin varoittava esimerkki Internetin vaaroista. Oikeastaan koko homma on juoni ja osa mediakasvatuskokonaisuutta, jossa lapsosten pikku kaalinpäihin (suloisiin tietenkin, ehkä ruusukaaleihin) on tarkoitus saada se, miten kuka tahansa voi netissä olla mitä tahansa. Ehkä minäkin olen oikeasti 68-vuotias, limanuljaska viiksimies, joka vain esittää äidinkielenopettajaa, enkä sittenkään huomattavasti alle 25-vuotias, kaunis, laiha ja herttainen opettaja, joka rakastaa lapsia yli kaiken ja käyttää vapaa-aikansakin genetiiviattribuuttien paikoilleen järjestelemiseen. Tai en ihan kaikkea vapaa-aikaa, sillä tärkeää on myös talvisin hiihtää ja luistella vastuusta.

Koska olen ihana, aion ehkä tällä viikolla järjestää sadan paukkumisen ja muutaman muunkin tasaluvun kunniaksi ensimmäisen, viimeisen ja ainutlaatuisen arvonnan. Jos jaksan, en tiedä, on niin kovasti stressiä ja kaikenlaista. Ajattelin, että kilpailuun voi osallistua kertomalla nimimerkkinsä/nimensä/suurimman salaisuutensa kommenttikentässä. Ne, jotka ovat rekisteröityneitä lukijoita tai tykkääjiä joko Google-raadissa tai Facebook-sivuilla, saavat kisaan ilmoittauduttuaan arvontakulhoon kaksi kuponkia. Muistakaahan kertoa ylempiarvoisuutenne! Vielä ei kannata kuitenkaan osallistua mihinkään, sillä minun pitää ensin hommata sponsori ja hulppea palkinto. Ehkä kielenhuoltokirjanen, pilkkusääntöopas tai Johdatus murteiden taistoon 1800-luvulla. Jotain sellaista, pitää nyt katsoa. Ellen tule sokeaksi, kun lumipallo lentää silmään.

Katso köyden takaa, kurja

Olin tänään iltapukuostoksilla, ja kuten arvata saattaa, liian lihavahan sitä on melkein jokaiseen. Kun vetoketju ei mene kiinni vaikka kuinka kiskoo, siinä eivät myyjän selittävät ja hyvää tarkoittavat nämäovattosipientäeurooppalaistakokoakaikkienpitääottaanumeroataikahtaisompi
-sanat lohduta. Vielä kun on tällainen puolipygmi, niin pieleen menee myös puvun alaosan kanssa: helma laahaa masentuneena maata melkein ulko-ovelle asti, ja aika monen liikkeen lattioissa olisi kyllä ollut pölynpyyhkijöillä töitä jo useampi viikko sitten.

Saimme ystäväni kanssa päivän aikana monenlaista palvelua: mukavaa, asiantuntevaa ja joustavaa mutta myös tyrkyttävää (puku korostaa kyllä tosi kauniisti persoonallisuuttasi), tuhahtelevan epäasiallista (miten niin et etsi tällaista upeaa tyllihelmaista?) ja syyllistävää (suomalaiset eivät sitten ymmärrä mitään oikeasti hienojen juhlapukujen päälle).  Ehdottomasti oudointa kuitenkin oli, kun eräässä liikkeessä etsimme takaosan seinustalta pitkiä iltapukuja. Tunnelma oli jotenkin kummallinen heti ovesta sisään päästyämme, eikä sitä kyllä yhtään vahvistanut juhlapukuseinustalle, noin metrin verran pukujen eteen viritetty pyykkinaru. Siinä se oli ja erotti meidät puvuista. Hapertunut remmi oli solmittu molemmista päistä kiinni puolisotkuisiin vaaterekkeihin.

Katselimme toisiamme epäuskoisina, kun vanhempi myyjä pöllähti paikalle. Kun hän kysyi, miten voisi kenties auttaa, teki mieli vain viisata narua ja pyytää häntä leikkamaan se saksilla poikki tai vaikka sitten puremaan hampailla, jos saksista olisi liikaa vaivaa. Koska olemme kuitenkin kohteliaita ja kivoja, kerroimme meidän etsivän juhlapukuja - joiden luo meitä ei kuitenkaan ihan omin luvin ilmeisesti päästetty. Ei helmiä sioille, ks. kuva.


Niin, joo, jos minä ottaisin tuon narun tuosta, niin pääsette oikein katsomaankin.
No, teepä vaikka niin. Oikein tosi paljon kiitoksia, että osoittauduimme luottamuksen arvoisiksi. Onko joku kenties joskus oksentanut kaaressa pukujenne päälle, vai mistä moinen varotoimi?

Emme ostaneet liikkeestä mitään. Ehdin kuitenkin näpsäistä salaa pari kuvaa, sillä ette kuitenkaan usko koko juttua. Ensi järkytyksestämme kuvaa ei valitettavasti ole, vaikka ihan ilmiselvää piilokamera-ainesta olisimmekin olleet, mutta näettepä edes, miten nätisti myyjätär kääri köyden rullalle, ennen kuin päästi akat tanttujen kimppuun.

Valoa kansalle

Asun Mettäperällä, jossa banjo soi ja lännenmiehet ratsastavat. (Kaksi viimeksi mainittua lausetta ovat suoria kopioita erään oppilaan pienestä kirjoitustehtävästä joidenkin vuosien takaa, joten kunnia ja kymppi äidinkielestä hänelle. Hyvä on ollut myös hänen äidinkielenopettajansa, primusstipendin ansaitsisi.) Vaikka täällä sudet ulvovatkin kilpaa käpylehmiä ojasta pelastamaan kiirehtivän hälytysajoneuvon pillien kanssa, olen varma, että kehä kolmosen ja suuren citysykkeen ulkopuolella asumisessa on paljon hyviä puolia. Listassani on jo kaksi kohtaa: 1) Metroliput tulevat halvaksi. 2) Chevren saa takapihan vuohesta nopeasti ja näppärästi.

Tänään vireässä kaupunginosassamme oli heti aamusta suuri päivä: kotipolullemme alettiin asentaa katuvaloja. Ajatella! En asu ihan syrjäisimmällä laidunalueella, vaan melko lähellä tärkeimpiä tapahtumapaikkoja, joten sikäli on kyllä ollut hassua, että otsalamppu kireällä on pitänyt talviaamuisin koulumatkat taivaltaa. Ikävästi menee sumusäällä huuruunkin koko vehje ja paristot loppuvat vaarallisen sillan kohdalla. Mikä on yhteiskunnan vastuu, jos tuollaisessa tapauksessa astuu vahingossa väärään suuntaan ja tippuu hyiseen haijokeen? Kysyn vaan. Ei ole ollut opettajainkoulutuksessa pimeäsuunnistusta yhdenkään opintoviikon eikä -pisteen verran. Kenenkään ei pitäisi jännittää koulumatkaansa tälläkään ikää.

