Terveisiä Pillulammelta

Joskus koulussakin voi olla hauskaa, vaikka kidutuskammiohan se normaalisti on ja täydellistä pakkopullaa. Erityisesti äidinkielentunnit ovat rasittavia, sillä mitä elämässä nyt muka tekee luku- ja kirjoitustaidolla? Ei mitään. Kerran vuodessa ope saa kuitenkin vähän riehaantua, ja koska ysiluokkalaisilla oppivelvollisuus alkaa vedellä viimeisiä, on sopiva aika kertoa vähän totuuksia Suomen paikannimistä. Kukapa olisi ajatellut, mitä kaikkea Kotimaiten kielten tutkimuskeskuksessakin  miettitään ihan toimistoaikana.

Paitsi etten haluaisi olla sukunimeltäni Nännimäinen tai Kivessilta, Luikku tai Tukeva, en myöskään haluaisi kirjoittaa jatkuvasti osoitetietoihini asuvani Hevonvitunsuolla, Horonkylässä tai Runkunnevalla. Toki voi olla, että luonto siellä on erityisen kaunista, elo idyllistä ja linnut laulavat yötäpäivää, mutten ihan heti kyllä usko ainakaan punastumatta. Jos tilastoja on uskominen, elämä kehä kolmosen ulkopuolella on paljon hauskempaa, sillä suurin osa pervoista paikannimistä sijoittuu Pohjois-Suomen maastoon.

Tässä pieni siivu ihan oikeista suomalaisista paikannimistä. Minne muuttaisit?

• Pallinsaari, Utajärvi, saari
• Pallivaha, Turku, kohouma
• Pallisilmä, Uurainen, vakavesi
• Pallipuro, Rautavaara, virtavesi
• Hevonperse, Kuusamo, koski
• Hevonperseenmäki, Kuopio, kohouma
• Hevonperseenmutka, Suomussalmi, virtaveden osa
• Mulkkuset, Vesilahti, saari
• Mulkkusaari, Sotkamo, saari
• Mulkkuvuori, Keuruu, kohouma
• Tissi, Punkaharju, saari
• Tissinpohja, Heinola, vakaveden osa
• Tissikukkulat, Suomussalmi, kohouma
• Pimppiniemi, Laukaa
• Pillulampi, Posio, vakaveden osa
• Pissisaari, Kolari, saari
• Pervonkallio, Sastamala, kohouma
• Pervonoja, Pori, virtavesi
• Pervonmaa, Loimaa, metsäalue
• Homonlampi, Lapinlahti, vakavesi
• Homosaari, Kalajoki, saari
• Neekerisaari, Liperi, saari
• Perssilmänlammit, Kuhmo, vakavesi
• Persesilmänlampi, Ranua, vakavesi
• Perseenpaistama, Suomussalmi, metsäalue
• Tussusaari, Orivesi, saari
• Tussut, Luvia, saari
• Runkunneva, Vähäkyrö, pelto tai niitty
• Runkausjoki, Tervola, virtavesi
• Runkausvaara, Simo, kohouma
• Terskanperä, Siikalatva, kylä tai kaupunginosa
• Terskanlahti, Rantasalmi, Vakaveden osa

Ja lisäksi muutama erikoinen, ei niinkään hävytön paikannimi:

• Peräpukama, Nurmes, pelto tai niitty
• Kusipää, Sodankylä, kohouma
• Satiainen, Isojoki, pelto tai niitty
• Lesta, Ikaalinen, saari
• Nahkahousut, Helsinki, saari

Sillä lailla. Pian alkaa kesäloma. Voisi mennä uimaan vaikka tuohon lähistölle Tussusaareen.



Lähde

Jee, vanhempainilta!

Tänään se taas oli, vanhempainilta. Toisinaan pakkaudutaan jumppasaliin kuuntelemaan ostovoimalla eteen pökättyä asiantuntijaluennoijaa, toisinaan mennään suoraan luokkaan ja surman suuhun kuulemaan lapsen opettajaa, joka ei kuitenkaan voi yhteisesti edes sanoa juuri mitään kuin kehua syksystä hieman rauhoittunutta ilmapiiriä tai kannustaa kotiväkeä tarkastamaan välillä jälkikasvunsa läksyreppua ja nukkuma-aikoja. Tätä ennen käytävällä tai tilaisuuden jälkeen parkkipaikalla arvostellaan tietenkin tuttujen kanssa puolisalaa opettajia, toisten vanhempien kasvatustaitoja tai -taidottomuutta, kaikkeen syypäätä rehtoria, ankeita luokkatiloja, olemattomia välituntiaktiviteetteja, kouluruokaa ja koetahtia - ja muistutetaan, etteivät juuri ne kuitenkaan ole paikalla, joiden eniten pitäisi kouluasioista tulla keskustelemaan.

Kannattaa kuitenkin kaiken tuoksinnan keskellä pitää kirkkaana mielessä, että mitä enemmän on äänessä, sitä aktiivisemmalta tulee vaikuttaneeksi. Sitä kuulkaa saattaa päästä aivan vahingossa vanhempaintoimikuntaan tai luokan yhteyshenkilöksi keräämään rahaa opettajan yhteisjoululahjaan, josta ei koskaan olla samaa mieltä (hierontalahjakortti vai Kalevala-koru), mutta jonka hankkimisvastuuta kukaan muukaan ei missään nimessä pysty kantamaan.

