Mikä puhelin opettajallasi oli?

Ostin viikonloppuna uuden puhelimen - ja koska olen nainen ja sen arvoinen, mies saa hoitaa kaikki siihen liittyvät muodollisuudet. En todellakaan tiedä, miten saan siirrettyä kaikki elintärkeät tiedot vanhasta kännykästä uuteen, enkä todellakaan muista puhelinnumeroita ulkoa, jos ne sattuisivat tässä siirto-operaatiossa jostain syystä vaikka katoamaan.

Paitsi että samanniminen ystäväni, kotinumerosi oli kolmekymmentä vuotta sitten 20713.

Vaikka olen siis kohtuullisen nuori ja kokematon, tiedän, että kauheasti on tapahtunut puhelinlanka-asioissa kehitystä. Kuten nyt vaikka se, ettei niitä enää ole. Ensimmäinen pöytäpuhelimemme oli kermanvärinen. (Ruma, arvioisin näin nykynäkökulmasta.) Joillakin oli vihreä, joillakin viininpunainen, mutta kauheasti ei kateusfaktoria päässyt minkään vaihtoehdon kohdalla kehittymään.

Toisaalta keittiömme lattiakin oli ajan mukaisesti ja trendien aallonharjalla tummanruskea-oranssi ja vessamme kalusteet lämpimän sinapinkeltaisia, joten siihen nähden homma pelitti ihan hyvin. 

Sitten tulivat näppäinpuhelimet. Olisiko paljon hienompaa voinut ollakaan? Voi jee sitä painelun tuomaa ylpeyttä.

Kun joku sitten ilmoitti kerran koulussa uudesta Ihmeestä, olimme ensin epäuskoisia ja sitten kateellisia: heidän vasta hankitussa puhelimessaan oli muka digitaalinäyttö ja siitä näkyi, kuka soittaa. Ajatella! Se oli sen luokan juttu, että poljimme pyörällä (Helkama) moista katsomaan. Ja totta se oli! Jokainen meistä sanoi sinä iltana kotona, että kotiin täytyy hankkia uusi puhelin, kun kaikilla muillakin on digitaalinäyttöinen ja sellaisen suorastaan tarvitsee. 

Noista ajoista ei sitten ollutkaan enää pitkä matka juppien ensimmäisiin kännyköihin (Jussi, olimme niin kateellisia!), puhelukortteihin (nykynuoret eivät enää edes tiedä, mikä on puhelinkoppi...), Nokian ja Erikssonin taisteluun (...Erikssonista puhumattakaan), tekstiviesteihin, simpukoihin, taittokansiin, värikuoriin (Nokia 5110!), ulkoisten antennien poistumiseen, automaattiseen tekstinsyöttöön, kosketusnäyttöihin, kameroihin, Internetiin ja sen myötä kaikkeen. 

Tajusin juuri, että ensimmäisestä kännykästäni on kulunut pian 20 vuotta. Ei voi olla. En ole vielä edes itse täyttänyt kahtakymmentä. Laskin siis väärin. 

Tässä Mobira Citymanissani ei ollut vielä matopeliä.

Puhelin on nykynuorisolle statusarvo, joten oppilaan silmissä opettajakin on sitä pätevämpi, mitä uudempi ja parempi kännykkä hänellä on. Kun koulu syksyllä alkoi, oli seitsemäsluokkalaisten poikien vakiokysymys se, millainen puhelin minulla on. Koska se ei ollut enää ihan viimeisintä huutoa, vaikka kolme vuotta sitten olikin, laski innostus ennen kuin se ehti alkaakaan. Eräs opettaja kertoi arvostuksensa nousseen välittömästi, kun hän hankki etulinjassa uuden Lumian. Tottahan sitä ymmärtää paremmin nuoria, kun on oikeanlainen kännykkä ja osaa tehdä sillä muutakin kuin soittaa. Eräs opettaja olikin kerran menettänyt kaikki uskottavuuspisteensä, kun oli tullut puhe kännykällä pelattavista peleistä. Hän oli ylpeänä kertonut pelaavansa itsekin välillä puhelimellaan. Järkytys oli ollut suuri, kun hän oli esitellyt matopelin idean.