Katuvalot ovat aina olleet sydäntäni lähellä. Minulla on vielä tallella C-kasetti (mutta ei nauhuria sen soittamiseen), jolla puhuu kolmevuotias pikku-Ässä, haka askartelemaan jo tuolloin. Vanhempani ehdottavat nauhalla nimittäin  kyläilemään lähtöä, mutta minä en oikein meinaa ehtiä. Kun äitini tiedustelee, mitä askartelen, kerron saavani ihan pian valmiiksi paperista leikkaamani katulampun. Miettikää, mikä nero olen ollut jo pienenä. Ei voi joka lapsen odottaa olevan niin luova, että ihan itse keksisi vaativan katuvaloaiheen ja toteuttaisi noinkin haastavan projektin. Olen jotenkin aina ollut aikaani edellä tai ainakin kaupungin katuvaloprojektia.

Toivottavasti ovat hyvännäköiset lamput, sillä tällä hetkellä kadunvarressa sojottavat vain varret. Jos kaupungininsinööri on valinnut rumat valaisimet, ripustan niihin lähestyvän joulukuun kunniaksi sinisen välkkyvaloletkun. Saavat naapuritkin jouluilon ihan ilmaiseksi.



Vapaaehtoinen lisätehtävä, +1 p.
Millä tekstin sanalla on eniten attribuutteja? 
Ellette tiedä, mikä on attribuutti, vajotkaa häpeäkaivoon ja muistakaa ottaa evästä mukaan. Pohtivan aika on pitkä.

Kerää lampaankakka!

Sain tänään hullun päähänpiston. Ainahan olen vähän sekaisin ja parhaimpinakin päivinä puolivinksahtanut, mutta minkäs sitä luonnolleen voi. Pieni hullunkiilto silmissä on sitä paitsi paljon helpompi suunnistaa pimeällä. Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa uusi jatkotarina, jonka yksi osa onkin ollut valmiina ainakin kuukauden, ellei ylikin, mutta jokin hommassa on tihkaissut. Jatkotarinoissahan improvisoin ja ujutan mukaan blogiin johtaneita Google-hakusanoja. Nyt päätin kokeilla jotain ekstremeä, sillä elämäni kaipaa vaaraa ja olen aina ollut mielettömän rohkea. Jätin kerran ysiluokalla jopa läksyt tekemättä ja katsoin kirjan lukemisen sijaan lukiossa elokuvan.

En ole muuttanut mustattuna näkyvien hakusanojen aikajärjestystä, vain ainoastaan joidenkin hakusanojen sijataivutusta niin, että muoto sopii lauserakenteeseen. Olen lisäksi yrittänyt tunkaista hakusanoja tai hakusanarimpsuja tekstiin vähintään joka toiseen lauseeseen. Lopputulos on järjetön ja tarina loppuu kuin seinään, mutta stadaa, näin se menee:


LAMPAANKASVATTAJAT

Tiistai keskellä elokuuta oli onnenpäiväni. Sain tekstiviestin, että olen voittanut kilpailussa lampaan! Se toimitettaisiin postilaatikkooni seuraavalla viikolla, mikä sattuikin sopivasti: saisin siitä oivan kolmekymmentävuotislahjan vaimolleni, joka oli toivonut suureellisesti kultasepänliikkeen kauneinta timanttisormusta. Sellaiseen minulla ei oikomishoitajana ollut todellakaan varaa, mutta olin jo säästänyt hieman myymällä pikaluistelutrikooni. Haaveilin silti lakkaamatta lottovoitosta ja irtisanoutumisesta, sillä halusin tietenkin ilahduttaa vaimoani kaupan isoimmalla timantilla. Valitettava fakta vain taisi olla, että rahani riittäisivät ainoastaan rumaan amalgaamiin, jota olinkin epätoivoissani harkinnut varastavani työpaikaltani hammaslääkäristä. Vaimo oli joskus toivonut myös kuumamankelia kotikäyttöön, sillä hän oli kyllästynyt vetämään lakanoita yksin ja silittämään niitä. Kuumamankelikin oli kuitenkin nettitietojen mukaan hävyttömän hintainen. Olinkin askarrellut ruusua sukkahousuista, jottei kukkiin kuluisi yhtään ylimääräistä.

Olikin pitänyt mennä tuhlaamaan niin paljon Citymarketin erotiikkafilmeihin, soimasin itseäni. Turha hupitarrakin jääkaapin ovessa muistutti pienistä heräteostoksista, joita minulla oli tapana tehdä. Mutta lammas: se tulisi pelastamaan paljon.

"Kuka keksi britatortun", hyräilin iloisena itsekseni valmistellessani vaimolle syntymäpäiväkakkua pakastimeen. Annas, kun pannaan vähän lisää sokeria, jotta tulee maukasta. Kyllä minä kotitalouden opit muistan: makkarakeittoon kunnolla suolaa ja pullaan sokeria. Muistan myös hämmentävän hyvin sen, että opettajallani oli sukkahousut, kun hän selitti Itikan käristemakkaran synnystä. Kukaan luokan pojista ei voisi unohtaa hänen kiinalaisin kukkaköynnöksin kirjailtuja sukkahousujaan. Kampasimpukkaresepti ei todellakaan jäänyt mieleemme, kun mietimme posket punaisena, olisiko opettajalta virkavirhe jättää meidät ilman syytä tukiopetukseen koulun jälkeen. Opettajalla oli seksikäs takamus, vaikka muistan kyllä myös sen, kun erään kerran paksun terveyssiteen rajat näkyivät tiukan hameen läpi. Minä itse henkilökohtaisesti en moisesta välittänyt, sillä näkyyhän uikkareistakin joskus läpi, eikä se ole häpeä sekään - ehei, ei ollenkaan. Kerran Kiirunan uimahallissa eräällä liikunnan sijaisopettajalla, joka näytti ihan Panu-maalitytöltä, näkyi uikkarin kastuttua vähän liikaa läpi. "Ihan meetvurstin näköinen, lihaa ja läskiä täynnä", ilkuin keskenkasvuisena uimavalvojan kuullen ja sain siitä hyvästä myöhemmin tuijottaa jälki-istunnossa rastia taulussa. Ei kannattaisi hihhuloida liikuntatunnilla, tajusin viimeistään siinä vaiheessa, kun jouduin kirjoittamaan tapahtuneesta myös äidinkielen tunnilla kalevalaisen katumusrunon.

