torstai 17. huhtikuuta 2014

Kielenhuollollinen tyttö- ja poikaystävätesti

Yhdeksäsluokkalaiset puursivat tänään äidinkielen päättökokeen parissa, ja kovasti ovat tainneet kolmessa vuodessa kaikenlaista oppia. Taitoja punnittiin isoissa ja pienissä alkukirjaimissa, yhdyssanoissa, virkkeiden välimerkeissä, sanaluokissa, verbien aikamuodoissa ja tapaluokissa, sijamuodoissa, lauseenvastikkeissa, lauseenjäsennyksessä ja vierassanojen kirjoitusasussa. Paljon jäi tenttaamatta, mutta olennaiset asiat tietotaidosta tuollaisella paketilla tulevat kyllä varmasti esille.

Joskus joku oppilas on sitä mieltä, että kieliopilla tai kielenhuollolla ei ole hänen elämässään mitään väliä. "Turha sun on sit ajatella saavas ketää fiksua tyttöystävää", näpäytti kerran moista hulttiota eräs totuuden torvi. "Joo, sitä saa, mihin on mahkut", jatkoi toinen. Debatti oli valmis, mutta pian luokka hiljeni ja alkoi kerrata lauseenjäseniä. Nekin, kaikessa turhuudessaan, ovat välineitä opetella vieraita kieliä. Suomi ei ole nimittäin ainoa maailman kieli, jolla on lauseessa esimerkiksi predikaatti, niin uskomattomalta ja kaukaiselta kuin se joistakin saattaakin kuulostaa.

Miten sinun kävisi tässä kuvitteellisessa päättökokeessa? Tulisiko sinusta hyvä tyttö- tai poikaystävä?

Aloita korjaamalla mahdolliset alkukirjain- ja yhdyssanavirheet.

1. Keskiajalla itä-saksalaiset söivät paljon Ranskanleipää.
2. Lähi-idän Ruotsinkieliset asukkaat pitivät Tuntematon Sotilas-elokuvasta.
3. 16 vuotiaana rakastin syys sadetta ja halusin matkustaa Itä-Eurooppaan.
4. Suomessa Suomalaiset puhuvat virallisina kielinä Suomenkieltä ja ruotsin kieltä.

Sitten voitkin jäsennellä lauseita.

5. Niittäminen on monille nuorille tänä päivänä vieras asia.
6. Usein puimuri hoitaa suurimman työn.

Miten sujuisivat vierasperäiset sanat ja niiden taipuminen?

7. On naivia ajatella, että hormonit vaikuttaisivat kolleegan käyttäytymiseen Australiassa.
8. Politiikot käyttävät internettiä joka päivä.
9. Haluan ajella Peugeot:lla Pariisi'n kaduilla ja mennä katsomaan Moulin Rougen showta.

Muuta seuraavaksi lauseenvastike sivulauseeksi.

10. Vappuhupailun harjoitusten alettua ryhmä kokoontui kolmesti viikossa.
11. Kirjoittaessaan näytelmän repliikkejä Anna kuuntelee 1980-luvun musiikkia.

Ja toisinpäin! Tee sivulauseesta lauseenvastike.

12. Ohjaaja vakuutti, että yleisö riemastuu hilpeistä roolihahmoista.
13. Kun Pertti matkustaa koulubussissa, hän keskittyy kuuntelemaan musiikkia.

Loppusuoralla ollaan. 
Lisää vuoropuheluun isot alkukirjaimet ja puuttuvat suoran esityksen välimerkit. Käytä lainausmerkkejä.

14. äiti sanoi ostin meille pääsiäislomaksi junaliput ouluun
15. miksi matkustamme juuri sinne anna kysyi
16. meidät on kutsuttu juhliin äiti vastasi

Helppoa kuin heinänteko. Elämää ei kuitenkaan ole, ainakaan kunnollista, ilman pilkkusääntöjä.

Lisää tarvittaessa pilkku päälauseiden väliin.

17. Suomen maantieteellinen keskipiste sijaitsee Piippolassa ja se on määritetty vuonna 1958 ja 2003.
18. Piippola kuuluu nykyisin Siikalatvan kuntaan ja on tunnetun kirjailijan Pentti Haanpään kotipaikka.

Ja lisätehtävä, ainakin kahden pisteen arvoinen:

19. Kirjoita opelle, miten omasta mielestäsi hallitset kokeen asiat ja lähetä myös muita, vapaamuotoisia terveisiä.


No, tuliko kymppi? Pääsetkö hyviin naimisiin?



tiistai 15. huhtikuuta 2014

Häijy rehtori-Jorma & lehtorin supermopo

Seitsemännellä luokalla opiskellaan koulussa sarjakuvien lukemista, ja se on luonnollisesti kaikkien mielestä koko vuoden mukavinta puuhaa. Kotitehtävänä heidän pitää lukea Aku Ankkaa tai Villivarsaa vessassa ja ruokapöydässä, sillä eihän kotona voida valittaa, kun lapsi tekee läksyjä. Kokonaisuus huipentuu teorian ja tietovisailujen jälkeen oman sarjakuvan piirtämiseen, ja minäkin olen piirtänyt  sopivissa raoissa omaa Supermopo-sarjakuvaani jo monta vuotta. Siitä tulee järkyttävän huono, vaikka ruuduissa kaasutteleekin hehkeä opettajatar Honda Monkeyllaan. Tänä keväänä sarjakuva myös muuttuu todeksi - sanotaanko nyt vaikka että vappuriehan tienoilla. Olen luonut itseään toteuttavan ennusteen.

Alakoulussa on kuitenkin otettu jo varaslähtö ja pohjustettu sarjakuva-asioita nyt kolmannen luokan keväällä. Siellä joukko oppilaita on myös innostunut piirtelemään omia tarinoitaan ruutuvihkoon välituntisin ja ehkä välillä salaakin. Olen nurkan takana hymähdellyt eräälle jo hieman pitemmälle, joskin vielä keskeneräiselle tarinalle, joka on ilmiselvästi saanut vaikutteita suuresta hittikirjasarjasta Kapteeni Kalsari. (Muistan, kun itsekin kopion Lotta-kirjoista tai Vihervaaran Annasta joitain käyttökelpoisia repliikkejä tai imin Härkösen Häräntappoaseesta vaikutteita ja kuvittelin keksineeni kaiken melkein itse. Luulin raukka myös, että olin maailmankaikkeuden ensimmäinen, joka ymmärsi, että hädän hetkellä voi tarinassa aina soida herätyskello.)

Tässä pätkä Jäkä jäkä -sarjakuvaa. Itsekään en osaisi.










Ja mitä sitten tapahtuukaan? Kuka oli juonut kaikki limsat? Onko häijyllä rehtori-Jormalla näppinsä pelissä: onko hän juonut lasten limsat? Entäpä ilkeä lehtori Ässä, joka keulii leuhkasti vaikka puumajaan Honda Monkeyllaan? Kuuluiko hänen kypäränsä sisältä juuri "jäkä jäkä"? Silloin rehtorin ja kielivän nipo-oppilaan kannattaisi pitää varansa… Häijyn rehtori-Jorman ja lehtori-Ässän supermopo tulevat vielä yhdistymään poikkitaiteellisessa yhteisteoksessa. Pidämme lapseni kanssa itsellemme kevätnäyttelyn ja nauramme omille jutuillemme. Ehkä annamme toisillemme myös stipendit  ja syömme jäätelöt päälle. Turhan vaatimaton ei kannata olla.







maanantai 14. huhtikuuta 2014

###Häsää

Koska olen salliva ja uudistusmielinen, en konservatiivi ollenkaan, kannatan esimerkiksi sitä, että alakoulun puolella luovuttaisiin kokonaan kaunokirjaimien tai mallikirjaimien harjoittelusta, tai mitä lie tyyppikirjoitusta siellä hartaasti harjoittavatkaan. Kyllä sitä motoriikkaa voi aivan hyvin tekstauksellakin treenata, ja paljon selvempää jälkeä tulee, eikä ainakaan yhtään hitaammin. Oman aikani kaunokirjoitusta ei kukaan nykyoppilaista osaisi taululta enää edes lukea. #mitä järkee #muutoksen tuulet #tekstaus kunniaan #liberaali



Se, mitä en kuitenkaan jaksaisi nykyviestinnässä yhtään enkä ollenkaan, ovat hashtagit. #anna  mun kaikki kestää. Niitä tungetaan joka paikkaan. #onko pakko jos ei haluu. Harvoin kyse on edes asiasanoista, vaan risuaitaa puskee joka tuutista miten sattuu. #miksi#ei#laittaisi#näitä#hauskoja#merkkejä#kun#siten#on#tosi#trendikäs#vaikkei#edes#oikein#tiedä#mitä#tekee#tai#pitäisi#tehdä. Jos haluaa kertoa kuvalla ja kuvakommentilla, että tässäpä kävelen keväisellä kadulla, niin tokihan sen perään on tarpeen vielä laittaa, että #keväinen#katu#kävelyllä#minä. Välillä yhteen, välillä erikseen, välillä joka sanan väliin, välillä ei.

#olenkomäjotenkinkalkkistässä
#nytkösitäjotipahtikehityksenkärryiltä
#piruviekaunokirjoitussittenkintakaisinjavanhathyvätajat
#ainaonoikeusmuuttaamieltään

Olenko nyt saavuttanut sen pisteen elämässäni, että alan harata vastaan? En halua opetella laittamaan uutta televisiota päälle kolmesta eri kaukosäätimestä, en siirtää tietoja pilven kautta laitteesta toiseen, muistaa sadoittain tunnuksia ja pitää huolta niiden säännöllisestä vaihtamisesta. #elinikäinen oppiminen #my ass. Voisiko kehitys välillä lakata kehittymättä? #hidasta elämää #downshiftaaminen. Pitäisikö sittenkin olla kaunokirjoituksen puolella ihan tosissaan? #perinteet ja käsityö kunniaan.

Ei, kyllä se nyt on niin, että häsätkää keskenänne. #vastarannan kiiski



sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Miten ryssiä työhaastattelu?

Työhaastattelun ABC opasti meitä selviytymään kunnialla haastattelusta, joka on ainoa mahdollisuus vakuuttaa rekrytoiva väki siitä, miten erinomainen olisi haettavaan työhön. Ellei ole tarkkana, haastattelu on valitettavasti myös kovin helppo ryssiä aivan totaalisesti.


