maanantai 31. lokakuuta 2011

Kala ui haita pakoon ja muita lainalaisuuksia

Viisivuotias poikani oli vähän aikaa sitten neuvolassa vuosikäynnillä. Tuossa iässä lapsi tapaa myös psykologin, joka teettää tällä erilaisia testejä niin motoriikkaan, hahmottamiseen kuin kielelliseenkin kehitykseen liittyen.

Eräässä tehtävässä lapsen pitää jatkaa lausetta siten, että virkkeestä tulee looginen. Ja jos et tiedä, kurja, mikä on lauseen ja virkkeen ero, kaiva se jostain selville nyt, juuri, samantien ja välittömästi. Testin virkkeet alkavat helpoista esimerkeistä, kuten "Matti on poika, Maija on          ." (Matti on poika, Maija on - - mummun nimi!) Monesti vastauksista tulee kuulemma hyvinkin hauskoja, kun joko mielikuvitus lentää tai haetaan jännittävässä tilanteessa vähän vaikeampia ratkaisuja kuin tarvitsisikaan. Minunkin viisivuotiaani erottui massasta, sillä hän ei tyytynyt tylsiin vastauksiin: "Lintu lentää taivaalla, kala ui         " vääntyi muotoon Lintu lentää taivaalla, kala ui haita pakoon.

Lapseni on nero. Uihan se, useinkin. Kyllä minäkin uisin ja lujaa.

Kun kysyin samaa pari vuotta vanhemmalta pojaltani, hän mietti pari sekuntia ja vastasi: "Lintu lentää taivaalla, kala ui alhaalla." Aha. Hmm. Kun tiedustelin, tarkoittiko hän kenties vettä tai vaikkapa järveä, ihmetteli poika suuresti sellaisia vaihtoehtoja. "Mutta eiväthän ne rimmaa", sanoi hän.

Lapseni ovat neroja. Äitiinsä tulleet.

Pitääkö sitä muka aina jaksaa olla johdonmukainen? Tänäänkin olisi pitänyt loogisesti uuden viikon kunniaksi aloittaa laihdutuskuuri (hoh hoijaa, taas se paatos alkaa), mutta jospa joskus olisikin luova ja viis veisaisi säännönmukaisuuksista ja pistelisi aamupalaksi pitsaa. Tai jos heittäytyisi ja menisi vaikka saunaan, ottaisi kaljan, söisi sen jälkeen rullakepangin ja soittaisi töihin, etteivät housunnapit mene kiinni, en voi tulla. Silloin voisi ajatella olevansa luova heittäytyjä. Tai laiska ja kapinallinen, miten sen nyt ottaa. Mutta ei, ei pysty. Ylös vaan tuntia liian aikaisin talviajan kunniaksi, kahvia kuppiin ja kalsarit jalkaan. Sitä paitsi loogisesti ottaen nyt olisivat jo talvirengaskelit, mutta aurinko se vain paistaa ja lämmittää. Ei sekään keneltäkään mitään kysele, vaikka lainalaisuuksien mukaan "Lunta sataa talvella, aurinko paistaa             ." Lunta sataa talvella, aurinko paistaa lättyjä.

Onhan se nyt sitä paitsi vähän päivästäkin kiinni, mitä psykologin papereihin milloinkin vastaisi. Tänään esimerkiksi näin:

Minä olen merenneito.
Tänään aion vihdoinkin viedä mankelin takuuhuoltoon.
Haluaisin heittää sen kaatopaikalle.
Tykkään itsestäni siitäkin huolimatta, että olen tankki.
Inhoan juoksemista, sillä siinä hengästyy.
Usein juoksen silti unissani tappajaa pakoon.
En koskaan pääse ajamaan unessa millään moottoriajoneuvolla lujaa, vaikka kuinka kaasutan, sillä siinä ei ole tehoja.
Mietin ensi viikonloppuna vainajia.
Viiden vuoden kuluttua olen jo kolmekymmentävuotias ja aikuistunut.



sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Parasta pukinkonttiin

Tässä hieman glögiä nautiskellessani (kyllä, on melkein joulu jo) haluan kertoa teille kaikille ja erityisesti miehille, miten upeita timantit ovat. Lahjat eivät joulupukin konttiin aivan itsestään kulkeudu, joten nyt korvat hörölle: ne pitää hakea vaimolle/tyttöystävälle/kumppanille kultasepänliikkeestä. Unohtakaa cd-levyt, kirjat ja tukisukkahousut, menkää korukauppaan. Ei yhtään haittaa, vaikka olisitte olleet edistyksellisiä tai hyvin koulutettuja ja käyneet siellä viime vuonnakin tai juuri syntymäpäiviä ennen. Kuulitteko, EI HAITTAA YHTÄÄN! Ja jos retkestä on kulunut enemmän kuin viisi vuotta, hävetkää silmät päästänne ja lähtekää matkaan nyt heti. Mitä kivikkoisempi tie, sen parempi. Olette sen ansainneet.

Lahjan ostaminen naiselle on äärettömän yksinkertaista ja helppoa, sillä koru käy lahjaksi aina. Miehen tulee kuitenkin valita koru itse, sillä lahjakortti ei ole osoitus muuta kuin epävarmuudesta, eikä nainen arvosta epävarmaa miestä. Mikä se sellainen laumanjohtaja on? Nainen tahtoo, että mies miettii, millainen koru naisen tyyliin sopisi. Oi sitä hellyyden määrää, jonka nainen kokee ajatellessaan miestään kaulakorutiskillä miettimässä, olisiko yksi, kaksi vai kolme timanttia sopiva määrä kimallusta. (Yksi iso, kiitos.) Jos nainen saa lahjakortin, hän toki ilahtuu, mutta on salaa hieman pettynyt siitä, ettei mies hoitanut yllätystä itse loppuun asti. Jos miehen valitsema koru onkin naisen mielestä ruma tai aivan vääränlainen, voi sen toki käydä kuittia vastaan vaihtamassa. Varmista tämä asia etukäteen.

Miehet ajattelevat jostain syystä usein siten, että nainen muka pärjää yhdellä sormuksella tai kaulakorulla. Erittäin väärin ja hätäisesti mietitty. Kun mies kerää LP-levyjä, ruuvimeisseleitä, oksasahoja, naisia, autoja tai ihan mitä vain, niin kyllä naisillakin pitää omat heikkoutensa olla. Ei sitä pitäisi olla vaikea tajuta. Luoja ei ole tarkoittanut, että naisen tulee samoja korvakoruja korvissaan viisi vuotta pitämän. Johan siinä tulee ihmiselle bakteeritulehduksia ja kaikenlaista vakavaa. Kuka haluaisi rakkaimmalleen tapahtuvan mitään  pahaa? Kannattaa huolehtia myös naisen mielenterveydestä, joka voi paljon paremmin, kun ympärillä säihkyy.

Ennen kauppaan lähtöä suosittelen miehille vielä seuraavan viiden vinkin opiskelemista. Ohjeita noudattaessanne olette rakastettuja lopun elämäänne. (Niskahieronta silloin tällöin ja silittely ohimennen parantaa asioita vieläkin enemmän.)

1) Ellet tiedä, pitääkö vaimo tai tyttöystävä enemmän valko- vai keltakullasta, tee hienovaraista kyselytutkimusta tai retki korurasialle. Ellei tyttöystävällä ole korurasiaa, hommaa sellainenkin ja muista täyttää sitä säännöllisin väliajoin. Muista, että koru käy lahjaksi ihan aina.