Vaimon syntymäpäivä koitti. Etupihalta kuului kuin metsäkauriin varoitusääni, kun lammasta tuotiin. "Herranjumala!" huusi kovasti kiroileva vaimoni kauhuissaan. "Paljonko tuo lammas painaa? Mitä ihmettä sinä olet oikein ajatellut?" jatkoi hän vihaisena vessapaperista askartelemani kiikarit kaulassaan. Olin askarrellut ne hänelle, jotta synttäriyllätyksen saapumista olisi kerrostalon viidennestä kerroksesta mahdollisimman hyvä seurata. "Minä en tuollaista tappajaeläintä tähän huusholliin huoli", latasi vaimo seuraavaksi tuunattu kansallispuku yllään. Italialaisiin kynttilänjalkoihin oli aseteltu kauniisti pitkät kynttilät tunnelmaa luomaan, mutta niiden liekit lepattivat uhkaavasti ja melkein sammuivat vaimon syytäessä suusta huutoaan. Osa valuvasta talista roiskui ja tippui pöydälle, kun vaimo naputti sanaisesta arkustaan tulemaan kuin pahainen niittipyssy. Riensin lampaan tuojia vastaan, ja päätimme ulkona, että ruma risukko pihalla saisi toimia eläimen kiinnityspaikkana toistaiseksi, sillä syntymäpäiväyllätykseni ei ollut ollenkaan mieluisa. Sisälle lampaalla ei kuulemma olisi tulemista. "Ei edes parvekkeelle!" kuului huuto kaiteen yli.

"Me lähdemme huomenna ulkomaille", päräytti vaimo illalla, kun hänen pahin suuttumuksensa oli laantunut. Se selittikin, miksi Elisan sivuhistoriassa oli näkynyt tiedonhakua Lapin lomaesitteistä, Hullusta Porosta, Aasian mannerlaatoista, rantakassin kaavoista ja siitä, paljonko Istanbulista saa tuoda tupakkaa. Vaimo oli arvannut, etten kykene kunnon 30-vuotisjuhlien järjestämiseen, joten hän oli pelannut varmaan päälle ja järjestänyt kaiken itse. Helppohan hänen opettajana oli: tehdä vain poissaoloaan varten sijaiselle Excel-taulukko välituntivalvonnoista, valmistella tälle energinen aamunavaus ja viikon kuvaamataidontunnit. Sitten vähän biologian tunnille aina tarpeellista tupakkavalistusta nuorille ja luurangon askartelemista Topsy-puikoista sekä äidinkielessä indikatiivin preesensin yksikön kolmatta persoonaa ja neuvoja esitelmää jännittäville. Toista se oli kiireisellä oikomishoitajalla lomanpidon suhteen, mutta minunkin loma-anomukseni vaimo oli hoitanut jo salaa etukäteen.

Eipä siinä sitten auttanut kuin ommelluttaa suomenlippu reppuun ja alkaa muutenkin valmistautua matkaan kohti paratiisisaaren vedenpäällistä bungalowia. Vaimon mieltä lepyyttääkseni matkustimme junalla lentokentälle samanlaiset kurssituulipuvut yllämme. Mieliala alkoi kohota. Tiesin, että rouva oli laittanut oikein ruohonväristä kynsilakkaa varpaankynsiinsä, vaikka olikin yleensä meikitön nainen. Vaimo oli kyllä hyvännäköinen luonnostaan: hänellä oli hyvä perse, joka tosin kalpeni meitä tervetulleiksi toivottamaan tulleen isoperseisen naispikajuoksijan rinnalla. Aloha, ajattelin.

Aurinko paistoi bungalowimme ikkunanpieleen ja mietimme, miten oppia juomaan hotellin tervehdyksenä lähettämää punaviiniä. Olimme aina olleet sitä mieltä, että ihminen on humalapäissään typerä, emmekä olleet viinaksiin sortuneet. Masentuneita alkoholisteja on jo kotimaa täynnä, se oli mottomme. Olimme joskus katsoneet yhdessä televisiosta dokumenttia, jossa alkoholistit vetivät vessanpuhdistusainetta korvikkeena, ja se oli saanut meidät pidättäytymään väkijuomista. Köllöttelimmekin vain omalla vedenpäällisellä terassillamme ja annoimme Pirjon Pakarin eväsleipien tuoman turvotuksen laskettua.

Viidentenä lomapäivänämme turkoosi mopo kaarsi laituria pitkin, ja lähettipoika heilutteli meille tullutta faksia. Se oli kotimaasta taloyhtiön puheenjohtajalta:

"Palauttakaa ystävällisesti lammas välittömästi. Nurmikonleikkuu kärsii, ja asukasyhdistys on joutunut tilaamaan teitä varten Kerää koirankakka -kyltin. Lammaskyltit olivat loppuneet."

Niinpä niin. Ei ollut vaimosta lampaankasvattajaksi. Vajavaisia ovat.

Matikkakisa

Yhdeksäsluokkalaisilla oli tänään Maolin järjestämä peruskoulun matematiikkakilpailu. Koska paperi oli loppupäivästä opettajainhuoneen pöydällä yleisesti ihmeteltävänä, minäkin, vanha pimpohumanistimatemaatikko, otin asiakseni vähän päässälaskelmoida hyppytuntini ajankuluksi. Ensimmäiseen tehtävään pökkäsi. Eihän siinä totta vieköön edes laskettu mitään, ja minun erikoistaitoni ovat plussat ja miinukset, ei biologia.

Kokeilkaapa:

1. Puutarhassa on uusi kukka. Anne arvelee sen olevan punainen ruusu. Samista se on violetti petunia ja Tiinasta punainen daalia. Kukin on oikeassa joko värissä tai kukkalajissa. Mikä ja minkä värinen kukka puutarhassa on?

Laji:

Väri:

Perustelu:


Ps. Tiedän kyllä vastauksen ja sen, millainen on daalia. Älkää luulkokaan, etten osaisi oikeasti ratkaista tehtävää vaikka sokeana korvakuulolla. (No, kävin kysymässä matikanopettajalta, kun en jaksanut mitään kukkajuttuja.)

Teepä kuvakirja, teepä!

Olen tässä tehnyt valokuvakirjoja jo useamman päivän tai jos totta puhutaan, viikon, sillä on vähän jäänyt tuo arkistointipuoli heikoille. On ollut kaikenlaisia kiireitä. Nyt olen kuitenkin edennyt jo vuoteen 2009, joka oli kolme vuotta ja seitsemän kiloa sitten. Oikeastaan kuvakirjojen teko onkin vaarallista ja valokuvat suuri syy kansamme masennukseen: joko sitä katsoo katkerana, miten laiha onkaan joskus ollut tai sitten vihaa, miten joskus tuli päästettyä itsensä niin pulskaan kuntoon, että pitää lainata biologian luokan mikroskooppia löytääkseen kaksoisleuastaan pään. Kuvakirjaurakkaa on jäljellä epäilemättä vielä useampi päivä, ja alan kokea, että minua on johdettu harhaan. Kuvakirjan tekemisen mainostetaan nimittäin olevan niin helppoa, että ei kun vain kone päälle ja kas, kirja onkin jo ajatuksen voimalla valmis ja postiluukkuun samantien pikajuosten toimitettu, ellei postimies ole välillä kaatunut tai otsalamppu tippunut kurvissa ojaan.

"Teet kuvakirjan helposti ja vaivattomasti."