Toki vanhempainillassa on rattoisaakin, varsinkin niillä, joiden lapset tuovat kokeista kotiin kymppejä ja kaikki mahdolliset taulukot ovat hymynaamoja täynnä. Silloin hymyilee huoltajakin onnellisena eikä pakene takapulpettiin ja mumise nimeään hihaan. Tällaisessa onnekkaassa jälkikasvutapauksessa oman nimen lisäksi on myös hyvä kajauttaa kuuluvalla äänellä, kenen äiti tai isä on, jotta se kaikille varmasti tulee selväksi. Yläkoulun puolella on kuitenkin parasta pitää mielessä, että lähes jokainen oppilas häpeää syvästi vanhempiaan ja toivoo, että he eivät todellakaan puhuisi koulussa yhtään mitään. Se olisi niiiiin noloa.

Ei ole silti helppoa opettajallakaan. Päivä lasten kanssa, ilta vanhempien. Lapsilla on asiaa, vaikkei kysykään, ja jälkimmäiset eivät puhu mitään, vaikka pyytää. Kerro siinä nyt sitten kierrellen ja kaarrellen Jussi-Petterin ja Amanda-Camillan nimiä mainitsematta, että luokassa on kovasti häiriötä, vihko varastettu ja tupakanpoltostakin jäänyt kiinni koko poppoo, vaikka syytetyt luonnollisesti kiistävät tapahtuman ja vaativat videotodisteita. Kun tiedustelee, onko kenellekään noussut mieleen mitään kysyttävää, voi jo etukäteen olla varma, ettei ole.

Nimettömänä kirjoitettu paperilappu on tosin aina varma vaihtoehto - jo alkaa löytyä epäkohtia. Siksipä se kannattaa unohtaa kokonaan ja toivottaa kaikille hyvää illanjatkoa.

Jokseenkin katkennut kiertokirje

Ihana Mari A paljasti käyvänsä aina välillä täällä, joten kukkuu vaan ja tervetuloa, pullaa on tarjolla ja sumppikin pihisee. Olen myös erikoistunut huonoihin vitseihin.

Marin kirjallisuusaiheisessa blogissa oli minulle haaste, ja koska minulla raukalla on vieläkin alle 200 lukijaa (humanisti ei markkinoi, kun ei osaa eikä jaksa), sovin kategoriaan mainiosti. Jouduin kuitenkin lukemaan haasteen säännöt pariin kertaan, sillä jopas vain oli kuin Kelan papereita olisi yrittänyt tulkita tai kuin kotimme kattorakennetta olisi kuvaillut: kovasti olivat monihyväiset ja yksinkertaiselle monimutkaiset.

Kyllä mieluusti silti jo pääsisin tuosta alle 200 lukijan aloittelijablogimääritelmästä eroon. Olen kuitenkin melkoinen punkkari, joten en ole heilunut blogimaailmassa ympäriinsä tai verkostoitunut, sillä se on yksi sana, jota inhoan. Toinen on orvaskesi. 

Tässä säännöt lyhyesti: 
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista. 

Koska olen juuri päässyt vankilasta, en todellakaan aio keksiä muille mitään kysymyksiä tai laittaa kiertokirjettä eteenpäin, vaikka se nyt sitten vuokseni katkeaisi kuljettuaan 87 kertaa maapallon ympäri, ja olisin ainoa, joka sen lopettaisi vuoden 1763 eKr. jälkeen. Tulkoon ikuinen epäonni koko suvulle ja naapureille, eikä ainakaan lottovoittoa ikinä, kun en myöskään ole reagoinut haasteeseen minuutissa siitä tiedon saatuani. Jos kuolen, tiedätte, että se on ketjukirje-episodin syytä. 

Vastaan ensin Marin kysymyksiin, sillä numerojärjestys on yliarvostettu.

1. Paras kotimainen tv-ohjelma?
Kotimaisista ei tällä hetkellä erityisesti mikään, mutta koska ruotsi on maailman toiseksi paras kieli, vastaan, että Solsidan. Suomeksi se on Onnea onkimassa, eli suomentaja on ollut juovuksissa tai hullu. Nimellä ei ole mitään tekemistä ohjelman kanssa. Suosittu komediasarja on aivan järjettömän hauska, oivaltava ja sopivasti nolo. 

2. Lempivuodenaikasi?
Tämä on maailman helpoin kysymys. Kesä. Se, että aurinko paistaa, on paljon parempi ihmisen mielenterveydelle kuin säkkipimeä, jolloin voi ajaa vaikka potkukelkalla ojaan, taittaa niskansa ja kuolla. Kannattaa muistaa kiinnittää rintapieleen sellainen paristolla toimiva, sykkivä sydänvalo, niin löytyy sitten paremmin hangesta seuraavana aamuna.

3. Leikitään neljän tähden illallista: mitä tarjoat (alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka)?
Ihana kysymys, niin kuin ruoka-aiheiset aina ovat! 

Alkuruoka: Valinnan mukaan joko 
a) valkosipuli-roquefortetanoita 
b) tirisevän kuumia, tulisia pil-pil-katkarapuja tai 
c) kevyesti grillattua, serranokinkkuun käärittyä parsaa. 

Kaikki luonnollisesti itsetehdyn, kaupasta ostetun leivän kera.

Pääruoka: Valinnan mukaan joko
a) porsaan sisäfilettä ja kantarellikastiketta
b) valkosipuli-yrttimarinoitua karitsaa (K-kauppias hoitaa homman alkuun)
c) pannulla paistettua kahden kalan rullaa ja jotain soosia, muttei liikaa tilliä.