1. Millainen on hyvä johtaja?
Juuri niin kuin sinä. (Anna katseen viipyä vartalossa ja livo huuliasi, kun katsot röyhkeästi silmiin.)

2. Mitä kehittäisit itsessäsi?
Mitä itse kehittäisit?

3. Millainen elämäntilanne sinulla on?
Mitä se sulle kuuluu?
tai
Sain juuri diagnoosin maanis-depressiivisyydestäni ja keskivaikeasta masennuksesta.

4. Mitä harrastat?
En mitään. Vihaan harrastamista.

5. Millainen olet luonteeltasi?
Olen tosi tulinen luonne. Olen myös tarkkanäköinen, enkä valehtele. Jos joku on läski, siitä on hyvä muistuttaa. Sinäkin olet aika läski.

6. Miksi olisit sopiva tähän työhön?
Työvoimatoimistosta pakotettiin hakemaan tätä paikkaa.

7. Miten suhtaudut pitkiin työpäiviin?
Haluan lyhennetyn työajan.

8. Tell us something about yourself as a worker!
Hello.

9. Kerro jokin tilanne, jossa olet kokenut työelämässä onnistuneesi?
En keksi mitään. Ei tule mieleen mitään erityistä.

10. Miksi meidän pitäisi palkata sinut?
En todellakaan tiedä. Olen aivan tavallinen työntekijä, yksi tusinasta.

11. Miten hallitset stressiä?
Juon kopan kaljaa.

12. Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?
Raskaana, äitiyslomalla ja hoitovapaalla.

13. Oletko huumorintajuinen?
En. Työ työnä ja huumori huumorina.

14. Kerro jostain tekemästäsi virheestä.
Tänne tuleminen oli emämunaus.

15. Mitä teet, jos sinua ei valita tähän työhön?
Tapan itseni.

16. Miten suhtaudut esimiehen kritiikkiin?
Ensiksi vedän sitä idioottia turpaan ja sitten lähden menemään.

17. Mitä arvelet suosittelijoidesi sanovan sinusta?
Minulla ei ole suosittelijoita.

18. Oletko valmis joustamaan työajoissa?
En mielelläni.

19. Miten toimit paineen alaisena?
Lamaannun täysin. Ei sovi minulle.

20. Mitä haluat kysyä meiltä?
Voinko nyt j*******a jo lähteä?


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Hullua tohinaa

Vaikka olen pahimman luokan punkkari, minulla on kerran ollut mustaa kynsilakkaakin, vastaan opiskeluaikaisen kämppikseni haasteeseen kertoa arkipäivistäni kuvin ja tarinoin. Koska anarkia siis sopii jossain määrin hyvin luonteenlaadulleni, en todellakaan ota siitä kuvia enkä kerro elämästäni viitenä päivänä, niin kuin pitäisi. Tämä päivä riittää, ja osan siitäkin luonnollisesti valehtelen.

Aamu koitti varttia vaille seitsemän. Jo viidestä asti olin vilkuillut kännykkäni kelloa tietääkseni, kauanko vielä saisin nukkua. Vessahätä oli armoton, mutta aamutunteina ei enää mihinkään nousta vaan sitkutellaan hammasta purren loppuun asti. Olin nähnyt unta täysin tyhjästä pyykkikopasta, jota esittelin siivoojalle ylpeänä. Jokin mielenterveydessäni mättää, ei siitä mihinkään pääse.

Arkiaamut sujuvat selkeällä ja yllätyksettömällä rutiinilla: puolessa sekunnissa ylös, alakertaan, kahvinkeitin päälle, vaatteet ylle, kahvi valmista ja ensimmäinen kuppi koneeseen, nettiuutiset ja sähköposti, toinen kahvi, jälkikasvun herätys (pukevat ja syövät onneksi jo omatoimisesti), meikit, ketjut ja vyöt, kolmas kuppi, reput kuntoon, hampaat pesuun, avainten tarkistus ja ovi kiinni. Koulussa huomenet käytävälle (yhä laiskemmin vastaa), huomenet opettajille (vastaavat aina), takki naulakkoon, lyhyt kuulumistenvaihtotuokio ja avain ojossa luokkaan.

Aamunavauksessa soi tänään Kaija Koo, mutta muu syvällinen sanoma meni ohi sen vuoksi, että laitoin kirjoja hyllyyn ja että juuri korjatun keskusradion äänenvoimakkuutta säädeltiin pariin kertaan. "Anna mennä", lauloi silti Kaija. Annoimmekin mennä, sillä kaksi ensimmäistä tuntia pidin ilmaisutaitoa. Minulla on ehkä maailman ihanin ilmaisutaidon ryhmä, enkä tässä kohtaa edes ihan kauheasti valehtele. Suunnittelimme ensi viikon kuvaussession yksityiskohtineen valmiiksi ja työstimme toisen tunnin erästä yllätystämme. Enempää en voi kertoa, mutta siitä tulee niin kuumaa kamaa, etten voi kuin hihitellä asiaa ajatellessani.

Loppupäivän kertasimme yhdeksäsluokkalaisten kanssa kielioppia seuraavan viikon viimeistä äidinkielenkoetta varten, mietimme seitsemäsluokkalaisten kanssa kertomuksen käsitteitä ja teimme postereita luetusta romaanista. Välissä ehdimme syödä puuroa, mitä vastaan kapinoin ottamalla eilispäivän salaattia ja lasagnea, joka on itse asiassa yhtä lempiruoistani. Työpäivä oli nopea ja lennokas, sillä samalla hoitelin myös opettajien virkistyspäivän viettämiseen liittyviä yksityiskohtia: korjasin muun muassa viestiini jääneen väärän päivänmäärän, kun joku siitä kyseli. Pikku juttu. Kuukautta aikaisemmin paikalle saapuneet olisivat varmasti ymmärtäneet vahingon hauskuuden.

Työpäivän jälkeen hain lapsen säilytyspaikasta, hoitelin pöytään välipalaa, ohjeistin pesemään hampaat ja valmistautumaan hammaslääkäriin. Siellä vierähtikin sitten sisuksissa melkein kolme varttia, minkä jälkeen pääsin taas pyörähtämään kotiin. Laitoin nyhtöpossunrippeet tulille ja paahdoin sämpylöitä valmiiksi niille, jotka ovat nälkäisimpiä. Viideksi lähdin pitämään partiota. Täsmensimme tulevan retki- ja leiriviikonlopun ohjeita ja varusteluetteloa sekä leikimme ulkona perinneleikkejä. Kymmenen tikkua laudalla oli joillekin sudenpennuille uusi tuttavuus, ajatella! Ei meidän nuoruudessamme.

Illalla katselin vielä jälkikasvun kanssa vähän matematiikan kokeeseen tulevia harjoitustehtäviä ja osasin kaikki. Muutaman vastatun puhelun jälkeen olikin taas jo iltapala-asioiden aika, joten ei muuta kuin jogurttia ja muroja kitusiin ja katsomaan yhdessä Master Chefin finaalia. Sitten kipkap sänkyyn, muutama aine vielä tarkistukseen ja lomake täyttöön, huomisen tuntien tsekkaaminen, Hullujen Päivien katalogin viimeinen tilaussilaus aamukahdeksaa varten ja nukkumaan.

Tiistai on tohinapäivä. Tiedän kyllä senkin, mikä keskiviikko tulee olemaan. Ihan Hullu Päivä.




perjantai 4. huhtikuuta 2014

Avaamisia


Perjantai on päivistä parhain. Minä aion sen kunniaksi avata tänään kaikenlaista, muun muassa lompakkoni, pihasaunan oven ja grillikauden. 

Kaunista viikonloppua jokaiselle, valoa ja sen sellaista tärkeää. 






torstai 3. huhtikuuta 2014

Penaalin terävin kynä

Kaveri kirjoitti Facebookissa kehuneensa tänään kadulla tuntematonta nuorta naista, jonka tyyliä hän ihasteli. Lyhyestä juttutuokiosta oli jäänyt molemmille niin hyvä mieli, että hän kehotti muitakin olemaan rohkeita ja tekemään päivän hyviä töitä vaikkapa juurikin kehumalla.

Minä aloitin reippaasti ja heti itsestäni, tosin tietämättä yllä olevasta tapahtumasta aluksi mitään. Ripustin nimittäin aamulla rinnuksiini oranssinvärisen rintaneulan, jossa oli mielestäni oikein hyvä sanoma. Tunsin iskulauseen hyvinkin omakseni, joten kannoin sitä ylpeänä koko päivän ja muistin hiuksiani heilauttaen mainostaa sen totuutta huutavaa tekstiä jokaiselle tämän päivän opetusryhmälleni.




Penaalin terävin kynä, minkäs sille mahtaa. Odotankin jo kovasti vappuaattoa, jolloin pääsen taas todistamaan, kuka on koulun todellinen kuningas: tulen päräyttämään aamulla teinikuteissa opettajainhuoneen ikkunan eteen Honda Monkeylla, jonka ostin kuukauden päivät sitten koulumme oppilaalta. (Välituntivalvonnat tulee käyttää hyödyksi. Mitäs meni kysymään, ostanko mopon. Totta kai ostin.)

Voi olla, että kotitalousopettaja virittää oman moponsa myös, kierrämme koulun pihaa joka välitunti ja annamme itsellemme tuhat jälki-istuntoa, kun emme kerrasta opi. Penaalin terävimmät kynät tietävät kyllä, miten homma etenee: ei niitä kuitenkaan tarvitse käydä istumassa. Saamme varmaankin potkut holtittomasta käytöksestä, kun emme käyttäydy arvollemme sopivasti. Lehtorin ei pidä pelleillä kouluaikana, ei edes vappuna tai naamiaispäivän! Kahvia vaan ja korppua välituntisin ja ehkä muutama kopio, ellei kone ole rikki. Joskus voi hassutella lähtemällä tunninpitoon jo minuuttia ennen oikeaa kellonlyömää ja säikäytellä oppilaita myöhästymismerkinnöillä. Ai että! Se vasta on hauskaa, ja sellaisesta riittää juttua opettajainhuoneessa moneksi viikoksi.



sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Työhaastattelun ABC

Minä olen ollut työhaastattelussa vain yhden kerran ja niin hyvin meni, että melkein sain työpaikan. Turhaan haastatteluja jännitetään: ei siinä tarvita kuin luontaista säkenöivyyttä, pikkuisen itsevarmuutta, sopivasti avoin kaula-aukko ja hyvät näyttelijäntaidot. En minäkään ole missään vaiheessa oikeasti pilkuista tai lauseenjäsenistä välittänyt ja suorastaan vihaan nuorisoa, mutta paljon ihminen kestää, kun ajattelee kesälomaa, syyslomaa, joululomaa, talvilomaa ja pääsiäistä. Koska pitää ainakin useimmiten olla rehellinen ja avoin, kerroin luonnollisesti edellä mainitun haastattelussa heti ensimmäiseksi, ettei rekryporukalla olisi jäänyt mitään epäselväksi.