Sääliksi käy nykynuoria. Entisaikana elämä oli paljon helpompaa: ei tullut mieleenkään kysyä opettajalta, millainen lankapuhelin hänellä oli. Tai puhelinpöytä, joka sekin on jo taakse jäänyttä elämää. Ainoa, millä muistan olleen väliä, olivat sijaisopettajan kauniit silmämeikit. Luomilla oli runsaahkosti vaaleansinistä ja -punaista, mitä tyttöjen kanssa tunnin jälkeen joukolla ihastelimme. Siinä oli kuulkaa niin trendikäs sijainen, että jos kännykkä olisi ollut jo keksitty, hänellä olisi ollut iPhone. Kullanvärinen.

Ostetaan 77 niittipyssyä

Minulla on ehdotus kaikille maailman kopiokoneenkasaajille ja insinööreille: Olisiko mitenkään mahdollista, että kone jotenkin varastoisi sisäänsä esimerkiksi niittejä jotain kaksi miljoonaa kappaletta? Tai että jos tarvitsee jotain varaosaa, niitä löytyy ihan Suomesta eikä jostain Saksasta tai Taiwanista, missä joku kiinalaishindu pistää osan pakettiin ja vie sen skootterilla ilman kypärää laivanlastaajalle. Sieltä varaosa sitten lähtee lipumaan vesitse kohti Mettäperän yläkoulua ja kolmen viikon matkanteon jälkeen laiva uppoaa keskelle Tyyntämerta. Voi tulla myös merirosvoja, ja niin on niittipaketti taas viety ja kopiokonehuone täynnä hiuksiaan repiviä maisterisihmisiä. Jos jostain syystä vahingossa käy niin onnellisesti, että laiva purjehtii kuuden viikon matkan Helsingin satamaan uppoamatta pohjaan, astuu kehiin Suomen postilaitos ja hukkaa kirjeen jonnekin perämetsikköön. Eli jonnekin tänne lähelle, mutta se ei paljon lohduta. Siinä sitä sitten kopioidaan yksittäisarkkeja ja nidotaan viisisataa paperia ihan omin pikku kätösin siistiksi koenipuiksi. Jaa, eipä mennytkään kaikki oikeinpäin eikä kaksipuolisiksi, revitäänpä sitten koko pinkka, tehdään uusiksi kaikki ja viisitoista paperia jumissa luukkujen A, B, C ja D takana ja ain laulain työtäs tee. 

On se nyt nimittäin kumma, että jos ihminen tulee kaksi tuntia ennen töiden alkua kouluun ihan vain hyvää hyvyyttään ja etukäteen tekemään hommia, niin jokin Xeroxin-perkele alkaa kukkoilla ja huutaa vikakoodia yksi toisensa perään. Milloin on paperi jumissa ja lopussa yhtä aikaa, originaalia ei tunnisteta ja ne niitinpirut pitää edelleen tilata jostain. Mieluusti oikeankokoisina, sillä sekin on sangen ikävää, että Kaukoidästä viikkotolkulla odotetut niitit eivät käykään, kun koko on, kappas, millin väärä. Onko pakko laittaa niin samanlaisia tuotenumeroita, mitä? Ja sanon minä vaan senkin, että kyllä pitää oleman koulussa varasto, joka on täynnä varaosia ja täydennyssarjoja, vähän niin kuin liikuntavarastossa on iso kopallinen palloja tai pino vanhalta hieltä haisevia jumppapatjoja.

Ei ole ihmistä tarkoitettu käsin niittaamaan. Tai jos, niin siihen pitää olla pyssy.

Niittipyssy olisikin aika monikäyttöinen vehjes. Olen jo pitkään yrittänyt ehdottaa opettajille koulukäyttöön etälamauttimia, ja vaikka moni kollega on ottanut idean oikein riemastuneesti vastaan, ei johtoporras ole jostain syystä tehnyt asialle vielä mitään. Niittipyssy olisi todennäköisesti sähköiskulamautinta paljon edullisempi vaihtoehto, joten se saattaisi mennä helpommin ensi vuoden budjettiriihessä läpi. Pitää heti huomenna kertoa rehtorille ilouutinen! Onneksi ei suin päin rynnätty hankkimaan tuhannen euron etälamauttimia, sillä niittipyssyjä saa samalla tonnilla melkein seitsemänkymmentäseitsemän kappaletta. Meillä se tarkoittaa, että jokaiselle opettajalle kaksi: molempiin käsiin, kotiin ja kouluun, luokkaan ja välitunnille. Varmasti kannattaa vielä tinkiä kaupan päälle pari lisää, jotta yksi olisi vakiona jälki-istuntovalvonnassa ja toinen vaikkapa ruokailussa. Niitataan sitten niskuroiva oppilas ruokapöytään tai maitoautomaattiin kiinni, jos paikka jää sotkuiseksi, eikä siivoushaluja meinaa löytyä.

