keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Kiinteytyminen on kirosana

Urheilupiireissä naureskellaan hyväntahtoisesti reisien lähentäjä- ja loitontajakoneiden vetkuttajille, sillä oikea voimailija tai tositreenaaja ei sellaisiin aikaansa tuhlaa, vaan pyyhkii hikeä hauiksestaan salin perällä rautaosastolla. Minun mielestäni reisikoneet ovat kyllä oikein mukavia laitteita: saa istuskella rauhassa ja tuumailla, joten mikäs siinä on koipia heilutellessa, kun samalla vähän puolivahingossa myös kiinteytyy. (Kiinteytyminen on kirosana.) Voinen silti ylpeänä tunnustaa, että 15 vuotta sitten minulla oli kotona myös varo-halpaa-kopiota-Thighmaster, jolla vimputtelin villinä menemään. Tiedänkin treenaamisesta aika paljon, kuten esimerkiksi sen, että se on hirveän rasittavaa hommaa. Siksi olenkin nyt tässä jo useamman vuoden yrittänyt pitää sitä vähän niin kuin taka-alalla ja enemmänkin henkistyä.



Olen ollut havaitsevinani fitness-urheilun olevan kovasti muodissa: lihaksia sitä olla pitää ja kyykkyä ja levytankoa ja personal-Juttaa. Eikä siinä mitään, trendejä tulee ja menee niin kuin lihaksia ja massaakin. Minun mielestäni narubikineissä lavalla pullisteleva ja itsensä oranssinruskeaksi suihkuttanut nainen on silti aina ollut oikeastaan vähän ruma. Mutta en minä ymmärrä koiranäyttelyitäkään.

Ei tietenkään ole terveellistä olla ylipainoinen, ja joka tuutti toitottaakin jatkuvasti viestiä siitä, miten kansanterveys sitä ja kansanterveys tätä ja sydän sitä pian pysähtyy jokaiselta ja kuolee kuulkaa pois, syö Beceliä ja Activia auttaa. Jossakin tässä viimeisen vuoden aikana on tullut sellainen olo, että normaali kuntoilijan vartalo ei oikein riitä, vaan pitää pyrkiä johonkin "enempään". Kiinteytyminen ei ole tavoitteena tarpeeksi kova juttu, vaan pitää olla härän lailla raakaa voimaa ja silmätkin kiinni erottuvia vinoja vatsalihaksia.

Ennen ei kannattanut painoa pudottaessa syödä pullaa ja keksiä tai ostaa karkkia. Nyt ei saa syödä leipää, ei jauhoja, ei perunaa, riisiä eikä pastaa, eikä missään nimessä kannata pilata ruokavaliota maidolla. Onneksi sen voi aina korvata vaikka villinä koivun kyljessä kasvaneesta käävästä tehdyllä pakuriteellä, ja teen hautuessa voi poimia gojimarjoja. Etsi nyt niitä perkele lähimetsästä sitten ja syö nälkääsi sammalta, sillä muusia et ainakaan surraa kuin korkeintaan kukkakaalista, jotta edes osittainen synninpäästö tulee, kun siinäkin on vähintään tuhat hiilijalanjälkeä ja muuta syyllisyyspistettä.

Ja banaani. Se on oikeastaan kuolema. Älä vain syö banaania. Syö rahkaa ja vedä raejuustoa, vatkaa ne vaikka sekaisin ja lykkää purkillinen netistä tilattua proteiinijauhetta sekaan ja lusikoi magnesiumia ja rautaa. Eikö sitä pitänyt nostaa?

Ei tässä osaa enää edes kiinteytyä, ja rikki meni Thighmasterkin.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Mihin lokeroon kuulut? Mahdutko?

