keskiviikko 13. elokuuta 2014

Takapulpetin Jeminajaninajasmin

Syyslukukauden alussa pääsee aina testaamaan muistiaan, mikä on onneksi näin nuorena opettajana vielä ihan helppoa. Paljon vaikeampaa olisi, jos mittari kääntyisi jo lähemmäksi neljääkymppiä, niin kuin eräällä hyvin tuntemallani äidinkielenopettajalla on lähivuosina käymässä. Rauha hänelle.

Olen ottanut tavaksi opetella uusien oppilaiden nimet (noin 35 - 80) heti ensimmäisellä tapaamiskerralla, ja onhan se välillä haasteellista. Jos lapsi on siinä onnellisessa asemassa, että hän on esikoinen, tabula on sukurasitteista ja historiasta rasa. Jos sen sijaan kyseessä on perheen toinen, kolmas, keskimmäinen tai jälkimmäinen, tulee Joonasta helposti aina Eero tai Kristasta Katja. Vaikka kuinka yrittää, niin sieltä se isomman sisaruksen nimi vain putkahtaa. Ongelma on onneksi paljon helpommin selätettävissä, jos Joonalla on isosisko. Jännä juttu.

Uskokaa pois: opettaja ei silti tarkoita pahaa, vaikka kutsuu lasta vuosikaudet väärällä nimellä. Se on automaatio ja aikaisemman oppimisen tulos, mikä on sinänsä aivan positiivista. Miettikääpä vaan siellä kotonakin, miten helposti yhtä lasta kutsuessa tulee luetelleeksi ne kaikki muutkin - ja yleensä ikäjärjestyksessä. Jaakkopetripasimikäsänytoot. 

Haluaisin ehdottomasti kuulla, kun suurperheen vanhemmat kutsuvat pienintään syömään.

Sukunäkö ei yhtään helpota paletin hallitsemista, vaikka onkin näppärä nähdä ulkonäön perusteella jo kaukaa, kenen lapsi käytävällä on tulossa vastaan. On jotenkin hirveän hellyyttävää katsella pulpetin äärellä pientä kopiota lapsen isästä tai äidistä. Nuoret eivät kuitenkaan juurikaan pidä siitä, että asian sanoo ääneen. No, onhan se supernoloa. Olla nyt isänsä näköinen, kun isät ja äidit ovat maailman hävettävimpiä ihmisiä.

Kaksoset ovat oppilaina erityisen haastavia. Minulla on ollut neljät, enkä ehkä milloinkaan ole voinut olla täysin varma, kumpi on kumpi. (Tässäkin auttaa hieman, jos toinen on tyttö ja toinen poika, eivätkä kaksoset ole sinnepäinkään identtisiä.) Opettajaraukka yrittää tehdä muistisääntöjä: toinen istuu edessä, toinen takana - mutta kumpi? Siihen auttaa luonnollisesti istumajärjestys, mutta mistä opettaja voi olla varma, jos kaksoset ovat kujeiluun taipuvaisia ja vaihtavat välillä paikkaa? Jollakin parilla voivat olla jakaukset eri suuntaan, joillakin on ehkä jossain kohdassa arpi, mutta ei siinä nyt joka kerta ole aikaa alkaa toisen vasenta otsolohkoa tutkia. Kaksoset lienevät erityisen hankalia tunnistettavia esimerkiksi liikunta- tai kotitaloustunnilla, kun häärätään ulkona tai luokkatilassa vapaammin. Asiaa auttaisi edes pikkuisen, jos kaksoset eivät joka päivä pukeutuisi samanlaisiin vaatteisiin, sillä niilläkin voi tehdä nopeasti muistisääntöjä: Jaakolla on keltainen paita (Jake), Tuomaksella punainen (Tupu).

Vaikeassa tilanteessa yksi hyväksi havaittu keino on nyökätä lapselle vastausvuoro tai huitaista vähän kädellä sinne, kenen toivoo vastaavan. Näin voi jättää nimen aluksi sanomatta ja miettiä sitä pari sekuntia pidempään. Hyvässä lykyssä oikea etunimi on vastauksen aikana jo kulkeutunut aivoista suuhun.

Vanhemmat voisivat myös ristiä lapsiaan omaperäisemmin Spiruliinoiksi ja Hiawathoiksi, sillä kun luokassa käy päivän aikana sata oppilasta, on äärettömän hankala erottaa joka kerta toisistaan kaverukset, jotka näyttävät suurin piirtein samoilta, pukeutuvat samantyylisesti, istuvat vierekkäin ja joiden nimet ovat Jemina, Jamina, Janina, Jenniina, Janniina, Jasmin ja Jessica. (BFF.) Tai sitten voitaisiin tehdä niin, että oppilailla olisi opettajan päättämä äikkänimi samaan tyyliin kuin englannin tunneilla ala-asteella. Minä olin Diana, ja voi sitä wanna-be-prinsessan ylpeyttä. Äidinkielessä nimet olisi nostettu kansanperinteestä, ja siellä sitä istuisi silmät kiiluen parikymmentä Kanervaa ja Kullervoa.