2) Hommaa keittiön pöydälle korukaupasta esitteitä. Nainen pitää kyllä varmasti huolen siitä, että joidenkin tuotteiden kohdalla on raksi tai että hän huokailee merkitsevästi tiettyjen sormusten kohdalla, osoittelee ehkä avoimesti sormellakin. Sen jälkeen on eteneminen helppoa.

3) Yksi pieni ja puhdas timantti on parempi kuin monta mitälietä, joissa on silmin havaittavia sulkeumia. Jos et ymmärrä kaupassa timanttien luokituksista mitään, epäile halpaa hintaa ja kysy tarkempia tietoja myyjältä. Jos timantissa näkyy paljain silmin mustaa, älä missään nimessä osta sellaista. Se on kuin valmiiksi naarmuuntunut auto tai vinoon poraava akkuporakone.

4) Koruja voi hankkia joskus muulloinkin kuin juhlapäivinä. Se on todellista yllättämistä ja rakkauden osoittamista. Ette uskokaan, monelleko ihmiselle nainen sinua sen jälkeen kehuu ja ylistää.

5) Luota korusarjoihin. Jos naisesi pitää jostain korusta paljon, tarkista, onko siihen saatavilla muita osia. Ekstrapisteet ja taivaspaikan saa siitä, että suunnittelee sarjan kultasepän kanssa itse. (Huom! Teetetty koru on usein edullisempi kuin massatuotantokoru - ja ilmentää rakkauttasi miljoonasti enemmän.)

Ei muuta kuin innokkaasti pukinkonttia täyttämään! Pian on sitten piparia ja torttuakin tarjolla!

perjantai 28. lokakuuta 2011

Maistuis varmaan sullekin

Kun olin pieni, leikimme siskoni kanssa ruoka-aiheista leikkiä. (Tosi yllättävä aihevalinta. Kun muut leikkivät barbeilla, me kiskoimme makkaralenkkiä naamaan.) Leikki meni siten, että toinen lähti keittiöön keksimään jotain yllätyksellistä silmät kiinni odottavan suuhun laitettavaksi. Ruokaa siis kuitenkin, ei mitään metallisia vispilöitä tai astiapyyhkeitä. Sääntönä ei ollut kuin luottamus, sillä ilkeilyllä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä - kunhan nyt vain haimme omalla tavallamme jännitystä elämään. Voi meitä raukkoja ja yksinkertaisia säkissä kasvaneita.

Yksi toistuvista suosikeistamme olivat meetvurstiin käärityt riisimurot. Oi joi sitä suolaisen alkumaun jälkeen rapsahtavaa riisimuroa. Juustosiivun sisään saattoi myös helposti piilottaa kaikenlaista hauskaa, kuten vadelmahilloa, Kallen mätitahnaa tai juhlapäivänä sipsin. Lusikkaan sopi oikein mainiosti esimerkiksi tujaus viiliä ja pala lihapullaa. Se on oikeasti hyvää, uskokaa pois. Ei tarvitse nyrpistellä siellä. Usein sitä paitsi ihan tavallinenkin makuyhdistelmä maistui hauskemmalta ja jännittävämmältä, kun ei tiennyt, mitä suuhun laitettiin. Oikeastaan leikki oli siis erittäin luova ja aistikas, suorastaan kehittävä. Se selittääkin nykyisen älykkyysosamäärämme, joka on ehdottomasti keskimääräistä korkeampi. Jotain sata varmaan. 

Juttelin tällä viikolla muiden viisaiden ihmisten kanssa, ja siinä syödessämme aihe ohjautui luonnollisesti ruokaan. Eräällä meistä oli kova nuha, eikä hän oikein osannut arvostaa korkealle lounaana tarjottua jauhelihamureketta, jota esimerkiksi minä vedin neljä siivua ruskeine sooseineen oikein himokkaasti. Päädyimme miettimään sitä, kumpi tulee ensin, haju vai maku. Tai paremminkin, kumpi on ruokaa syödessä tärkeämpi, haju- vai makuaisti.

Kuvitelkaapa eteenne vaikka annos oksennusta. Noin, olkaa hyvä ja nami, nami. Niin haju, maku (en ole maistanut) kuin ulkonäkökin ovat karmeita, joten syömättä jää. Sitten hovimestari nostaa kupua, jonka alta paljastuu annos lihamureketta, perunoita, herneitä ja kastiketta. Hyvin uppoaa ja mukisematta, paitsi silloin, jos on ensin nähnyt oksennusannoksen. Kuitenkin, jos koko herkullinen murekeannos lisukkeineen pannaan blenderiin ja surautetaan soseeksi, jää herkku syömättä, vaikka se koostuu ihan samoista raaka-aineista. Kuinka paljon siis maistamme paitsi kielellämme ja nenällämme, myös silmillämme? Jos lihamureke nimittäin liikkuu, se jää syömättä.

Niin kuin kaikki aktiiviset oppilaat muistavat, kielessä on nystyrät tai jotkin muut sellaiset härvelit neljälle perusmaulle: suolaiselle, happamalle, karvaalle ja makealle. Kun haarukkaan isketään pala paistettua makkaralenkkiä, se maistuu nenä kiinni teipattuna itse asiassa vain suolalta, koska kieli maistaa suolan. Se, että tiedämme syövämme makkaraa, vain hämää: vastaava määrä suolaa lusikassa ajaisi maun puolesta saman asian. Luonnollisesti myös ruuan tekstuuri vaikuttaa makuelämykseen, sillä on toki eri asia haukata tiiliskiveä kuin kastematoa, vaikka niiden suolapitoisuudet olisivat täsmälleen samat. Silti, pääpiirteittäin näin. Tähän viisaudessamme päädyimme, joten turha alkaa väittää vastaan.

Mutta ongelmia ja pohdittavaa piisaa: Jos kieli on kaikilla periaatteessa samoin toimiva ja maistaa perusmaut, miksi sitten toinen tykkää oliiveista ja homejuustosta, joita toinen piilottaa kylässä kukkaruukkuun? (En käsitä. Syödä ne pitää.) Sanotaan, että makuaisti voi kehittyä. Miten? Tiukalla treenillä? Tunge nyt perkele niitä oliiveja kurkkuusi vielä yksi purkillinen!

Eräs tuntemani nuori nainen jaksaakin hämmästyttää minua ruokamieltymyksellään, johon kuuluu lautaselle kipattua kylmää maksalaatikkoa, maitoa ja ketsuppia. Se ei vain mene jakeluuni, eikä kyllä tarvitsekaan mennä. Toinen tuttavani puolestaan sivelee karjalanpiirakan päälle sinappia ja asettelee ruisleivälle banaania. Toktok. Itse olen mieltynyt suklaan, sipsin ja punaviinin yhdistelmään, mutta siinä nyt ei kyllä ole mitään ihmeellistä. Tai siinä, että mikrottaa meetvurstista rasvan pois ja saa illanistujaisiin kivan rapsakoita makkarasipsejä.