Kaikkein ylimmäksi ja tärkeimmäksi nostankin ehdottomasti rehellisyyden. Kyllä työnantajan pitää saada sitä, mitä luvataan, eikä mitään valehtelijavellihousua. Joskus voi tietenkin lipsahtaa jokin hätävalhe, mutta kerrankos sitä, jos on muuten kuitenkin hyvä tyyppi. Hätävalheisiin voi laskea esimerkiksi itsensä ylenpalttisen kehumisen, keksittyjen vahvuuksiensa korostamisen ja heikkouksien puuttumisen.

Firmaa, johon hakee töihin, on myös muistettava kehua monin sanankääntein. On tärkeää osoittaa suurta yhteenkuuluvuttaa yrityksen toimialan, työntekijöiden, logon (muista selvittää teemaväri etukäteen ja pukeutua sen mukaisesti) ja varsinkin johtajan kanssa. Sen voi tehdä opiskelemalla biorytmejä ja horoskooppeja, sillä henkimaailman yhteydet voivat osoittautua hyvinkin tarpeellisiksi: Kun ilmoille kajahtaa esimerkiksi jokin epämukava kysymys, voi räyhähenkiä pyytää siihen väliin vaikka tiputtamaan taulun seinältä. Niin on sitten selvitty siitäkin pälkähästä, sillä itse haastattelukysymys tietenkin unhoittuu sellaisen hillumisen keskellä.

Työhaastatteluun pukeutuminen riippuu puolestaan havitellusta toimenkuvasta: jos hakee äidinkielenopettajaksi, kannattaa pistää kaulaan pronssinen Kalevala-koru ja olla puolitaiteellisen kirjailija-runoilijan näköinen. Toinen hyvä vaihtoehto on vetää nuttura kireälle ja osoittaa olevansa niin kova kansanperinteessä, että pistää vaikka vankiopiskelijalauman soittamaan kitaralla Kalevalaa. Jos taas pyrkii papin pestiin, on eduksi olla harras ja kiroilematta, pitää rintataskussa mini-Raamattua ja siteerata Jeesusta aina sopivassa välissä. Poliisiksi aikovan ei kannata ajaa paikalle ylinopeutta, lakimiehen taas on hyvä muistaa haastattelutilanteessa oikeutensa (No further questions) ja kaupankassan luritella jauhelihapaketin tarjoushintojen kehitys K-marketeissa viimeisen viiden vuoden ajan paikkakunnittain. Takaperin ja myös toisella kotimaisella. Kyllä on ikuisuuspaikka varma samantien.

Lahjukset muistetaan myös aina, ja ellet muuta keksi, niin esimerkiksi itse tehdyt leivonnaiset murtavat kyllä jään: ei muuta kuin muffinssipelti takataskusta ja termospullo toisesta. Siinä on sitten mukava alkaa rupatella ja vastailla haastattelijoiden tiukkoihin kysymyksiin. Jokseenkin tällä tapaa se yleensä etenee:

1. Kerro meille itsestäsi!
Tähän vakiokysymykseen on helppo valmistautua, kirjoitan vain listan superlatiiveja ja opettelen ne ulkoa. Ei kannata olla turhan vaatimaton, sillä teoriassa lista voisi hyvinkin pitää paikkaansa.

2. Mitkä ovat vahvuutesi ja heikkoutesi?
Vahvuuteni on se, että minulta puuttuvat heikkoudet. (Vanha eteläpohjalainen kansanviisaus.) Jos haastattelutoimikuntaa ei naurata, ajattele vain, että heillä ei ole huumorintajua ja että heidän firmaansa et haluaisikaan loppuelämäksesi töihin.
    3. Kerro esimerkki haasteellisesta tilanteesta, joita olet työssäsi kohdannut.
    Kerran olin kirjoittanut taululle, että Rexi on homo ja opettajat hullui. Päiväni päättyi, lähdin kotiin ja tajusin siellä, että sen näkevät joko a) siivoojat tai b) rehtori, jonka oli määrä pitää luokassani seuraava oppitunti. Pidin itseni kanssa kriisipalaverin, analysoin riskit ja mahdolliset vahingot, soitin välituntivalvojalle ja käskin hänen käydä välittömästi pyyhkimässä luokkani taulun. Kaikki olisi mennyt hyvin, jos pikku apulaiseni olisi ehtinyt luokkaani ennen seuraavan tunnin alkamista. Ei ehtinyt.

    Seuraavaan päivään valmistauduin Aino Kontulan romaanilla ja selityksellä. Läpi meni.

    4. Mitä itsenäisiä tehtäviä olet suorittanut urallasi?
    Ihan itse olen oppituntini pitänyt, pahanakin päivänä. Pyyhin myös taulun (silloin, kun muistan).

    5. Mikä on ollut tärkeintä, mitä työ on sinulle opettanut?
    Työ työnä ja lomat lomina.
      6. Minkälainen käsitys sinulla on meidän yrityksestämme?
      Teillä on aivan sairaan mahtava kunta, kuntatalouskin on kohdallaan, ja haluan ehdottomasti tänne töihin tasapuolisella taulukkopalkalla.

      7. Mitä odotat työltä yleensä?
      Palkkaa ja kesälomia.

      8. Miten suhtaudut vastuuseen?
      No kyllähän se väsyttää.

      9. Minkälaisena vaiheena urallasi näkisit tämän tehtävän?
      Tämä on minulle vain väliaikainen paikka. Minulla on elämälle suurempia suunnitelmia.

      10. Minkälaisissa tilanteissa olet joutunut työskentelemään läheisesti muiden ihmisten kanssa?
      Tukiopetuksessa. Välillä myös kopiokoneella ja kahvinkeittimellä on ollut ruuhkaa.

      11. Minkälaisen roolin pyrit ottamaan ryhmässä?
      Olen synnynnäinen johtaja.

      12. Mitä puolia haluaisit itsessäsi kehittää?
      Ei ole mitään kehitettävää. Ei aina tarvitse kehittää.

      13. Työskentelytavat? Oletko spontaani vai haluatko toimia aina ennakkosuunnitelman mukaan?
      Noudatan etukäteen laadittua tuntisuunnitelmaa minuutilleen. Kellotan kotona diat ja ennakoin oppilaiden mahdolliset vastaukset.

      14. Miten lähdet ratkaisemaan työssä nousevia ongelmia?
      Olen ehdottanut, että yläkoulussa voitaisiin ottaa käyttöön etälamaannutin. Ehdotus on saanut laajaa kannatusta kollegojen joukossa.

      15. Miten saat ihmisten parhaimmat puolet esiin?
      Valehtelemalla, miten ihania ja taitavia he ovat.
        16. Miten purat stressiä, miten rentoudut?
        Punaviini rentouttaa melkein heti pullollisen jälkeen. Suosittelen!

        17. Miten reagoit itseesi kohdistuvaan arvosteluun?
        Joka toisia haukkuu, on itse sellainen.

        18. Miten toimit kun olet tehnyt virheen?
        Syytän kollegaa ja kopiokonetta ja soitan lakimiehelle.

        19. Mitä teet vapaa-aikanasi?
        Harrastan kaikkea kehittävää. Juoksentelen maratoneja, laulan kirkkokuorossa, teen vapaaehtoistyötä ja leivon perheelle pullaa.

        20. Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?
        Äitiyslomalla, sairauslomalla, vuorotteluvapaalla tai varhaiseläkkeellä. Vitsi, vitsi, hehehehe.


        Muista aina, että ellei näillä inspiroivilla esimerkeillä ole positiivista vaikutusta työpaikan saantiin, oma oli menetyksensä ja firma muutenkin oikeastaan sellainen, jossa et olisi halunnut työskennellä. Ilmapiirissäkin on kuulemma ollut kaikenlaisia ongelmia, ja joku sisäinen hakija työhön oli jo sovittu otettavan - kunhan haastattelivat muodon vuoksi muitakin. Että pätevin kyllä olit, sopivin hommaan, hauskin, kaunein ja lihaksikkainkin, mutta tämän oli tarkoitus mennä näin ja kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Kyllä näin on. Haastattelijan auton pakoputkeen voi toki silti käydä tunkemassa banaanin, niin tulee pettymys käsiteltyä perusteellisemmin ja pystyy siirtymään elämässä seuraavaan työhaastatteluun.

        Tsemppiä kaikille tosipaikan edessä oleville! Hyvin se menee. Ota banaani mukaan, jos takataskussa on muffinssipellin ja kahviastiaston lisäksi vielä tilaa.




          perjantai 28. maaliskuuta 2014

          Kolme sanaa sinulle

          Ala-asteikäisinä meillä tytöillä oli runovihkot, joihin kaverit kirjoittelivat vuorotellen runotervehdyksiä kiiltokuva-, tarra- ja piirroskoristeluineen. Runot eivät todellakaan olleet itse keksittyjä hengentuotteita, vaan toisilta kopioituja ja siten moneen kertaan kierrätettyjä, osin vanhojakin värssyjä. Kaikki alkoi viattomasti:

          Kolme sanaa sinulle,
          ole ystävä minulle.

          Jos ystäviä tahdot
          niin ajattele tarkoin, 
          sil' ystäviä kyllä saa, 
          mut uskollista harvoin.

          Ruusun sulle antaisin
          mut mistä sen nyt saa,
          kun halla vei jo kukkaset
          ja lumi peitti maan.

          Ole aina ystävällisellä päällä
          niin kuin kissa liukkaalla jäällä. 

          Kirjoitti kynä,
          ohjasin minä.

          Nyt loppu järki,
          kun kynästä katkes kärki.

          Nimi seuraa perässä
          pienessä lankakerässä.