Joskus luokalla on myös monta samannimistä, ja siitähän soppa syntyy. Minun luokallani oli aikoinaan kolme Johannaa. Opettaja ratkaisi asian siten, että nimesi heidät Johanna ykköseksi, Johanna kakkoseksi ja Johanna kolmoseksi. Lapset keksivät näppärämmän ja toimivamman keinon ja kutsuivat heitä lempinimillä. Siihen opettaja ei jostain syystä voinut taipua, mutta melko nopeasti myös numerotäsmennykset tippuivat kyydistä. Lempinimet lienevät hengissä vieläkin.

Mutta kyllä se niin on, että tästä kaikesta puuttuisi vielä koulupuku.




18 kommenttia:

  1. Minä olin aina isosiskoni mukaan Anni. Ei ollut yksi tai kaksi opettajaa, joiden suusta Anni usein lipsahti. :D Mitä vanhempi opettaja, sitä varmemmin meni mönkään. :D

    VastaaPoista
  2. Kemian opettajallani oli tapana huitaista kädellä vastaajaan päin. Ongelma oli se, että hänellä oli paha karsastus, jolloin yksi silmä katsoi Petriin ja toinen Pasiin. Kun vielä huitaisu osoitettiin Minnalle, ei kukaan tiennyt kenen tulisi vastata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä paha. Jännittävä ja pikkuisen kiusallinen yhtä aikaa. (Silti kyllä vähän naurattaa…)

      Poista
  3. miulla on justiin ne kujeilevat identtiset kaksoset, jee! tänään en voinut sitten komentaa toista kun en tiennyt kumpi toinen se on. se toinen toinen ei juuri silloin tarvinnut komentamista, etten voinut ratkaista ongelmaa yhteiskomennuksellakaan, pah!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on aina 50 %:n mahdollisuus osua oikeaan. Se on aika menestyksellistä lottoamista!

      Poista
  4. Tanssinopettajana mulla on ryhmässä ystävieni tyttäriä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun tyttäriä olen kutsunut äitiensä nimillä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sekin on välillä huvittavaa, kun tietää tutuista vanhemmista asioita, joista nuorella ei ole aavistustakaan.

      Poista
  5. Vanhempien pitäisi MYÖS tiedostaa, että lapsia ei saa nimetä samalla alkukirjaimella tai peräti samalla alkutavulla alkaviksi. Jo kahden tyttären kanssa menee nimet toistuvasti sekaisin, kun kumpikin alkaa Mi... toisaalta tuo Mi-tavun hitaasti sanomalla voi pelastaa vielä loppuosan oikeaksi. Silti nuo nenäkkäät monasti vastaavat äidilleen: "Niin mitä, isä?"

    Nohmen est fabula.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täsmälleen samaa mieltä. Ei Tuijaa, Teijaa, Taijaa, Tainaa ja Tarjaa kaikkia samaan osoitteeseen.

      Poista
  6. Mä olin enkuntunnilla Jackie. En Onassiksettaren takia vaan siksi, että halusin olla poika, näytin pojalta ja käytin poikain vaatteita. Kun sekunnissa piti keksiä nimi, tuli mieleen vain Jack. Hyvä, ettei Dick. Paitsi ettei silloin ammoisina aikoina Dick tarkoittanut sitä mitä Jorma nyt. Omaa jälkikasvua kutsuessa nimet menevät säännöllisesti väärinpäin ja ristiin rastiin. Kuten vasen ja oikeakin. Ilmansuunnista oikein menee vain lounas ja sekin ainoastaan aamupäivisin. Huoh.

    VastaaPoista
  7. Pieni vihje muillekin opettajille: pyytäkää lapsosia kirjoittamaan hyvin näkyvä nimilappu pulpetille. Se auttaa kummasti tunnistamisessa :)

    Eräs ope ei muistanut nimeäni, vaan kysyi: "Mikä se sun nimes olikaan?" Vastasin:"Möttönen" Ope:" Kyllähän minä nyt SEN muistan, mutta mikä olikaan etunimesi ?" Ovela tapa kysyä nimeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alakoulun puolella tuo onkin varmaan aika lailla käytössä. Jotenkin siinä yläkoulussa käy niin, että mikään paperinpalanen ei päivää kauemmin pysy tallessa… Luokkahan kuitenkin vaihtuu joka tunti. Alkuun pääsemisessä tuo olisi kyllä hyvä juttu!

      Poista
    2. Tuo nimilappusysteemi toimii meillä yliopistossakin. Yläkoululaisille vois vaikka tatuoida nimen otsaan. Ei häviä ihan heti.

      Poista
  8. mutta jee! oman valvontaluokkani 22 nimeä opeteltu, enää tarvitsee hanskata kaksi uutta ryhmää (22+22) ja sitten on tämän vuoden opettelut opeteltu.

    VastaaPoista
  9. Minä menin tietämättömänä kemian luokassa samalle paikalle kuin siskoni 9 vuotta aiemmin. Parinani istunut (perheen ainokainen) sai usein olla siskoni ystävän niminen.

    VastaaPoista