Mikä sinun mielestäsi on outo, mutta loistava makuyhdistelmä? Mikä on kauheinta, mitä olet joutunut maistamaan? Paljasta sielunelämäsi koko maailmalle.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Toijala-trilogia

Kymppitonnijuhlan kunniaksi onnesta soikea Inka sai valita aiheen palkintorunolle. Tekstilajin olivat jo etukäteen valinneet Facebookissa Ässän käkenä -blogin fanit, joita on jotain miljoona. Onneksi olen törkeän hyvä runoilija, ollut jo syntymästä lähtien, sillä Inkan valitsemaksi aiheeksi määräytyi tosi kepeä ja helppo Toijala. Tunnustan heti, että ensin googletin, missä hevonkuusessa se on. Koska olen kuitenkin tunnollinen koululainen, otin tehtävän oppimishaasteen kannalta ja tutustuin entiseen Toijalaan (nyk. Akaa) ja sen historiaan hyvin syvällisesti. Törmäsin esimerkiksi sellaiseen faktaan, että Toijalassa on tapettimuseo. Menkää kaikki sinne.

Sitten alkoikin pukata tulemaan. Tein erilaisia versioita, joista voitte äänestää parasta. Loistaviahan nuo ovat toki kaikki, sydänverellä kirjoitettuja.

1) Lähdetään kohti Etelä-Pirkanmaata. Aluksi palataan lapsuuteen, josta kumpuaa Toijala-trilogian perinteinen, romanttissävyinen versio. Huomaa laulumainen rytmitys ja haikea tunnelma. Vau.

 Ah, Toijala

Mielessäin mä palaan
aina Toijalaan
lapsuuteni maisemaan
aikaan parempaan.

Ei ollut kuntaliitosta
ei ollut Akaata
ol' elo mämmitehtaalla
niin kovin vakaata.

Nyt hyvin haikea mä oon
siis itkuvirtein kaikukoon.
Ah, vanha Toijala-rakas
kunpa saisin sut takas.

*albodeja*


2) Sitten versio numero kaksi, jossa otetaan jo hieman modernimpi ja kriittisempi ote yhteiskuntaan:

Toijala loves Viiala

Toijala
halaa Viialaa
salaa raottaa
hakaa.
Syntyy Akaa.

Kuin petaa, 
niin makaa.

*aladobia*


3) Jottei menisi liian vakavahenkiseksi, pannaan tulemaan vielä kolmas rilluttelu.

Toijalan mämmissä

Yöllä mä heräsin pienestä vajasta
ei tod ollut kyse mistään huvimajasta
suonta veti pohkeesta ja kivusta itkin
samalla kun litran verran vettä litkin

Suu oli kuiva ja janotti niin kovin
mietinkin syytä siihen pitkän tovin
vierailin kai myöhään vielä eräillä tehtailla
kunnolla en ehtinyt ees naisten kanssa vehtailla

Oli mulle tapahtunut valtava kämmi
siks suussa nyt maistui niin vahvana mämmi
kierrellyt mä olin pitkin tuotantolinjaa
ja yrittänyt iskeä työläis-Pinjaa

Pinja ei meinannut huomata meitsiä
teroitti vain nopeasti mämminleikkuuveitsiä
kurkotin mä kovasti ja horjahdin sammioon
valtavan isoon mämmikammioon

Sieltä mut pelasti hukkumasta Aki
Sirkesalon-poika minut sammiosta haki
hän vei mut takapihan vajaan nukkumaan
etten jäis Toijalan tehtaalle kukkumaan

Ehkä en mämmiä syö enää koskaan
kyllästynyt oon siihen ruskeaan moskaan
hyppääpä itse mämmiin uimaan
niin unohtuu himo tuohon ruokaan huimaan

Silleen meni mun yöllinen seikkailu
loppuu tähän kyllä Toijalan-keikkailu
seuraavaks meen varmaan tapettimuseoon
siel' tartu ei niin lujaa mämmin haju puseroon


*lisää aladobia*

maanantai 24. lokakuuta 2011

Ilmoitustauluasiaa

Päivitys 26.10.2011 klo 17.52: 
Kuten kommenttiketjusta voi havaita, Inka valitsi aiheeksi helposti lähestyttävän Toijalan. Että sillä tavalla. Odotukseni ovat korkealla, hehe. :D


Päivitys 26.10.2011 klo 12.28: 
Inka on löytynyt ja palaa aiheensa kanssa asiaan heti, kun työt lakkaavat haittaamasta harrastuksia.



Päivitys 26.10.2011 klo 11.45
Inka, joka oli 10 001. lukija, on julistettu seuraavan (runo)aiheen valitsijaksi. Missä olet, Inka?


*   *   *
Hei!                                                                                             Mettäperä 24.10.2011

Maasta se pienikin ponnistaa, vaikkei korkeushyppytaitoja olekaan. (Ennätys 123 cm.)  Se, ken lähipäivinä huomaa olevansa 10 000. lukija, ilmoittautukoon ja voittakoon käsittämättömän upean palkinnon! Hän, ikionnellinen, saa valita runon aiheen, ja runon kirjoitan minä.

Tuskin maltamme odottaa.

Rakkaudella
Ässä

Kyssäkaalilasagnen ilosanoma

Syyslomailut ovat ohi, ja laihdutuskuuri alkaa taas! Hip hei! Minusta on oikeastaan aika viihdyttävää seilata muutaman kilon kanssa edestakaisin, sillä systeemi on nerokas: välillä sitä syö surutta ja suruun, välillä pistää suun viikoksi kiinni. Ei tule stressiä elämäntapamuutoksesta tai kahdenkymmenen kilon tiputtamisesta, sen kun vain steppailee sopivasti asettamansa marginaalin sisällä. Oma sääntöni on, että samoihin farkkuihin pitää mahtua. Jos päivän päätteeksi on napin jälki mahassa, on alettava himmailla. (Vaihtoehtoisesti voi seistä koko päivän, jolloin painaumasta ei tule niin syvää.) Yhtä kaikki, mittanauhoja tai punnitsemisia ei tarvita. Sellainen pelleily ahdistaa enemmän kuin kireydestä vinkuvat farmarihousut.

Jojo-laihduttaminen sitä paitsi sopii minulle erinomaisesti, sillä en kyllä yhtään jaksa minkään sortin hihhulointia. Ylös ja alas sitä mennään mäkiäkin pitkin, eikä jäädä laelle julistamaan onnea loppuelämäksi. En jaksa olla fanaattinen ja välttää hautaan asti vaikkapa tämän maailman helvetillisimpiä asioita eli sisäpiiriläisesti hiilareita. Syön riisin tai pari, kun siltä tuntuu, joskus jopa herneen. Itse valmistettua lasagnea vedän ihan varmasti useammankin lusikallisen. Turha tulla sanomaan, että mantelijauheesta voi tehdä tosi hyviä lasagnelevyjä ja että kyssäkaalista tai turnipsista tulee vimpan päälle hyvää valkokastiketta. Ei tule. Enkä minä tule siitä onnelliseksi tai saa pirteää oloa. Tulen onnelliseksi oikeasta, höyryävän kuumasta lasagnesta! Myös timantti silloin tällöin virkistää kummasti.

Ruuasta on nykypäivinä tullut eräänlainen uskonto, sillä ne jotka eivät tajua, miten hyvä olo jonkin asian syömättömyydestä tulee, ovat jääneet jostain paitsi ja se pitää heidän tietoonsa saattaa. Minä kysyn vaan, voiko joku muka väittää, etteikö suklaasta ja punaviinistä tule hyvä olo? KYLLÄ TULEE. Erittäin hyvä olo.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että ruoka on tosi hyvää ja sitä kannattaa syödä. Kohtuus ja tasapaino kaikessa. Välillä enemmän, välillä vähemmän, sillä onhan se nyt selvää, että turha sitä on ranskanleipää patonkikaupalla vetää. Jotain rajaa.

