Ei verho kauas tangosta putoa

Moni voisi luulla, etteivät siat verhoilla koreile, mutta pieleen menee. Moni verho päältä kaunis ja välillä ikkunan läpikin.

On yksinkertainen tosiasia, että verhoja pitää olla. Niiden taakse voi esimerkiksi mennä piiloon, ja onhan niitä nyt kaikenlaisia syitä. On siis aivan normaalia omistaa kesäverhot ja talviverhot, eikä kovin vikaan voi mennä, jos on vielä sen päälle kevätverhot, syksyverhot, jouluverhot ja liputuspäiväverhot. Sitten on vielä tietenkin synttäriverhot, vappuverhot, maailman kauneimmasta alennuskankaasta tehdyt verhot (tai ehkä neljät, kun sai niin halvalla, että tuli itku), palosuojatut verhot, vanhan kodin verhot joita ei malta heittää pois, uudet mutta eivät sittenkään niin kivat verhot, pitkät verhot, kappaverhot, tummat ja vaaleat. Pellavaverhot, puuvillaverhot, silkkiverhot ja palosuojatut verhot. Käsin painetut verhot. Itse ommellut, teetetyt, pidennystä tai lyhennystä odottavat verhot ja saumamenivittuvinoonverhot eli keskeneräiset verhot. Kyllä, ne voivat jäädä kesken, kun on kuudetta tuntia taistellut keittiönpöydän äärellä ja huutanut apuun äitiä, käsityönopettajaa ja Jumalaa.

Olen oppinut, että kauniilla verhoilla on hintansa: yhden pitkän ja suoran verhon ompeluttaminen maksaa noin 8 euroa. (Siis harvemminhan ketään nyt käsketään ompelemaan pitkää ja vinoa verhoa, joten en ole tullut kyseneeksi, onko sen hinta sama. Kerran tilasimme sisäovia, jotka jouduimme palauttamaan, kun ne olivat niin kieroja, ettei niitä voinut asentaa. Myyjältä tuli viesti, jossa hän korosti ovien olleen tehtaalta lähtiessään melkein suoria. Melkein suoria? Voi elämän kevät. Vastasimme tilanneemme tietääksemme suoria, emme melkein suoria ovia.) Mutta siis kahdeksan euroa verho-ompeluhelvetin välttämisestä ei ole mitään. Sillä ei saa kuin aurapekoniaterian. No, valinta on kyllä aika paha. Hinta asettuu kuitenkin helposti uomiinsa siinä vaiheessa, kun lanka on loppunut kaksi miljoonaa kertaa, aluslanka mennyt solmuun seitsemästi ompelukoneen ympäri ja  hermot romahtaneet ratkotusta, pieleen menneestä saumasta. (Mitä sitä nyt turhaan mitan kanssa kääntelemään.) Parempi verho ikkunassa kuin 8 euroa lompakossa. Joka toiselle verhoa ompelee, se itse siihen lankeaa. Ei verho kauas tangosta putoa. 

Toinen, oikeastaan sfääreihin kohoava harrastukseni ja ehdottomasti vielä tärkeämpi asia kuin verhot ovat sohvatyynyt.

Lähdetään henkisestä puolesta: Sohvatyynyt ovat viime vuosina kärsineet hirveää vääryyttä. Joka paikassa korostetaan niiden osuutta helppona sisustuksen piristäjänä ja tehostevärinä. Tehosteväri on sana, jonka kuullessani olen antaa ylen. (Äidinkielenopettajani yläasteella oli kerran vetänyt aineestani yli sanan oksentaa ja korjannut päälle antaa ylen. Näin ne opit kantavat!) Mutta siis sohvatyyny tehostevärinä? Maailma ja universumi eivät nyt ymmärrä. Ei sohvatyynyä osteta kirkumaan oranssina tai pirteän pinkkinä keskelle sohvaa. Sohvatyynyllä on luonne. Sohvatyyny tasoittaa, avustaa ja ylpeästi tukee, mutta ei se saatana vieköön ole mikään huutomerkki! Sohvatyynyn perimmäinen ajatus on olla elegantti, kaunis ja kutsuva. Ja kun fyysiseen puoleen päästään, untuvatäyte on vain etu.

On myös olemassa sellainen sääntö, että silkkityynyille ei kuolata.

Jotta osaisitte elää oikealla tavalla, tässä lisää ohjeistusta: kun vaihdetaan verhot, vaihdetaan myös sohvatyynyt. Tämä oli helppo, pannaan vähän vaikeampi. Kun vaihdetaan koriste-esineitä (esimerkiksi posliinijoutsen toiseen isompaan), vaihdetaan sitä arvostava kanavatyösohvatyyny tunnelmaa tukemaan. Uuden taulun suhteen mietitään tarkasti, miten se sohvatyynyjen avulla sidotaan muihin kodin esineisiin, henkivätkö ne samaa sanomaa vai tuleeko arvovaltakiista. Ja auta armias, jos kulhoon asetettujen popcornien sävy riitelee valkois(t)en sohvatyyny(je)n kanssa. Valkoisten kanssa on aina niin vaikeaa.

Joskus sopivia tyynyjä pitää etsiä kauan, mutta kun sen oikean löytää, sen tietää kyllä. Rakkauksia voi olla useampia. Minulla on jotain kolmekymmentä.

No okei, neljäkymmentä.