Minä nyt kysyn vaan, Ifolor, miten 18 000 kuvaa saa näppärästi mahtumaan pariin valokuvakirjaan? Että siirretään vain valitut kuvat ohjelmaan, nostetaan jalat pöydälle ja huokaistaan ihastuksesta, kun automaatiokäsi asettelee otokset taiteellisesti lomittain ja ilmoittaa kirjan olevan valmis lähetettäväksi? Niinkö, minä kysyn? Niinkö?

JUMALAUTA!

Homma menee näin: Valokuvia on koneella jotain miljoona. Niistä metsästetään ensin tietyn vuoden kuvat, siirretään ne omaksi tiedostokseen ja hymyillään vielä, kun ihan mukavaa puuhaahan tämä on, kuvakirjan tekeminen. Seuraavaksi edelleen järjettömän suuresta kuvatulvasta pitää karsia pois huonot, samanlaiset, epäolennaiset, väärin rajatut ja muuten vain tärähtäneet otokset. Päästään johonkin tuhanteen kuvaan. Tehdään laskutoimitus. Jos yhteen kuvakirjaan mahtuu maksimissaan 7x100 kuvaa, täytyy jatkaa poistamista. Harkitaan vuoden jakamista ensimmäiseen ja toiseen puoliskoon tai kvartaaleihin, mutta koska postimaksut pitää maksaa jokaisesta kirjasta erikseen, tullaan järkiin ja jatketaan karsimista. Mitäs sitä nyt pääsiäisestä, kinderistä ei tullut sormusta, trullin sormi jäi oven väliin ja lammas maistui, no, lampaalta ja on paljon parempi taljana lattialla.

Työskennellään pari päivää. Huomataan, että koululta lainassa olleessa kamerassa onkin ollut asetuksissa väärä päivä ja vuosi ja opettajien kulttuurireissukuvat ovat siirtyneet kuvavirrassa noin vuodella taaksepäin. (Tämä tapahtuu tietenkin oikeasti vasta sen jälkeen, kun ne on jo ehditty asetella kuvakirjaan paikoilleen, joten ei kun deleteä vaan sillekin turhalle työlle ja miettimään, kuka idiootti koulun kameran säädöt on tehnyt tai pikemminkin jättänyt tekemättä. Löydetään ehkä syyllinen ja käytetään vähän voodoo-neulaa.) Siirretään kuvia, rajataan niitä, poistetaan punasilmiä ja säädetään valotusta.

Jossain vaiheessa päästään oikeasti kuvakirjan kimppuun. Valitaan miljoonasta teemasta, millainen ja minkävärinen kirja halutaan. Aloitetaan yksi ja tajutaan, että ruma tulee ja se viimeksi valittu oli paljon parempi - ja siihen mahtuukin sitä paitsi 16 pikkukuvaa yhdelle sivulle. Aletaan lisätä albumiin kuvia, jotka on jo hylätty. Ollaan jossain vaiheessa valmiita ja laitetaan automaattinen kuvien juoksutus päälle, kas noin. Nyt on sekunnissa valmista. Jaaha, päin helvettiähän se meni. Juuri väärä kuva on esillä isoimpana ja jokin herkkä ja onnistunut takimmaisena. Ei muuta kuin sivu sivulta muokkaamaan ja kuvatekstejä kirjoittamaan. Kuvaohjelma kaatuu. Kirja jää jumiin tietokoneen ruudulle. Pääsee itku. Päätetään jatkaa huomenna, josko homma sitten taas toimisi.

Valmistellaan seuraavana päivänä otsikko, etusivun esittelyteksti ja takakansi. Oletusfontti on ruma, joten vaihdetaan fonttia, jolla teksti ei sitten tilaan mahdu. Keskitetään, asetellaan, vaihdetaan väriä harmaasta mustaan, kun ei muutakaan keksitä. Ei tullut takkia, tulikin hanskat. Lähetään tilaus. Tiedoston siirto jää jumiin, kone huutaa erroria ja tarkistusta ja hyväksytkö peruutuksen? Tarkistetaan, että rahat ovat tietenkin siirtyneet tililtä. Ilmoitetaan asiakaspalveluun, että tilaus pitää perua ja kokeillaan ehkä joskus uudelleen tai sitten ei, todennäköisesti ei.

Pysyväthän ne kuvat oikeastaan aika hyvin siellä koneellakin. Helposti ja vaivattomasti.

Parasta pukinkonttiin, vol. 2012

Nyt, kun postilaatikkoon kopsuu lasten lelukuvastoja ja puhe on ollut myös timanteista, on tarpeen antaa jouluvalmisteluohjeet myös miehille. Jos emäntä survoo pian hikipäissään lanttulootaa foliovuokaan, huolehtii siivot, paikkakortit ja kuusenalusmatot, hän todellakin ansaitsee kunnon joululahjan. Maailmanrauha ja hyvä tahtokin toteutuvat paljon paremmin uusi, säihkyvä timantti kaulassa tai korvanlehdessä.

Nämä alla olevat vinkit kannattaa jättää miesten näkyville myös tänä vuonna. Etenkin, jos ne eivät vielä edelliskerralla menneet perille.

"Tässä hieman glögiä nautiskellessani (kyllä, on melkein joulu jo) haluan kertoa teille kaikille ja erityisesti miehille, miten upeita timantit ovat. Lahjat eivät joulunpukin konttiin aivan itsestään kulkeudu, joten nyt korvat hörölle: ne pitää hakea vaimolle/tyttöystävälle/kumppanille kultasepänliikkeestä. Unohtakaa cd-levyt, kirjat ja tukisukkahousut, menkää korukauppaan. Ei yhtään haittaa, vaikka olisitte olleet edistyksellisiä tai hyvin koulutettuja ja käyneet siellä viime vuonnakin tai juuri syntymäpäiviä ennen. Kuulitteko, EI HAITTAA YHTÄÄN! Ja jos retkestä on kulunut enemmän kuin viisi vuotta, hävetkää silmät päästänne ja lähtekää matkaan nyt heti. Mitä kivikkoisempi tie, sen parempi. Olette sen ansainneet.

Lahjan ostaminen naiselle on äärettömän yksinkertaista ja helppoa, sillä koru käy lahjaksi aina. Miehen tulee kuitenkin valita koru itse, sillä lahjakortti ei ole osoitus muuta kuin epävarmuudesta, eikä nainen arvosta epävarmaa miestä. Mikä se sellainen laumanjohtaja on? Nainen tahtoo, että mies miettii, millainen koru naisen tyyliin sopisi. Oi sitä hellyyden määrää, jonka nainen kokee ajatellessaan miestään kaulakorutiskillä miettimässä, olisiko yksi, kaksi vai kolme timanttia sopiva määrä kimallusta. (Yksi iso, kiitos.) Jos nainen saa lahjakortin, hän toki ilahtuu, mutta on salaa hieman pettynyt siitä, ettei mies hoitanut yllätystä itse loppuun asti. Jos miehen valitsema koru on naisen mielestä ruma tai aivan vääränlainen, voi sen toki käydä kuittia vastaan vaihtamassa. Varmista tämä asia etukäteen.