Eikä missään nimessä sitten mitään ranskalaisia tai lankkuperunoita tähän väliin. Eikä muusia.

Jälkiruoka:
a) valkosuklaamousse ja isoja maitosuklaalastuja
b) sama
c) sama.

4. Mihin tosi-tv-ohjelmaan ottaisit osaa: firma, farmi vai BB? Miksi?
Firma. Koska olen älykäs. Keskivertoa paljon älykkäämpi, älykkyysosamäärä jotain 85 - 115.

5. Liikutko julkisilla vai omalla?
Täällä ei ole olemassa käsitettä julkinen liikenne, ja metroa saisi odottaa portinpielessä koko elämänsä ja ehkä vähän ylikin. Omalla siis, mennen tullen.

6. Kun menet ulos syömään, mihin menet yleisimmin?
Takapihan terassille.

7. Mitä asioita haluaisit elämässäsi ehdottomasti vielä tehdä?
Matkustaa maailman ympäri itse räätälöidyllä reissulla. Tästä saisi oman tekstinsä, sillä kohteiden valinta on yhtä vaikeaa kuin viimeisen aterian miettiminen.

8. CM vai Prisma?
Citymarket. Prismassa on tosi rumat värit, en yhtään tykkää siitä myrkynvihreästä. Plussapallokin on muodoltaan jotenkin kotoisa.

9. Cokis vai Pepsi?
Ei ole yhtään väliä. Osallistuin kerran oppilaiden tekemään testiin, jossa piti maistella silmät sidottuina noista molempia sekä normaaleina että light-versioina ja sen jälkeen tunnistaa ne. Voin kertoa, että ihan persiilleen meni.

10. Pärjäätkö Ruotsissa ruotsilla?
Kyllä pärjään. Solsidan och Pippi Långstrump, huraa och hejsan hoppsan falleralleraa!

11. Millä kielellä pärjäät Virossa? 
Auttavasti virolla ja loput englannilla tai saksalla, suomeakin taidan hieman.


Jaa-a. Kyllä se nyt taitaa olla niin, että pitää mennä nukkumaan. Kiitos Mari A:lle kivoista kysymyksistä ja haastetuksi pääsemisestä. Olen pahoillani kapinahengestäni ja siitä, että sain vastattua vain yhteen osioon. Olen silti ihan hirveän kiva, uskokaa pois.

Selliin siitä!

Olen viettänyt viikonlopun vankilassa. Tai no, kaksi tuntia perjantai-iltapäivänä, mutta pyöristettynä se on koko viikonloppu, ja koska ostin vankilan myymälästä kuusi makkaratikkua ja mustan, takorautaisen aurinkokellon, niin olen osallistunut toimintaan merkittävästi ja kuulun oikeastaan sisäpiiriin. Tuntuu, että tämän kokemukseni perusteella suorastaan ymmärrän tuomittuja: siellä sitä on joku paatunut rangaistusvanki kuulkaa katunut syntejään ja takonut rautaa vapaus mielessään ja uuden elämän päätös kirkkaana sydämessään. Kyllä siinä ehtii ruiskumaalatessa kaltereita ja pamppuja sisimmässään tarkastella ja sitä, mitä tuli tehtyä ja olisiko perkele pitänyt pitää se huppu syvemmällä päässä eikä lähteä pelleilemään pankkiin ilman maskia. Sitä paitsi aurinkokelloni takonut vanki on varmasti ollut syytön, sillä sanokaapa vaan, kuinka moni tosiroisto on muka niin herkkä, että hitsailee aurinkokelloja? Että en kyllä yhtään usko, että joku huumenarkkari muka olisi tai ainakaan suunnitellun henkirikoksen tekijä. Korkeintaan on vahingossa ajanut vähän taajamassa kännissä ylinopeutta useampaan otteeseen ja saanut tuomion, vaikka oli sula keli ja edessäkin vain yksi polkupyöräilijä. Olisi sekin vaan käyttänyt turvaviiriä, oma vika.

En muuten yhtään tiennyt tarvitsevani aurinkokelloa, mutta olisihan se nyt ollut surkeaa palata kulttuurireissulta kotiin ainoastaan kuusi makkaranpaistotikkua kainalossa. Huh, onneksi niin ei käynyt.

Vanginvartijaihminen kertoi meille karuja tarinoita vankilamaailmasta. Ei tarvitse hänen sellinkäytävillä karttakepillä puolustautuman tai potkuja pelkäämän, jos niin tekisi, vaan äkkiä pääsee kuulemma niskoitteleva kapinallinen eristysselliin ja niin loppuu aurinkokellojen hitsaaminen siihen paikkaan. Sitten ei voi tehdä mitään muuta kuin maata sellissä ja käydä syömässä ja vähän jaloitella välillä tai nostella puntteja. Kun seuraavan kerran pääsee töihin, voi sitten joutua vaikka siivoamaan 0,70 euron tuntipalkalla. Se on luonnollisesti yhtä tympeää hommaa kuin kotonakin, ja siinä voi huonolla säkällä liukastua saippuaan.

Opiskeluaikaina kämppikseni ja ystäväni lukivat psykologiaa, ja olin usein vapaaehtoinen kaniini erilaisissa testeissä. Eräässä persoonallisuutta kartoittavassa monistenivaskassa kysyttiin monin erilaisin ja toistuvin kysymyksin, olenko koskaan varastanut yhtään mitään. Pakkohan sellaiseen on vastata kyllä. Olen ottanut esimerkiksi lapsena toistuvasti salaa keksiä kaapin ylähyllyltä ja jättänyt tyhjän paketin hämäykseksi paikoilleen.