Viikonloppuna näin, miten kaksi nuorehkoa naista oli ilmeisesti kokeiluluonteisesti sulloutunut matkatavaroille tarkoitettuun maksulliseen tallelokeroon. Heitä ympäröivistä kannustajista päätellen kyseessä oli testi siitä, montako ihmistä lokeroon yhtä aikaa mahtuu. Oikeastaan on jopa jollain tavalla ihailtavaakin, että joillakin on energiaa tarttua toimeen ja selvittää mieltä askarruttavan asiat samantien. (Itse asiassa on hirveän mielikuvituksetonta ilmoittaa vaikkapa juuri säilytyslokeron koko korkeuden, leveyden ja syvyyden mukaan: on paljon kuvaavampaa esimerkiksi laitapuolen kulkijalle, kuinka monta ihmistä koppiin mahtuu parilla eurolla nukkumaan. Säästö se on pienikin säästö. Ylemmillä hyllyillä voisikin ihan hyvin olla hieman pienempi säilytysmaksu, sillä sinne lienee haastavaa kivuta. Tulee pian revähdyksiä tai kaatuu kiivetessä päälle koko kompleksi.)

Kyllä se vain on niin, että kaikkia vastauksia ei löydy Googlesta.

Se tosin on testattu jo moneen kertaan, että Miniin mahtuu 28 notkelikkoa liikunnanopettajaa. (Linkki.) Äidinkielenopettajia ei varmasti menisi yhtä montaa, eikä varsinkaan köksänopeja, sillä heillä olisi kuitenkin selässä repullinen eväitä ja kädessä joutsenen muotoiseksi taiteltu lautasliina. Kieltenopettajilla olisi mukana liikaa tilaa vieviä tehtävämonisteita, ja matemaattisten aineiden opettajat keskittyisivät turhaan todennäköisyyksiin ja heidät valtaisi epäilymieli. Mininkin ilmoittivat insinöörit olevan nelipaikkainen.

Mietimme muutaman tapahtuman nähneen ystäväni kanssa, miten sitä katsookin lokeroita nyt ihan uusin silmin. Maailma on mahdollisuuksia täynnä! Mahtuisinko opettajainhuoneen lukolliseen lokerooni hyppytuntitorkuille, vai jäisikö pää  roikkumaan ikävän epämukavasti ulkopuolelle? Kuinka paljon kätevämpi mahtaisi olla K-Supermarketin ikkunallinen lokero, melkein kuin pienehkö yksiö, jossa on kiva näkymä pullonpalautusautomaatille? Kuinka nopeasti pakastelokerossa tulisi kylmä, ja mahtuisiko koko suku pakastinarkkuun? Montako äitiä mahtuisi koiraparkkikoppeihin, kun lapset päästettäisiin kirmaamaan viereiseen huvipuistoon? Kymppi kouraan jäätelörahaa ja kymmenen äitiä (tai 135 liikunnanopettajaa) siksi aikaa lepäämään koiraparkkiin, miten kätevää. Kuinka pitkä treeni tarvittaisiin puolestaan postilaatikkoon sulloutumiseen? Jos oikein kauan tosissaan harjoittelisi, ottaisi vaikkapa vähän virkavapaata, sitä saattaisi loppuvuodesta sujahtaa vaikkapa työpöydän pieneen, muoviseen monitoimilokerikkoon. Se on kätevä ominaisuus, kun leikkii piilosta tai menee karkuun rehtoria.

Vaikka kai se on parempi, ettei mene, kun voi saada taivuttelusta urheiluvammoja tai traumoja tai pahimmassa tapauksessa juuttua lokeroon kiinni. Olisipa kivaa soittaa palokunnalle, että tervepä terve, täältä työhuoneen pöytälokerikosta soittelen, jumissa olen ja että vähän ehkä pitäisi tulla auttamaan, kun vetää tässä aika pahasti jo suonta oikeasta pohkeesta.

Niin. Kyllä se taitaa olla niin, että ei pidä ihmisiä liikaa lokeroitavan.




keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Ihmissuen karvainen tassu

Istun elokuvateatterissa ja katselen naulittuna lopputekstejä ja osin tuttuja nimiä. Kiitoslistalla rullaavat sulassa sovussa Alavuden kaupunki ja Jallu, rooleissa nähdään muun muassa kansan syville riveille tutut Pauli Hanhiniemi ja Ron Jeremy - ja nuoren ihmissuden sekä käsinä että jalkoina näyttelee puolestaan nuori tuottaja-käsikirjoittaja Matti Pekkanen.

Kello on vartin yli kaksitoista päivällä.

Se ei ole ihmissusille otollisinta aikaa.

