Täältä keinustuoliin ja ikuisuuteen

Keskustelimme opiskeluaikana erään ystäväni kanssa siitä, mikä on elämässä tärkeää. Huomatkaa, että muut ne vain lähtivät noin joka päivä kohti bailandoa, kun me istuimme teekuppi kourassa puhumassa henkeviä ja varmasti leivoimme karjalanpiirakoitakin siinä sivussa, kun lypsimme keittiössä vuohia kotitekoista juustoa varten. Kerran tosin ihan oikeastikin kokoonnuimme tekemään kaveriporukalla kaalikääryleitä, sillä melkein kaikkea pitää elämässä kokeilla ainakin yhden kerran. Vieläkin harmittaa, että raveissa jäi käymättä, vaikka monet laukkaavat niissä yhtenään.

Ystäväni mielestä nautinto tulee omistamisesta, mikä tarkoittaa konkreettisesti esimerkiksi valtavaa levykokoelmaa tai huipputason kameraa. Minä humanistiraukka yritin vedota henkiseen puoleen, sillä olen tosi fiksu tyyppi ja luen paljon esimerkiksi horoskooppeja. Ystäväni ei millään meinannut uskoa, että koen esimerkiksi matkustamisen tai erilaisten kokemusten hankkimisen tärkeämpänä kuin vaikkapa uuden moottorikelkan oston. (Tässä vaiheessa tarkimmat hoksaavat, että kyse oli miespuolisesta kaverista. Jos kyseessä olisi ollut nainen, hän olisi valinnut mieluummin uuden ja laadukkaan suoristusraudan tai 12 kg:n pyykinpesukoneen. Tai pari uutta silkkisohvatyynyä. Tai korun, mieluusti timanttisen, sillä sen edessä sitä todellakin henkistyy. Ja sitä paitsi kyllähän ihmisessä voi olla monia ulottuvuuksia, ja sitä voi olla yhdistetysti onnellinen sekä kesäisestä tuulenhenkäyksestä mereltä että niistä sohvatyynyistä. Erityisen paljon se aurinkokin varmasti lämmittää, kun se heijastuu karaatin tai parin kokoisesta, kirkkaasta kivestä. En tiedä, mutta unta olen nähnyt.)

Viikonloppuna käyn syömässä spagettia ja henkistymässä ulkomailla ja vien reissun varmasti mukanani keinustuoliin. Tosin voihan olla, että ilman kuvia en tule mitään edes muistamaan, ja ystäväni oli ihan oikeilla jäljillä kunnon valokuvausvälineiden tärkeydestä. Kaipa myös moottorikelkkaa voi pitää sikäli järkihankintana, että kukin tietää itse parhaiten, mistä nauttii. Niin kuin esimerkiksi kelkalla ajosta, jos on lunta. Mukavia muistojälkiä baanalla kaasuttelusta varmasti jää, ja onpahan ainakin sitten jotain pohjaa potkutella kahdeksankymppisenä osuuskauppareissulle piimää hakemaan. Ei kaadu heti ensimmäisessä mutkassa, vaikka vetää kuinka sladissa.

Minulta kesti kauan tajuta kirkkaasti, että jokaisella on oikeus itse päättää, millä keinoin elämästä saa hyvää mieltä. En saanut tuolloin käännytettyä ystävää arvostamaan matkustamista, eikä hän minua ostamaan uutta Ski-Doota tai Polarista, ei edes sohvatyynyjä (niiden merkityksen ymmärsin paljon myöhemmin), mutta hallelujaa, jotain kypsymistä aivoissani on selvästi tapahtunut: me todellakin olimme molemmat tahoillamme aivan yhtä oikeassa arvostuksinemme. Pääasia on, että on itse tyytyväinen. On kovin raskasta yrittää huolehtia myös kaverin onnesta ja arvoista. Ihmisellä on kova tarve käännyttää ja harhaluulo siitä, että muut eivät tajua.

Eivätkä kyllä usein tajuakaan. Keskimääräistä tyhmempiä ovat.

Cheek ei ole. Timantit ovat ikuisia, säilyvät vielä jälkipolvillekin ja näyttävät hyvältä valokuvissa. Jos ovat tarpeeksi isoja. Ikävä on ihmisen tihrustaa.