Just do it!

Monella ihmisellä on jossain vaiheessa elämäänsä tarve todistaa jotain ja etsiä rajojaan, usein ruuhkavuosina tai ennen lopullista vanhuutta. Sitä pystyy hallitsemaan yhtä aikaa kodin, perheen, työn ja projektin, pystyy tekemään kaikkea ja enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Ihminen etsiä itseään jo itsensä löydettyään, haastaa äärimmilleen, tahtoo ylittää miltei mahdottoman ja laittaa mitalin kaulaan. Joskus todistelutaakka on hankittu humalapäissä lyömällä vetoa siitä, että hyppää pituutta neljä metriä ilman kenkiä tai seivästä yhdellä kädellä takaperin vaikka unissaan, kevyesti. Uhoaan voi välillä voimasta kiittää, monesti kirota.

Mikä pistää ihmisen hyppäämään benji-hypyn? Kuka ja missä on määritellyt, että kyllä itsensä kanssa mitellä pitää ja kerran elämässä laskuvarjolla alas poukata, maraton juosta tai Mount Everestille kiivetä? Mikä voima pakottaa sohvaperunan osallistumaan naisten kimppajuoksuun tuhannenmiljoonan muun kanssa ja voi sitä iloa kun saa maaliviivalla kiitoslahjaksi tuotepussin ja terveyssiteitä, esitteitä, banaanin ja hassuissa tiimipaidoissa on niin mukavaa, että kuset tulevat housuun jo lähtöviivalla. Lähde sinäkin likkojen kanssa ensi vuonna, lähde! En, kiitos.

Lähtevätkö miehet, mitä? Voitteko kuvitella tuhatpäistä mieskasaa nauttimassa fiiliksestä ja yhteenkuuluvuudesta? Miettikää nyt: toimiston pojat hupipaidoissa, tosimiehet pyöräilyhousuissa ja peruukeissa.

Ja se maraton sitten, suurin ja kaunein. Mistä lähtien 42 km juosten on naisen tai miehen mitta? No, jostain antiikista tietenkin, mutta kas, kun silloin ei ollut autoja. Että sitä minä vain ihmettelen, miksei sitä kestävyyttä voi mitata itsestään ja keskenään vaikka metsässä? Seisoisi siellä kaatosateessa niin kauan kuin pystyy, antaisi kusiaisten kiivetä koipia pitkin ja hyttysten tehdä pesä päähän.