Etelä-Pohjanmaan pojat ovat toteuttaneet mielettömän projektin, jonka pitkään itänyt siemen on vihdoin kasvanut hedelmäksi ja päässyt elokuvateatterilevitykseen. Filmi on tehty talkoovoimin, täysin ilman Suomen elokuvasäätiön tukea, joten mistään pienestä ponnistuksesta ei ole kysymys. Se on vaatinut tekijöiltään sitkeyttä ja uskoa itseensä monen vuoden ajan, ja ylpeydellä saamme heidän kättensä jälkeä seurata. Hanhiniemi on oikea peto kirkkoherran roolissa, vaikka suorastaan häikäisevän hienosti suoriutuu jokainen valkokangasamatööri. "Nyt minä, Anselmi, ajan sinusta perkeleen pois", sihisee päähenkilön rooli-isä (Sami Palolampi, joka on koko ihmissusi-idean alkuperäinen ideoija) ja hakkaa raivon vallassa vihdalla poikansa selkää. Niin oli hänenkin isänsä aikoinaan tehnyt. Itsetyydytyksestä kun kasvaisi karvoja kämmeniin.

Koska en ole fantasian ystävä, en kauhun enkä scifinkään, suhtauduin tähän jännityselementtejä sisältävään draamaan sen aiheen puolesta epäillen. Jos kyseessä ei olisi ollut syvästi paikallisväritteinen filmi, olisi se varmaankin jäänyt katsomatta ja surullista kyllä, jopa huomioimatta. Onneksi näin ei käynyt. Osansa epäilyyn ihmissusiaihetta kohtaan tuo tosin se, että olen joskus sattunut katsomaan maailmankaikkeuden kenties huonoimman elokuvan Ihmissusi Pariisissa. Siinä surkeasti tietokoneella tehty, etäisesti ihmissutta muistuttava karvaläjä vouhkaa pitkin suurkaupungin viemäreitä ja kiipeääpä Eiffel-torniinkin, hoodeilla kun on. En muista, mitä tein eniten: itkin, nauroin vai häpesin.

Kun vuosia sitten teimme seitsemäsluokkalaisten kanssa ystäväkirjatyyppistä tehtävää, ilmoitti kaksi kaverusta parhaaksi näkemäkseen elokuvaksi Ihmissusi Pariisissa. Ahaa, hmm. Minäkin olen nähnyt sen, aika jännä elokuva oli, hyvä, tytöt! Pyyhin nopeasti oman vastaukseni kohdasta "surkein koskaan näkemäni elokuva".

Vaikka Anselmi päihittää pariisilaiskollegansa 100 - 0 muussakin kuin päänäyttelijän (Aleksi Holkko) söpöydessä ja Vantaalta muuttaneen skittapastorin (Sami Alho) ällöttävän hyvässä roolisuorituksessa, niin ihan kaikki ei Anselmi, nuori ihmissusi -elokuvassakaan ole kohdallaan. Tärkein epäkohdista on nimi. Onneksi leffan tekijät ovat kuitenkin asiasta samaa mieltä: huokaisin helpotuksesta, kun kuulin lopullisen käsikirjoituksen kirjoittaneen Pekkasen nauraneen jo vuosia sitten räkäisesti Palolammen nimiehdotelmalle. Koska nimi oli muidenkin mielestä surkea, oli siitä melkeinpä pakko alkaa työstää jotain. Pitkään ja hartaasti työstettiinkin, ja hyvä tuli. Seitsemäsluokkalaisten mielestä elokuva olisi tosin saanut olla nelituntinen, ja kunnon roiskuvaa verilöylyäkin jäätiin kaipaamaan.

Minun mielestäni Suen Tassu on oikein sopivasti karvainen.


                                 Anselmi, nuori ihmissusi  saa ensi-iltansa 24.1.2014.
                                 Käykää katsomassa!





sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Tiikerikakkukapina

Tänään huomasin taas, että jostain kumpuaa kapinamieltä ja että säännöllisin väliajoin pitää näemmä kiltin ja tunnollisen ihmisen päästä patoumia purkamaan. Kotona se on turvallista, ja tajusin päätyneeni vatkaamaan tiikerikakkutaikinaa. Ei sillä, että minun olisi tarvinnut leipoa tai että mitenkään erityisesti siitä nauttisin, mutta pääsin noin niin kuin nollaamismielessä räkkyämään leipojaa määräileville ohjeille. Minuahan ei nimittäin komennella. Minä leivon, miten huvittaa, ei tarvitse tulla neuvomaan. Hei, m-i-n-ä olen opettaja.