Miehet ajattelevat jostain syystä usein siten, että nainen muka pärjää yhdellä sormuksella tai kaulakorulla. Voi hyvää päivää. Kun mies kerää LP-levyjä, ruuvimeisseleitä, oksasahoja, naisia, autoja tai ihan mitä vain, niin kai sitä nyt naisillakin pitää omat heikkoutensa olla. Ei sitä pitäisi olla vaikea tajuta. Luoja ei ole tarkoittanut, että naisen tulee samoja korvakoruja korvissaan viisi vuotta pitämän. Johan siinä tulee, no, öh, bakteeritulehduksiakin varmaan ja kaikenlaista vakavaa. Kuka haluaisi rakkaimmalleen tapahtuvan mitään pahaa? Kannattaa huolehtia myös naisen mielenterveydestä, joka voi paljon paremmin, kun ympärillä säihkyy.

Ennen kauppaan lähtöä suosittelen miehille vielä seuraavan viiden vinkin opiskelemista. Ohjeita noudattaessanne olette rakastettuja lopun elämäänne. (Niskahieronta silloin tällöin ja silittely ohi mennen parantaa asioita vieläkin enemmän.)

1) Ellet tiedä, pitääkö vaimo tai tyttöystävä enemmän valko- vai keltakullasta, tee hienovaraista kyselytutkimusta tai retki korurasialle. Ellei tyttöystävällä ole korurasiaa, hommaa sellainenkin ja muista täyttää sitä säännöllisin väliajoin. Muista, että koru käy lahjaksi ihan aina.

2) Hommaa keittiön pöydälle korukaupasta esitteitä. Nainen pitää kyllä varmasti huolen siitä, että joidenkin tuotteiden kohdalla on raksi tai että hän huokailee merkitsevästi tiettyjen sormusten kohdalla. Sen jälkeen eteneminen on helppoa.

3) Yksi pieni ja puhdas timantti on parempi kuin monta mitälietä, joissa on silmin havaittavia sulkeumia. Jos et ymmärrä kaupassa timanttien luokituksista mitään, epäile halpaa hintaa ja kysy tarkempia tietoja myyjältä. Jos timantissa näkyy paljain silmin mustaa, älä missään nimessä osta sellaista. Se on kuin valmiiksi naarmuuntunut auto tai vinoon poraava akkuporakone.

4) Koruja voi hankkia joskus muulloinkin kuin juhlapäivinä. Se on todellista yllättämistä ja rakkauden osoittamista. Ette uskokaan, monelleko ihmiselle nainen sinua sen jälkeen kehuu ja ylistää.

5) Luota korusarjoihin. Jos naisesi pitää jostain korusta paljon, tarkista, onko siihen saatavilla muita osia. Ekstrapisteet ja taivaspaikan mies saa siitä, että suunnittelee sarjan kultasepän kanssa itse. (Huom! Teetetty koru on usein edullisempi kuin massatuotantokoru - ja ilmentää rakkauttasi miljoonasti enemmän.)

Ei muuta kuin innokkaasti pukinkonttia täyttämään! Pian on sitten piparia ja torttuakin tarjolla!"

Ankkavaalit

Iltapäivälehdet uutisoivat jälleen kilvan, miten hassuja ja näppäriä hylättyihin äänestyslipukkeisiin johtaneita piirroksia tai muita merkintöjä näissä kunnallisvaaleissa nähtiin. Oli kekseliäästi jälleen etenkin perinteistä ystäväämme Aku Ankkaa, ja sille tasolle se älykkyys sitten monella oli jäänytkin.

Ketä naurattaa, käsi pystyyn.

Minun mielestäni on turha sanoa, että protesti se on pienikin protesti ja parempi kirkkoveneen kuva kuin kotiin jääminen. Olen sen verran vakavahenkinen, että en kyllä yhtään jaksa tuollaisia naurettavia pelleilyjä, joita voisi odottaa alakoulu- tai yläkouluikäisiltä lapsilta. Eivät kaikki asiat ole ihan samoja, eikä kaikkia asioita tarvitse lyödä läskiksi. Jos on niin helvetin ahkera, että harjoittelee piirtämään Ankkalinna-naamoja päivät pitkät, niin merkkaisi sitten samalla allekirjoituksensa siihen alle, kun on niin kova tyyppi. Missä se kovuus näkyy, kun aikuisina ihmisinä nauraa kiherretään äänestyskopissa ja liimataan salaa jotain foliopaperista askarreltua kannanottoa teipillä äänestyslipukkeeseen kiinni? Jos tietäisin aikuisen sukulaiseni tekevän niin, häpeäisin silmät päästäni. Kuvitelkaapa vain vaikkapa isänne piirtelemään tai kirjoittelemaan hävyttömyyksiä sermin takana piilossa. Vaikka jos samasta omenapuusta on syöty, niin ehkä sitä on pidetty kuvaamataitokerhoa koko suvun voimin, kuka tietää.

Ärsyttää myös se, miksi tällaisista pelleilykupongeista tehdään uutisia ja otetaan lähikuvia. Kuinka sankariksi sitä höpönassuäänestäjä itsensä tunteekaan, kun kävelee äänestyspaikalta pois töherryksen tai kannanoton raapustettuaan. Oikein yläläpyt varmaan itselleen antaa ja itsetuntonsa voimissa hykertelee, miten on taas maailmalle näytetty ja demokratialle! Virne se vain syvenee, kun oma lippunen pääsee lehteen, sillä sitten sitä on ihan julkkis ja muuta tavoitettahan elämällä enää harvoin onkaan. Nykypäivän roskajournalismi saisi katsoa itseään peilistä ja hävetä, vaikka luulenpa vain, että se olisi minunkin vauhkoontumisestani vain tyytyväinen. Saimme aikaan reaktion, se myhäilisi.

Kaikenlaisia vitsiniekkoja ja älykääpiöitä sitä tähän maailmaan mahtuukin. Jos olet sellainen, nouskoon kasvoillesi häpeän puna, senkin keskenkasvuinen ipana. Haluaisin antaa sinulle miljoona tuntia jälki-istuntoa ja kasvatuskeskustelua, pistää nurkkaan ja joku vanhan kansan kansakoulun opettaja saisi antaa karttakepillä sormille. Siinä olisi vähän perinnettä Ankkalinnan ystävälle, kun suusta pääsisi kääk.

Näin sitä vaikutetaan. 

Vielä on villihevosia

Viime perjantaina tuli todistettua, että vielä on villihevosia ja kaiken lisäksi niitä poukkoilee pitkin suojateitä kohtuuvireän pikkukaupungin aamusykkeessä.

