maanantai 30. syyskuuta 2013

Huomio!

Sinä, joka saavut tänne päivittäin hakusanalla "perse kiinnostaa", hankithan elämän. Tai vaikka perseen. Kumpi nyt sitten enemmin onnistuu.

Ystävällisin terveisin ja kaikella rakkaudella, sillä olen hyvin lempeä luonne (ja laiha),

Ässä

Ps. Tämä koskee samalla myös sitä, jonka intohimona ovat "iso perseiset nais pika juoksijat". Sinut on nähty täällä muutaman viime kuukauden aikana 43 kertaa.

Ps. nro 2. Jos olet rehtori ja tämä on ensimmäinen kertasi täällä (eikä nyt 44:s), saatoit heti kättelyssä järkyttyä blogin asiasisällöstä ja saan huomenna potkut. Kiva. On täällä muutakin kuin takamusjuttuja ja rakastan oppilaitani yli kaiken ja jopa koulun käytävien hajua myöhäisiltaisin. Teen nimittäin töitä pitkin yötä ja kertaan kielioppia ja monistan oppimateriaalia ja muutan luokan aamua varten aina uudenlaiseksi ja inspiroivaksi oppimisympäristöksi. Ei siinä ehdi joka hetki peffoja miettiä. Osaan valokatkaisijoiden paikat ulkoa, ja siitä saa varmasti myös lisäpisteitä! Ei koskaan nimittäin tiedä, jos vaikka sokeutuu. Ei tarvitse sitten haparoida. Niin että silleen.



sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Aikuisena pitää leikata hiukset lyhyemmäksi

Aikuisuus on raskasta aikaa.

Pitää ensinnäkin mennä töihin, jos pääsee. Pitää hankkia itselle ja perheelle elanto. Pitää maksaa jätehuollosta ja sähköstä ja vedestä ja vaihtaa sulakkeita ja asentaa sälekaihtimet. Pitää käyttäytyä asiallisesti ja osallistua jumppaan ja käsityöpiiriin, pitää pyöräilykypärää ja pipoa. Pitää seistä kentän laidalla kannustamassa ja myymässä makkaraa, pitää hankkia kesämökki ja tehdä siihen remontti. Pitää luovuttaa oma aikansa muille ja pestä pyykkiä. Pitää venyttää penniä. Pitää tehdä tarrataulukoita ja siivousvuoroja, auttaa läksyissä ja myöntää opettaja lapsen silmissä suurimmaksi auktoriteetiksi. Pitää hoitaa ja huoltaa, viedä ja tuoda, luottaa ja pelätä. Koko ajan, joka päivä.

Aikuisena pitää kasvattaa kukkia sipuleista, mehustaa marjoja, etsiä sieniä ja poimia omenoita. Pitää sauvakävellä säännöllisin väliajoin ja lähteä syksyllä ruskaretkelle. Pitää hankkiutua vanhempaintoimikuntaan, kirjoittaa yleisöosastolle ja innostua äänestämisestä. Pitää juoda kahvia, jättää pulla syömättä, jatkaa laihduttamista. Pitää leikata nurmikko ja perustaa komposti. Pitää käydä teatterissa, lukea omaelämäkertoja, kauhistella nykymusiikkia ja yrittää ymmärtää nuoria. Pitää hyväksyä se, ettei osaa kahvilassa tilata edes kahvia. Pitää oppia voivottelemaan. Pitää kääntää radio paikalliskanavalle, katsella dokumentteja ja osallistua paikallisen ravintolan Arttu Wiskari -iltaan. Pitää leikata hiukset lyhyemmäksi. Pitää laittaa permanentti. Pitää vaihtaa korkokengät terveyssandaaleihin ja osallistua yhdistystoimintaan, kilpailuttaa vakuutukset ja vertailla omavastuuta.

Pitää järjestää luokkakokouksia ja seurata useampia uutisia. Pitää muistella nuoruutta ja pelätä kuolemaa, hankkiutua uskoon ja alkaa kutoa villasukkia. Pitää valmistautua hautaamaan vanhempansa. Pitää vastustaa jotakin, pitää olla valveutunut kuluttaja. Pitää yrittää pysyä kärryillä tekniikan kehityksessä ja luovuttaa. Pitää säästää. Pitää viettää  laatuaikaa ja hoitaa parisuhdetta. Pitää mennä terapiaan. Pitää ostaa suuremmat housut ja löysempi paita, musta kokouimapuku ja kausikortti vesijumppaan. Pitää nauttia lapsista ja heistä eroon päästyään lapsenlapsista. Pitää hankkia lukulasit, alkaa pitää sääpäiväkirjaa ja muistaa syntymäpäivät. Pitää soittaa joku asentamaan televisio ja laittamaan se päälle.