Näin sujuvasti homma eteni:

1. Voitele ja jauhota korppujauhoilla kakkuvuoka (tilavuus 1,8 l).

Enpähän voitele. Eikä ole kuule korppujauhoja, hahhahhaa. Enkä todellakaan ala mittailla, minkä kokoinen vuokani on - teen sitä paitsi vaikka salaattikulhoon, jos siltä tuntuu tai sattuu huvittamaan, etkä mahda sille mitään, senkin Mr. Pirkka-Luuseri. Menen ehkä pian S-marketiin ja ostan Rainbow'ta, etkä voi sille mitään! 

2. Vaahdota huoneenlämpöinen rasva ja sokeri.

En todellakaan ole lämmittelemässä yhtään mitään. Kun leivon, niin sitten leivon, eikä siinä mitään pöydällä lämpeneviä aineksia aleta vahtailemaan. Sinne vain kulhoon voit ja sokerit ja vatkainta  perään. Kun pitää pyyhettä tai jotain kantta vähän edessä, niin kovat voinpalat eivät lentele pitkin seiniä, kai minä nyt sen tiedän, kun en ole ensimmäistä kertaa asialla. Sitä paitsi kuka muka pitää sokeria jossain kylmässä, häh? Ohjeessa pitäisi lukea, että "vaahdota sokeri ja huoneenlämpöinen rasva". Huomaa kyllä, että leipurit ovat käyneet ammattikoulun, kun eivät osaa koekeittiössään kirjoittaakaan ja aletaan päteä tällaisilla imperatiivimuotoisilla ohjeilla. 

3. Lisää vaahtoon huoneenlämpöiset munat yksitellen hyvin vatkaten.

Mikä helvetin päähänpinttymä tuosta huoneenlämmöstä oikein on? Kaikki kananmunat sinne nyt vain suoraan jääkaapista ja paskat tässä mitään yksitellen aleta vatkailemaan. Ja mitä muka tarkoittaa hyvin vatkaaminen? Voisiko olla jotain parempi neuvoja, mitä? Niin kuin että minuutti vai kaksi vai viisi? Pitäisi ohjeistaa kunnolla, niin saisi sitten vatkata minuutin vähemmän tai jättää vatkaamata kokonaan. Mahassa ne menevät ainekset sekaisin kuitenkin.

4. Sekoita vehnäjauhoihin leivinjauhe ja vanilliinisokeri.

Minä en käytä vanilliinisokeria, ja varmana kaadan vaniljasokerit ensimmäisenä kulhoon, suoraan purkista ja summissakin vielä. Epävarmat raukat mittailevat lusikoidensa kanssa ja huolestuvat, jos vähän lurahtaa liikaa sokeria taikinaan ja lihoo. Läski on kuulkaa vaurauden merkki.

5. Lisää jauhoseos taikinaan ja sekoita tasaiseksi. Ota taikinasta 1/3 erikseen kulhoon. Sekoita siihen kaakaojauhe ja maito. Levitä puolet vaaleasta taikinasta vuokaan. Kaada vuokaan tumma taikina ja päällimmäiseksi loppu vaalea taikina.

Just, just. Kumpi siinä tiikerikakussa muka on parempaa: suklainen vai vaalea taikina? Kuulehan, Pirkkasein, voit olla varma, että todellakin käännän raidat toisinpäin. Idiootti. Mies.

6. Nostele taikinaa lusikalla, jotta taikinakerrokset sekoittuvat tiikerin raidoiksi.

Siitä mitään raitoja tule, ruma sotku vaan. En ole kuule nostelemassa yhtään mitään, enkä ainakaan lusikalla.

7. Tasoita taikinan pinta ja vedä keskelle taikinaa vako, jotta kakku kohoaa tasaisemmin.

Vedä keskenäsi.