Lähdin töihin aamulla noin kymmentä vaille kahdeksan. Kiihdytin maltillisesti lyhyen pätkän ylämäkeä, jonka jälkeen virittelin jo vilkkua oikealle. Vaarallisen risteysnäkymää peittävän pensasaidan takaa lähestyi kaksi pientä pyöräilijää, joista toinen vilkaisi taakseen, veti nopeasta liikkeestä johtuen samantien liukkaalla ensilumella kumoon ja liukui hetken matkaa kohti suojatietä - jota lähestyin siis minä, kuskien kuningatar. Sain aikoinaan ajokortin toisella yrityskerralla, mutta se oli kyllä aivan selkeästi inssimiehen vika. (Nimim. Vaikka suonsilmästä peruutan.) Kun tarkkailin, pääseekö pyörällä kaatunut nuorimies omin avuin takaisin pystyyn, rekisteröivät silmäni pensasaidan takaa liikettä. En kuitenkaan osannut valmistautua siihen, mitä pian näkisin: kaikenlaista hiipparia sitä näilläkin kulmilla pyörii, mutta hirveän usein ei työmatkalla jää tuijottamaan puskan takaa kirmaavaa viiden hevosen villihevoslaumaa.

Siinä minä olin. Siinä minä todellakin olin, hieroin silmiäni ja odotin suojatien edessä, että viisi reippaalla aamulenkillä laukkaavaa hevosta pääsee ylittämään tien. Yhden pysähtyneen hetken tuijotin epäuskoisena tummien eläinten joukkoa, joita johtajahevonen vei yllättävän siistissä jonossa pyörätietä eteenpäin, ja sitten ne olivatkin jo melkein kollegani etuovella.

Epäilemättä viiden kilometrin päässä olevalla niityllä oli käyty jonkinlainen tiukka aamukeskustelu:

- Nyt jumalauta karataan täältä!
- Älä nyt hullu viitsi. Minen ainakaan lähde.
- Sinä oletkin aina ollut tuollainen arkajalka. No, Polle? Mitäs sanot?
- On nyt tässä kaikenlaista hommaa, ei taida ehtiä. Yritän edetä kaviourallani.
- Humma ja Hepo, nyt lähdetään poijat kylille! Vähän seikkailumieltä!
- Jaa-a. Eipä siellä kyllä tule joka päivä ravattua. Totta vieköön, minä olen mukana! Eiköhän lähdetä, konit, kaikki vaan! Nyt tai ei koskaan.
- Siinähän menette. Turvallista matkaa vaan teille.
. . .
- Ei, odottakaa! Minä tulen myös. Tarvitsette lisää hevosvoimia!

Niin siinä sitten mentiin pian, kaikenlaiset hevosvoimat, rinta rinnan: minä tietä pitkin, hevoset vieressä pyörätietä. Mietin, pitäisinkö töissä turpani kiinni koko asiasta, etteivät pitäisi minua lopunkin pimahtaneena. En kuitenkaan pystynyt, vaan hirnuin huvittavaa asiaa isoon ääneen heti opettajainhuoneen ovella ja eläydyin kunnon varsahypyin hevosten tienylitykseen. Näyttävät sisääntulot ennen kaikkea. Onneksi sain uskomattomalle koulumatkalleni pian todistajan, joka oli nähnyt, että ainakin kolmen hevosen kaulassa oli roikkunut ihmisiä päiväkodin pihassa ja että yksi hevosista oli yrittänyt karata viereisen päiväkodin puolelle. Lapset olivat luonnollisesti olleet riemuissaan siitä, että heille oli järjestetty talutusratsastusta ja odottaneet oven takana jonossa vuoroaan. Lähde siitä nyt rakentamaan rauhallista isovanhempien vierailupäivää, kun henkilökunta ohjaa huitoen liikennettä ja niputtaa hevosia hyppynarulla yhteen.

Hummani hei ja huputiti. Kaikenlaista.

Toilettipaperia tuunaamassa

Pieni viikonloppuaskartelu silloin tällöin vapauttaa. Kiitos kaikille vessapaperihaasteeseen osallistujille! Koska olin mökillä ja askarteluvälineet jäivät tietenkin kotiin, en päässyt ihan niin kimalleliimaisiin ja upeisiin versioihin kuin olin mielessäni ajatellut. Luonnosteluasteella oli jo kaikenlaista kolmiulotteista vessapaperitornia ja viistomonumenttia, mutta ajattelin sitten kuitenkin pitäytyä ihan perinteisessä ja yksinkertaisessa askartelussa. Ettei tule teille alemmuuskompleksia, taas. Ette kuitenkaan ole ehtineet kertoa terapeutillenne vielä niitä kaikkia entisiäkään.

Olisin askarrellut näitä enemmänkin, ellei mies olisi tullut häiritsemään. Piilotin vessapaperinpalat nopeasti kirjan väliin, sillä ymmärrän, että touhu saattaa näyttää hieman hullulta, ellei ymmärrä luomisen päälle. Harmitti, että kaikki tyhjät rullat menivät takkaan polttopuiksi, sillä niillä työhön olisi saanut aivan uuden ulottuvuuden, Herra Lambi olisi pyörtynyt kateudesta ja palkannut minut sitten nopeasti ylipäälliköksi luovalle osastolleen. 

Olen käyttänyt toteutuksissani taiteilijan vapauksia, joista on turha tulla näppäränä huomauttelemaan. Tiedän kyllä, olen älykäs ja hirvittävän mukava. Vähän pyöreä, mutta hirvittävän mukava.

Tässä aikaansaannokseni, kehukaa vapaasti heti, kun itkultanne ehditte.

Tartu paskaan. Sillä siitä pääsee.

Mixikö Ässä? No six.

Rakkauden hinta

Prinsessa Madeleine on mennyt kihloihin ja avioituu ensi kesänä. Rakkaus se on hienoa ja juhlahumu etenkin, ja må hon leva och grattis på den där saken! Jag tycker om svenska och prinsesstorta. Tykkään monesta muustakin asiasta, kuten sohvatyynyistä, suklaasta, lautasliinoista ja timanteista. Sohvatyynyistä kauneimmat ovat silkkisiä, suklaasta parasta vaalea, lautasliinakokoelman tulee olla kattava ja timanttien suuria. Jos jalokivi on pieni, niin sanokaapa vain, mitä hyötyä siitä on noin niin kuin elämän kannalta? Kun nainen sanoo, että pikkutimantti on sievä ja se sopii omaan luonteeseen ja ettei oikeastaan pohjimmiltaan pidäkään timanteista, niin uskokaa minua, miehet: hän valehtelee. Olen kuullut monesta ilmeisen luotettavasta lähteestä, miten on rouvia alkanut harmittaa vihkisormuksen yksi minitimantti piilossa jossain sormen reunustalla. Siellä se surullisena viestii alemmuuskompleksia ja yksinäisyyttä, rakkauden olematonta liekkiä. Avioitumissuunnitelmien kiihkossa sitoutua olisi voitu vaikka Kinder-munan kivellä, mutta kyllä kymmenen vuoden jälkeen pitää jo ottaa indeksikorotus huomioon.