Olen varmasti myös varastanut joskus jotain muutakin, mutten nyt yhtään muista, sillä en ollenkaan osaa takoa aurinkokelloja, enkä halua puoli-ilmaiseksi siivoamaankaan.

Rangaistusvankina, arkistokuvaa.

Vauhkona vappuun

Koulussamme järjestetään jälleen vappuaattona gaala, jossa kaiken mukavan toiminnan lisäksi jaetaan palkintoja päivän parhaille asuille. Viime vuonna karkeloissa oli hyvin hauskaa, sillä kummallista kyllä, normaalisti nuttura kireällä painavat opettajatkin olivat innostuneet ottamaan osaa naamiaispäivään. Se ei kuitenkaan ollut Suomen kansan ja arvovaltaisen Vauva.fi:n Aihe vapaa -palstalaisten mukaan ollenkaan hyvä juttu, vaikka loppujen lopuksi kävi niin, että tekstissä mainittu fysiikanopettajahiphoppari (nykyisin eläkkeellä) voitti äänestyksen päivän parhaasta asusta ja rooliin eläytymisestä. Ja jou mään, arvioijina olivat oppilaat.


Tässä viimevuotisia tunnelmia. Mitäs tänä vuonna? Ajattelin nunnaa.

"Vapun tienoo on yläkoulussa mukavan reipasta aikaa ja piristysruiske arkeen, sillä normaalisti siellä on jotenkin tosi vetämätön tunnelma. Nuoriso valuu, ja opettajat huokailevat kilpaa tuuletuslaitteiden huminan kanssa. On niin hiljaista, että saattaa vahingossa nukahtaa ja saa haukut kuolaamisesta opettajanpöydälle. Joskus käy myös niin, että joku kurja koputtaa oveen ja koko luokka säikähtää rauhan rikkovaa ääntä niin pahasti, että koko lopputunti menee pieleen.

Onneksi saimme edes vähän vipinää aikaan, kun koulussamme pidettiin vappunaamiaiset. Minä ajattelin eläytyä nuorison rooliin, mikä oli tietenkin aivan kauhean helppoa sen vuoksi, että olen itsekin nuori ja aika kova kiroilemaan ja koulu on aivan saatanan perseestä. Ei sitä kestä kuin juomalla ES:ää seitsemän litraa päivässä ja karkaamalla välillä nurkan taakse tupakille. Myös pari näyttävää rinkiä skootterilla rauhoittaa kummasti.

Teinien ilmeet olivat näkemisen arvoiset, kun laahustin perjantaiaamuna tunnille tennareissa, collegehaalarissa ja huppu päässä. Reppua vedin perässäni maata pitkin. Kun pääsin luokkaan, nostin jalat pöydälle, röyhtäisin ja sanoin, ettei voisi vähempää kiinnostaa tulla tänne joka aamu ja että ei ole kirjoja ja eksyin v*ttu sumussa. Kesti hetken, ennen kuin oppilaat uskalsivat nauraa, sillä oli selvää, että ope oli tullut hulluksi. (Normaalisti en ole.) Ilmoitin, että minua ei siis todellakaan huvita mikään äidinkieli ja että haluan katsella YouTubea. Niin teimme. Pistin ensin soimaan kappaleen Pissikset ja aloin lakata kynsiäni mustaksi.

 

Raggari opettajainhuoneessa

Päivän kohokohta oli ehdottomasti se, kun minulla oli välituntivalvontavuoro ja kehotin käytävällä edessäni parveilevia oppilaita painumaan v*ttuun. Tai se, kun näytin keittäjälle keskisormea ja kysyin, mitä paskaa tänään on tarjolla. Tiedustelin myös kirkonmieheksi pukeutuneelta matikanopettajalta, mikä homopappi hän muka on, ja kun rehtori kehotti meitä lähtemään tunnille, käskin häntä menemään keskenään. Kun ei huvita, niin ei huvita, pitäisi se nyt vähemmästäkin tajuta. Erottakoon vaikka määräajaksi tai kokonaan, ihan kuulkaa sama.

Oppilaiden reaktiot vaihtelivat päivän aikana tyrmistyksestä ja epäuskosta hysteeriseen tirskuntaan, mutta mielenkiintoisinta oli huomata, miten säikähtäneitä he olivat opettajan kiroillessa. Fysiikanopettajamme, joka oli pukeutunut hiphoppariksi, käyttäytyi vähintään yhtä rumasti kuin minä ja oli huomannut saman. Se ei tietenkään estänyt meitä yhtään. Voi olla, että jopa hieman villiinnyimme.

Tällaisia vappuja lisää. Olipa meillä v*tun hauska päivä!"

Musta neekeririppari

Pieninä koululaisina leikimme usein luppoaikana hirsipuuta, ja onhan se kehittävää, kun pitää osata  kirjaimia, sanoja ja hirttää. Moni muukin kasvun kannalta tärkeä leikki, joka nykylapsille aiheuttaisi traumoja tai olisi muutoin epäsoveliasta, on jäänyt mieleen: Kukapa meistä ei olisi esimerkiksi pelännyt  mustaa miestä? Sitä eivät tämän päivän tenavat leiki välttämättä enää koskaan, sillä monien päiväkotien tantereilla paetaan lumiukkoa tai mustekalaa.