8. Paista 175 asteessa uunin alimmalla tasolla noin 50 minuuttia. Varmista kakun kypsyys tikulla. Kumoa tiikerikakku vuoasta hieman jäähtyneenä.

En kumoa, ei ollut korppujauhoja. Syön lusikalla suoraan vuoasta ja juon maitoa päälle. Enkä anna yhtään kenellekään muulle, tehkööt itse omat kakkunsa tai nuolkoot puolillaan huuhteluvettä olevan taikinakulhon. Minä mikään kommuunileipoja ole.



En ota mitään kakkukuvia, ei kiinnosta. Googlesta pöllin.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Hyvä auto vs. Clio

Vuokrasimme tuossa taannoin ulkomailla muutamaksi päiväksi käyttöömme auton, ja lysti oli halpaa kuin saippua: 13 e/vrk. Kolmentoista euron kyytiä sillä sitten saikin, sillä olo oli kuin olisi istunut vähätehoisessa, huutavassa pölynimurissa. Auto oli moottoritiellä ihan vitsi, mutta sitä saa, mitä tilaa. Clio, kiitos viimeisestä. Se oli todellakin viimeinen.

Mietin siinä monta sataa kilometriä Clion penkkiä kuluttaessani, miten yksinkertaista auton valitseminen on. Kyllä minä tiedän, sillä minulla on esimerkiksi ajokortti ja väitän sujuvasti navigaattoria vastaan.

1) Kaunis auto vs. ruma auto
- Kuka haluaa ostaa ruman auton? Miksi ihmeessä joku tahtoisi vaikka Fiat Multiplanin, edes käytettynä tai puoli-ilmaiseksi? Kyllä hävettäisi kurvata K-marketin pihaan, kun kaikki vahtaisivat ja kusisivat naurusta housuihinsa. Multiplan kuulostaakin sitä paitsi joltain monitoimilokerikolta, johon voi arkistoida klemmarinsa ja paperinsa. Ei ihme, että suomalaiset ovat äänestäneet sen kaikken rumimmaksi autoksi. (Linkki)



Myönnettäköön Clion eduksi siis se, että ihan maailman rumin se ei sentään ole.

2) Merkki vs. merkki
- Ford (Clio) vai jokin muu? Jotkut saattavat tosin olla merkkiuskollisia myös Ford Cliolle, mutta silloin kannattaisi kaartaa terveyskeskukseen.

3) Tehokas auto vs. tossu
- Haluatko nopeasti kiihtyvän auton vai tahdotko ottaa ohitustilanteessa ensin kilometrin vauhtia? Jos joku väittää, että teholla ei ole mitään väliä, kunhan pääsee vain perille, niin höpö höpö. Ei tarvitse kuin ottaa Clio ja kokeilla Milanon moottoritietä.

4) Vähän ajettu vs. paljon ajettu auto
- Mieluusti uusi tai vähän ajettu ja yhdeltä omistajalta, putkiremontit tehtynä. Mutta ei Clioa, vaikka se olisi uusi.

5) Väri vs. väri
- Joskus liikenteessä näkee niin kauhean värisiä autoja, että jälleenmyyntiarvo on pelkästään sen vuoksi nolla. Mintunvärinen Clio olisi maailmanloppu. Ennemmin kävelisin.

6) Edullinen vs. kallis auto
- Valitettavasti harvemmin saa halvalla kaunista, tehokasta, uutta tai vähän ajettua ja metallihohtoa. Halvalla saa Clion. Imuri maksaa 150 euroa, Clio vain 13 e/vrk.

7) Pieni auto vs. iso auto
- Kyllä autossa pitää mahtua esimerkiksi istumaan. Cliossa ei mahdu.

8) Sedan vs. farmari
- Ihan sama, jos vain on tarpeeksi iso tavaratila. Cliossa ei ole.

9) Vanha vs. uusi auto
- Hyvä käytetty voi olla paljon parempi kuin esimerkiksi uusi Clio. Ks. myös kohta 4.

10) Diesel vs. bensa
- Kunhan kulkee, kallista se on kuitenkin, ja riippuu turbosta. Clio se vasta kiihtyikin! Olimme melkein Gardalla, kun vauhti oli kivunnut sataseen!

