Muusitatuointi

Se, ettei halua tatuointia ollenkaan, on nykyään melkein puolusteltavampaa kuin entisaikaan se, että sellaisen otti. Mietimmekin eilen ystäväni kanssa kahvinkeiton lomassa, milloin tatuointivillitys ja -huuma tavoittaa meidät, järkevät ja siveelliset neitsytluonteet. Ja että mitä sitä sitten itseensä kuvaksi hakkauttaisi: kotkan perseeseen, delfiinin olkapäähän vai ruusun rintaan? Myös kukkaköynnös, tähdet tai tribaalikuvio kertoisivat paljon eletetystä elämästä ja lasten nimet muistaisi tosi näppärästi, kun ne lukisivat kädessä - ja toki selkäänkin voi tiirata parin peilin kautta, ei se mikään este ole. Suomileijona olisi uskottava kellä tahansa pimulla, jokin kiinalainen merkki eksoottinen ja vähän filosofinenkin, ankkuri pitäisi paikoillaan ja onhan noita vaihtoehtoja. Carpe diem.

Kysyin ystävältäni, minkä tatuoinnin hän ottaisi, jos nyt olisi kaksi sekuntia aikaa päättää. Aika alkoi heti, ja hänen suustaan pääsi spontaanisti hirvi. Se ei todellakaan johtunut faktasta, että hänen jääkaapissaan oli kilo vanhaksi menevää hirvenjauhelihaa, vaan kuvasti luonnollisesti hänen syvimpiä tuntojaan ja hengenheimolaisuutta hirvieläinten kanssa. Miettikää nyt, miten komealta sarvipää iholla näyttäisi! Siinä olisi mukana pikkuisen kansallistunnettakin ja juuria, kun tuppaahan noita hirviä nyt metsissä pyörimään ja välillä vähän maanteillä ja konepelleilläkin.

Minulle tuli ensimmäisenä mieleen perunamuusi. Olen aina ollut vähän haasteellinen tapaus, ja taiteellinen silmäni on huomattavan kehittynyt. En ole tosin vielä ihan päättänyt, missä kohtaa ihoa muusi näyttäisi parhaimmalta. Huomatkaahan muuten, että peruna kuvastaa elämässäni montaa asiaa ja alitajuntani viesti nopeasti kaikkea tärkeää: Sohvaperuna. Suomalainen rehti ruoka. Peruna on pyöreä. Muusi on sosetta.

Olisi kuulkaa ihan eri asia tatuoida kylkeensä vaikkapa wieninleike. Sitä minä kutsuisin erikoisuuden tavoitteluksi.