Kerran lapseni katseli kaulakoruani ja ihmetteli, miksi sen timantti on niin pieni, ettei sitä edes näy. Ohjeistin pojan välittömästi tiedustelemaan asiaa isältään.

Kyllä on sillä lailla, että miehen tehtävä on näyttää reviirinsä ja merkitä naisensa suurin elkein. Kohottaa kummasti naisen itsetuntoa, kun sormessa on sen kokoinen järkäle, että käsi laahaa maata ja timantti raapii parkettia. Ne ne ovat oikeita elämän jälkiä. On sitä paitsi tosi kiva nähdä, mitä liinallaan siivouspäivänä kiillottaa, sillä harva sitä nauttii pikkukiven puhdistamisesta hammastikulla mikroskoopin alla. Naisen yksinkertaisesti täytyy saada (mahdollisimman iso) kiiltävä kivi aina silloin tällöin, ja se kasvattaa myös intoa hoitaa kotia.

Nyrkkisääntönä voisi, miehet, pitää sitä, että koruja pitää ehdottomasti vaihtaa uusiin useammin kuin puhelimia. Olisiko siinä tarpeeksi tekninen esimerkki?

Näin paljon prinsessa Madeleinen kihlannut Chris O'Neill tulevaa vaimoaan rakastaa:

Perseestä

Törmäsin tuossa pyllyasioihin, eikä ollut ensimmäinen kerta. Nettiartikkeli Peppu pyöreäksi - opas täydelliseen takamukseen kertoo meille kaikille, miten ihannetilaan pääsee. Ihanne on siis tietynlainen takapuoli: ei littana, ei roikkuva, ei tavallinen, vaan hyppyri, josta jopa Matti Nykänen ja Jens Weissflog voisivat vielä liidellä parisataa metriä silmät sidottuina ja sukset ristissä, ehkä jopa takaperin. Kyllä se vähän niin on, että jos persaus ei ole pyöreä ja terhakas, elämässä on kaikenlaista vialla ja joku voi luoda vaikka ihan säälivän katseen. Sitä paitsi tiedoksenne, että palloperse on seksikäs, ja seksi on asia, jota ilman tämä maapallo ei pärjää hetkeäkään.

Olet sitä, miltä takapuolesi näyttää.

Lihastohtorin artikkelista huokuu ammattitaito ja asiat on esitetty vakuuttavasti - ja mikä parasta, se on kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa. Kuitenkin lähtökohta, että täydellisen perseen pitäisi olla pyöreä, pistää tällaisen maallikon ärsyyntymään. Eikö ole jonkin sortin pakkomielle, että elämä pyörii takapuolen ympärillä: tulevat niskatkin kipeäksi siitä ympäri hyörimisestä ja menee kauheasti rahaa hierojalle. Lihastohtori lähestyy toki asiaa terveellisesti saliharjoittelun kautta ja neuvoo, "miten kehittää näyttävä hyppyrimäkiprofiilin sisältävä lihaksikas takamus oikeanlaisella harjoittelulla ilman plastiikkakirurgiahömpötyksiä". Niin. Kaiken lähtökohtahan on se, että ihmisellä kuuluu olla hyppyrimäen näköinen perse. Tahtoisin kyllä hieman erittelyä siitä, puhutaanko K90-mäestä vai kenties liitomäestä. Olisi kauheaa, jos pönkisi painoja reisi piukeana ja saisikin vääränmallisen mäen, vaikka jonkin Lahden hyppyrimäen, kun tähtäisi Bischofshofenin Paul-Ausserleitner-Schanze-mäkeen. Vaikka pahintahan on, ellei treenaa takapuoltaan ollenkaan: ahterisi kertoo elämästäsi totuuden. Ei niillä muilla arvoilla niin väliä olekaan. Sitä paitsi jos sattuu tykkäämään lenkkeilystä (sellaisiakin ihmisiä kuulemani mukaan on), se pilaa perseen ja sitä myötä elämän.

Voi perse. Perse, perse, perse.

Koska asia on vakava ja painaa varmasti meidän kaikkien selkäperseisten ja alemmuuskompleksisten mieltä kovasti, haluan muistaa kaikkia iloisella ja takapuolihenkisellä rallilla. Mietitään nyt tänään oikein kovasti hanureitamme, jotka epäilemättä ovat vääränlaisia.

Diplomiaskartelijan vessapaperihaaste

Voitin keväällä tai joskus, en enää muista, Lambin tuotepaketin. Niin tuli postissa nenäliinaa ja lautasliinaa, pari rullaa vessapaperia ja ihminen onnelliseksi! (Lahjoitin tosin rumat lautasliinat äidilleni - joka toi ne vähän aikaa sitten mökkituliaisiksi takaisin.) Syy voittoon oli varmasti lohdutus: osallistuin netissä kilpailuun, jossa piti keksiä kyseisen vessapaperivalmistajan tuotteeseen mietelauseita. Hienon keksinkin, suorastaan nerokkaan, mutta ei onnistanut.

Hanki hyvää luettavaa, julisti Lambi. Ja pyyhi sillä sitten persauksesi, sanon minä. Äidinkielenopettajana olen toki ilahtunut siitä, että kansalaisia kannustetaaan jalon harrastuksen tiellä, mutta rullaan olisi voinut samantien painaa jotain yleissivistävää. Lähinnä tuli mieleen pätkiä vaikkapa kirjallisuusklassikoistamme, joita teistäkään kukaan ei tietenkään ole lukenut - paitsi että unohdin nyt hetken teidän olevan keskimääräistä huomattavasti älykkäämpää porukkaa, anteeksi kovasti. Totta kai Kivet ja Koskenniemet on kahlattu monta kertaa läpi. Minäkin kahlaan, joka ilta. Voi toki olla, etteivät kuolleet legendat olisi kovinkaan iloisia siitä, että heidän elämäntyöllään tai sitaateillaan pyyhittäisiin pyllyä. Mutta mitäs ovat kuolleet. Eivät pääse enää huutelemaan vastalauseita.

Koska olen diplomiaskartelija ja muutenkin lahjakas, julistan täten oman henkilökohtaisen vessapaperikilpailuni. Paras tätä blogia koskeva tai muuten vain yliveto lausahdus, miete, riimi, totuus tai no, mikä tahansa neronleimaus palkitaan siten, että lupaan omin pikku kätösin käyttää mahdottoman paljon kimalleliimaa ja tarralajitelmia sen ikuistamiseen. Voi että! Jännittää!

Kilpailu alkaa nyt, aikaa ensi viikon perjantaihin 26.10. Jos kukaan ei osallistu, itken silmät päästäni ja pyyhin paperilla takamuksen sijasta kyyneleeni.