Lopuksi vielä inspiroiva ja syömisaiheinen runoelma vanhan mettäperäläisen rokkiorkesterin mukaan:

Mullon nälkä

: Mullon nälkä, vaikka söin äsken hevosen. :
Millä taltuttaa vois nälän sellaisen?

: Mun tekis mieli syödä puhelinkoppeja. :
Mutta kun ne on aina varattuja.

: Pienenä söin kerran uretaania. :
Siinei tarvi lautasliinoja.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Annas klara panna

Kuka teistä on joskus istunut rehtorin puhuttelussa? Käsi pystyyn! Noin. Hyvä, voitte kaikki laskea kätenne ja nousta häpeäkaivosta, senkin luuserit ja raggarikriminaalit.

Joka ikisellä entisellä ja nykyisellä oppilaalla on koulumuistoja, siitä ei pääse mihinkään. Ei vaikka olisi lintsannut suurimman osan tunneista, istunut miljoona tuntia jälki-istunnossa tuijottamassa rastia liitutaulussa tai karannut hiihtotunnilla lähikauppaan pelaamaan hedelmäpeliä. Se on hieman hankalaa sukset jalassa, mutta onnistuu kyllä, kun on kova tahto. Opettajat olivat jo noina aikoina parhaimpina päivinään ihan viisaita ihmisiä, ja heidän opetuksensa jäävät jossain määrin tai ainakin hyvällä säkällä mieleen koko loppuelämäksi. Kun muistelee kouluvuosiaan, joista ei tietenkään ole vielä kovin montaa vuotta, loistavat jotkin muistot muita kirkkaampana mielessä. Annas klara panna, esimerkiksi. Se on ruotsia, mutta siitä muistutti eräs äidinkielenopettajistani niin monesti, että myös toisen kotimaisen opetus tarttui mieleen väkisinkin. Oi, onnea. Oj, grattis.

Ekaluokan uskontotunnilla opettelimme ulkoa virsiä. Vaikka emme osanneet vielä lukea tai kirjoittaa, kopioimme kirjain kirjaimelta musiikinkirjan takakanteen ponnekkaan ja rytmisen kappaleen: "Tule kanssani, Herra Jeesus / tule, siunaa päivän työ / tule illoin ja aamuin varhain / tule vielä, kun joutuu yö / tule vielä, kun joutuu yö. Repikää siitä! (Viimeinen lause ei kuulunut enää virteen.) Ja uskokaa pois, osaan toisenkin säkeistön. Virren opetti vanha rouva, josta olenkin aikaisemmin kertonut. Hän oli se, jonka mielestä minusta ei koskaan tule hienoa naista. Oikeassa oli, siinä se opettajien viisaus nähdään.

Koulun biologian tunneilta muistan monia tärkeitä juttuja: kerran piirsin ryhmätyötunnilla keltasirkun ja kerran lumiukon. Kaikista parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt se, että opettajan mielestä meidän on tärkeää muistaa jonkin asian olevan kuin Elmu-kelmu. Asia ehkä liittyi soluun, mutten ole varma. Harmittaa vietävästi. Helpotusta tuskaani on tuonut se, että kun mainitsin asiasta kerran kyseiselle opettajalle, hänkään ei muistanut, mitä oli tarkoittanut.

Sukumme onkin muuten täynnä hartaita biologeja. Eräs lähisukuuni kuuluva selitti juuri tällä viikolla viisivuotiaalle, että hevonen on ihan samaa naudanlihaa kuin possukin.

Äidinkielessä suurimpia oppejani on ollut se, ettei saa oksentaa, vaan pitää antaa ylen. Historiasta muistan, että kannattaa kuunnella, kun opettaja lukee luokan edessä intiaanipäällikön tarinaa, sillä siitä voi tulla koekysymys. (Aika hiton epäreilua opettajalta: minkäs luokka sille voi, että sen ääni on kovempi kuin opettajan?) Musiikin tunnilla olen oppinut soittamaan erinomaisen ärsyttävästi nokkahuilua ja maantiedossa olen erikoistunut mannerlaattoihin. Tekstiilityön tunnilta mieleeni on  juurtunut ehdottomasti syvimmin se, kun luokkakaveri pissasi opettajanpöydän viereen lattialle ja minä jouduin pyyhkimään tuotoksen. Käsitöinä.

Matikasta en muista mitään. Enkä fysiikasta. Kaikista vähiten kemiasta. Vesi vanhin voitehista ja alkoholi tappaa. ATK:ta ei ollut minun aikoinani kunnolla vielä keksittykään, ja liikuntatunnilla ope pökki meitä selästä altaaseen. Aivan sama, uskalsiko sukeltaa vai ei. Tekemällä oppii.

Mikä on lopputulos? Rexi on homo ja opettajat hullui.

torstai 20. lokakuuta 2011

Sieltä sinä olet tullut

Jouduin tässä taannoin kinkkisen kysymyksen eteen. Tai no, kysymys oli yksinkertainen, mutta vastausta piti punnita tarkasti - vai mitä itse hätäpäissänne selittäisitte, kun alle kouluikäinen viattomasti tiedustelee, miten vauvat syntyvät? Että tuskalla, verellä ja hiellä sinutkin on helvetinperkelettä huutaen maailmaan saatettu? Että yhdeksän tunnin puskemisen jälkeen tulit ja ainoaksi lapseksi jäit? Niinkö? Että lähdetäänkö rehellisen vastauksen linjalle vai valitaanko kiertotie? Vastaamisessa etevimpiä ovat mielestäni ne, jotka pystyvät johdattelemaan lapsen harhaan niin pitkän aikaa kuin mahdollista, eli suurin piirtein jonnekin yläaasteen biologiantunnille, jolloin voi huokaista helpotuksesta, kun joku muu kertoo vauvareiästä häpeilemättä totuuden. Kun kaikki naapurustossa tekevät näin yhteisestä sopimuksesta, on taktiikka takuuvarma ja vanhemmat voivat vastailla ihan muihin kysymyksiin. Jos jaksavat. Voi sitä hätistellä lapsen muuallekin häiritsemästä, vaikka askartelemaan.

Yksi suosituimmista sepustuksista kautta aikojen on ollut se, että haikara tuo vauvan. Just joo. Mistä se sen tuo? Nappaa katuojasta mukaansa ja kiikuttaa alastomana Rovaniemelle? Tosi kivaa, kun on talvi ja kaksisataa astetta pakkasta. Sanoohan sen nyt järkikin, että teoria ontuu ja pahasti. (Meidän vauvan on kyllä haikara tuonut, sillä näin lauman haikaroita Thaimaassa riisipellolla ja tulin raskaaksi samantien, pelkästä näkemisestä! Jumalan ihme!) Mutta noin niin kuin kattavasti ajatellen homma ei vain toimi.