En minä mikään vihamielinen ole, en sentään. Pääsiäislomaa vailla vain.

Kurkipotkua kylkeen

Olen hyvin korkeasti koulutettu ja parhaina päivinä jopa älykäs, mutta muutamaa asiaa en ihan pysty itse selvittämään. Pitkien, vaaleana tuulessa hulmuavien hiusteni takut selvitän kyllä vaikka repimällä, ja konflikteja minulla ei rauhaa rakastavana ole koskaan ollutkaan, mutta teknisten laitteiden edessä antaudun ja huudan apuun miehistä voimaa. Mielestäni stereotypioita vastaan on turha taistella. Nainen tekee ruokaa ja mies vaikka poraa seinää, ellei muuta keksi.

Tässä eräänä päivänä kävi niin ikävästi, että paistellessani pannulla lajitoveriani pekonia huomasin, ettei vielä edes neljävuotispäiväänsä nähneestä liesituulettimesta kuulunut enää ollenkaan hurinaa, ja olipa valokin siinä samalla sammunut. Painelin varmuuden vuoksi nappuloita useampaan kertaan, hennon kevyesti ja kiroamatta tietenkin, mutta niin se vain pian leijui taloon paistuvan läskin sakea tuoksu. Aika samanlainen, mikä minua yleensä ympäröi aurinkoa ottaessa, havaitsin. Jos tapahtumasta jotain hyvää hakee, niin pekoninkäry kyllä peitti näppärästi kainalohien, mutta koska liesituuletin on hankintana suhteellisen kallis, asia alkoi tietenkin harmittaa.

Kun laite menee epäkuntoon, on suoritettava ensimmäiseksi aina yksinkertainen toimenpide. Se on potku kylkeen. Tässä tapauksessa jouduin kuitenkin toteamaan ilmavan pikku kurkipotkun hankalaksi, vaikka varsin notkea olenkin. Saan esimerkiksi kädet polviin aika helposti. Minulla oli siis ongelma. Toki olisin voinut iskeä liesituuletinta napakasti nyrkillä, mutta mitäs sitten, jos se olisi tipahtanut iskun voimasta alas? Olen nimittäin paitsi notkea, myös luonnostani voimakas. Pahin mahdollinen vihakatseenikaan ei auttanut,  joten ymmärsin, että tarvitaan apuvoimia. Niitä pitää aina olla naisella puhelimen pikavalinnoissa: isää, aviopuolisoa, seurustelukumppania, naapurinsetää ja luottosähkömiestä. Kun jollekin heistä soittaa, on oma osuus hoidettu ja voi keskittyä olennaiseen, kuten vaikkapa lattialistojen pyyhkimiseen.

Liesituuletin tulikin korjatuksi tänä aamuna jo ennen kahdeksaa, kun pelastajasähkömies tuli apuun sankarinviitta kahdenkymmenen asteen pakkasessa maata viistäen. Hän kiipesi jakkaralle, puhutteli liesituuletinta ensin ankarasti, irrotti sitten pari osaa, vilautteli piipittävää mittaria ja tadaa - valkeus ja hurina tulivat. Me katsoimme, että näin oli hyvä.

(Sähkömiehen homma on kyllä tosi leppoisaa puuhaa. Ei tarvitse välittää kuin siitä, ettei saa esimerkiksi sähköiskua ja kuole. Toista se on vaikka opettajan hommissa, joissa voi helposti vaikkapa stressaantua, mikä on henkisesti tosi rankkaa.)