Pitää osallistua palavereihin, vaihtaa työpaikkaa, menettää työpaikka, säästää eläkettä. Pitää venytellä. Pitää maksaa laskuja ja tehdä veroilmoituksia, muistaa kilometrikorvaukset ja kotitalousvähennykset. Pitää asioida Kelassa ja työvoimatoimistossa, käydä joukkotarkastuksissa ja jonottaa pankissa. Pitää toteuttaa unelmia ja juosta ensin puolimaraton, sitten kokonainen. Pitää hurahtaa johonkin. Pitää jo rauhoittua. Pitää tehdä kaikkea, vielä kun ehtii ja on terve. Pitää kiirettä.

Ei pidä laskea, montako kertaa näkee vielä ystävänsä, jos tahti on kerran kolmessa vuodessa. Pitää miettiä, mikä on tärkeintä.







tiistai 24. syyskuuta 2013

Opettajarassukat

Yläasteella sijaisen vetämä oppitunti oli aina juhlahetki arjen keskellä. Se merkitsi, ettei tarvinnut (muka) tehdä paljon mitään, ainakaan tosissaan, ja että puolet tunnista saattoi mennä ohjeiden etsimiseen, niiden antamiseen ja noudattamisesta muistuttamiseen. Jos koulun oma vakituinen opettaja oli sijaisena, tunnelma ei ollut yhtä korkealla. Hänelle oli vähän vaikeampi valehdella.

En kadehdi sijaisia. En sitten ollenkaan. Lauma yläkouluikäisiä hulluja vastassa, kukapa sitä erityisesti himoitsisi. Paitsi joku yhtä hullu, niin kuin vaikka opettajaksi aikova. Sellainen, joka kuvittelee, että hänellä on alalle kutsumusta. Eipä ole kauan.

Sijaisopettajiin on kautta aikain suhtauduttu velmuillen, eikä ole ollenkaan tavatonta, että koko luokan pulpetit on esimerkiksi käännetty väärään suuntaan. Kaikista tavallisinta lienee kuitenkin se, että muutama älypää valehtelee nimensä tai vaihtaa sitä vieruskaverin kanssa, ja on onhan se tietenkin ihan tosi hauskaa. Varsinkin, jos paikalla on Seppo Taalasmaa. Onkin tilastollisesti yllättävää, miten paljon niitä yhteen kouluun mahtuu. Näppärä sijainen voi toki antaa samalla mitalla takaisin: itsensä voi aina esitellä Kaarinaksi tai Joukoksi, joka on oppilaan äidin työkaveri tai vanha luokkatoveri ja jolla on vanhempien puhelinnumero heti pikavalinnasta seuraavana. Tarpeen tullen voi myös esittää soittavansa numeroon ja käydä pätkän dialogia, mutta niin hyviä näyttelijäntaitoja ei sijaisopettajalla yleensä vielä ole.

Toista se on meillä vakituisilla.

Voi meitäkin toki yrittää välillä jekuttaa, onhan se leikkivässä lapsessa ihan puoliterve piirre. Erään porukan kuulin kerran vetäneen piirtoheittimen johdon seinästä ja laittaneen pistorasian lähettyville ennen tunnin alkua muovisen käärmeen. Voi sitä matelijakammoisen opettajan huutoa kohtaamistilanteessa. En tiedä, oliko oppilailla loppuviimein edes hauskaa. Opettajalla ei ollut. Ei sadellut kiitosta eikä ymmärrystä, ei kuulemma ainakaan hyvin pitkään aikaan. Paljon harmittomampaa onkin kääntää vaikka kellonviisareita tai koputtaa pulpetin kanteen siten, että opettaja laukkaa ovella katsomassa, kenellä on asiaa. Jossain vaiheessa se ei enää mene läpi, jos opettaja on hoksaavainen.

Vuosia sitten luokka oli lyönyt vetoa tehtävistä, joita piti tunnilla eleettömästi ja mitään selittämättä suorittaa. Kaiken jo nähnyt matematiikanopettaja ei korviaan lotkauttanut tai edes silmiään pyöritellyt, kun yksi kilteimmistä tytöistä lähti kesken tunnin konttaamaan opettajanpöydän ympäri ja hirnui mennessään. Tarina kertookin, että samainen opettaja oli itse kerran katkaissut metelöivän ryhmän elämöinnin sillä, että oli mennyt luokassa hiljaa pöytänsä alle istumaan. Jossain vaiheessa porukka oli alkanut ihmetellä, mikä opettajaa vaivaa, vilkuillut kummissaan toisiaan - ja hiljentynyt.