          Kun ikää tuli lisää, alkoivat riimitkin muodostua rohkeammiksi. 

          Rakasta yhtä, rakasta toista,
          rakasta vaikka yhtätoista.
          Mutta yhtä kerrallaan, 
          kahta älä milloinkaan.

          Jos poika sua suutelee,
          niin älä anna nuolla.
          Näin tautisina aikoina 
          voi siihen vaikka kuolla.

          Achtung, achtung,
          ei machtung
          (vaikka kuinka tung).

          Kolme sanaa sinulle:
          "Vedä ittes hirteen!"

          Muistan lukeneeni monta kertaa myös pitempiä tarinoita, joiden suosio ajoittuu yläasteaikojen alkuun. Eräässä tyttö "asettui makuulleen ja oli odottanut sitä tapahtuvaksi jo kauan", ja tunnelmaa viritellään kohti "sitä" monin sanankääntein. Tyttö hakee rohkeutta, vaikka häntä suorastaan pyörryttää, ja hän alkaa epäröidä hommaan suostumista. Kun runovihkosta on lukenut noin sivullisen tiheäksi kasvanutta, kauhunsekaista odotusta, selviää, että "se" ei tehnytkään niin kipeää. Hammas oli kiskottu onnistuneesti irti! Voi sitä salattua poskien punotusta ja kavereiden kanssa hihittämistä…

          Myös traagisuus oli suosittua. Jokin kiertävistä pikkutarinoista oli nimeltään Discossa. Siinä tyttö ja poika ihastuivat, taisivat suudellakin ensimmäisen kerran, ja kas, nuori rakkaus loppuu siihen, että tyttö jää illan päätyttyä kotimatkalla auton alle. Vielä ambulanssin tullessa ja silmien jo kiinni painuessa hän kuitenkin muistelee onnellisena poikaa, jota suuteli. (Tai sitten poika tuli vasta tässä vaiheessa suuteloimaan, en enää muista. Kauheaa se kuitenkin oli ja kyyneleet valuivat joka kerta tarinaa lukiessa.) Sinne kuoli juuri rakkauden löytänyt nuori Julia.

          Siskoni oli erikoistunut kirjoittelemaan vastaavia kertomuksia itse. Kuolemia täynnä taisivat nekin viritelmät olla, ja juuri tällä viikolla seitsemäsluokkalaisten kirjoitelmia korjatessani totesin jälleen, että jokin vimma heidän iässään on päästä tappamaan päähenkilö. Tällä kerralla yksi teki itsemurhan, yksi kuoli syöpään ja pari kuihtui autiolle saarelle. Minä jäädytin seiskalla kesäkissan lumihankeen.

          Nykyään nuoriso ei ole runojen suhteen enää aivan yhtä viitseliästä, vaikka soisi olevan: mikään ei ole niin mahtavaa, kuin löytää kätköistä vanhoja ystäväkirjoja, teinikalentereita, päiväkirjoja, runo- ja kiertovihkoja. Tietokoneella kirjoitetut blogit, chatit, tweetit ja seinät eivät ole sama juttu, eivät sitten ollenkaan. Kliketi klik ei ole mitenkään verrattavissa omalla käsialalla täytettyyn vihkon sivuun.

          Kyllä vaan taas päästiin siihen, että ennen kaikki oli paremmin.



          tiistai 25. maaliskuuta 2014

          Suvi suloinen

          Keskustelu Jumalasta, jumalista ja jumalattomuudesta käy jälleen näin kevään korvalla kiivaana, eikä koulun kevätjuhlien Suvivirsi ole ristiinnaulittavaksi vietävänä ensimmäistä kertaa. Joillekin se edustaa perinnettä, joillekin taas vain merkkiä laitumille kirmaamisesta ja hartaasti odotetusta koulun päättymisestä. Toisten mielestä koulun pitäisi olla neutraali paikka, jossa kaikilla on sama mahdollisuus osallistua sen toimintaan: ruokarukoukset ja seurakunnan aamunavaukset ovatkin jo radikaalisti vähentyneet ja kadonneet melkeinpä olemattomiin niistä ajoista, jolloin minä ristin käteni koulun kalasopan äärellä ja pyysin Jeesusta siunaamaan sen. Ja sujuihan se jouhevasti, sillä opettaja oli jo aamulla polkenut päivämme urkuharmonilla käyntiin. Suosikkivirtemme oli 503.

          Uskonnottomia, ateisteja, kirkkoon kuulumattomia ja muiden uskontokuntien edustajia kismittää moni asia: se, että lapset nousevat Suvivirttä laulaessaan seisomaan. Se, että toisessa säkeistössä lauletaan "Jumala". Se, että saatetaan tietää kolmannen säkeistön olevan vielä voimakkaammin Jumaluskopainotteinen, vaikkei sitä taideta koulussa juuri koskaan laulaakaan. Heitä kismittää se, että vähemmistö(j)ä ei koulun uskonasioissa kunnioiteta, vaikka Suomessa on voimassa uskonnonvapauslaki. Monen mielestä niin valtio ja kirkko kuin koulu ja uskontokin pitää erottaa toisistaan.

          Minua kismittää se, että aikuiseksi kasvettuani olen tajunnut, että kaikki tiet vievät paitsi Roomaan myös politiikkaan ja uskontoon. Minua kismittää myös se, että Suvivirsi lauletaan peruskoulun kevätjuhlassa ihmisen elinaikana maksimissaan yhdeksän kertaa, ja siitä tehdään uskonnonvapauden yksi suurimmista kulmakivistä. Miksemme voisi vaihteen vuoksi tapella vaikkapa joulukuvaelmista? Mariasta, Joosefista ja Jeesus-lapsesta seimessä? Aasit ovat varmaan melko universaaleja ilmiöitä, ne voidaan pitää.

          Kenenkään ei ole velvollisuus laulaa kevätjuhlassa yhtään mitään, eikä yläkoulussa kukaan enää laulakaan, paitsi opettajat eturivissä. Se opettaja, joka ei Jumalaan usko, voi joko laulaa tai jättää laulamatta, eikä sillekään mitään voi, jos juuri J-sanan kohdalla tulee tarve nielaista. Kenenkään ei ole myöskään mahdollisen laulamisen aikana tapahtuvan seisomisen aikana ylistettävä ketään. Ylistys on mielessä ja sydämessä, ei seisomisessa, vaikka onkin varmasti tosi mukava välillä nousta ylös kovalta penkiltä, kun rehtori on puhunut ylipitkän puheensa, koulun kuoro laulanut epävireessä turhan monta kappaletta sellon säestyksellä ja joku hullu äidinkielenopettajan pakottama nipo-oppilas lausunut runon.

          Koska aina kannattaa olla pari askelta muita edellä, aloin kuitenkin ajankulukseni miettiä, millä Suvivirren voisi korvata. Ymmärrän maailman muuttuvan ja ennustan, että jossain maailmanvaiheessa laulu on helpompi jättää ohjelmistosta pois, kuin kiistellä sen sopivuudesta.

          Käyn ahon laitaa, 
          minä ilman paitaa, 
          ei estä kukaan, 
          kun matkaa teen.

          Yläosatonna? Sellainen seksinviljely ei kuulkaa käy, ja varmasti puolialastomana kulkemisen estävät poliisi ja laki ja järjestys.

          Sommartiden, hej hej, sommartiden!

          Nå men ruotsalaisten lauluja me emme ainakaan laula.

          Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä.

          Syksyfiilis, ei mene läpi.

          Pitkä kuuma kesä, 
          ja mä aion elää sen. 
          Pitkä kuuma kesä, 
          sen sain, 
          se mullisti mun maailmain.

          Rokkenrollihevistä se poru vasta nousisikin. Ei sovi vekkihameessa ja valkoisissa polvisukissa laulettavaksi moinen.

          Polttaa, kesäkatu kuuma…

          Palovammoja, palovammoja. Ei käy näinä valistuksen aikoina.

          Sommaren är kort, det mesta regnar bort.

          Ruotsalaiset tekevät kyllä homoiksi hirveän hyviä biisejä.

          Kevät toi, kevät toi muurarin.
          Kevät toi, kevät toi maalarin.
          Kevät toi rakennuksille hanslankarin
          ja rannoille hampparin.

          Oho, hamppari ei varmaankaan kuulu alakoululaisen kevätjuhlaan. Hesburgeriin tai grillille mennään vasta sen jälkeen. Joten ei tämäkään.

          Koivun oksaan korkealle
          teki peippo pesän.
          Tiri tiri teijaa tiri tiri teijaa
          lauloi kaiken kesän.

          Jo on niin pirteää, niin pirteää. Tiri tiri teijaa. Pian tulee kotka ja syö pois siitä oksalta hillumasta.

          Aurinko paistaa ja vettä sataa, 
          taitaa tulla kesä. 
          Linnut ne laulaa ja sirkat soittaa, 
          taitaa tulla kesä.

          Tämähän voisi olla potentiaalinen uusi kevätjuhlabiisi. Mikko Alatalolla isänmaallisen siniset silmälasitkin, vähän niin kuin Suomen lipun ristissä. Mutta siihenhän se tosin sitten kaatuu tämäkin. Ristiassosiaatioon. Seuraava.

          Jo joutui armas aika
          ja suvi suloinen.
          Kauniisti joka paikkaa
          koristaa kukkanen.
          Nyt siunaustaan suopi
          taas lämpö auringon.
          Se luonnon uudeks luopi
          sen kutsuu elohon.

          Kas, siinähän oli hyvä. Sen minä otan, niin kauaksi aikaa, kuin pystyn.




          tiistai 18. maaliskuuta 2014

          Rasittavat säilykekirsikat

          Arki on välillä täynnä kaikenlaista puuhaa, joka vaatii olematonta ponnistelua, mutta tuntuu silti
          rasittavalta tai jo ajatuksena vastenmieliseltä. Vastaanottoaikojen soittaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta on sitä muutakin hankaluutta kehitelty ihmisen vaivoiksi.

          Hiustenpesu
          Hiusten peseminen vielä menettelee, mutta se, kun suihkun jälkeen pukeuduttua pitkät, märät hiukset kastelevat koko selän, on aivan hirveää ja inhottavaa ja en pysty siihen. Pyyhe niskassa ei auta, ja varmasti en heti ala heti kuivata yhtään mitään.

