keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Se parhaiten kukkuu, joka viimeksi kukkuu



Koska olen maailman huonoin linnuissa, en tiedä, onko käki muuttolintu, nukkuuko se talvella horrosta vai kaivautuuko kieppiin. Ruma se on, olen katsonut Internetistä kuvan. Ässän käki on kuitenkin paljon helpompi määritellä kuin peruskäki: se on käkiperheen yksi erikoisimmista alalajeista ja yksilötasolla aivan poikkeuksellisen hyvä tyyppi ja peruspätevä noin niin kuin yleisesti aika lailla kaikessa paitsi laajassa fysiikassa ja korkeushypyssä, jossa siinäkin osuu kuitenkin patjalle. 


Viimeiset 20 vuotta olen kukkunut koululla enimmäkseen luokassani, mutta myös tilanteeseen sopivimmalla äänenvoimakkuudella niin käytävillä, opettajainhuoneessa, välituntivalvonnoissa, jälki-istunnoissa, rehtorin kansliassa, vanhempainilloissa kuin öiseen aikaan saksan lukijoiden kanssa Münchenin halvimman majoituspaikan oppilasdiscossakin. Olen kirjoittanut lyijykynällä, kuulakärkikynällä, punakynällä, liidulla, kalvotussilla ja valkotaulutussilla. Olen pyyhkinyt väärää tussia taululta pyyhekumilla. Olen laittanut oppilaat pyyhkimään väärää tussia taululta pyyhekumilla. Olen katsellut videoita ja DVD-levyjä varmasti sekä luvalla että salaa, kuunnellut murrenäytteitä edellisen opettajan jättämältä kasetilta ja myöhemmin netistä. Olen opettanut äidinkieltä ja kirjallisuutta, historiaa ja yhteiskuntaoppia ja kerran puoli vuotta yllärinä kaupallisia aineita. Sijaisena olen ollut varmaan kaikissa muissa aineissa paitsi liikunnassa, mistähän johtuu. (Korkeushypystä. Nipottajat.) Olenkin oikeastaan kukkunut joka paikassa paitsi koulun keskusradiossa, sillä voitteko kuvitella, etten ole koko urani aikana sanonut kuulutuskopin mikrofoniin yhtään mitään. En edes päivää. Se, jos mikä, on saavutus, kun ottaa huomioon, miten paljon minulla on erinomaisia ja oikeita mielipiteitä ja miten kaunis ääni minulla on. Haluaisinkin oikeastaan olla äänikirjojen lukija: olen lukenut koulussa kahdeksannen luokan oppilaille esimerkiksi Nancy-romaanin (lyhenneltynä) joka ikinen vuosi, joten voidaan puhua jostain 18 000 sivusta. Luku on suuri, muttei mitään verrattuna pari vuotta sitten oman luokan oppilailta saamieni 47 suklaalevyn 45 498 kilokaloriin. 


Tällä viikolla pääsin ihan käytännössä toteamaan, että lähes täydellinen opettajakin voi oppia vuosien varrella kaikenlaista hyödyllistä, vaikka yleensähän mitään koulussa opittua ei tarvitse oikeassa elämässä mihinkään. Aina ajantasaisen teinislangin omaksumisen lisäksi äidinkielenopettajan etuna on nimittäin todistaa joka kevät yhdeksäsluokkalaisten päättöpuheita, ja niitä laskin kuunnelleeni yhteensä jo noin 700 kertaa. 


Maanantaina pidin päättöpuheen ensimmäistä kertaa itse. En muistanut kaikkea, mitä olisi ollut mukava sanoa, sillä puheen valmisteluaika oli lyhyt. Pääasia olikin, etten esimerkiksi kaatunut. Toisaalta nyt ei ollut pöytää, jonka kanssa kaatua, kuten tein luokassa vuonna 2009. Se oli paska pöytä, se. Kaikkea en olisi edes voinut paljastaa, niin kuin esimerkiksi sitä, mikä on suhteeni koulun valvontakameroihin tai että kerran sanoin luokassa voi v*ttu. (Vattu.) Useita kymmeniä kertoja olen kuitenkin huoahtanut, että rakastan teitä. Kerran eräs oppilas totesi hellyydenpuuskani jälkeen, että sanon noin varmasti kaikille ryhmilleni. Tunnustin, että niin sanonkin, mutta muille valehtelen. 


Ässän käki on lentämässä nyt oikean muuttolinnun tavoin koulupesästään, vaikka onkin tähän asti aina vain pökkinyt muita maailmalle siipiään kokeilemaan. Vaikka jännittää, aion lentää riman yli. 





****

Kiitos koululaitokselle kesälomista ja sipatista. Kiitos kaikille ihanille kollegoilleni, olette kultaa. (Hiiltä, sanoisi kemianope.) Kiitos ennen kaikkea kuitenkin oppilaille, sillä se nyt vain on niin, että teini-ikä on paras ikä ikinä. Halataan, kun tavataan!