Matematiikanopettajat ovat vähän sellaisia erikoisia. Ei sille varmaan mitään voi.

Ehdottomasti pisimmän korren on kuitenkin vetänyt opettaja, jonka olen kuullut kerran hiljentäneen yliaktiivisen luokan tehokkaasti siten, että on istahtanut loppuviimein tuolilleen ja istunut vain ääneti paikoillaan. Kun luokka ei halunnut välittää vihjeestä vaan jatkoi kovaäänistä hillumista, alkoi opettaja käydä aina silloin tällöin kirjoittamassa taululle numeroita. Jossain vaiheessa joku kiinnostui ja  kysyi, mitä opettaja tekee. Lehtori ei puhunut mitään, istui vain paikoilleen, odotti hetken ja lisäsi uuden numeron. Tätä kesti tovin.

- Siis oikeasti, mitä noi numerot nyt on? kuului pian jo useammasta suusta.
- Ne ovat summia, jotka tipahtavat tililleni, vaikka en tee yhtään mitään, vastasi opettaja tyynesti.

Lukuhalut palautuivat.




lauantai 21. syyskuuta 2013

Pelin henki

Olen peliteollisuuden painajainen. Minulta puuttuvat peligeeni ja Vegas-vietti. En innostu korttipeleistä, pajatsosta, hedelmäpeleistä, Valioliigasta, XBoxista, Nintendosta enkä Wiistä. En raaputa, en veikkaa, en voita. Tuhahtelen Facebookin pelikutsuille, -päivityksille ja -tuloksille ja pyörittelen silmiäni sotapeleille. En tiedä, mikä on GTA V, mutta paheksun sitä periaatteesta suuresti. Ekapeli on tylsä, eikä äänteistä saa selvää, Afrikan tähdestä hukkuvat pelinappulat, Kimblestä kuuluu kova ääni ja kymmenen tikkua ei pysy koskaan laudalla. En kuuntele Totoa tai harrasta silmäpeliä. Jokerit pysykööt omalla areenallaan ja jättäkööt Loton rauhaan.

En ole koskaan ollut kummoinen pelimies. Ehkä se johtuu siitä, että olen nainen, en tiedä.

On kuitenkin yksi peli, joka saa sieluni sykähtämään ja silmäni tuikkimaan: Speden Speleistä tuttu nopeuspeli. Se, jossa pitää painella nappuloita valomerkin jälkeen ja alati kiihtyvään tahtiin, tiedättehän? Paikkakunnallamme oli joskus lukioaikoinani yrittäjämessut, ja eräällä firmalla oli osastollaan kilpailu, jossa päivän paras naputtelija sai valita itselleen sähkövempainpalkinnon. Lauantaina voitti siskoni, sunnuntaina minä, ja joitain leivänpaahtimia me kilvan kotiin kannoimme. Tulostani en enää muista, mutta sen kyllä, että lopuksi en todellakaan enää tiennyt, mitä sormeni tekevät. Aivoni olivat jossain automaatiotilassa ja transsissa, ja käsi vain viuhtoi itsekseen. Pelin henki puhui minussa, ja ehkä vähän Spedekin.

Tällä viikolla sain myöhästyneen syntymäpäivälahjan. Joku voisi saada SingStarin, joku raaputusarvan, toinen Zumba-pelin. Minä sain peliaikaa työhuoneessani.

Silmät kiinni nyt, jalasta kiinni - nyt!




keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Oli punajuuri maantiellä poikittain

Olen hyvin notkea ja onnistuin eilen tekemään sellaisen kierreliikkeen, että hämmästyin itsekin. Harmi vain, että kaikista jumppataivutuksistani ja varsahypyistäni huolimatta isohko Felixin punajuuripurkki tipahti, mäsähti ja murskautui näyttävästi kaupan kivilattialle. Sillä tavalla. Kuvitelkaapa vaan huviksenne siivutetut punajuuret nesteineen lasinpalojen seassa ympäri ja pitkin poikin kassojen välistä käytävää. Jos naurattaa, tulen ja heilautan teidät kurkipotkulla kattokruunuun.

Minulla oli keltaiset tennarit.

K-kaupassa oli valkoinen lattia.

Kassaneiti oli ilahtunut. Olikin siinä vähän sellainen hiljainen hetki ja aikaa muuhun puuhasteluun.