11) Kangaspenkit vs. nahkapenkit
- Kangaslaukku vai nahkalaukku? Puuvillahanskat vai nahkasormikkaat? Helppoa on tämäkin. Clioa eivät olisi pelastaneet edes nahkapenkit.


Järkevintä on tietenkin kurkistaa ensin lompsaan ja alkaa sitten tehdä kompromisseja. Mutta ei rumaa autoa, ei. Eikä Clioa.


Opekalenteri 2015

Mieslääkäriopiskelijat ovat pamauttaneet markkinoille oman vuosikalenterinsa, kirjoittaa lehti. (Linkki) Oikein onkin hyvät stetoskoopit pojilla, ei siinä mitään. Idea sinänsä on kuitenkin melko vanha ja kulunut, sillä onhan noita vuosien varrella nähty urheiluseurojen naisjääkiekkoilijakalentereita, hoitsuja, palomiehiä, marttoja ja muoreja. Hyvän asian (ja välillä tissiensä) näkyvyyden puolesta riisuu paitansa nykyaikana vaikka kuka.

Paitsi pappi tai opettaja.

Millainen olisikaan opettajien kalenteri lasten luokkaretkirahaston hyväksi tai koulun välituntialueen elävöittämisen puolesta? Saisiko kalenterirahoilla opettajainhuoneeseen kahvikoneen ja vuodeksi munkkeja? Karttuisiko virkistysrahasto, vai napsahtaisiko sivistysjohtajalta ja hätäkokoukseen kutsutulta lautakunnalta välittömästi kirjallinen varoitus ja kahden tunnin jälki-istunto? Potkuja he eivät kyllä aktiivisille opettajille malttaisi antaa, ja eihän sitä tiedä, jos pomo itsekin innostuisi toimimaan yhteisen hyvän puolesta: varmasti on joka kaupungin talous sen verran kuralla, että myyntimenestysartikkelilla saadaan äkkiä säästettyä vaikkapa yksi lakkauttamisuhan alla oleva kyläkoulu.

Opettajien kalenterissa olisi oikeastaan todella paljon mahdollisuuksia. Enemmän, kuin kuukaudet antavat myöden, sillä opettajat ovat luovaa ja parhaina hetkinään sopivan hullua porukkaa. Sitä saattaisikin kuvauspäivänä tulla esimerkiksi matematiikan ja biologian lehtorilla tiukka matsi siitä, kumpi pääsee Miss tai Mr. Kesäkuuksi. Vaikka toisaalta suvikautena voi olla vähän hiljaista, kun kaikki ovat lomalla. Tyhjää niille sivuille siis ja vähän alennusta kalenterin hinnasta kaikille kateellisille.

Opettajakalenteri 2015. Ei pöllömpi idea.

Äidinkielenopettaja voisi maata Kalevala-koruun kietoutuneena sammalmättäällä, ja ruotsinopettaja pukeutuisi joulukuussa viehkeäksi Lucia-neidoksi. (Kerran meillä muuten pukeutuikin. Hän oli mies. Se oli tiukka show, se.) Englanninopettaja ottaisi kaveriksi ison Benin, ranskanopettaja patongin ja saksanope kohottaisi viekoittelevasti litran tuoppia dirndl-asu yllään. Matematiikan lehtoreilla ovat kuulemani mukaan jo luonnostaan potenssiasiat kohdallaan, mutta fysiikan ja kemian kalenterisivuille on kyllä hyvin vaikea keksiä yhtään mitään. Olen pahoillani.

Atk-opettajalla on sen sijaan on hyvin helppo tehtävä: kuvaa varten ei tarvitse syliin kuin yhden haukatun omenan.