Vaikka oikeastaan olen itsekin aika taitava koneiden kanssa. Saavuttuani liesituuletinepisodin jälkeen onnellisena kouluun kuulin nimeäni kutsuttavan. Kollega tuli nolona tunnustamaan, että oli rikkonut tietokoneeni näytönohjaimen. Kysyin, mikä se on. Lisäksi hän oli huomautti, että oli huomannut luokkani loisteputkivaloputkien räpsyttelevän ikävästi. Ei hätää, vakuutin, edetään vaan toimintasuunnitelman mukaan: Ensin tietokoneelle pieni, mutta käskevä töytäisy. Sitten virrat pois ja uudelleenkäynnistys. Odottelua. Ei toimi. Pieni kiukkuinen lisäläpsäisy, ja tadaa, kone päästeli jo tuttuja merkkiääniä. Meikäläinen on nero.

Seuraava asia olikin etsiä puhelimen pikavalinnasta talonmiehen numero, jotta hän tulisi vähän säätämään lamppuja tai mitä niille nyt pitää tehdä. Niin helppoa se naiset voi olla. Jos tietokone ei olisi lähtenyt käyntiin harkittujen toimenpiteideni jälkeen, olisin käynyt sanomassa rehtorille, että ostaa uuden.

Salainen sivuhistoria

Tajusin tänään, että jos joku skandaalinhakuinen tietomurtautuja tunkeutuisi luokkani sähköiseen tietojärjestelmään (kuulostaa hyvältä, minulla on siis läppäri pöydällä) ja vakoilisi koneeni liikennettä, hän raapisi päätään varmasti hyvin epäuskoisena tai päästäisi röhönaurut. Tiedoksenne kuitenkin heti ensimmäisenä saatettakoon, että sivut, joille olen netissä päätynyt, ovat suhteellisen säädyllisiä. No, yksi on homoaiheinen. Sille tupsahdin vahingossa, kun etsin ysiluokkalaisille keskustelun pohjaksi vaalimateriaalia. Jos joku kuitenkin pääsisi näkemään ainoastaan sanat, joita olen päivän mittaan hakukoneeseen syöttänyt, hän ei ehkä ymmärtäisi, mitä teen työkseni. Tai minua ylipäätään. Potkut, puhuttelu tai työterveys ainakin uhkaisivat samantien. Antakaa minun siis selittää. Nyt on puolustuspuheenvuoron aika.

Tässä lista hakusanoista selityksineen. Huomaatte vain ja ainoastaan, miten omistautunut olen työlleni opettaa kielioppia.

Kotka ääntely
Mitä itse muka vastaisit oppilaalle, jota nyt kerta kaikkiaan askarruttaa suuresti, mitä kotka sanoo? Raakkuuko se, mitä? Olisitko muka tiennyt, että "erityisesti pesän lähellä tavallisin ääni on kimeä ja kaklattava kovien äänten sarja, kli kli kli kli..." Olen sitä mieltä, että oppilaan hätään on reagoitava ja hänen tiedonnälkänsä tyydytettävä. Tämä selvitys suoritettiin heti aamutunnilla ja liittyi Bjørn Bjørnsonin novelliin, ettette luule minun heti ensimmäisellä tunnilla lipeävän tarkasti laaditusta tuntisuunnitelmastani. Ja kokeilkaapa sitä paitsi lausua kirjailijan nimi.

Palomies varuste trampoliini nimitys
Puhuimme onnettomuuksista ja juutuimme miettimään, mikä on sen kankaan nimi, jolle parvekkeelta tai pilvenpiirtäjän katolta hypätään ja jolla palokunta ottaa hyppääjän kiinni. Ei löytynyt nopeaa infoa noilla hakusanoilla, joten päätimme nimittää sitä vain pelastusmatoksi. Olimme oikein tyytyväisiä termiin, joten asia ratkesi mukavasti.

Sitä minä vaan ihmettelen, että eikö siitä kimpoa takaisin sinne parvekkeelleen tai lyö päätään sen alareunaan sitä ennen? Aika vaarallista touhua. En hyppäisi, saisivat tulla hakemaan.

Lammas paino
Kirjoitusharjoituksen juonenkäänteeseen liittyen tarvitsimme ehdottomasti tiedon siitä, paljonko aikuinen lammas painaa. Harmi, että suurin osa hakutuloksista viittasi lihatiskille paloitellun pääsiäislampaan kilohintaan. Päättelimme kuitenkin lahjakkaina lampaan painon muutamasta eri tietolähteestä. Se meni varmasti aika lailla oikein. Kerroin myös, että lampaat ovat herkkiä hukkumaan. Lapsoset saivat arvailla, miksi.