Useita vuosikymmeniä sitten paikallislehtemme suuri uutisaihe oli ollut, kun rautatieasemalla oli nähty neekeri. 15 vuotta sitten samaisessa lehdessä eräs kapakka puolestaan ilmoitti viikonloppuna yläosattomissa tanssivasta "mustasta neekeriripparista". Vain viisi vuotta takaperin koulumme retkellä Helsingin keskustaa lähestyessämme huusi oppilas huusi täydestä sydämestään ja innoissaan: "Katsokaa, neekeri!" Se ei  ollut huono vitsi tai loukkaukseksi tarkoitettu huuto, vaan taustamme paljastava havainto. Mettäperällä ollaan välillä pihalla kuin lumiukot.

Juttelemme usein oppilaiden kanssa plus- ja miinusmerkkisistä sanoista: koiraa voi kutsua hauvaksi, sesseksi tai vaikkapa rakiksi, hevosta näkulmasta riippuen polleksi tai koniksi. Mietimme myös sitä, mistä merkitykset tulevat ja ovatko mielleyhtymät kaikille samanlaisia: onko esimerkiksi hurtta positiivinen vai negatiivinen sanavalinta? Paljonko äänensävy tai eleet merkitsevät, kun joku kehuu ystävän uutta paitaa tosi kivaksi? Oppilaat tajuavat nopeasti, että sanojen käyttö ei ole aina niin yksinkertaista, eikä kaikki sitä, miltä näyttää, vaan sanavalinnoilla vihjaillaan ja paljastetaan jopa asenteita. Netissä käydään useassakin paikassa kiihkeää keskustelua siitä, pitäisikö kaikille tutusta ammatista käyttää termiä siivooja, siistijä vai laitoshuoltaja. Neekerikeskusteluissa vasta kuumana käydäänkin, eikä sanavalinnoissa kovinkaan paljon kursastella. Idiootti on sana, joka sopii myös valkoihoiseen, vaikka senkin kohdalla fiksu vaikenee - tai verhoilee sitä hieman: on eri asia nimitellä jonkun toimia idioottimaisiksi kuin kajota persoonaan.

Vaikka sanojen kanssa pitää olla tarkka ja elämässä fiksu, joissakin asioissa olen kovapää: Peppi Pitkätossun isä on neekerikuningas, ei nykysuomennoksen mukainen Hottentottien kuningas. Kaupasta ostan myös edelleen neekerinpusuja. Mansikkaa tai mokkaa.

Jääkaappimagneettihaaste

Keittiössämme on kalusteisiin integroitu jääkaappi. Se on kaunis ja eleetön, mutta siinä on yksi paha vika: kalustelevyssä eivät pysy magneetit kiinni kuin pikaliimalla, maalarinteipillä tai väkisin. Elämä on täynnä raskaita päätöksiä, ja keittiösuunnittelussa estetiikka meni ja voitti luovuuden - tai tappoi sen suorastaan, sillä monenkirjava magneettikokoelmamme on ollut pian jo viisi vuotta ullakolla Eskimo-pakastepussiin kääräistynä. Sinne vain on kylmästi hylätty tärkeät matkamuistot Mallorcalta ja Hongkongista, Pariisista ja Leviltä, ympäri maailman ja laukussa leipää ja piimää vaan. Siellä ovat pussin pohjalla myös jääkaappikirjaimet, joilla leikitellessä kului aikoinaan tovi jos toinenkin.

Mutta ei hätää. Kuvitellaan, että tässä on jääkaappi. Pussista kaivetaan esiin kirjaimet, joita ovat

B, C, D, F, G, H, J, K, L, L, M, N, N, P, R, S, S, T, V, X, Z

A, A, E, E, I, I, O, U, Y, Y, Å, Ä, Ä, Ö

Mitä kirjoittaisit jääkaapin oveen niillä juuri nyt? Käytä luovuuttasi, lopeta videopelit ja Facebookin päivittäminen. Haasta itsesi, älä ole pinpo. Näytä kyntesi ja hampaasi, jos olet ensin pessyt ne.

KEVÄTPYRY
HANCI ON MELGI SULA JÅ

(Kirjaimia jäi D, F, X, Z, Ö)

Ässä on Ässä on Ässä

Nyt on meikäläisestä harvinaista kuvamateriaalia tarjolla, ihan vain perjantain ja Voice of Finlandin kunniaksi! Olen ohjelman tosifani, sillä minulla on kokemusta myös Voice of Finland of Türkiyesta. Katselin sitä Istanbulissa hotellihuoneessani, ja vaikka minulla on absolutistinen sävelkorva ja olen soittanut monta vuotta klarinettia, en ymmärtänyt lauluista sanoja enkä säveltä. Kaikki luikauttelivat menemään turkiksi itämaisella nuotilla värisyttäen, ja aina kun olin varma, että nyt tuli jättipotti, yhdenkään tuomarin tuoli ei kääntynyt.

Tuomarien taso oli huomattavan heikko.

Tänä iltana istun taas sohvalle kylttini ja Tv Mix Voice Special Edition -karkkipussini kanssa. Mainoskatkolla twiittaan Khalifalle ja kysyn, mikä häntä tällä kerralla vaivaa (nainen on ollut monessa lähetyksessä sekaisin kuin käkikello), raaputan nimikkoarpani, osallistun Wow-mittariäänestykseen ja tuhlaan joitakin euroja tekstareihin, jotta suosikkilaulajani pääsisi jatkoon. Eikä pääse kuitenkaan.