Käsityösivulla tyttöjen opettajan neulepaidan helma on jo tosi pahasti purkaantunut, ja poikien opettaja hitsaa hikisenä. Vaihtoehtoisesti hän voi myös höylätä tai esitellä moottorisahaa, ei aleta vielä luonnosteluvaiheessa liian tarkoiksi. Poikien liikunnanopettaja hyppää Tarzan-asussa köyteen ja heilahtaa kohti tyttöjen liikunnanopettaja-Janea, musiikinope näppäilee kenties sängyllä herkissä tunnelmissa akustista kitaraa, ja kotitaloutta edustaa alaston kokki. Onhan näitä vaihtoehtoja, todellakin, vaikka pari aineryhmää jäisikin edustamatta. Seuraavana vuonna sitten loput. Terveystiedon, opon, maantiedon, biologian, uskonnon ja historian edustajat voisivatkin jo alkaa miettiä omia sivujaan.

Kaikista helpointa on tehdä alakoulun kalenteri. Ei muuta kuin Maripaita päälle vaan.









maanantai 13. tammikuuta 2014

Mutta missä on Itä-Timor?

Kyllä vaan matkustelu ihmistä avartaa, turha on muuta väittää. Jostakin luotettavanpuoleisesta kolumnista olin juuri viime viikolla lukevinani väitteen, että reissaaminen ei suinkaan muuta, vaan vahvistaa jo olemassa olevia ennakkoluuloja. Kyllä kiistän jyrkästi sellaisen. Pelkästään Finnairin pre-order-katalogin karttaa lukemalla oppii vaikka mitä.

Ensin tosin luulin, että kyseessä on aikuisille suunnattu Etsi kymmenen virhettä -tehtävä.

Olen varma, että teillä muillakin keskivertoa fiksummilla on jotenkin päässyt muutama maailmankolkka eksymään, ja melko mutuna mennään vaikkapa nyt Bhutanin tai Mauritanian suhteen. Minun on jopa kestänyt tosi kauan tajuta, että Afrikka on Euroopan alapuolella, sillä jostain syystä se alakouluiässä vääntyi erheellisesti jonnekin Aasian alle. Väärässä kohtaa oli Egyptikin, enkä oikein vieläkään suostu henkisesti sijoittamaan sitä Afrikkaan. Jotenkin ovat kuitenkin bambumajat ja pyramidit asia erikseen.

Muutenkin on Afrikka sekaisin, sillä opiskelin Finnairin kartasta, että Afrikassa on kaksi Kongoa. Kaksi! Jo nyt on aikoihin eletty. Erään oppilaan mielestä asiassa ei tosin ollut mitään ihmeellistä, sillä onhan Seinäjoellakin kaksi Citymarkettia. Niin, no, toisaalta.

Ja sanokaapa vaan, missä hitossa on Itä-Timor? Antaa tulla vaan, än-yy-tee, nyt. Menikö jonnekin Venäjän kohdalle, menikö? Siperian mutkaan kenties? Vuoristoseudulle? Näetkö jo silmissäsi, millaiselta näyttää itätimorilainen kansanmies? Vuohia paimentaa siellä jossain Mongolian kieppeillä tai ylempänä, ehkä Kaakkois-Venäjällä? Niinpä niin, sinnepä oli Finnairin miehistö siirtänyt koko kompleksin Kaakkois-Aasian Malajien saaristoon. Ei hyvää päivää, sanon minä.

Euroopan maantiedon ja pinnanmuodot sitä ehkä luulisi hallitsevansa hyvinkin. On niin kuin kotikylää koko seutu, kun on Internetit ja kaikki ja joka tie vie Roomaan. No, alapuolellamme on Viro, sitten tulee Latvia, ja Liettuakin se siellä mennä porskuttaa hyvissä voimissa. Seuraavaksi laskeudumme  Puolaan - paitsi että ei se nyt ihan niin yksinkertaista ollutkaan. Miettikääpä oikein tarkasti, miten homma menee. Mikäs valtio se itsensä on sinne Liettuan kansan alle lykännyt, mitä? Katsokaapa.




Russia se on sinnekin etuillut. Missä välissä, kysyn vaan? Jossain samassako, kun Jugoslaviasta tuli vaikka mitä, mistä ei todellakaan ole enää yhtään kartalla.