Lapsille on myös usein kerrottu totuutena kaunis, romantisoitu tarina: Kun isi ja äiti tai vaihtoehtoisesti aikuiset oikein kovasti rakastavat toisiaan, isi antaa äidille siemenen. Vauvansiemen kasvaa sitten äidin vatsassa oikeaksi vauvaksi - ja siinäpä se. Aika kätevä systeemi. Tässä vaihtoehdossa piilee jo ripaus totuutta, mutta lähempi tarkastelu paljastaa teoriassa vakavia aukkoja. Mistä se isi siemenen ottaa? Viljapellolta? Siemenpussista? (Tavallaan.) Minne siemen kylvetään ja miten? No, isi vähän niin kuin silittelee äitiä ja sitten siitä tulee vauva. Jo on näppärää sellainenkin. On sitä paitsi surullista, että tulevat äiti ja isi eivät aina toisiaan varsinaisesti rakasta, vaikka kylvöpuuhia olisikin harrasteilla. Tai kun äiti ei tiedä, kuka on isi. Joku mies varmaan, kun tarkemmin muistelee.

Rakkausselityksen ongelmana on myös jatkokysymysten tulitus: miten vauva pääsee äidin mahasta pois? (Ei se meinaakaan päästä, ks. helvetinperkeleosio.) Lapsi voi tyytyä harhautusvastaukseen siitä, miten lääkäri auttaa, mutta osa vaatii varmasti tarkempia selvityksiä. Sektiohaavaselityksellä pääsee pitkälle, mutta voi kaiken ulkoistaakin. Ei muuta kuin televisiosta synnytysohjelma pyörimään, niin selviää sekin sitten kertarysäyksellä. Mitäs kysyit, nyt tiedät.

Itse ratkaisin vaikeaan kysymykseen vastaamisen todella helposti ja pyysin lapsia kääntymään isänsä puoleen. Kyllä isi tietää! Kysykää vaan, äitikin kuuntelee. No, isi! Kerro nyt!

tiistai 18. lokakuuta 2011

Asiakas on aina oikeassa ja voi tukkia vaikka vessanpöntön

Jokainen meistä tykkää shoppailla silloin tällöin, mieluusti vähän useamminkin. Siinä on hyvä sauma paitsi ostaa kaikkea tarpeellista ja tuntea elävänsä, myös tarkkailla eri myyjien tapaa ottaa asiakas vastaan. Shoppailu on kivaa, kun myyjä ei vaikkapa vaatekaupoilla hyökkää ihan heti ja koko painollaan paitaan kiinni roikkumaan ja ole väkisin liian käytettävissä. Hirveän raskasta raahata esimerkiksi keski-ikäistä naismyyjää lattiaa pitkin perässään, kun toinen ei suostu päästämään irti. Paidanhelmakin siinä ikävästi venyy. Myyjän on luonnollisesti hyvä käydä kysymässä, tarvitaanko apua: ellei tarvita, niin pois siitä sitten pyörimästä sen jälkeen. Aina sitä jotain pinkan suoristettavaa löytyy, tai voihan sitä mennä vaikka hyllyn taakse leikkimään piilosta.

Joskus ihmisen on lähdettävä tekemään astetta isompia hankintoja, kuten vaikkapa lattia- ja seinälaattoja pesutiloihin. Silloin olisi oikein mukavaa, että saisi vierelleen asiantuntevan myyjän esittelemään vaihtoehtoja, sillä laattasarjoja on noin miljoona ja sävyjä toinen miljoona päälle - eikä hintoja puolissakaan. Siinä tulee nimittäin hirvittävän helposti ja ihan vahingossa valinneeksi kaupan kalleinta kultahippumosaiikkia, ja kyllähän sen tietää, että sitten käy oma mies hankalaksi. Kaikki on kuitenkin puuttuvan myyjän syytä. Miksei tullut ja kuskannut alelaarien kohdalle? Jotain vastuuta siihen kaupantekoon.

Mikä siinä asiakaspalvelussa voi olla niin vaikeaa? Eilenkin ensimmäisessä laattaliikkeessä myyjä istui tiskinsä takana koko ajan, vaikka olimme talon ainoita asiakkaita. Toisessa liikkeessä myyjä oli jo aktiivisempi ja kävi kahden minuutin ajan esittelemässä vaihtoehtoa, jonka hän itse valitsi. Sitten tulikin jo väsy, ja hän lähti tietokonepisteelleen lepäämään. Olimme liikkeessä noin kaksikymmentä minuuttia, jonka jälkeen sanoimme heipat. Kävin tosin kostoksi ensin vessassa ja kulutin törkeän määrän vessapaperia ihan piruuttani. Siitäs sai.

Minulla onkin kaikille kaupoille kuluttajan näkökulmasta pari totuutta:

1) Jos mukana on lapsia, ollaan tekemässä nopeita kauppoja. Lasten kanssa ei hengailla liikkeissä huvikseen tai kovin kauan. Ainakaan poikalasten. Eikä miestenkään.
2) Ihan kannattaisi vaikka tosissaan ainakin tarjota apuaan. Silloin voi saada jonkun ostamaan. Myyjä = henkilö, joka myy. Myyjä ei ole henkilö, joka pelaa tietokoneella. Paitsi jos on juuri ihan hirveän jännä kohta meneillään ja voi päästä etenemään seuraavalle tasolle. Pitää aina muistaa olla armelias ja ymmärtäväinen. 

Tämä kaikki pätee myös autokauppoihin. On melko turhauttavaa kuljeskella koko päivä miljoonan hehtaarin kokoisessa hallissa, jos ja kun ainoa lähestyminen on kiireinen ohi kävely ja huikkaus tyyliin "siinä olisi tytölle kiva mersu".  Sen verran ymmärrän, etten ole tyttö (vaikkakin ikäisekseni kovin nuorekas) eikä nissani ole mersu. Että hehe. Tosi hyvä juttu, kiitos ja hei.

Ihan vain tiedoksenne, autokauppiaat: Nainen ei mene autokauppaan huvikseen. Nainen menee sinne vain silloin, kun hänen pitää ostaa auto. Hänellä on rahat sitä varten ja hän haluaa kivan värisen.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Because you're worth it!

Meikit ovat ihmiselle ja naiselle elintärkeitä, sillä muuten sitä on ruma. Mitä enemmän meikkiä, sitä parempi. Kuka muka oikeasti haluaisi olla luonnollinen tai lähteä saunapuhtaana postilaatikkoa pidemmälle? En tajua, en minä ainakaan. Sitä paitsi ne, jotka väittävät naisen olevan parhaimmillaan luonnonkauniina, valehtelevat raskaasti. Pannaanpa vaan lauma naisia riviin ja ehostetaan heistä puolet. Katsotaan sitten, kummat viehättävät eniten. Ei siinä paljon tanssilattian seinustalla herttainen luonne paina.

Meikkaamista ei ole syytä ylenkatsoa tai pitää turhana, vaan sen voi oikeastaan nähdä harrastuksena: siihen saa kulumaan rahaa helposti enemmän kuin ratsastukseen ja aikaa saman verran kuin golfin pelaamiseen. Näin ollen miesten on aivan turha urputtaa vessan peilikaapissa olevien purnukoiden määrästä, jos he itse lähtevät lyömään palloa viideksi tunniksi tai pyöräilemään Suomen ympäri. Meikkaaminen on tasa-arvoa. Meikkausharrastus on sitä paitsi varsin kehittävä monella tapaa: kulmakarvoja pois nyppiessä ja niitä takaisin piirtäessä hienomotoriikka kehittyy, ripsiä taivuttaessa notkistuu ja mikä parasta, sitä tulee tarjonneeksi lopputuloksena kaikille estetiikan kannalta parasta itseään, suorastaan elämyksen! Säästää sitä paitsi äkkiä huomattavan summan taidenäyttelypääsymaksuissa, kun katselee itseään peilistä. Kannattaa myös muistaa, että tuotetestauksen nimissä tehtävät argumentaatioharjoitukset kohentavat työelämässä tarpeellisia perustelutaitoja. Kun pystyy silmää räpäyttämättä vakuuttavasti kertomaan, miksi tarvitsee kahdeksan eri tuotemerkin meikkivoidetta (testattu on toki noin kuusitoista, mutta kaikesta ei sentään tarvitse kertoa - hieman yksityisyyttä, pyydän), voi katsoa olevansa harrastuksessaan jo edistyneellä tasolla. Kun osaa lisäksi luetella ulkoa eri tuotteiden pigmenttimääriä ja no, tuota, vaikka rasvapitoisuuksia, on tosi harrastaja. Siinä ei enää markettinivealla lotrailla.