No, vahinkoja sattuu parhaimmillekin, ja olen toki avulias luonne. Keräilin isoimpia lasinpaloja lattialta paljain käsin pakastepussiin, mutta koska hyveeni on myös älykkyys, huomasin nopeasti, ettei viipaleita kannata ruveta ilman käsineitä ja märkää rättiä lattialla liikuttelemaan. On muuten hämmästyttävää, miten kauas punajuuripurkin liemi voi levitä joko lammikkona tai roiskeina. Olisi pitänyt melkein pyytää mittaamaan, teinkö ennätyksen, mutten sitten vaatimattomuuttani kehdannut.

Olen minä yhden viilinkin kerran tiputtanut, mutta se nyt ei kyllä ollut minun vikani. 

Pyytelin sotkua anteeksi ja lähdin sitten paikalta, kun enempää en enää voinut tehdä. Sinne meni kolme euroa ja punajuuri janssoninkiusauksen kanssa. En varmasti osta uutta purkkia, sillä tässä oli nyt jokin universumin viesti takana. Ehkä se oli, ettei tervejärkisen pidä sillilaatikkoa syömän. Vaihdan kaalilaatikkoon. Homma se toki on puolukkahillonkin siivoamisessa, muttei läheskään niin valtava.




tiistai 17. syyskuuta 2013

Avainasiaa

Olen tilaamassa kollegoille mittatilaustyönä avainkoruja. Sellaisia kivoja helmistä punottuja korumaisia ketjuja, joista voi sitten laittaa roikkumaan työpaikan avaimet tai kulkukortin, päiväkirjan ja polkupyörän avaimen, mietelauseen, rahapussin, monistepinkan, särkylääkepaketin, kynsisakset, tamponin tai suklaapatukan, mikä kenellekin nyt on elämässä tärkeää. Ihan hirveän näppärää!

Miehet eivät asiaa ymmärrä, sillä pitävät avaimia useimmiten taskussa, niin kuin pitävät kaikkea muutakin, jota sitten silloin tällöin kulkeutuu myös pesukoneeseen asti pyörimään. (Naisen vika.) Jos heillä on jostain syystä kaulassa pidettävä avainnauha, se on todennäköisesti saatu jostain ilmaiseksi: tyypillisimmin nauha on joko firman logolla koristeltu pikkujoululahja tai Neste Rallysta säilytetty oheistuote. Outoja olioita ovat kyllä. Mikä miehiä muka estää hankkimasta nahkaremmiin pujoteltuja pääkallokuvia, automerkkejä, Suomi-leijonia tai vaikkapa Batman-logoja? Supersankariaiheinen avainnauha puhuttelisi varmasti monia, mutta ei. Eihän tosimies kehtaa töissä leikkisäksi heittäytyä, vaikka kotona kiipeäisikin iltaisin valepuvussa kaapin päälle. Tosimies ei tarvitse avaimia ollenkaan. Hän menee oven läpi.

Naiset ovat luonnollisesti korutilauksesta täpinöissään, eikä asian hohtoa himmennä yhtään, vaikka sattuisi omistamaan avainkorun tai kaksi jo entuudestaan. Kyllä minullakin on sekä musta että monivärinen, mutta eivät ne aina joka vaatteisiin tai fiilikseen sovi. Jos yllä on musta niittipaita, on aamuinen somistevalinta loogisesti musta avainkoru, sillä värikäs pilaisi rock-henkisyyden ja vesittäisi koko asun idean. Jos sen sijaan tahtoo pirteyttä mustaan asuun (jossa ei ole niittejä), voi ihan hyvin mätsätä värikkään avainkorun esimerkiksi kynsilakkaan tai kenkiin. Helppoa.

Keskustelimmekin eräällä hyppytunnilla kollegan kanssa avainkorujen värivalinnoista, sillä tilauslomake oli ollut monella mietinnässä. Mieskollega kuunteli pohdintaamme selvästi kiinnostuneena, muttei oikein tiennyt, kuinka tosissamme olimme. Mielestäni asia oli tärkeä: ei todellakaan ole yhdentekevää, mikä on pinkin ja violetin sekaan laitettava kolmas helmiväri, ja kyllä siihen vaikuttaa sekin, onko avainnauha musta vai valkoinen. Ja entä korun pituus sitten? Pitääkö kumartua hieman ovea avatessaan, vai onko tottunut vähän pitempään nauhaan? Koliseeko avain pulpettia tai työpöytää vasten, roikkuuko kenties ruokalassa keittolinjastolla tai kinkkukiusauksessa? Mieskollegan mielestä tämänkin asian ratkaisu oli avainnippu taskussa, ja timanttisesta avainnauhasta haaveilu kuulemma jo aivan käsittämätöntä.

Ei ole naisten elämää helpoksi tehty. Paljon helpompi olisi olla mies. Lompsa takataskuun ja avaimet eteen.