          Vaatteiden pukeminen kostealle iholle
          Sukua edelliselle. Vihaan uimahalleja.

          Bikinien ostaminen
          Uusimmat trendit viittaavat siihen, että ensi kesänä bikinihousujen pitäisi peittää vain puolet takapuolesta. (Kas, helppo homma ihan luonnostaan.) Jostain syystä uima-asujen valmistajat kuvittelevat myös, että tavallisen ihmisen persevako ei yllä puoleen selkään. Jos siis haluaa saada itselleen mahdollisimman pahan mielen, menee sovittelemaan uima-asuja. Talvella. Kyllä ei ole mikään yhtä järkyttävää, ei.

          Sitä paitsi miksei miehille tarjota samanlaista muotia? Jotain ta(k/s)apuolisuutta, vaadin.

          Multa kynsien alla
          Kerrassaan kauhea tunne, ja rumaltakin näyttää. Käytän rikkaruohoja kitkiessäni puutarhasormikkaita: minulla on keltaiset, pinkit ja violetit. Ammattilaisella homma ei jää välineistä kiinni.

          Kala-asiat
          Akvaariokalat tappavat, jos vain saavat siihen mahdollisuuden, ja sätkivä kala veneen pohjalla on suorastaan paholainen. Kala pitääkin ostaa kaupasta fileenä, ja joku muu laittaa madon lasten ongenkoukkuun, jos ne sellaiseen harrasteeseen sortuvat.

          Ruokailutavat
          Ruokailuvälineitä lautasta vasten kilkutteleva ruokailija pitäisi tönäistä viereiseen pöytään. Ei sitä muusia tarvitse siirtää ja sörkkiä joka lusikallisen jälkeen uudelleen! Ei pidä myöskään kenenkään ruokaa mässyttävän, sillä lutkutusääni se vasta hirveää kuunneltavaa onkin. Ihan niin kuin radiotoimittajan, joka nieleskelee kesken lauseiden kuolaansa. Pitää valuttaa kuola vaikka johonkin pussiin, ettei tarvitse sellaisesta kenenkään kotona vaivaantua.

          Ihmiset, joita pitää vetää perässään keskustelussa
          Kyllä on tuskaa johtaa keskustelua, kun toinen ei oikein sano mitään. Tämä on vielä pahempaa puhelimessa. Puhukaa, ihmiset. Teillä on suu.

          Kaikki uusi
          Ei jaksaisi innostua aina kehittämään, systeemiä säätämään, uudistamaan ja uudistumaan. Ei kaikkea tarvitse joka vuosi muuttaa! Konservatismissa ei ole mitään vikaa, ja ennen kaikki oli muutenkin paremmin. Miehet rautaa jne.

          Säilykekirsikat
          Niitä vihreitä ja punaisia sokerilitkuja purkissa ei ikinä olisi saanut alkaa kutsua kirsikoiksi.

          Rännän sataminen kaula-aukosta sisään
          Hyi! Se on iljettävää kävellessä, mutta vielä iljettävämpää polkupyöräilessä vaikkapa peräkyliltä kouluun. Olen varma, että sellaiseen huivin alle luikerteluun ja ihoa vasten sulamiseen ei pysty kuin suomalainen, vittumainen räntä.

          Vesisateessa kastuminen
          Ei ole myöskään hääviä ajatella samaisella pöyräilymatkalla, että kaatosateessa läpimäräksi kastumisen jälkeen on fysiikan kaksoistunti, joka pitää istua paikoillaan pulpetissa ja olla ymmärtämättä mitään. Varmasti kuivuisivat reisiin liimautuneet, litimärät farmarihousut nopeammin äidinkielen tunnilla.

          Kun työt alkavat aina kahdeksalta
          Eikä voi koskaan myöhästyä minuuttiakaan, sillä muuten eivät oppilaat pääse sisään luokkaan oppia saamaan ja jäävät sivistymättä.

          Tupakanhaju
          Tupakasta kuolee ja sitä ennen haisee pahalle. Erityisen pahalle lemuaa, jos sattuu vielä olemaan kovasti hikoilevaa sorttia, eikä jaksa käydä suihkussa, kun on pitkät hiukset ja ne kastelevat sitten selän.

          Ruoka hampaanvälissä
          Lihansäikeet ja maissinkuoret ovat erikoistuneet jäämään ikuisiksi ajoiksi hammasväleihin jumiin. Hammastikkua ei tietenkään ole koskaan missään, joten ensiksi sitä yrittää puolihuomaamattomasti kaivella sitä haarukalla, sitten nurkan takana sormella. On myös todella vaikeaa huomauttaa kaverille tai kollegalle, jos hänellä on mustaherukkaa etuhampaassa tai oreganoa suupielessä. Oikeastaan se on vähän hauskaakin, ja voi nauraa selän takana onnettomalle.

          Pitkät kalsarit tiukkojen farkkujen alla
          Aivan hirveää. Eivät mahdu. Palellun mieluummin.

          Lyhyet jalat 
          Niille nyt ei mitään voi, mutta rumilta ja vielä lyhyemmiltä ja paksummilta pygmikoivet näyttävät tennareissa. Ja jos on tiukkojen farkkujen alla kalsarit. Ja niiden alla persvaossa uudet bikinit.


          Yleensä olen aika leppoisa, mutta yllä mainitut asiat vähän vaivaavat. Säilykekirsikat etenkin.



          sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

          Vuonna miekka ja kypärä

          Silloin, kun minä olin pieni, lapset heiluivat takapenkillä ilman turvavyötä tai seisoivat keskellä ja jammasivat Mikko Alatalon tahtiin. Sittemmin pyöräilyä harjoittaessamme emme todellakaan käyttäneet kypärää, sillä sellaisia ei vielä ollut. Niin sitä sitten vain lennettiin sujuvasti kaverin kanssa sarvien ylitse, kun pyöräilimme liian lähellä toisiamme ja polkimemme tarttuivat yhteen. Kerran yksi ajoi ojaan, kun leikimme sokkoajelua ilman käsiä, ja kerran kypärää olisi tarvinnut hulluuskohtauksen saanut naapuruston koira, jota jouduin vauhdista potkaisemaan, kun se murisi vihaisesti punaiset silmät kiiluen ja hyppi hampaat ojossa jalkaani. Olenkin varma, että pian kehitetään koirakypärät. Onhan se, hyvänen aika, suorastaan eläinrääkkäystä, ettei vahinkojen mahdollisuuksia oteta eläinten kohdalla tosissaan: agility-koira voi esimerkiksi ihan hyvin tippua tempputelineeltä, hevonen kaatua estehyppäillessään ja hiiri livetä juoksupyörästään. Ja entäpä kissat sitten? Jos niille on nyt suotu seitsemän henkeä, montako elämää lisää ne saisivat kypärää käyttämällä?

          Silloin, kun minä olin pieni, ei pesäpalloilijoita osunut ikinä pallo päähän. Nykyään voi osua, ja voi myös kaatua laskettelumäessä tai lyödä päänsä seinään kontatessa, joten kypärä on hyvä olla. Silloin, kun minä olin pieni, ei kesäleirillä veneillessä ollut pelastusliivipakkoa, ja veneestä hypittiin pommilla järveen. Silloin, kun minä olin pieni, lähtivät pikkupartiolaiset pari vuotta vanhempien nuorten kanssa yöretkelle saareen, jossa ei ollut sähköjä, jossa käsiteltiin tulentekovälineitä, lämmitettiin telttaa ja kamiinaa ja hakattiin kirveellä puita - ilman mahdollisuutta soittaa kännykällä apua hätätilanteen sattuessa. Kun ei ollut keksitty kännykkää. Eikä yöretkikypärää.

          Silloin, kun minä olin pieni, kaikki oli toisin. Talvella oli lunta ja kesällä kuuma. Opettaja piti kurin, otti niskasta kiinni, tukisti ja huusi. Pillimehu oli pyramidin muotoisessa tetrassa, jäätelöpallo maksoi kolme markkaa ja vitosella sai Pienimäen kioskilta kaksi, eivätkä pallot eivät uponneet vohvelin sisään. Televisiosta tuli Hittimittari, radiossa huusi Tapani Ripatti ja irtokarkit myytiin pennikaupalla. Kotona oli viikonloppuisin kyljyksiä ja kiinankaali-ananassalaattia, koulussa vedettiin vielä sujuvasti sekä maksakastiketta että silakkalaatikkoa.

          Silloin, kun minä olin pieni, eivät psykologeilla käyneet kuin hullut.

          Jotain tuolloin sentään oli jo keksitty, ja se oli murrosikä. Minä en sitä ehtinyt koskaan oikein kunnolla harjoittaa, mutta jokunen muu ikäiseni kyllä. Vanha kansa ei ollut saanut sitä mahdollisuutta ollenkaan, mikä on kyllä aika sääli: hypätä nyt lapsuudesta suoraan aikuisuuteen, kehdosta hiilikaivoksille ja turnipsipelloille. Ei ollut heillä helppoa, eikä varmasti kypärää edes kaivoksilla.




          maanantai 10. maaliskuuta 2014

          Kuntoilijan uudet treenivinkit

          Urheilu on rankkaa, mutta se kannattaa, sillä lääkärit sanovat niin ja iltalehdet joka joulun jälkeen ja ennen kesää. Tässä oma treeniohjelmani, joka keskittyy pitkälti eri kehonosien tasapuoliseen huomioon ottamiseen ja josta voitte ottaa vinkkejä omaan harjoitteluunne.

          Alkuverryttelyksi pyörittelen silmien jälkeen usein peukaloitani ja kiristelen hampaitani. Koska olen oppinut kantapään kautta, että venyttely on tärkeää, jatkan vielä monesti tarttumalla itseäni niskasta kiinni. Kannattaa kuitenkin huomata, että mikäli mukana on treeniseuraa, voi tässä vaiheessa myös vetää yhdessä perseet olalle. Se tosin vaatii sitkeää harjoittelua ja joukkuehenkeä, sillä taitava suoritus ei onnistu käden käänteessä.

          Hien saa hyvin pintaan suksimalla kuuseen tai tekemällä voimaharjoittelua, jona itse suosin lonkan tai hirsien vetämistä. Kaikkien edistyneempien kuntoilijoiden ohjelmistoon lisäisin tosin perse edellä puuhun kiipeämisen: siinä touhussa pitää pitää pää kylmänä ja aloittelijalta menee helposti sormi suuhun. Jos kapuaminen ei innosta, aina voi tietenkin myös juosta kieli vyön alla ja karistaa tomut jaloistaan.