Suureksi häpeäkseni tunnustan olevani vielä aloittelija, sillä minulla kesti hyvin kauan, ennen kuin tajusin tarvitsevani esimerkiksi ripsiväriä. Suorastaan järkyttävää. Tuon havainnon jälkeen en ole minnekään ilman sitä lähtenytkään, enkä lähde, paitsi mökin saunasta järveen. Olimme kuitenkin ikäluokassamme melko myöhäisheränneitä kaikki: rippikuvissa puhvihihat ja tiukka permanentti peittivät puolet naamasta, joten meikkaamisessa ei olisi ollut sen kummempaa järkeä. Parilla tytöllä oli toki kajakit ja kirkkoveneet naamassa, mutta he olivatkin koviksia ja heillä oli poikaystävät. Ylioppilaskuvassa taisi sitten olla jo vähän mascaraa, jota olimme äitiemme meikkipusseista lainanneet. Itse taisin vetäistä vielä kokeilevasti vähän vihreää kynääkin yläluomen rajaan, mikä oli kyllä aika häiriintynyt valinta ja ilmiselvästi äidin valikoiman syytä. Sittemmin olen kovasti kehittynyt ja sitä myötä kaunistunut, sillä olen edistynyt jo sille asteelle, että tilaan merkkimeikkejä edullisesti ulkomaiden nettikaupoista. En ole enää mikään Lumene-laarin kollaaja, sillä koska suomalaiset ovat muka meikkejä osanneet tehdä? Täällä pannaan turvetta naamaan ja mennään nurkkaan tuulipuku päällä häpeämään. (Kauppaan mentäessä voi laittaa korkkarit, vaikka se onkin vähän pröystäilyä.)

Meikkausharrastuksen huono puoli on kuitenkin se, että sitä on niin yksin: olisi kiva päästä meikkaamaan samanhenkisten seuraan - ja johonkin muualle kuin ahtaaseen vessaan. Miehille tarjotaan jos jonkinlaista kirstun hiomista ja kaappikellon kasaamista kautta maan, joten minulla onkin tärkeä ehdotus päättäjille: kansalaisopistojen ja työväenopistojen olisi syytä järjestää naisille omia entisöintipiirejä. Riittää siinä naamassa tekemistä kuitenkin joka päivälle ja loppuelämäksi.

torstai 13. lokakuuta 2011

Kas näin heiluu laukku

Sain elämäni ensimmäisen blogihaasteen, jonka aihe koskee minulle seuraavaksi mieluisinta asiaa heti suklaan ja punaviinin jälkeen. Tarkastelussa ovat käsilaukut, ja haasteen tarkoitus on raottaa naisen sielunelämää paljastamalla, millainen hänen laukkunsa sisältö on. Oletus lienee, että tamponit, muistikirjat ja muut pikkuroinat kertovat meistä enemmän kuin uskommekaan, ja onhan se nyt selvää, että jos laukunpohjalta löytyy vaikka rinkeli, se viittaa jossain määrin kieroutuneeseen luonteeseen. Minulla ei ole rinkeliä, sillä olen syönyt sen.

Lähdetään perusteista: olen vakaasti sitä mieltä, että naisella pitää olla runsaasti erilaisia laukkuja, sillä on sanomattakin selvää, että tuulitakin kanssa ei voi käyttää nahkaista käsilaukkua (tai ylipäätään minkäänlaista käsilaukkua), vaikka takki olisi Rukan Super High Tech Core Tex Willer Forever ja maksanut vielä alennusmyynnissäkin aivan liikaa. Erilaisia laukkuvaihtoehtoja pitää siis olla kaikille  erilaisille housuille, takeille, hameille, väreille, tyyleille ja materiaaleille, eikä siinä auta vastaan pyristellä. Se vain on universumin sääntö naisille.

Virallisen listaukseni mukaan laukkujen kotivalikoimaan tulisikin aina kuulua

- nahkalaukkuja, keinonahkalaukkuja sekä kangaslaukkuja (jep, löytyy)
- isoja laukkuja, keskikokoisia laukkuja ja pikkulaukkuja (jep, löytyy, varsinkin keskikokoisia)
- oikeanvärisiä laukkuja eri takeille ja kengille (jep, löytyy, kaikkea paitsi sähkönsinistä)
- kesälaukkuja ja talvilaukkuja (jep, löytyy, karvainenkin)
- fiksuja laukkuja ja kevytmielisempiä laukkuja (jep, löytyy, myös Miss Piggy -laukku)
- juhlalaukkuja (jep, löytyy, vielä kun olisi juhlia)
- kauppalaukkuja (jep, löytyy, kultaisena ja mustana) ja
- matkalaukkuja (jep, löytyy, matkustelen harva se päivä).

Kuten huomaatte, nämä asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia. Minulla on tällä hetkellä eteisen portaidenaluslaatikoissa 27 käsilaukkua. (Olen toimelias, kävin laskemassa.) Kauppalaukkuja ja rantakasseja on sen päälle vielä neljä, ja juhlalaukut ovat vaatekaappisäilössä. Matkalaukkuja perheestä löytyy kuusi. Uskokaa tai älkää. Elän niin kuin opetan.

Sitten päästäänkin sielunelämääni, mikä on tietenkin äärimmäisen kiehtovaa ja mitä olette odottaneet jo kauan. Muistutan, että olen monisäikeinen, kiinnostava ja syvällinen ihminen. Olen säkenöivä, hauska, kiva ja ihana. Olen hyväluontoinen, kiltti ja kärsivällinen. Olen huomattavan älykäs. Lista on pitkä, huh. Tästä päästäänkin sitten järkyttävään ristiriitaan: käsilaukussani ei ole koskaan mitään muuta kuin rahapussi, puhelin, avaimet ja kuulakärkikynä. Ei mitään muuta. Yhdistetyn laukku- ja sieluteorian mukaan olen siis suorastaan tyhjäpää. Minä. Tyhjäpääidiootti. Nainen, jolla ei ole sanottavaa. Nainen, joka ei ota kantaa edes nenäliinapaketin verran.

Kaksikymmentäseitsemän käsilaukkua ei kuulkaa totta vie viesti henkisestä köyhyydestä. Kaksikymmentäseitsemän laukkua kertoo omistautuneisuudesta, perusteellisuudesta, huolellisuudesta, seikkailunhalusta ja ripauksesta persoonallisuutta. Ettäs tiedätte. Se kertoo myös hyvyydestä, sillä annan niille kodin ja paikan olkapäällä. Annan niille elämän.

