Osa 2. Kun kaikesta kivasta on 20 vuotta

Jotenkin juutuin nyt tähän ikäteemaan. Ei sillä, että minulla mitään kriisiä olisi, ei ollenkaan. Ihan huvin vuoksi vain tässä mietiskelen. Nyt on nimittäin sillä tavalla, että pitää nokittaa. Ei edellisen tekstin aiheena olleella kymmenellä vuodella vielä tosissaan mitään leuhkita. Nostetaan rima kahteenkymmeneen vuoteen! Tai lasketaan. Miten sen nyt ottaa. Aikana, jolloin vaatteena olivat ratsastushousumalliset farkut ja kukkakuosinen kauluspaita ja jolloin takuuvarmaa tyyliä jatkoivat permanenttikiharat ja hiuslenksulla taaksepäin käännetyt etuhiukset, ei rima ehkä ollut mitenkään erityisen korkealla. Kaivelkaapa vain itsestänne valokuva esimerkiksi kahdeksannelta luokalta. Voi olla, että häpeätte sen jälkeen nurkassa hetkisen. Päästätte ehkä epäuskoisen hörähdyksen tai ihan itkun myötähäpeästä. Noin. Miltä tuntuu?

Alkuun voisin kertoa teille faktan: puberteetin kuohuntavaihetta elävä nykyteini on syntynyt vuosien 1996 - 97 kieppeillä. (Ihan itse laskin, minulla oli laaja matikka.) Tähän liittyvä toinen ja hyvin hätkähdyttävä tosiseikka on se, että prinsessa Diana kuoli vuoden 1997 elokuussa. En jotenkin pysty sisäistämään yhtälöä ollenkaan: tämän päivän mopoautoilijat eivät tiedä, kuka oli prinsessa Diana! He eivät myöskään tiedä, että 27. maaliskuuta voimakas lumipyry koetteli Suomen lounaisosaa.

Kaksikymmentä vuotta sitten ollessani itse 15-vuotias (paitsi että numerot ovat nyt ihan vain tekaistuja, tietenkin, kamoon) kaikki oli toisin:

- Minä tiesin, kuka oli prinsessa Diana ja miten pitkä laahus hänellä oli hääpuvussaan.

- Keulin koulumatkat Honda Monkeylla, sillä kaikilla koviksilla oli sellainen. Meidän aikanamme  mopoautoilla ajoivat vain invalidit, kuten eräs Facebook-ryhmä sangen osuvasti julistaa. Koska olin vähän punkkari ja villi luonteeltani, mopo kulki melkein kuuttakymppiä. No, ainakin alamäessä ja myötätuulessa, mutta tiedusteltaessa ei.

- Minulla oli ruskea, pusakkamallinen nahkatakki, jollainen piti olla, jos oli a) trendikäs b) kovis ja c) ajoi kuuttakymppiä mopolla.

- Itkin elokuvateatterissa sydämeni pohjasta, kun Terminator laskeutui köyttä pitkin kuolemaan. Hasta la vista, baby. Rääky tulee vieläkin.

- Olin kesätöissä mansikanmyyjänä. Vihasin joka hetkeä. Kun satoi kaatamalla vettä, ja sitähän satoi, sain myönnytyksen istua jakkaralla. Ei selkänojaa, ettei näytä laiskalta. Katos vuoti niin, että minulla oli sateella enää noin puolen metrin kaistele tilaa jäljellä, mutta ole sinä tyttö reippaasti vaan vielä muutama tunti. Jalat piti vetää ylös, kun maa oli sen verran kalteva, että vesi juoksi virtana kojun läpi. Vessaan piti uida valtameren ja tien yli kahvioon, jos kehtasi. Yleensä ei. Se tarkoitti sitä, etten myöskään voinut päivän aikana juoda mitään, ja tokko söinkään, raukka. Paskapomo myös määräsi, että huonot mansikat laitetaan mittakippoon valmiiksi pohjalle ja myydään parempien seassa.

Ymmärtänette minua tämän kaiken valossa nyt paljon paremmin.

Pomon poikaa tosin sitten myöhemmin jo uhmasinkin. Kun hieman aikuistuttuani oli lopettanut kesätyöni mansikanmyyntibisneksen parissa, pääsin viereiseen supermarkettiin kippoja ja leivinpapereita hinnoittelemaan. Nuori mies tuli sinne, vaati minua kovaäänisesti treffeille kesken työpäivän (mistä osastopäällikkö meni hämilleen ja antoi luvan) ja tahtoi tarjota kuuman kesäpäivän kunniaksi jäätelön. Ja laulaa serenadin kaikkien edessä, hienoa. Siihen, etten vastannut pojan puheluihin näiden romanttisten ensi treffien jälkeen, vaikuttivat kuitenkin serenadia enemmän hänen kuolemattomat sanansa jäätelötiskillä: "Otetaan nuo kevytjäätelöt, joissa ei ole paljon kaloreita." Tosimies.

- Kuvittelin, kuten kaikki tuossa iässä, että olen aikuinen ja todella fiksu. Olinkin, sillä olen aina ollut henkisesti hirmu paljon kehittyneempi kuin muut. Ja jotenkin vaan tosi kiva. Ihan luonnostaan, pinnistelemättä. Minusta tuntuu, että olen nytkin keskimääräistä huomattavasti älykkäämpi ja parempi peruuttamaan.

- Joku oli kirjoittanut kielistudiossa nimilistaan minun kohdalleni, että kiltti perhetyttö. En ollut päässyt koulun discoon, mistä myös katkeroiduin.

Paskapomo ja natsiperhe. Nyt vasta ymmärrättekin.

- Harrastin partiota, tein savumerkkejä, sidoin pikkusiskoni jalussolmulla patteriin, morsetin huoneestani viestejä äidille keittiöön, nukuin teltassa yöt kesät talvet ja nuotiopiiriä pidin olohuoneen lattialla iltaisin. Säilykepurkkeja hätäpäivän varalle säilytin vaatehuoneessani.

- Haaveilin, että minusta tulee isona opettaja. Ei lentoemäntää (olin ruma, lyhyt ja lihava), ei eläinlääkäriä (haukkuvat, mylvivät ja sorkkivat), ei ihmisten lääkäriä (huimaa, kun ajattelenkin tärykalvoa), ei missiä (ks. kohta lentoemäntä), ei sairaanhoitajaa (valkoinen ei yhtään sovi minulle). Opettajuus vaikutti kaikin puolin hyvältä, sillä siinä ei tarvitse tehdä töitä kuin klo 9 - 12, välitunnilla voi vetää munkkia ja sitten onkin jo kesäloma.

Nyt tiedän, että ideaalitapauksessa elämäntehtäväni olisi rentoutua ja harjoittaa hyväntekeväisyysillallisia.

- Kirjoitin Teinariin kävelleeni kaverini kanssa välitunnilla yhden tietyn, aivan ihanan ja söpön pojan takana ja että sanoimme toisillemme moi ja se katsoi minua silmiin ja että me varmaan aletaan oleen, jos se vaan kysyy. Tai siis sen kaveri tulee kysymään hänen puolestaan.

Kuviot vuonna 1991 eivät olleet mitään helppoja.