          Kehonhallintaa harjoittelen pitämällä jalat tiukasti maanpinnalla. Toki uin myös kuin kala vedessä, mutta parasta on kelluminen: siinä ei tarvitse liikuttaa evääkään. Rentoutumisesta pidänkin kiinni kynsin hampain.

          Tykkään kovasti myös joukkuepeleistä, vaikka minulla onkin usein pallo aivan hukassa ja revin välillä pelihousuni. Nenästä ei kuitenkaan kannata yhdessä urheillessa ketään vetää, ja jalkapalloillessa on hirveän tärkeää olla tarkkana, ettei potkaise tyhjää. Silloin käy huonosti, eikä pysty tekemään loppuvenyttelyjä.

          Noin. Voitte soveltaa ohjelmaa vapaasti ja räätälöidä siitä mieleisenne. Ei maksa mitään. Kesäksi bikinikuntoon!


          lauantai 8. maaliskuuta 2014

          Paljas ja pers

          Lauantai on jo illassa, mutta ei hätää: näillä kauniilla riimeillä pääsee takuuvarmasti fiilikseen - ja jos ei muunlaiseen, niin sääliin. Innoituksena toimi tällä kertaa pian tulviva kotiseutuni sekä Helsinki, missä kopsuttelin jokin aika sitten luottokoroillani. (Ei pankkitermi.) 


          Paljas ja pers


          Paljasjalkainen helsinkiläinen

          ja persjalkainen eteläpohjalainen
          - oli heillä kohtaaminen
          sattumanvarainen.
          Törmäsivät päistikkaa
          rientäessään odottamaan ratikkaa.
          Se on sellaanen,
          joka menöö kiskoolla tiätä myären,
          mietti eteläpohjalainen
          Itikan makkaraa syären.


          Kiirus

          Korko mukulakivien välissä

          kiire korvien välissä.
          Missä välissä ehdin Kauppatorille?

          Joka välissä ratikkaa väistelen.



          Isäntä 

          Tuumasi kaupungissa peltoaukeiden mies:

          "Ei oo puutetta setelistä suurista,
          mutta kaiken ostan Tuurista."


          keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

          Jos kaverikin hyppää

          Kuten moni on varmasti kuullut tai omin silmin havainnut, Facbookissa leviää harvinaisen suosittu videohaaste, jossa leikkiin mukaan ryhtyvän pitää juoda puoli litraa olutta yhdeltä istumalta ja taltioida tapahtuma todisteeksi kaikelle kansalle. Yleensähän ketjukirjeissä uhkaillaan, että ellei 1600-luvulta katkeamatta jatkunutta ja sangen monta kertaa maapalloa kiertänyttä kirjettä lähetä eteenpäin, on luvassa roppakaupalla epäonnea. Tässä kaljahaasteessa yli-innokkuus on kuitenkin ollut pahasta: muutama ajattelematon on nimittäin vetänyt juomansa kirkkaana ja kuollut pois.

          Kyllä pitää ihmisen olla tyhmä. Mihin kaikkeen me olemmekaan ketjukirjeiden ja haasteiden suhteen valmiita?

          Lällällää, et nimittäin varmana uskalla olla idiootti ja

          - matkustaa Pohjois-Koreaan ja huutaa kadulla megafoniin tekeväsi ihmisoikeusraporttia ja halveksuvasi kaikkia maailman Kimejä.
          - hypätä kaivoon. Paitsi, jos tapahtumaa videoiva kaverikin hyppää. Muista jalusta kameraan.
          - vetää Venäjän lippua kaupungintalon tankoon.
          - kuvata itseäsi ilman meikkiä ja alasti vessanpöntöllä.

          Jaa tätä eteenpäin, tykkää ja jaa, T & J, niin voit voittaa arvonnassa. Jos et näin tee tai edes pysty luuserina toteuttamaan yhtäkään haasteista, olet kohtaava onnettomuuksia ja ikuista epäonnea rakkaudessa. Kun ympäröivä painostus on kova, soimaat joka päivä rohkeuden puutettasi, alat hävetä itseäsi, masennut ja lopulta hyppäät kaivoon. Mutta ei hätää, tulipahan sitten kuitenkin haaste toteutettua, hienoa! Huonompi homma vaan, jos unohdit kuvata tapahtuman. Sinne meni maine ja kunnia.




          lauantai 1. maaliskuuta 2014

          Mitä se sulle kuuluu?

          Olen varmaan maailmankaikkeuden noin toiseksi ainoin suomalainen, joka ei jaksanut lauantai-illan huipentumaa, Putous-viihdeohjelmaa yhtään. Olen ongelmanuori, jota ei naurata juuri mikään muu kuin omat jutut, jotka ovatkin useimmiten aivan loistavia. Olen hekotellut jo tosi pitkään esimerkiksi sille, että haaveilin Lapissa työntäväni erään epäkohteliaan suksittelijaukon hankeen kumoon, kun hän ei suostunut tervehtimään eikä eleelläkään ilmaisemaan, että reagoisi hauskaan risteyskohtaamiseemme millään tavalla. Haaveilin kävelyretkelijäkumppanini kanssa myös siitä, miten tuupattuamme tyypin pää edellä hankeen tunkisimme sukset hänen %&#"€/% liukumaan rinnettä alas ja miehen liukurilla perään. Meilläpäin on nimittäin tapana tervehtiä, eikä koskaan ole liian myöhäistä opetella sitä.

          Silloinkin taisi olla lauantai. Ei ihme, että ärsytti kaikki.

          Täten lupaan, että koska olen tosikko ja poikkeava, en todellakaan aio ikinä matkustaa Imatralle. En varmasti. En aio milloinkaan syödä Rossossa. (En ole itse asiassa ruokaillut paikassa sen jälkeen, kun sain 10 vuotta sitten eteeni jäisen annoksen. Siinä olikin tarjoilijalla selittämistä.) Minä en myöskään aio ikinä romahtaa, ei ole aikaa eikä voimia sellaiseen. Enkä todellakaan aio ostaa hassua fanimukia.

          Ja sen vasta lupaankin, etten toistele joka puolella kaikuvia ja viimeisen päälle hassuja hokemia, en vain suostu enkä jaksa eikä kiinnosta ja olen selvästi niiden yläpuolella, sillä olen koulutettu ja fiksu, keskimääräistä ehdottomasti älykkäämpi. Viimeiseksi lupaan vielä senkin, etten ikinä koskaan milloinkaan osta Munamiehen levyä. En edes alennusmyynnistä eurolla.

          Tulimme kävelyretkeilijäkumppanini kanssa Putousta pohtiessamme siihen tulokseen, että itse pitäisi viihdeohjelmatkin tehdä. Keksimme nimittäin jo vastauksen sille, kun poliisi tulisi kuulustelemaan meitä epäkohteliaan suksiukon lumikasaan sullomisesta ja suksien katkomisesta hänen #%€(#€&% viereensä hankeen. "Mitä se sulle kuuluu?" on oikein sopiva heitto tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ihan Putous-ainesta, mutta miljoona kertaa parempi.

          Painatan sen ehdottomasti heti ensi viikolla omaan välituntimukiini. Kun rehtori tulee seuraavan kerran kysymään, mitä ihmettä olen tehnyt oppilaiden kanssa Kalevala-tunnilla (no soittanut kannelta Elias Lönnrotin kipsipään kanssa, ehkä hieman kovaäänisesti, mutta mitäs muuta viritetyllä kanteella voi), nostan vain mukin huulilleni ja vaikenen. Ihmisten pitää antaa tehdä työnsä rauhassa.

          perjantai 28. helmikuuta 2014

          Perjantaikseni pistelen




          Hyvää Kalevalan päivää kaikelle kansalle! Kääntykööt Lönnrot ja Väinämöinen haudassaan.



          Perjantaikseni pistelen


          Runon rustaan ratokseni
          perjantaikseni pistelen.
          Viisun virkon, sanoiks saatan
          perjantain parhaan paljastan.

          Mik’ on tunne taaimmainen
          viisaus viikon viimeisimmän?
          Miks’ mä ootan onnellisna
          pitkän päivän päättyväksi?

          Mielessäni maiskuttelen
          pohdin paljon perjantaita
          askelta arjest' auvohon
          lempeähän lauantaihin.

          Työt on tehty tavalliset
          pellot pantu pakettihin
          talikot tallin nurkkahan
          kuokat kaikki pieleen portin.

          Perjantaina pyydän luvan
          laittaa ladon jo lukkohon
          saranat suuret säppihin
          liu’utellen lasketella,
          sunnuntaihin sukellella.

          Salaisuus on päivän tämän
          arjen ankaran päättävän:
          vapaahetki vastuhusta
          viran velvollisuuksista.

          Viinin laitan virtaamahan
          juoman julkean juoksemahan
          kannun kaadan kurkustani
          perjantaipullon pamautan.





          keskiviikko 26. helmikuuta 2014

          Lääkäritalo Tautipesä

          Koska minulla on nyt hiihtoloma, olen luonnollisesti suksitellut ihan hulluna pitkin Suomea. Hiihdin pari päivää sitten myös erään lääkärikeskuksen ohi ja mietin siinä ennätysvauhtia suihkiessani, miksi ihmeessä terveydenhoitoon erikoistuneet paikat täytyy nimetä niin positiivisesti. Tuleeko flunssapotilas jotenkin oleellisesti nopeammin terveeksi asioituaan Lääkäriasema Ilossa tai Tsempissä kuin vaikkapa Lääkäriasema Leprassa tai Keuhkoahtaumassa? Pahentaako nimi lääkäriaseman?

          Pidinkin siinä itselleni lääkäriasemien nimeämiskilpailun. Olisihan noita vaihtoehtoja.