Tahdotte varmaan silti tietää, mikä on suosikkilaukkuni. Se on ehdottomasti mahalaukku.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Syksyttääkö - vai kypsyttääkö?

Syksy on sitten hirvittävän nautinnollista aikaa: viikosta toiseen sataa kaatamalla vettä, ja aamuisin vedetään kinnaavia välihousuja jalkaan. Ei ole ihme, että suomalaiset alkavat ryypätä ja tehdä itsemurhia, yksinomaan jo pitkien kalsareidenkin vuoksi. Kyllä minäkin alkaisin, jos olisin touhukas. Mutta kun en ole. Syysmasentuvaiset ovatkin siis oikeastaan aika aktiivista porukkaa, sillä paljon helpompi sitä on kuulkaas maata sohvalla ja kuunnella peltikattoon hakkaavaa rankkasadetta, kuin suunnitella tosissaan sitä, miten ottaa hengen itseltään. Ihan turha väittää, että on maailman apaattisin ja surkein, jos sitten menee ja virittelee itselleen keinun narusta, jonka salaiseen hankkimiseen naapurikaupungin rautakaupasta on nähnyt tuhottomasti vaivaa ja jonka solmimisvaihtoehtojen tutkimiseen kului monta viikkoa ja yötä. Puhumattakaan ajasta, joka mennä lipsahti oikeanlaisen kattuparrun sahaamiseen ja paikoilleen naulaamiseen! Pitikin lintsata koulun teknisen työn tunneilta. Edestänsä löytää.

Vaikka olenkin laiskanpullea ja sitä myötä leppoisa, syksystä ja sitä väkisin seuraavasta viiden metrin umpihangesta en tykkää tipan vertaa. Mikä oli se järjetön tyhmentyneisyyden kasauma, joka sai esi-isät koukkaamaan Suomeen ja sen vedon jälkeen vielä jäämään tänne? Muinaiset suomalaiset olivat tutkimusteni mukaan vain lauma yksinkertaisia, vähä-älyisiä ja erityisen tyhmiä ihmisiä. Otetaanpa esimerkki: järkevä ja normaali ihminen tappaa varmasti karhun mieluummin auringonpaisteessa, kuin uppoaa hankeen, hukkaa itsensä suohon ja huomaa kaiken tuhraamisen jälkeen, että jousipyssy on jäässä. Ja vielä himpun verran järkevämpi ihminen ottaa aurinkoa rannalla ja käy katsomassa karhuja eläinpuistossa. Ei ihme, että pätemisen tarve (etenkin Etelä-Pohjanmaalla) on kova. Pitää näyttää, että ainoastaan Pohjolan uros pystyy painimaan karhun tai naapurin kanssa paljain käsin ja silmät kiinni, oikeastaan vaikka umpikännissä pyhäpäivänä. Muita ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jotain etua suomalaisuudesta toki syksyisin on: Halloween-juhlissa ehostuksen eteen ei tarvitse nähdä niin kovasti vaivaa, kun kelpaa kauhubileisiin sellaisenaan. Naama on nimittäin nopeasti syksyllä vitivalkoinen taas - jos se nyt ehti kesällä edes yhtään päivetystä saamaan, kun lomaviikot osuivat ikävästi juuri sadekaudelle. Opettajat toki ovat reippaita ja ruskeita pitkälle loppuvuoteen.

No mutta onhan syksyssä muutakin kivaa, kun oikein väkisin keksii. Kauniit lehdet esimerkiksi! Niiden voimalla jaksaa, kun on ensin haravoinut ne kolmeentoista kertaan ja puhaltanut rännistä ja tippunut sen vuoksi katolta, kun siinä perkele mitään turvaköysiä tarvitse. Lehtiä voi kuitenkin myös jonain mielenhäiriöisenä päivänä kerätä ja laittaa piirustuspaperin alle, jolloin paperin päältä värittämällä saa lehtien ruoteet kauniisti esiin ja luo ihan itse taidetta. Koska vettä tulee kuitenkin edelleen kuin saavista, aktiivisimmat keräävät myös vessapaperirullia ja rakentavat niistä luppoaikana kiikareita tai kynätelineitä sukulaisille joululahjoiksi, sillä on hyvä olla ajoissa asialla. Meillä onkin niitä jo aika kasa, sillä olen diplomiaskartelija. Olen erikoistunut leikkaamaan saksilla vinoon.

Hurraa, syksy. Hurraa, kalsarit, kaulurit, korvalaput, pipot, heijastinliivit ja hirvipillit. Kynttilänvalo ei lohduta yhtään, eikä takka vedä.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Sitä saa, mitä tilaa

Olen jo pitkään haaveillut siitä, että saisin jäädä aamulla sänkyyn makaamaan. Ajatelkaa, miten idyllistä olisi jatkaa loikoilua lämpimän peiton alla, lukea vähän hyvää kirjaa, katsella boksilta suosikkiohjelmia ja syödä makuuhuoneessa eväitä (suklaavanukasta) pitkin päivää. Jossain välissä olen tainnut haaveilla myös siitä, miten ihanaa olisi laihtua kilo tai pari, mieluiten vaikka viisi.

Tällä viikolla toiveeni toteutui! Haltijatarkummini oli kerrankin kuullut hartaat toiveeni, joten hän kääri puhvihihansa ylös, heilautti taikasauvaansa ja ryhtyi töihin. Oikein ahkera hän olikin: keskiviikko alkoi päänsäryllä, joka osoitti reippaita yltymisen merkkejä lounasaikaan tultaessa. Sinnittelin kuitenkin salaatit, muusit ja kalapaistokset suuhuni, sillä koskaan ei tiedä, milloin syö viimeisen kerran tai tulee tulva, eikä ehdi ottaa säilykepurkkeja soutuveneeseen mukaan. Söin siis urheasti, ja hyvä niin, sillä olipahan sitten, mitä tunnin kuluttua antaa ylen.

Koko loppupäivän vaelsin haamuna sängyn ja vessan väliä, ja vaikka kauheasti kiinnostaisi paljastaa yksityiskohtia, olen sen verran ujo, etten pysty. Välillä makasin vessan matolla ja tein kuolemaa, välillä otin pienet tirsat makuuhuoneen matolla. Mikäs siinä lattialle heitetyn päiväpeiton nurkan alla oli lojuessa, kun huono oli joka tapauksessa - eivät siinä paljon liinavaatteet lohduta.  Lupasin Jumalalle, että jos tauti pian loppuisi, olisin ikuisesti kiltti, nöyrä ja muutenkin kiva. Liikoja ei kuitenkaan kannata mennä lupailemaan, sen tajusin. Tässä välissä on myös syytä huomioida, että kaiken kokemani tuskan kourissa minua lohduttivat suuresti juuri edellispäivänä laitetut ripsipidennykset, sillä oksentava nainen on kauneimmillaan, kun hänellä on mustat, pitkät ja kaartuvat ripset sekä vessassa konttausasennossa ja sopivassa valossa sädehtivät ripsitimantit.

Muistin kuolemaa tehdessäni myös, että jollakulla on joskus mennyt vielä huonommin. Varoituksen sana inhorealismista on nyt paikallaan, vaikka alla olevan linkin surkuhupaisaa kaupunkilegendaa lukiessa ei voi silti kuin nauraa. Varatkaa Tenat, elleivät ne ole housuissanne jo. Varmasti ovatkin.