Ps. Moni on varmasti miettinyt monta viikkoa suurimpana huolenaiheenaan sitä, milloin jatkotarina on tulossa. Odotan inspiratsioonia. Yksi osa on kirjoitettu, mutta se sijoittunee jonnekin keskelle jatkista sen vuoksi, että päähenkilö ei ole valitsemanne elämäntapakonsultti Keimo. Vale-eläinlääkärikin tuli ja halusi mukaan seikkailemaan.

GTX Ninja

Meillä on ollut kesäkuun alusta lainapupu ja samalla elämäni ensimmäinen lemmikki. Lapsena keskustelua kotieläimestä ei voinut edes viritellä, sillä isäni mielestä ainoa oikea, hyväksytty ja samalla maailman viisain eläin oli sika. Se ei kuitenkaan omakotitaloalueella ollut oikein käypä vaihtoehto, enkä sitä paitsi olisi varmaankaan ollut valmis syömään omaa possuani loppuratkaisuksi - niin hyvää kuin grillissä paistettu tai uunissa tuntikausia hajoavan mureaksi haudutettu sisäfile onkin. Siihen maailmanaikaan olohuoneessa asuvia minisikoja ei ollut vielä ratkaisuksi keksitty ja naapurin kissat kuseskelivat portinpieleen ja mourusivat kilpaa takametsän susien kanssa, joten lemmikkieläinilmapiirimme oli jokseenkin kireä. Ilman jäin.

Isäni on tosin aina kehunut minua kauniiksi. Eipä ihme, katso kuva.

Muutamalla ystävälläni oli onneksi koira ja toisella myös akvaariokaloja, joten niitä sain silitellä. Kalojen hellyydenkaipuu oli kylläkin harmittavan vähäistä, ja ne ovat mielestäni muutenkin pelottavia. En vieläkään uskalla olla samassa veneessä juuri virvelöidyn ja veneen pohjalle sätkimään heitetyn ahvenen kanssa, vaikka olen muuten tosi rohkea. En esimerkiksi pelkää yhtään mörköjä. Murhamiehiä pelkään vähän: olen monet kerrat kuullut iltasella alakerrasta rapinaa, näppäillyt puhelimeen hätänumeron soittamista vaille valmiiksi ja aseistautunut hiuslakkapullon kanssa nurkan taakse. Sillä on hyvä suihkauttaa murhaajaa silmiin, ja ellei kyseessä olekaan hullu tappaja, voi esittää olevansa juuri kylmän viileästi laittamassa hiuksia. Kalapelkoni johtunee siitä, että jouduin kerran heittämään kuolleen miljoonakalan vessanpönttöön ja huuhtelemaan sen sieltä autuaammille vesille, ja jos päästän itseni hetkeksikään ajattelemaan asiaa, olen varma, että kosto elää ja takapuoleeni hyökkää tappajahai. Isovanhempieni mökkilaiturilla en uskalla laittaa edes jalkoja veteen, sillä lukuisat pikkukalat ovat tulleet parveilemaan rantaan vain ja ainoastaan minun vuokseni. Olen varma, että joillakin kaloilla on jopa paholaisenpunaiset silmät.

Kalapuikoista tykkään kyllä.

Perheen allergiatilanteen vuoksi en ole saanut lemmikkiä nyt (nuorella) aikuisiällänikään, kunnes viimevuotinen kollegani keksi ratkaisun: saisimme heiltä lainaksi kesäpupun, sillä isossa pihahäkissä aurinkoisena kesänä yliherkkyyksistä ei tarvitsisi välittää mitään. Idea oli ihastuttava, ja niin meille haettiin pieni toffeenvärinen pupu heti kesäkuun ensimmäisellä lomaviikolla. Mies nikkaroi Tofu Tolopainen GTX Ninjalle ison, pulpettikattoisen majapaikan, ja niin alkoi elämäni lemmikin kanssa. Siellä makasin ja söin melkein heinätkin pesästä, niin jännittävää vauvapupun loikkimista oli katsella. Huomasin myös pian (kun mies päästi minut välillä vapaaksi), että polun varret ja ihmisten pihat olivat täynnä herkkuja, ja kerran revin salaa ison kimpun puna-apilaa jopa päiväkodin pihasta.

Nyt on aika sanoa pupulle heipat ja käydä viemässä se takaisin talveksi. Tofusta on kasvanut valtava möykky, ja hyvä, jos se mahtuu auton takaluukusta sisään. Pitää varmaan vuokrata pakettiauto, ellei sitten satuloi jänöä ja hyppelehdi muutamaa kymmentä kilometriä peltoja pitkin. Se olisi kyllä näyttävä loppuratkaisu: lehtori iltahyppelyllä otsalamppu heiluen. Grilliin Tofua emme sentään laita, niin kuin eräs oppilaani ihan tosissaan ehdotti. Oli ilmeisesti isäni hengenheimolainen.

Vihaiset kävelysauvat

Tosi kivat bokserit. Ostakaa kaikki.

Aika aikaansa kutakin ja Angry Birdseja. On se nyt saatana, että joka nurkasta kurkkii linnunnokka ja vaikka pakenisi metsään, roikkuvat hirvilläkin jo kylkikarvoista omat Angry Birds -heijastimet. Se on tietysti metsämiesten onni.

Kyllä minä ymmärrän, että kulta-aika pitää käyttää hyväksi ja hitti tuotteistaa maksimaalisen voiton keräämiseksi. Ensin aloitettiinkin mukavasti pehmoleluilla ja reppuihin roikkumaan ripustettavilla pikkuhahmoilla, eikä siinä mitään, söpöjä olivat. Sitten tulivat vihkot, kynät, kumit ja tarrat, joita alkoi nopeasti pursuta jokaisen ekaluokkalaisen penaalista niin, että osa tippui koulumatkalle, vieri virtana pitkin alamäkeä ja onnellinen löytäjä sai pitää. Ennen kuin ehdimme kuminauhaa venyttää, pääsivät markkinointipäälliköt ilmapalloihin, lautapeleihin, pussilakanoihin, paitoihin, karamelleihin, värityskirjoihin, puuhakirjoihin, sukkiin, pelikortteihin, onnittelukortteihin, muoviastioihin, kännykänkuoriin, korvakoruihin, mattoihin, limsatölkkeihin, boksereihin, reppuihin, polkupyöriin, pöytäliinoihin ja muistitikkuihin. Ommeltiin Linnan juhliin kohupuku ja rakennettiin teemapuisto. Mentiin avaruuteen. Synnyttiin itse linnuiksi ja asetuttiin linnunpönttöihin asumaan.

Minusta tuntuu, että linnuille käy vielä kuten Marimekon Unikolle. Niitä ei pian enää kestä. Siihen pisteeseen lienee päästy heti, kun kansa lähtee sauvakävelylle vihaisten lintujen huiskiessa takana tahtia tai istahtaa vessanpöntöllä Angry Birds -istuimen päälle. Linnunpaskaa alkaa epäilemättä olla jo joka paikka täynnä.