Kongo matkustuskielto
Oppilaat suunnittelivat luokkaretkeä jonnekin kauas ja päätyivät haluamaan Kongoon. Valaisin heitä maan suhteellisen vaarallisista matkustusoloista, joista olin onneksi osittain tietoinen ennen Googleakin. Minulla on runsaasti yleissivistystä. Olen lukenut Ilkka Remeksen kirjan, jossa mennään pitkin Kongon kaivoksia ja pelastetaan maailma täpärältä tuhoutumiselta.

Munamies levy
Tarkistin, onko se todellakin myynyt kultaa. Järkyttävää kyllä, kyllä.

LSD
Kunnon koulupäivään kuuluvat  myös huumeet ja sen sellaiset nautintoaineet. Luin oppilaille tositapahtumiin perustuvaa Nancy-kirjaa, ja tarkistimme välillä vähän tietouttamme huumepolitiikan suhteen. Oppilaat kuuntelivat pupillit laajentuneina.

Skitsofrenia oireet
Minulla on varmaan niitä. No ei ole, olen ihan selväpäinen ainakin keskellä viikkoa. Samaisen Nancyn ongelmiin liittyi mielenterveysdiagnoosi, josta kerroin faktoja oppilaille. Ääni käski minua tekemään niin. Minusta tuntui, että olin Hans ja että oppilaat hyökkäävät kimppuuni ja että ikkunasta paistaa lämmin aurinko. Siinä vaiheessa ymmärsin, että ei ole totta.

Katsokaahan vain, mitä oma hakusanaluettelonne teistä kertoo. Yhtä kummallisia olette kuin minäkin, se on varmaa.

Entten tentten

Tuntuuko sinusta joskus, että päätöksenteko on vaikeaa? Ai, useinkin? Ei se mitään, et varmasti ole ainoa. Minulla ei tietenkään ole (kovin usein) vastaavia ongelmia, sillä olen jämpti ja minulla on nopea reaktiokyky. Liikuntatunnillakin lähdin aikoinani satasen telineistä niin räjähtävästi, että vedin reippaassa etukenossa ensimmäiset neljäkymmentä metriä. Mutta en kaatunut. Ja koska olen nopea päättämään tärkeitä asioita enkä yleensä muuta mieltäni, ei blogipohjan päivittämiseenkään vaadittu kuin kolmetoista erilaista versiota. Kuvapohjista muisti- ja ruutuvihkot sekä kääröllä olevat permanentit olivat ilmiselvästi lähellä sydäntäni, joten tällainen tästä nyt sitten tuli, hieno ja dramaattinen. Värimaailma ei tosin välttämättä kuvasta ollenkaan herkkää puoltani, mikä on ikävää. Olen oikeasti kaino, ujo ja taustakoivuainesta.

Kerran olin kyllä joulunäytelmässä tonttu ja toisen kerran 70-vuotias mummo. Lahjakkuudet huomataan varhain.

Päätöksentekovaikeudet vaikuttavat elämään(ne) joka ikinen päivä. Aamulla pitää esimerkiksi ratkaista, mitä laittaa ylleen. Aivan turha tulla sieltä terävänä ohjeistamaan, että vaatteet kannattaa laittaa jo illalla valmiiksi, ettei siihen aamulla tuhraannu kallisarvoista aikaa: sanokaapa vain, miten voi ihminen muka illalla tietää, millainen hormonitaso, -tasottomuus tai nyt vaikkapa biorytmi seuraavana päivänä on? Pinkki ja musta paita ovat kuulkaa aivan eri asioita, samoin se, tajuaako heti noustessa olevan kyseessä läskipäivä. Silloin on aivan sama, mitä on pinkassa valmiina, sillä mikään vaatteista ei yksinkertaisesti vain sovi, ja päivä on pilalla ennen kuin ehti oikein alkaakaan. Luulenkin, että elämäntapaoppaiden kirjoittajat ovat hihhuleita, joille vyönreiät onnellisuuden määrittelijöinä ovat vieras käsite ja vaatteeksikin kelpaa sama säkki viisi päivää peräkkäin. Helppohan sellainen on kasasta ottaa ja niellä sitten aamiaiseksi seiväs.