Ei ihme, että Teaa pyörryttää tämä kaikki säätäminen. Hän ei edes saa istua sohvalla, vaan joutuu seisomaan kameroiden edessä monta minuuttia.

Olkoot äänet korkeita ja lavat hallussa! Mukavaa perjantaita kotisohville, laulakaa reippaasti mukana, vaikka nuotin vierestä se menee kuitenkin.

Vedä huppu päähäsi

Naapuria nauratti tänään kaunis etupihamme, jossa kuusten ja tuijien ylle on heitetty juuttisäkkejä oksistoa korventavalta kevätauringolta suojaamaan. Hän tiedusteli varovasti, onko kangashuppujen alla mahdollisesti puutarhatonttuarmeija, mutta hyvänen aika sentään, sellaisia en menisi piilottamaan. Olen itse asiassa harkinnut vakavasti alkavani vähän myöhäisheränneenä kerätä erilaisia puutarhatonttuja: mökillä tulisi varmasti joka aamu hyvälle tuulelle, kun pihametsikössä mättäiden takana vilkkuisi satapäin punalakkeja ja yksi osoittaisi mieltään paraatipaikalla ovenpielessä. Vieraat ohjattaisiin luonnollisesti aina ensin tutustumaan puutarhatonttunäyttelyyn, ja melko pian pääsisin Kymppiuutisten loppukevennykseen selittämään, miten jokaisella tontulla on oma sielunsa. Ihminen hurahtaa helposti.

Raggaritonttu.

Kotipuutarhan näky ei naurata minua ollenkaan yhtä lailla kuin naapuriamme, vaan lähinnä pääsee itku. Voiko rumempaa näkyä olla kuin puun ylle heitetty epämääräinen säkki? Jos olisin orava, söisin ne täyteen reikiä. Tiedän, että kaupasta saa myös vihreitä huppuja, mutta ne ovat liian pieniä ja väri haalistuu auringossa nopeasti olemattomiin ja yhtä ruma se on vihreäkin säkinriekale.

Paola Suhonen, voisitko suunnitella havupuille design-huppuja? H&M ja Versace, pliis. Jumala, voisitko jo antaa roudan sulaa ja kevätauringon paistaa vaikka pimeässä yöllä?

Raggarikuuset.

Kerro, kerro, koulupeili

Luokkani seinällä on peili. Kun kiipeää oven edessä olevalle porrastasanteelle, näkee itsestään melkein kokovartalokuvan. Olen ollut huomaavinani, että erityisesti tytöt tarkistavat usein välitunnille lähtiessään, miltä näyttävät: rohkeimmat peilailevat itseään joka suunnasta ja pöyhivät hiuksiaan. Poikia en ole nähnyt peilin kiinnostavan yhtään, enkä myöskään käsienpesun, vaikka kourat saattavat olla  hellyyttävästi mopon rassaamisesta mustat.

Mitä peilistä näkyy? Ovatko nykyiset yläkouluikäiset pitelemättömiä rääväsuita, opettajia kunnioittamattomia pikku pirulaisia vai mukavia perusnuoria, joilla on pilke silmäkulmassa ja suurin osa läksyistä tehtyinä? Entä onko opettajakuva muuttunut vuosien saatossa: nuttura löystynyt ja karttakeppi katkennut? Ovatko nykyajan opettajat aseettomia pellejä, kuten aineenopettajakoulutukseen hakeutuvien pyrkijöiden määrästä huolestunut Vuokko Herlevi (HS 16.11.1999) pohti mielipidepalstalla jo yli kymmenen vuotta sitten. Herlevin kokemuksen mukaan opettajaa sai nimitellä ja halventaa kenenkään siihen puuttumatta tai tulematta rangaistuksi. Onko tuolloin herännyt huoli osoittautunut aiheelliseksi?

Olen keskustellut nuorten kanssa oppitunneilla Alppilan tapauksesta, sillä heitä ja opettajiahan asia ensisijaisesti koskee - vaikka kovin paljon mielikuvitusta ei tarvitse olla, että tajuaa tapauksen kertovan aika lailla yhteiskuntamme arvoista, toimintatavoista ja vallitsevasta käyttäytymiskulttuurista. Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa. Valtaosa tulevaisuutemme toivoista on vastuuntuntoisia, iloisia, uusia asioita oppimaan tulevia nuoria, joiden soisi oppimisen ohella myös viihtyvän koulussaan hyvin. Se osa oppivelvollisista, joilla on toistuvasti kahnauksia toisten oppilaiden tai opettajien kanssa, on ollut aina olemassa, mutta joiden ongelmat ovat kasvaneet ja otteet rankentuneet. Välillä tuntuukin, ettei millään ole mitään väliä: jopa poliisin puhutteluun saatetaan suhtautua ylimielisesti ja kuvata viikonloppuna partioauton takapenkille joutuminen ylpeänä nettiin.

Ääriesimerkit ovat pienemmilläkin paikkakunnilla yhä tavallisempia.