          Lääkäriasema Lenssu
          Lääkärikeskus Räkä
          Lääkäritalo Tautipesä
          Terveys-Centrum Kyllä se tästä!
          Lääkäritalo Parane pian
          Lääkärikeskus Lepra ja Spitaali Ilman käsiä
          Lääkärikeskus Buranaa suoneen
          Terveysasema Viikon antibioottikuuri
          Terveyskeskus Oletus ja Veikkaus
          Terveyskeskus Kolmen tunnin jono
          Työterveysasema Saikku
          Lääkäritalo Horkka & Tauti
          Naistenvaivakeskus Hiiva
          Ihotautiklinikka Finni ja Paise
          Naistenklinikka Tamponi
          Korvaklinikka Liimakorva
          Synnytysasema Hätäsektioon menee!
          Synnytysasema Huutoasi ei kuule kukaan
          Lääkärikeskus Syöpä
          Lääkärikeskus Kooma

          Mielestäni tässä asiassa voisi siis käyttää paljon enemmän mielikuvitusta ja ennen kaikkea rehellisyyttä. Sama koskee montaa muutakin alaa: Puhtaanapitolaitos Paskanhaju, Häirikköoppilaiden yläkoulu, Ruokala Tillilihankaltainen, Kyläkauppa Vähintään Kolminkertainen Kate, Päiväkoti Kitinä ja Marina, Kulttuurikeskus Fiini Tekotaiteellista Paskaa, Poistomyynti Muille Kelpaamaton Ylijäämä, Liikuntakeidas Hiki, Tuska & Revähdys, Laskettelukeskus Kämäinen Nyppylä, Uimahalli Kuka Kusi Altaaseen tai Alko nimeltä Yhden otin. 

          Ei pidä kangistua kaavoihin ja antaa nykyisen nimikulttuurin hallita. Nyt kaikki kuppiloiden ja sisustusliikkeiden perustajat, nähkää tilaisuutenne. Kahvila Santsikuppi nurin. Sisustusparatiisi Homekeidas. Erottukaa massasta!

          maanantai 17. helmikuuta 2014

          Mikä neuvoksi elämässä?

          Se on sillä tavalla, että nykyään ei oikein osaa elää. Ainakaan siten, miten pitäisi. Onneksi kysyvä ei tieltä eksy, joten ei muuta kuin askel kohti kirjastoa tai kirjakauppaa, niin johan alkaa löytyä hyllykaupalla ohjeita meidän jokaisen elämään: elämänhallintaoppaat kertovat, mikä on paras tapa laihduttaa, syödä tai olla syömättä, liikkua, juosta, haastaa itsensä, ajatella, antautua nykyhetkelle, elää parisuhteessa, olla äiti, olla isä, yhdistää työ ja perhe, vahvistaa itsetuntoa, lihaksia, unenlaatua, kynsiä, pitää itsestään huolta, ymmärtää, lohduttaa, olla tukena ja ottaa tukea vastaan, tuntea lukkonsa, avata sydämensä universaalille rakkaudelle, venytellä, erota, olla luonnonmukainen, vapautua mielensä kahleista, toteuttaa itseään, tutkiskella syvimpiä tuntojaan, välttää stressi tai voittaa stressi, etsiä mielenrauhaa, joogata, mielikuvaharjoitella, koota aarrekarttoja, keskittyä, vapautua ja tehdä voimaruokaa. Saku Tuominen ei ole valinnut yhtä ja kapeaa segmenttiä, vaan kertoo 20 eurolla yksissä kansissa hyvän elämän lyhyen oppimäärän (Linkki). Josko sitä sitten pärjäisi pelkästään sillä?

          Jotenkin nyt vain tulee väistämättä mieleen, että miten sitä ennen oikein osattiin yhtään mitään? Miten silloin löysi oman todellisen minänsä tai oli onnellinen? Vahingossa?

          Neuvola pistää jo lapsena eteemme kasvukäyrät. Ole tällainen, ne vaativat.
          Ole oma yksilösi, mutta mieluiten kiltti ja rauhallinen, toivovat lastentarhat ja koulu.
          Korosta persoonaasi - näin erotut massasta, huutavat naistenlehdet.
          Tuo ei ole normaali, kuiskivat puolestaan monet itseään toteuttavien selän takana.

          Ei ihme, että ihminen on hukassa ja lukee oppaita siitä, miten pitäisi olla ja elää. Koska neuvot ovat erilaisia ja niitä on paljon, meidän tulee todennäköisesti lukea hyvin monta teosta, jotta voisimme muodostaa käsityksen siitä, mitkä neuvot sopivat meille itselle ja tekevät juuri meidän elämästämme laadukkaan.

          Entäs, jos vain eläisi? Tekisi virheensä, menisi mutkan kautta tai välillä suoraan perille, löytäisi väylänsä itse. Mitä, jos vaikka kuuntelisi ystäviensä neuvoja ja lähipiirin viisautta ja keskustelisi heidän kanssaan sen sijaan, että alleviivaisi kymmenen kirjaa? Voisiko niitä oivalluksia tai vahvistuksia valinnoille syntyä siten? Kasvokkain ja ihan ilmaiseksi? Minä ainakin olen saanut yhden kullanarvoisen vinkin, jota voi soveltaa moneen tilanteeseen.

          "Tissit edellä", opastaa ystäväni. Näin teemme.



          torstai 13. helmikuuta 2014

          Kuuma ___________rakas kohukuvissa!

          Tässä on Cheekin eksoottinen missirakas! julistaa Seiska.
          Tällainen on Karalahden upea fitness-rakas! huutaa puolestaan tämän päivän Iltalehti.

          Fitness-rakas ja missirakas, onhan noita kaikenlaisia. Tänään mietin vain, millaisia määritteitä tavallinen työssäkävijä tai työtön saisi lehtien otsikoissa? Ei sillä, että lööppeihin olisi kovin monella mitään asiaa tai edes halua, mutta noin niin kuin lauseenjäsennykselliseltä kannalta ja yleisestä mielenkiinnosta asiaa pohdin. Käsiteltäisiinkö atk-tukihenkilöä samoin kuin keittäjää, media-assistenttia tai R-kioskin myyjää? Esiteltäisiinkö heistä ketään samalla tavoin kuin rakasta, joka on urheilija tai joskus kauneuskilpailuihin osallistunut? Kerrottaisiinko heistä julkisuudessa ollenkaan? Oletteko muka nähneet?

          Katso kuvat Karalahden tiukasta äidinkielenopettajarakkaasta!
          (Tai pahempi: Katso kuvat Karalahden tiukasta äidinkielen opettajarakkaasta!
          Äidinkielen-opettaja rakkaasta.
          Äidinkielen opettaja rakkaasta.)

          Nyt esittäytyy Karalahden notkea laitoshuoltajarakas!

          Karalahden kirjanpitäjärakas uuden kannettavan tietokoneensa ja mappien kanssa. Katso kuumaakin kuumemmat kuvat!

          Karalahti iski museonhoitajarakkaan! 
          "Tapasimme nisäkäsvitriinillä, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä!"

          Onko julkkiksen tyttöystävän aina pakko olla kuuma, seksikäs, villi, rohkea ja mieluiten kaikkea näitä bikineissä? Millainen alemmuuskompleksi tulee jääkiekkoilijalle, joka rakastuukin vahingossa rumaan naiseen? Entäpä miltä tuntuu siitä keskimääräistä heikomman näköisestä tavisnaisesta, joka ei pääse lehteen, vaikka seurustelisi kaikista kuumimman keskushyökkääjän kanssa tai kesyttäisi julkkisoriin? Itkuhan siinä tulisi ja katkeruus.

          Miksei fiksuudesta tai väitöskirjasta tule yhtään lehdistölisäpistettä?

          Kyllä on julkkisrakastaminen kova laji. Suurin osa meistä tipahtaisi otsikoista jo uutiskynnyksen ylittämistä mietittäessä, sillä näin on, että pitää ensin ammatiltaan kohukaunotar tai edes chat-juontaja. Silläkin meriitillä on pongittu yllättävän hyvin erilaisille lehdistön järjestämille risteilyille.

          Kohukaunotar jätti avioerohakemuksen, ilmoittaa Seiska. Katsokaa nyt, noin helppoa on toisten kivuta lehtien palstoille. Ei ihme, että suurta osaa suomalaisista masentaa.



          maanantai 10. helmikuuta 2014

          Mikä puhelin opettajallasi oli?

          Ostin viikonloppuna uuden puhelimen - ja koska olen nainen ja sen arvoinen, mies saa hoitaa kaikki siihen liittyvät muodollisuudet. En todellakaan tiedä, miten saan siirrettyä kaikki elintärkeät tiedot vanhasta kännykästä uuteen, enkä todellakaan muista puhelinnumeroita ulkoa, jos ne sattuisivat tässä siirto-operaatiossa jostain syystä vaikka katoamaan.

          Paitsi että samanniminen ystäväni, kotinumerosi oli kolmekymmentä vuotta sitten 20713.

          Vaikka olen siis kohtuullisen nuori ja kokematon, tiedän, että kauheasti on tapahtunut puhelinlanka-asioissa kehitystä. Kuten nyt vaikka se, ettei niitä enää ole. Ensimmäinen pöytäpuhelimemme oli kermanvärinen. (Ruma, arvioisin näin nykynäkökulmasta.) Joillakin oli vihreä, joillakin viininpunainen, mutta kauheasti ei kateusfaktoria päässyt minkään vaihtoehdon kohdalla kehittymään.






          Toisaalta keittiömme lattiakin oli ajan mukaisesti ja trendien aallonharjalla tummanruskea-oranssi ja vessamme kalusteet lämpimän sinapinkeltaisia, joten siihen nähden homma pelitti ihan hyvin. 

          Sitten tulivat näppäinpuhelimet. Olisiko paljon hienompaa voinut ollakaan? Voi jee sitä painelun tuomaa ylpeyttä.


          Kun joku sitten ilmoitti kerran koulussa uudesta Ihmeestä, olimme ensin epäuskoisia ja sitten kateellisia: heidän vasta hankitussa puhelimessaan oli muka digitaalinäyttö ja siitä näkyi, kuka soittaa. Ajatella! Se oli sen luokan juttu, että poljimme pyörällä (Helkama) moista katsomaan. Ja totta se oli! Jokainen meistä sanoi sinä iltana kotona, että kotiin täytyy hankkia uusi puhelin, kun kaikilla muillakin on digitaalinäyttöinen ja sellaisen suorastaan tarvitsee. 

          Noista ajoista ei sitten ollutkaan enää pitkä matka juppien ensimmäisiin kännyköihin (Jussi, olimme niin kateellisia!), puhelukortteihin (nykynuoret eivät enää edes tiedä, mikä on puhelinkoppi...), Nokian ja Erikssonin taisteluun (...Erikssonista puhumattakaan), tekstiviesteihin, simpukoihin, taittokansiin, värikuoriin (Nokia 5110!), ulkoisten antennien poistumiseen, automaattiseen tekstinsyöttöön, kosketusnäyttöihin, kameroihin, Internetiin ja sen myötä kaikkeen. 