Todellinen ihminen hosuu, vaihtaa paidan ainakin kaksi kertaa ja kengät kolmesti, menee joka jumalan kerta väärään kassajonoon, päättää aloittaa laihduttamisen maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja heti viikonlopun jälkeen. Todellinen ihminen arpoo ja vatvoo ja kaiken häilymisensä seurauksena tekee kuitenkin väärän päätöksen: omassa jonossa on poikkeuksetta kolikot hihnalle kippaava muori, lottoava muori, omat ja ystäviensä vaivat selostava muori ja vielä se pahin eli etuileva muori. (Muoriso on melko aktiivista nykyään. Menisivät perkele bingoon.) Todellinen ihminen myös huomaa, että vaikka jotain asiaa viikkotolkulla vatvoisi, lopulta ensimmäisenä ajatuksissa ollut vaihtoehto on sittenkin paras.

Oikeasti ja ihan totta puhuen ei se aina helppoa ole minullakaan. Tänäänkin menin töihin kolme kertaa, sillä en osannut millään päättää, olisinko enemmän hyödyksi siellä vai kotona. Illaksi päädyin näemmä kotiin, hyvä.

Olen itse asiassa varma, etten vielä vanhuksenakaan ole hyvä päättämään asioita. Ja onhan sitä silloinkin kaikenlaista tärkeää, kuten että keinuuko kiikkustuolilla eteen- vai taaksepäin.

Kaukosäädinhelvetti

Laskin, että meillä on 16 erilaista kaukosäädintä. En ole tosin varma, onko mies piilottanut niitä jonnekin vielä lisää. Tyypillä on vähän taipumuksia piilotteluun: tällä hetkellä hänellä on sipsipusseja autotallissa, ja kerran hän luuli olevansa hyvinkin ovela kätkettyään lakupussin pakastimeen. Söin sen.

Suurin osa kaukosäätimistämme kuuluu televisioon tai televisiontyyppiseen laitteeseen (vrt. feta ja kreikkalaistyyppinen salaattijuusto), mutta pystyyhän niillä ohjaamaan myös esimerkiksi sälekaihtimia. On hirvittävän raskasta kävellä pari metriä ikkunan luo, kyllähän sen ymmärtää.

Sen sijaan en ole koskaan ymmärtänyt, mistä miehillä piisaa virtaa, energiaa ja kiinnostusta paitsi kaukosäätimiä, niin myös muita teknisiä vimpaimia kohtaan. Jos minun eteeni lyödään säkillinen johtoja, ymmärrän niistä sen, että en ymmärrä niistä mitään. Osaan pistää imurin seinään ja sähkövatkaimenkin kanssa pärjään, mutta heti, kun tulee puhe liittimistä ja kaapeleista (huomaa sangen kehittynyt tekninen sanavarastoni), pakenen ulkomaille. Voin käsi sydämellä ja täysin häpeämättä tunnustaa, että en tiedä, mikä on esimerkiksi SCART-johto tai USB-liitin. Prinsessojen ei yksinkertaisesti tarvitse, ja oikeasti sen kermankin vatkaa palvelusväki. Ongelma on vain siinä, etteivät miehet voi tajuta, mikä johtohässäköissä, eri laitteiden kytkemisessä toisiinsa ja kaukosäätimien ristiin siittämisissä on niin vaikeaa. Mutta kysykääpä vain heiltä, mitä eroa on korallilla, lohenpunaisella, persikalla ja hennon oranssilla! Siinä näkevät. Kukin pysyköön tontillaan.

Täytyy silti myöntää, että välillä on aivan hirveän kivaa, kun jokaiseen vimpaimeen on oma kaukosäädin. (Kun sitä on ensin mahdollisesti oppinut käyttämään.) Keittiössä voi vaikka viihdyttää itseään laittamalla riviin kahvinkeittimen, sauvasekoittimen ja leivinpaahtimen ja pitää juoksukisat. Voi rakentaa vaikka radan ja seurata, vetääkö leivänpaahdin kurvissa kaikkien ohi. Ne ovat yllättävän nopeita, kun on ensin tyhjännyt aluslautaselta vuoden leivänmurut.

Oikeastaan kaukosäätimiä voisi keksiä vielä moneenkin tarkoitukseen: esimerkiksi lapsia olisi välillä varsin kätevä pysäyttää pause-napilla tai teinipahikset kelata suoraan fast forwardina kyliltä kotiinsa hillumaan. Itsensä voisi joskus ohjata hoitoon.