Nuoret ovat videotuomaroineet Alppilan koulussa kuvatun materiaalin ja olleet lähes yksimielisiä siitä, että opettaja sai tehdä niin kuin teki. Keskustelu aiheesta on ollut oppitunneilla asiallista ja hyvää, ja nykyistä kovempi kurinpito koetaan jopa tarpeellisena. Lapset ovat lakipykälistä tietämättöminä sitä mieltä, että opettajan pitää saada katsoa tarvittaessa oppilaan reppuun tai poistaa häiriköivä oppilas vaikka niskasta kiinni pitäen ulos. Oppilaat kokevat myös oikeudenmukaisena sen, että jos sotkee tahallaan paikkoja, on velvollinen siivoamaan jälkensä. Tätäkään ei lain puitteissa sallita: työrangaistusta ei koulussa tunneta. Moni alapääaiheinen kuva tai sana saattaisi jäädä mustalla tussilla piirtämättä, jos sen joutuisi itse hiomaan pois.

Herlevi peräsi opettajille vastuun hoitamiseksi valtuuksia, joita sääntöjen valvominen edellyttää. Tällä hetkellä nopeissa tilanteissa mennäänkin riskillä ja vaiston varassa: vaikka itseään suojellakseen olisi  parempi olla syöksymättä keskelle välituntitappelua, ettei tule itsekin saaneeksi osumaa tai joutuneeksi oikeuteen, sitä tekee, mitä aikuisena näkee parhaaksi. Mitä ihmisenä näkee parhaaksi. Kun kiskoo raivopäistä oppilasta toisen kimpusta ja estää sillä mahdollisesti isonkin vahingon, voi kuitenkin saada palkkioksi uhkaavat syytöshuudot oppilaalta: "Sä menit ja rikoit mun repun olkahihnan! Sä niin korvaat tän! Mä vaadin sua korvaamaan tän!"

Yleensä opettaja yrittää kuitenkin tehdä oikein. Yleensä yritetään yksinkertaisesti estää konfliktia paisumasta isommaksi, lopettaa tappelu, suojella heikompaa tai taata useamman oppilaan oikeuden turvalliseen oppimisympäristöön. Ei ole kuitenkaan ennen kuulumatonta, että myös opettajan turvallista työympäristöä loukataan: välillä voi saada lentävästä kengästä tai repusta päähänsä tai tulla kävellyksi  tahallaan päin. Mitäs osui reitille.

Lapset ovat hyviä käyttämään valtaansa koulussa niin tahtoessaan, sillä nykymaailma on täynnä minun oikeuksiani. Velvollisuudet ovat monesti sivuseikka. Kirjallisuus kuvastaa aikaansa, sanotaan. Alppilakin kuvastaa.

Kartalla

Silloin, kun minä olin nuori, laukattiin luokkaretkillä ulkomaita myöten. Yläasteemme vakiokohde oli naapuri-Tukholma, mutta taisivat jotkut ahkerimmat rahankerääjät käydä puhumassa englantiakin. Siihen maailman aikaan luokkaretkien toteutumiseksi ei tarvinnut pitää myyjäisiä ihan joka viikonloppu, ei edes toinen, sillä kausi oli nouseva ja opettajainhuoneessa myytävät kuivakakut tekivät kauppansa. Mikään ei ole kuitenkaan enää kuin ennen, eivät edes nuoret tai opettajat. Nykyisin retkeilläänkin  useimmin kotimaahan ja tyrkytetään sukulaisille bambusukkia, muutama reipas rekallinen vessapaperia, lootakaupalla Isoisän hampaisiin tarttuvia kolakaramellejä ja muorin pikkuleipiä. Kalliita ovat ja pahoja. Kahta ensin mainittua en ole maistanut.

Viime viikolla minäkin pääsin pitkästä aikaa opintoretkelle. Suuntasimme oppilaiden toivomuksesta  Helsinkiin asti, ja se oli huulikiillon arvoinen paikka. Muistinkin tapakasvattaa bussissa takanani istuvia tyttöjä: isoolle kirkoolle on syytä panna aina vähän juhlavampaa ylle, kammata kerrankin hiukset ja sipaista tuoksua korvan taakse, jotta navetanhaju peittyy. Kaikista tärkeintä on silti esittää, että tietää, minne on menossa. Ellei tiedä, voi aina pysähtyä sitomaan kengännauhoja ja katsoa salaa periskoopilla, missäpäin on eduskuntatalo tai eniten valokylttejä - kunhan ei pysähdy lähellekään minkäänlaisia raiteita, sillä ratikanperkeleet ne tulevat hyvin herkästi ja tappavat.

Jaoin kaikesta tärkeästä etukäteiskoulutuksesta huolimatta retkeläisille ihan vain varmuuden vuoksi kartat. Nuoret  häpesivät siihen selventämiäni maamerkkejä ja tunkivat lappuset laukkuihinsa piiloon. Ensimmäisen nöyrtyi kuitenkin jo 50 metrin päässä Sanomatalon kulmalla ja kaivoi karttansa esiin. Maalaiset olivat tulleet kaupunkiin. Niitä me olimme ja olemme. Minäkin kaikkine huulikiiltoineni, vaikka olen Stockmannin kanta-asiakas netissä melkein joka viikko ja äskenkin laitoin vesitrampoliinin ennakkotilaukseen.

Retki pääkaupunkiseudulle virkisti kovasti. Sivistyimme suuresti Fazerilla, ja ehkä eräät meistä hieman ylensöivät ilmaista suklaatakin, mutta en minä. Tutustuimme myös Heurekan kehonäyttelyyn ja katsoimme perinteisen rottakoripallo-ottelun, shoppailimme ja söimme bussissa sipsejä. Olin hyvin ylpeä nuoristamme, kun heille tahdottiin antaa ylistävää palautetta keskittymisestä ja käyttäytymisestä.

Kyllä meidän nuoremme ovat hienosti kartalla.

