Pieru kauan naurattaa

Ennakkovaroitus: jos luet eteenpäin, taso on anteeksi antamattoman ala-arvoinen. En mielellään kirjoittaisi tällaisia, sillä olen hyvin jäykkä ja vakavamielinen. Enemmän kuin itseäni syytänkin aiheesta Radio Mitälietä, jota satuin tässä eilen automatkalla kuuntelemaan. Tänään mennään nimittäin pieruteemalla, minkä erityisen nokkelat saattoivat jo otsikosta päätellä. Pieru-sana tullaan mainitsemaan jossain muodossa yhteensä 24 kertaa. (Ikäni verran, mikä hauska sattuma!)

Niin kuin saduissa usein on suoritettava mahdottomia tehtäviä, minä sain sellaisen eilen aamulla. Oli saatava kaksi pikkupoikaa lähtemään vaatekaupoille, joten voitte arvata, että asiaa oli pohjustettava huolellisesti. Lupasin hampurilaisaterian, mikä ei riittänyt. Lupasin jäätelönkin jälkkäriksi - ei tulosta. Mutta sitten keksin: ostetaan viimeisestä kaupasta palkinnoksi kivasti menneestä turneesta poikain kauan himoitsema pierutyyny! Pojat olivat autossa ennen kuin ehdin sanoa, että matkaan ei lähdetä ennen kuin aamupala on syöty, ja pierutkin naurattivat jo etukäteen. Reippaita nuoria miehiä kerrassaan, isäänsä tulleet.

Lähdimme matkaan, teimme onnistuneesti ostoksia ja lunastin poikain odotuksen. Mutta koska olen jäykkyyden ja vakavamielisyyden lisäksi estoinen, ostin minipierutyynyn. Isompi olisi maksanut tuplasti enemmän. Tuplasti isompi olisi toki ollut varmasti pierun kesto ja riemukin, mutta meillä ei turhista riemuita. Ja tiedoksenne, että pierutyynyjä saa nykyään myös itsestään täyttyvinä versioina: automaatiopieru on tätä päivää.

Kun sitten matkasimme vaatekauppareissulta kotiin, ympyrä sulkeutui mukavasti laadukkaan radio-ohjelman myötä. Mahtavaa! Siinä sitä ajeltiin: kaiuttimissa soi pieruaiheinen keskusteluohjelma ja takapenkillä kikatus. Minulle yritettiin väittää, että pieru on muka luonnollinen asia, mutta ei kyllä varmasti ole. Ihmisen tulee salassa ja vähän häpeillenkin pieremän, niin on tarkoitettu. Mitä luonnollista siinä nyt muka on, että henkilö pistää vaikka kassajonossa kunnolla pierren ja jatkaa pokkana jonottamista? (Eipä siinä muutakaan voi oikein enää tehdä.) Tai pannaan saman tien kovat piippuun: ollaan vaikka kirkossa, ja kesken hiljaisen rukouksen naapuri päästää oikein sopivasti kajauttaen kunnon suomalaisen pierun. Vielä pahempi: pierun päästäjä olet sinä itse. Vieläkö tuntuu sopivan luonnolliselta?

Eikä sitä paitsi kotonakaan saa täysin estoitta piereskellä. Ei vain. Sitä paitsi hienot naiset eivät piereskele ollenkaan. Jos väität vastaan, et ole hieno nainen: Helsingin Sanomien (26.7.2010) mukaan naisen pieru haisee pahemmalta kuin miehen pieru. Hyi. Se ei ole hienoa.

Mieheni kertoi kerran jutun, joka oli, yllätys yllätys, tapahtunut koulussa. Se on sitten sellainen paikka, jossa sattuu ja tapahtuu, aijai. Silloin lukioikäinen nuori mies oli pidätellyt jo jonkin aikaa pieraisutarvettaan, mutta keksi sitten keinon olonsa helpottamiseksi: hän päätti yskäistä samalla, kun päästäisi pierun ilmoille. Loistava suunnitelma, hyvä. Peiteoperaatiossa vain sattui sillä kerralla käymään niin, että pieraisu myöhästyi (harjoituksen puutetta, uskon), ja kunnon alustava, kovaääninen köhiminen sai jokaisen katsomaan häntä päin. Kun huomio oli saatu, pääsi vasta näytöksenomainen pieru.

Arvata saattaa, mitä sitten tapahtui. Pieru kauan naurattaa. Opettajiakin, vaikka heillä on tunnetusti kovin huono huumorintaju.