Kliketi klik. Omalla vastuulla. 
http://personal.inet.fi/private/4you/kaupunki.htm

Ps. En laihtunut kuin kilon, mikä on äärimmäisen epäreilua. Kilon! Teen ehkä reklamaation.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Taifuuni vei tuliaiset

Lauantaina oli tuliaispäivä, mutta jotenkin siinä pääsi käymään sillä tavalla, että en saanut yhtään belgialaista suklaata enkä timantteja. Olin lamaantunut ja hädissäni, sillä mikä järkyttävintä, ei tullut minkään muunkaan maalaista suklaata eikä etenkään sydämenmuotoisessa rasiassa ilotulituksen ja runonlausunnan saattelemana. Olin, raukka, juhlapäivää varten kihartanut hiukseni, taivuttanut ripseni ja pessyt kainalonikin - ja kaikki vaivannäkö ihan turhaan. Sammutin suutuksissani välkkyvät discovalopallot, painuin mielenosoituksellisesti portaiden alla olevaan majakoloon ja vedin verhon eteen. Minusta ei ollut ollenkaan ylireagoitua tuntea viikon kestäneen odotuksen jälkeen pettymystä. Minulla oli täysi oikeus - suorastaan velvollisuus - osoittaa hieman mieltäni mököttämällä.

Maailmassa on nimittäin sääntöjä, ja yksi niistä liittyy matkustamiseen: ÄLÄ UNOHDA TULIAISIA! Koskaan.

Kun olin istuskellut majannurkassa puoli tuntia kenenkään huomaamatta mitään, tulin pois ja päätin tiedustella syytä tuliaisten puutteelle. Matkaajalla oli selitys valmiina, ja se oli, tadaa, taifuuni. Taifuuni! Tyyppi pistää kaiken luonnonkatastrofin syyksi! Voisi, hei, vähän ennakoida katsomalla vaikkapa säätiedotuksia. Ihan turha selitellä, että taksi ei päässyt rankkasateessa eteenpäin ja että Hong Kongin pörssi ja lentokenttäkin olivat päivän suljettuna. Elämässä pitää suunnitella asioita etukäteen! Jos on suhteellisen todennäköistä, että nainen odottaa tuliaisia, ne voi hankkia vaikka jo menomatkalla Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Ei tullut mieleen vai? No jo nyt on kumma.

Miehet! Tässä teille lentomatkustamiseen ja noin niin kuin ylipäätään kaikenlaiseen reissaamiseen  liittyviä ohjeita, jotka on syytä lukea hartaudella ja ottaa tosissaan. Naiset voivat lisätä listaan kohtia, jos jotain olennaista jäi vahingossa huomioimatta. Olen nyt vähän tuohtunut. Se on belgialaisen suklaan puutetta.

1. Ensin tärkein: Tuo aina eli joka ikinen kerta matkaltasi tuliaisia. Jos naisesi väittää, ettei sinun tarvitse tuoda mitään muuta kuin itsesi, älä hullu mene lankaan. Sinulla on parasta olla jotain mukanasi.

2. Jos naisesi edelleen väittää, ettei nyt ainakaan mitään kallista kannata ostaa, niin voit olla varma, ettei hän silti sylje merkkilaukun, -kellon tai ison timantin päälle. Jos sylkee, hänessä on varmastikin jokin vamma ja hänet kannattaa viedä lääkäriin.

3. Suklaalla ei mene koskaan pahasti pieleen. Älä haksahda kuitenkaan Fazerin siniseen, jota löytyy läheisen K-marketinkin hyllystä - ja on löytynyt jo viimeiset sata vuotta. Kaikki muutkin Fazerin värit ovat ehdottomasti kiellettyjä, ellei sitten kyseessä ole jokin houkutteleva uutuus, joka ei ole vielä ehtinyt  tavalliseen markettijakeluun. Ellet ole seurannut suklaamarkkinoiden kehitystä, kysy myyjältä.

Varmimmin saat rakkaasi onnelliseksi ostamalla kauniin (mahdollisesti sydämenmuotoisen) rasian belgialaista suklaata. Usko minua. Mitä kalliimpaa, sen paremmalta se maistuu.

4. Jos tyttöystäväsi/avopuolisosi/vaimosi/äitisi on laittanut sinulle mukaan ostoslistan, jossa on jotain tiettyä hajuvettä, ole terävänä ja hanki myös esimerkiksi hajusteeseen kuuluvaa saman sarjan vartalovoidetta. Se osoittaa, että välität ja haluat yllättää pienellä ekstralla. Nainen osaa arvostaa vetoasi ihan varmasti ja asettelee voideputkilon vessantasolle kunniapaikalle, jotta vieraatkin sen huomaavat.

Varo kuitenkin JLo-merkkiä, jos pääset valitsemaan parfyymiä ihan itse. Sinun on syytä tajuta, miksi.

5. Koru on aina takuuvarma lahja, kunhan vain tiedät, pitääkö kullan olla valkoista vai keltaista. Älä missään nimessä ota väärää, sillä sitten kaikki menee pilalle. Jos päästään timantteihin asti, niin sääntö on yksinkertainen: mitä isompi, puhtaampi ja kirkkaampi, sen ilahduttavampi.

Ostaisitko itsellesi muka paskat ministereot tai valmiiksi kolhiintuneen auton?

6. Muista suhteuttaa tuliaislahjan hinta, sillä nainen käyttää esimerkiksi korua parhaimmassa tapauksessa lopun elämänsä. Näin vaikkapa 500 euron korviksille tulee päivähinnaksi 5 senttiä. Eli ei mitään. Timantit ovat oikeastaan siis ilmaisia. ∗) 

7. Lentokentällä on myös huiveja, lompakoita ja kaikkea muuta pientä kivaa, ja on jännittävää saada jotain täysin odottamatonta. Mieti, älä kangistu kaavoihin! Mene sisään niihin lahjakauppoihin, äläkä väitä, ettei lentokentillä myyty mitään muuta kuin tosi edullista viskiä tuplapakkauksessa.

8. Ole hyvin varovainen alusvaatekaupoilla: jos ostat liian pienet pitsihepenet, nainen pettyy ja hyvin mahdollisesti jopa suuttuu. Jos ostat liian isot, saat syytteet siitä, millaiseksi valaaksi naisesi muistit. Siinä on turha selitellä sitten enää yhtään mitään, mykkäkoulu on jo alkanut ja nainen on majakolossa.

9. Viinipullo tai samppanja tuliaisena toimivat mainiosti, kun kiedot vielä paketin mukaan romanttisen vihjaisun takkatulesta tai yhteisestä hetkestä sohvalla jutellen. Kynttilä toisessa pikkupaketissa takaa onnistumisen täydellisesti.

10. Pidä kirkkaana mielessä, että tekniikkavempeleistä harva nainen innostuu. Älä yritä peitellä omia hankintojasi tuliaiskääreisiin.

Muistathan vielä, että luonnonkatastrofit tai lentokenttäkauppojen aukioloajat eivät ole syy jättää tuliaisia ostamatta. Ne haetaan sitten vaikka kotimatkalla kukkakioskilta. Neekerinsuukoillakin pelastaa paljon, kun kertoo niiden symboloivan kovaa ikävää, jota koit matkallasi. Sillä koithan sinä, ei siitä mihinkään pääse.

Hyviä tuliaisia kaikille!

∗ Laskelmassa on pohjana korun 30 vuoden päivittäinen käyttö.