          Tajusin juuri, että ensimmäisestä kännykästäni on kulunut pian 20 vuotta. Ei voi olla. En ole vielä edes itse täyttänyt kahtakymmentä. Laskin siis väärin. 

          Tässä Mobira Citymanissani ei ollut vielä matopeliä.

          Puhelin on nykynuorisolle statusarvo, joten oppilaan silmissä opettajakin on sitä pätevämpi, mitä uudempi ja parempi kännykkä hänellä on. Kun koulu syksyllä alkoi, oli seitsemäsluokkalaisten poikien vakiokysymys se, millainen puhelin minulla on. Koska se ei ollut enää ihan viimeisintä huutoa, vaikka kolme vuotta sitten olikin, laski innostus ennen kuin se ehti alkaakaan. Eräs opettaja kertoi arvostuksensa nousseen välittömästi, kun hän hankki etulinjassa uuden Lumian. Tottahan sitä ymmärtää paremmin nuoria, kun on oikeanlainen kännykkä ja osaa tehdä sillä muutakin kuin soittaa. Eräs opettaja olikin kerran menettänyt kaikki uskottavuuspisteensä, kun oli tullut puhe kännykällä pelattavista peleistä. Hän oli ylpeänä kertonut pelaavansa itsekin välillä puhelimellaan. Järkytys oli ollut suuri, kun hän oli esitellyt matopelin idean.

          Sääliksi käy nykynuoria. Entisaikana elämä oli paljon helpompaa: ei tullut mieleenkään kysyä opettajalta, millainen lankapuhelin hänellä oli. Tai puhelinpöytä, joka sekin on jo taakse jäänyttä elämää. Ainoa, millä muistan olleen väliä, olivat sijaisopettajan kauniit silmämeikit. Luomilla oli runsaahkosti vaaleansinistä ja -punaista, mitä tyttöjen kanssa tunnin jälkeen joukolla ihastelimme. Siinä oli kuulkaa niin trendikäs sijainen, että jos kännykkä olisi ollut jo keksitty, hänellä olisi ollut iPhone. Kullanvärinen.





          perjantai 7. helmikuuta 2014

          Homorahka

          Minusta on jännää kirjoittaa urheilumaailmasta, josta en oikeastaan voi väittää tietäväni kovinkaan paljon. Näin sivustakatsojana ihmeteltävää kuitenkin riittää, ja se, jos mikä, oikeuttaa huutelemaan puskista. Nyt ovat meneillään vuoden tärkeimmät kilpailut, ja niihinkin liittyy paljon kyseenalaistamista, joten olen oikeastaan trendikkäästi imussa mukana. Pappani kävi monta kymmentä vuotta sitten silloisessa Sotshissa, en muista enää miksi, mutta kävi kuitenkin ja toi tuliaisaarteinaan mukana muutaman kauniin, sileän rantakiven. Eipä kaupungissa paljon muutakaan varmaan ole niiden vuosien jälkeen kasvanut, mitä nyt yksi miljardeja tai ainakin hyvin paljon maksanut olympiakylä, jossa on aika moni kivi ilmeisesti edelleen irrallaan. Ja koira kivitettäväksi.

          Siirrytäänpä kuitenkin urheiluun. Pysähdyin tuossa hetki sitten Facebook-keskusteluun, jossa esiteltiin uusi, urheilijoille ja treenaajille suunnattu hyvänmakuinen aamu- tai välipala: Arlan proteiinirahka, maku puolukka. Se oli tietenkin samantien (maistamatta) joidenkin mielestä homorahkaa, sillä tosijätkä vetää kuulemma proteiininsa maustamattomana jauheena. Suomalainen punttimies ei, saatana vieköön, tarvitse gay-karpaloa tai mansikkamelissaa proteiiniaan sotkemaan, ja oikeastaan parasta on vetää olohuoneessa raaka kyljys. Siinä ei ole mitään homoa! Jotenkin vain tuli mieleen, en tiedä miksi, että kova on ihmisen tarve todistaa heteroutensa.

          Ei kiinnosta! Syökää, mitä haluatte! Olkaa, mitä haluatte! Pistäkää silmänne kiinni, kun taivaalle ilmestyy kesäinen sateenkaari ja teeskennelkää, ettei sitä ole siellä! Taivaan vammatilahan se on, kyllä siihen rokotus tai jokin muu keino vielä varmasti keksitään. Piiloutukaa sateen jälkeen varmuuden vuoksi kaappiin. Jos uskallatte.

          Että sellaista nyt lyhyesti täältä henkisen jumppakärpäsen urheilu-uutisista. Tämän päivän varjo-Sotshi-mielipiteeni on se, että rahkan ei kuulu olla seksuaalinen arvovalinta.





          tiistai 4. helmikuuta 2014

          Älä pilkutta jätä

          Opiskelimme tänään seitsemäsluokkalaisten kanssa ahkerasti pilkkusääntöjä, mikä on aina vuoden kohokohta ja muutenkin rumpujen pärinän arvoinen tapahtuma kaikessa arvokkuudessaan. Kun kerroin  luvassa olevan myös hieman ulkoläksyjä, olin kuulevinani jonkinasteista hentoa protestia: ei pilkkuja kuulemma noin niin kuin oikeassa elämässä tarvitse, sillä kaikki ymmärtävät kyllä asian ilman niitäkin. Teki mieli vetäistä kaapista ainevihko ja sanoa, että ei muuten oikein ymmärrä.

          Keskityimme kuitenkin opiskeluun kukin kykyjemme mukaan, minä luonnollisesti parhaiten. Kesken laadukkaan, itse valmistamani PowerPoint-esityksen kuului ääni jostain luokan keskeltä: "Ei tätä olisi niinku missään videona?"

          Niinpä! Mikä markkinarako tässä onkaan, suorastaan kuilu opetuksen ja nuorisoelämän välillä. Tilanne täytyy korjata. Ilmaisutaidon ryhmä, meillä on hommia! Vedetäänkö kalevalaisittain, hevinä vai räpäten? Jotain on tehtävä, se on selvää. Ajetaan mopoilla rinkiä, suditaan ja keulitaan, riisutaan kypärät keskellä koulun pihaa ja aloitetaan villin pilkkusääntövideon varsinainen opetusosuus. Malli yksinkertaistetaan jotenkin alla olevaan tapaan ja hankalat tavutuskohdat mumistaan tai lauletaan nuotin vierestä. Voimme myös kikkailla jotenkin sävelkulun kanssa, sillä kyllä minä nämä musahommat tiedän. (Olen soittanut 25 vuotta sitten eli jo ennen syntymääni musiikkiopistossa klarinettia.) Minä huudan aina pelottavasti tähdellä merkityt kohdat ja heilutan ankarasti sekä karttakeppiä että Elias Lönnrotin kipsistä muovailtua puolivartalopatsasta. Ja siitä touhusta lähikuvaa tietenkin, muuten en suostu mihinkään.


          Älä pilkutta jätä

          Että, jotta, koska, kun
          sivulauseen aloittaa
          jos, vaikka, kuin, kunnes
          - muista nämä pilkuttaa!

          Joka-, mikä-pronominit
          sulle myöskin kertovat
          kyseessä on sivulause
          edelliseen viittaava.

          Erota siis sivulause
          päälauseesta pilkulla
          muuten voipi käydä niin
          et ymmärrys on hilkulla.

          *Ainakin open*

          Ja, sekä, eli, tai
          päälauseita yhdistää
          vai, mutta, vaan - joo!
          ne listan sulle täydentää.

          *Opettele ulkoa*

          Jos ei ole päälauseilla
          yhteistä osaa, tekijää
          pistä niiden väliin pilkku
          sillä siitä selviää.

          Jos onkin jotain yhteistä 
          päälauseilla keskenään
          ei tarvi pilkkua - tai mitään
          voi kirjoittaa vaan menemään.

          Tässä vielä kertauksena 
          koko homma uudelleen:
          1) aina sivulauseen eteen
          laita pilkku paikalleen!

          2) Päälauseiden kohdalla
          taas muista aina katsoa
          onko sanoja yhteisiä
          - jos on, ei tarvi pilkkua!

          *Opettele ulkoa*
          *Älä pilkutta jätä*


          Tästä tulee niin hitti. Tekijänoikeudet ja rahakirstu ovat minun.




          maanantai 3. helmikuuta 2014

          Petri, lumimies

          Tänä talvena on päästy erityisen helpolla, ei ole edes lumiauraa näkynyt, mutta nyt mennään taas - ja vielä sitä ehti kuusi metriä tulla. Se on selvä. Vaikka vappuna, kun kukaan muu ei ole.


          Menen lykkimään lumet ja pidän mielessäni jokavuotuisen Petrin.





          Lunta tupaan


          Lunta on tullut yöllä noin metri,
          katseli aamulla ikkunasta Petri.
          Taasko se alkaa, tuumiskeli jätkä,
          viisainta on ensin kääriä sätkä.
          Onneksi nukkunut tänään en pommiin,
          on alettava tässä taas lumihommiin!
            
          Huh huh, kun tulee hulluna räntää,
          ei tuonne todellakaan mielellään säntää.
          Missä on haalarit, ne on pakko olla,
          pipokin kaapista, ettei jäädy polla.
          Sitten vain etsinkin lumikolan tallista,
          jos selviin lävitse mä tuosta lumivallista.

          Niin sitä otti pian mies mittaa hangesta, 
          apua hän tarvi vielä rautakangesta.
          Jäätynyt kiinni oli polkupyörä maahan,
          kai sitä vähän saa kirota, saahan?
          Tunturi irtos, tuli kova hiki, 
          sitten alkoikin soida piki.

          Ei ole totta, huusi Petri pihassa,
          lunta ja jäätä oli kaulassa ja hihassa.
          Nyt se tulee pilaamaan mun tunnin työn,
          pian otan housuista irti vyön.
          Sillä mä hakkaan tuon traktorikuskin,
          joka ei välitä vaikka kuinka puskin.

          Niin heitti lumiaura uudet lumet pihaan,
          voi perkele että mä talvea vihaan.