Lenkkiä se on makkarakin

Tuli vähän käytyä urheilukentällä. Olen tosi urheilullinen. (Housut: Esprit, paidat: Vero Moda ja Pieces, kengät: musta nahka-Converset, meikki: no tietenkin.) Siinä istuskellessa  hölkätessä mietin pitkää, laajaa ja melkoisen menestyksekästä urheilu-uraani. Olen aina pitänyt kaikenlaisesta liikunnasta. Suosikkilajini on ehdottomasti postilaatikolla käyminen. Harrastan sitä melkein päivittäin, joten minua voi oikeastaan pitää jonkinlaisena rooli- tai oikeastaan huippumallina. Harva sitä näin tavoitteellisesti liikuntaa harrastaa.

Ensimmäisen urheilullisen valaistumiseni koin varmaankin ollessani alakouluikäinen, jolloin vanhempani pakottivat minut Maamiesseuran perinteikkäisiin talvikisoihin. Hiihtämään, jee! Suku kuulemma velvoitti, vaikkemme maanviljelijöitä itse edes olleetkaan. Jotenkin se sikafarmarius kuitenkin oli sen verran verissä (ks. kuva), että mennä piti. Voi minua raukkaa, siitä on valokuvakin. Siinä kierrän kyläkoulua tupsupipo vinossa ja kuola pakkasessa jäätyneenä niin lujaa kuin pääsen. Ja se oli varmasti melko lujaa, se. Minulla oli Karhun rumat, oranssinväriset alennusmyyntisukset, joita häpesin vuosikaudet ja jotka ovat jättäneet sieluuni ikuiset arvet. Yhtä suuret kuin sininen Honda Monkeyni. Kaikilla muilla oli musta.

Tulin, näin ja hävisin. Sain silti palkinnon, sillä kannustusta jaettiin paskimmillekin pikku hiihtäjälupauksille. Ettei vain tule paha mieli ja mene itsetunto ja hiihtämisen riemustahan tässä on kysymys enemmän kuin voitosta, ota mehua ja pullaa. Tajusin silti nopeasti, että paskimmalle jäi valittavaksi paskin palkinto. Jokin navetta-aiheinen palapeli se varmaan oli ja siementäjän käsineet kaupan päälle, kätevät myös vesisateella. Olen aktiivisesti torjunut muiston.

Päätin vaihtaa lajia, joten kesälajit olivat lumien sulettua luonnollinen vaihtoehto. Koska olen mielettömän pitkä ja hoikka, korkeushyppy oli luonnollisesti seuraava kiinnostuksen kohteeni. Setäni kyllä liputti vahvasti kuulantyönnön puolesta, mutta hän saa kyllä työntää itse kuulan perseeseensä pitkälle. (En suinkaan ole tästäkään traumatisoitunut. Olen rauhaa rakastava, enkä kiihdy herkästi.) No, korkeushypyssä osoitin etevyyttä noin metriin ja viiteen senttiin asti, ja urakehitykseni kaatui luullakseni vääriin askelmerkkeihin. Suunnistusta vielä kokeilin, mutta lähemmäksi karhua pääsee kotonakin. Jotenkin olin tosi kaukaa viisas.

Urheilu on sitä paitsi myös vaarallista: keihäänheitossa on aina mahdollisuus, että keihäs lentää korvan läpi. Pituushypyssä voi mennä hiekkaa esimerkiksi nenään ja seiväshypyssä ei välttämättä osu patjalle. Pyörällä voi kaatua, meloessa tai volttimonttuun hukkua ja juostessa hengästyä. Urheile nyt siinä sitten ja virkisty, kun pitää pelätä henkensä edestä.

Urheiluharrastusteni tavoitteellisen nykykirjon voisikin kiteyttää seuraavaan: Lenkkiä se on makkarakin, ja grillatessa tulee hiki.