Tule sellaisena kuin olet?

Luokkani ovessa on kaksi minusta otettua koulukuvaa ja teksti "Täällä vartioin minä." Oppilaat kysyvät säännöllisin väliajoin, minkä ikäinen olen, ja siihen on tietysti vain yksi vastaus. Voitte lukea sen oikealta sivupalkista. Erään kerran joku luokan priimusoppilas ja matikkanero tosin hoksasi hienosti, että koska olin edellisenä lukuvuonna ollut 25-vuotias, olisin seuraavana luonnollisesti 26. Koska oli hänen onnenpäivänsä, annoin periksi, vaikka se tekikin kipeää. 

Kipeää teki myös toissakeväänä, kun tulin aamulla takaovesta kouluun ja nousin muutaman portaan pääkäytävälle. Minulla oli ollut jo pari vuotta tummanruskeat hiukset, eivätkä monet oppilaat osanneet kuvitellakaan, ettei se ole luonnollinen hiustenvärini. Olin ollut rohkea ja mennyt kevättä kohti, astunut kampaajalle ja pyytänyt lähestymään vaaleuttani kunnioittavasti mutta nopeasti.  Sain kauniit raidat, ja olin kovin tyytyväinen keventyneeseen ilmeeseen ja hyvänkokoiseen harppaukseen kohti lopullista totuutta. Ei miellyttänyt kuitenkaan kaikkia, ei. Ensimmäinen oppilas, joka minut näki, latasi täyslaidallisen. Sylki suorastaan sinkoili hänen suustaan pitkin tiiliseinää ja valui paksuina kuolavanoina lattialle. Ihan totta, kyllä te pystytte kuvittelemaan. "Ei nyt kyllä sovi yhtään", tuumasi tyttö. "Anteeksi vain, mutta on kyllä ruma!" 

Keskustelimme sinä päivänä kovasti aiheesta Pohjalainen suoruus - hyve vai pahe?

Joitakin viikkoja sitten meille Mettäperän opettajille pidettiin hyvin mielenkiintoinen luento, joka käsitteli opettajien pukeutumista. Luentoa piti lehdistössäkin kohutun Katsojana ja katsottuna - opettajan kontrolloitu ulkoasu -väitöskirjansa pohjalta FT Marjo Kamila, ja olipahan vain mielenkiintoista kuultavaa. Opettajan ulkonäköa ja pukeutumista arvostelevatkin paitsi oppilaat, myös kollegat. Maripaita viestii tietyntyyppistä opettajuutta, jossain täytyy edelleen hameen olla tietyn mittainen - eli mahdollisimman pitkä. Eräässä koulussa naisopettajat eivät uskaltaneet pukeutua farkkuihin, kun rehtorin mielestä heidän takapuolensa eivät sitä kestäneet. Esimerkkejä ja tutkimustuloksia olisi ollut mukava kuunnella vaikka kuinka kauan, ja oli todella mielenkiintoista peilata niihin omia kokemuksia niin oppilas- kuin opettaja-ajoiltakin.

Kyllä minä muistan, että ruotsinopettajalla oli aina mustikansininen neulehame ja -paita, ellei ollut vaihtoviikko ja yllä monivärinen neuleasu. Kyllä minä muistan, että historianopettaja pukeutui lähinnä harmaaseen. Kyllä minä muistan, että vanhahkolla englanninopettajalla oli oudon teräväkuppiset rintaliivit. Kiehtovat, olisivat pojat luonnehtineet, jos olisivat punoitukseltaan pystyneet. Sillä tunnilla he olivat aina hiljaa.

Oppilaat seuraavat opettajaa silmä kovana tai puoliummessa noin 45 minuuttia kerrallaan. Tarkkanäköisin on ollut nuori tyttö, joka huomautti kesken tunnin, että pienen nappikorvakoruni lukko oli korvanlehden takana sen verran löysällä, että minun pitäisi napsaista se paremmin kiinni. Kiitin. Mutta kyllä minä muistan senkin, miten koulun liikuntailtapäivänä olin erehtynyt laittamaan nuorison suosiman merkin tuulihousuhenkisen ratkaisun ylleni. Sain välittömästi palautetta. Olin astunut reviirille. Olin silloin 25.

Vain punakynää paperilla

Kuvan kynä on punainen, mutta koska sen värisistä merkinnöistä voi jäädä oppilaalle traumoja, lohdutan Staedtlerin Stick 430 M documentin olevan vain kuvausrekvisiittaa. Kyllä minäkin nimittäin muistan, millaisia merkintöjä oma äidinkielenopettajani konseptipaperille kirjoitti. Parhaimmin sen, että ei saa oksentaa, vaan pitää antaa ylen. En unohda sitä viisasta neuvoa koskaan. Muistan myös ihan aiheellisen huomautuksen siitä, että ensimmäisen konsun jälkeen voisin olla jo pikku hiljaa perillä leirillä. Se tulisi kuitenkin olemaan viikon mittainen.

Piileekö punakynätraumassa totuus? Montako mielipahaa on vääränvärinen kynä aiheuttanut? Onko kirjoitelman loppuun paljon parempi kirjoittaa sinisellä kuulakärkikynällä, että olipa huono tällä kertaa ja tähänkin meni opettajan elämästä yksi puolituntinen, vaikka muutakin hommaa olisi. 

Muistatteko te, mitä opettaja on teille kirjoitelmaan tai kokeeseen kommentoinut? Puratteko traumojanne vieläkin?