Kuka tämän jälkeen kehtaa vielä väittää, ettei matkailu avarra. Nyt tiedän jopa senkin, että seuraavan kerran tanssijalkaa vipattaessa suuntaan vihreään Grönlantiin. Siellä on Disko.







keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Täältä keinustuoliin ja ikuisuuteen

Keskustelimme opiskeluaikana erään ystäväni kanssa siitä, mikä on elämässä tärkeää. Huomatkaa, että muut ne vain lähtivät noin joka päivä kohti bailandoa, kun me istuimme teekuppi kourassa puhumassa henkeviä ja varmasti leivoimme karjalanpiirakoitakin siinä sivussa, kun lypsimme keittiössä vuohia kotitekoista juustoa varten. Kerran tosin ihan oikeastikin kokoonnuimme tekemään kaveriporukalla kaalikääryleitä, sillä melkein kaikkea pitää elämässä kokeilla ainakin yhden kerran. Vieläkin harmittaa, että raveissa jäi käymättä, vaikka monet laukkaavat niissä yhtenään.

Ystäväni mielestä nautinto tulee omistamisesta, mikä tarkoittaa konkreettisesti esimerkiksi valtavaa levykokoelmaa tai huipputason kameraa. Minä humanistiraukka yritin vedota henkiseen puoleen, sillä olen tosi fiksu tyyppi ja luen paljon esimerkiksi horoskooppeja. Ystäväni ei millään meinannut uskoa, että koen esimerkiksi matkustamisen tai erilaisten kokemusten hankkimisen tärkeämpänä kuin vaikkapa uuden moottorikelkan oston. (Tässä vaiheessa tarkimmat hoksaavat, että kyse oli miespuolisesta kaverista. Jos kyseessä olisi ollut nainen, hän olisi valinnut mieluummin uuden ja laadukkaan suoristusraudan tai 12 kg:n pyykinpesukoneen. Tai pari uutta silkkisohvatyynyä. Tai korun, mieluusti timanttisen, sillä sen edessä sitä todellakin henkistyy. Ja sitä paitsi kyllähän ihmisessä voi olla monia ulottuvuuksia, ja sitä voi olla yhdistetysti onnellinen sekä kesäisestä tuulenhenkäyksestä mereltä että niistä sohvatyynyistä. Erityisen paljon se aurinkokin varmasti lämmittää, kun se heijastuu karaatin tai parin kokoisesta, kirkkaasta kivestä. En tiedä, mutta unta olen nähnyt.)

Viikonloppuna käyn syömässä spagettia ja henkistymässä ulkomailla ja vien reissun varmasti mukanani keinustuoliin. Tosin voihan olla, että ilman kuvia en tule mitään edes muistamaan, ja ystäväni oli ihan oikeilla jäljillä kunnon valokuvausvälineiden tärkeydestä. Kaipa myös moottorikelkkaa voi pitää sikäli järkihankintana, että kukin tietää itse parhaiten, mistä nauttii. Niin kuin esimerkiksi kelkalla ajosta, jos on lunta. Mukavia muistojälkiä baanalla kaasuttelusta varmasti jää, ja onpahan ainakin sitten jotain pohjaa potkutella kahdeksankymppisenä osuuskauppareissulle piimää hakemaan. Ei kaadu heti ensimmäisessä mutkassa, vaikka vetää kuinka sladissa.

Minulta kesti kauan tajuta kirkkaasti, että jokaisella on oikeus itse päättää, millä keinoin elämästä saa hyvää mieltä. En saanut tuolloin käännytettyä ystävää arvostamaan matkustamista, eikä hän minua ostamaan uutta Ski-Doota tai Polarista, ei edes sohvatyynyjä (niiden merkityksen ymmärsin paljon myöhemmin), mutta hallelujaa, jotain kypsymistä aivoissani on selvästi tapahtunut: me todellakin olimme molemmat tahoillamme aivan yhtä oikeassa arvostuksinemme. Pääasia on, että on itse tyytyväinen. On kovin raskasta yrittää huolehtia myös kaverin onnesta ja arvoista. Ihmisellä on kova tarve käännyttää ja harhaluulo siitä, että muut eivät tajua.

Eivätkä kyllä usein tajuakaan. Keskimääräistä tyhmempiä ovat.

Cheek ei ole. Timantit ovat ikuisia, säilyvät vielä jälkipolvillekin ja näyttävät hyvältä valokuvissa. Jos ovat tarpeeksi isoja. Ikävä on ihmisen tihrustaa.