Koska teitä kuitenkin kiinnostaa hirvittävästi, niin minä tilasin kirkkaankeltaisen avainkorun. Olen antanut itseni ymmärtää, että keltainen hieroo älynystyröitä, vahvistaa järkeä ja hermostoa. Se on aina paikallaan. Yläkoulussa ja kotona.



maanantai 16. syyskuuta 2013

Iik, naku-uimari

Ilta-Sanomat ja Talouselämä uutisoivat viikonloppuna oikeusministeriön luonnostelevan lakia, jonka tiukka tulkinta voisi tarkoittaa jopa sitä, että naku-uinti mökillä kriminalisoitaisiin. Olenkin aina pitänyt sitä hieman vaarallisena puuhana, sillä siinä voi tulla esimerkiksi kylmä.

Liian hyvin ovat Suomessa asiat, jos minuutin mittainen alastomuus on jollekulle uhka. Harvoin sitä kukaan tuntitolkulla rannassa ilakoi, eikä taida kovin monella olla mielessä myöskään yhtään mikään muu kuin uimaan pulahtaminen. Tehdään tässä nyt selväksi: Naku-uinti mökkirannassa ei ole itsensä esittelyä. Naku-uinnissa ei ole kyse mistään seksuaalisesta: Jos tiirailija ensimmäisen kerran elämässään näkee koivujen välistä vaikka tissit, on jo aikakin. Jos sen sijaan takana ovat jo useammat ryntäät ja pari takapuolta, ei niiden pitäisi enää kovasti hetkauttaa, ellei tiirailijalla sitten itsellään ole jonkin sortin ongelmaa.

Naku-uinti on ainoastaan saunasta järveen juoksemista ilman uikkareita, eikä sitä tehdä tiirailijaa varten. Ei ärsyttääkseen, ei kiusatakseen. Kyllä tosiärsyttäjä ja ilkimys ennemmin käynnistää iltasella vaikka moottorisahan ja kaataa puita tai tekee kokon, kun tuuli on sopivasti naapurin puolelle myötäinen.

Naku-uinnin ongelmana voi siis ihan yhtä hyvin olla naapureiden tai veneilijöiden liiallinen kiinnostus. Täten haluaisinkin kiellon myös naapureiden kiikareille ja vaikka nyt silmille ylipäätään, jos on ollut karsastusta vaivoina. Vanhoista sukkahousuista saa myös aina apua, sillä niillä voi sitoa päänsä kiinni penkinnojaan tai venyttää haaraosan sumentavaksi verkoksi silmiensä eteen. (Se voi auttaa siihen kokkosavuunkin.) Ihan vaikka kahdet tai kolmet voi laittaa, ellei löydä kuin ihonvärisiä. Samalla saa kivat hiustenpidennykset, kun letittää sukkaosat.

Harjoitelkaa vaikka kuvan kanssa, lakimiehet voivat aloittaa. Tuossa on rietas pylly.


Kuva IS:n uutisesta, linkki yllä. 



tiistai 10. syyskuuta 2013

Kiven takana on kirnupiimäkin

Laittelinpa koko kesän liuskekiviä kartanoitteni kaukaisimmille tiluksille ja mietin, miten hyvännäköinen pelkkä sora/kivituhka/hiekka/mäntymetsä/hiihtolatu umpihangessa olisikin ollut. Mitä tuskaisemmassa vaiheessa projektia mentiin, sitä turhemmalta tuntui maksaa kivistä pitkä penni. Työtunteja kertyi varsinkin miehelle kiitettävästi, mutta kyllä minäkin muutaman sata tai tuhatta kiveä istutin. Vielä ovat sammalet kivien väliin tekemättä, ja aivan alusta pitää siinäkin aloittaa. Tai oikeastaan piimästä. Luin netistä, että sitä vain rakoihin kaatamaan ja kas, tupsahtaa pian paikalle pehmeä sammalreunus.

Mitä minä sanon kassaihmiselle, kun vien hihnalle kaksitoista kärryllistä piimää? Että on vähän jano tässä tullut?

Että aion kaataa nämä maahan?

Viime vuonna, tai saattoi olla jo sitä edellisenä, kun ryppyni olivat vähäisemmät, tapahtui kaupan jogurttihyllyllä hauskoja. Vanhempi mies, muttei todellakaan mikään liian vanha, vaan ihan kelpo kaveri,  pysähtyi kuin seinään kohdalleni ja jäi seisomaan niille sijoilleen. Katsoin kysyvästi kohti ja mietin, pitäisikö minun tuntea hänet ja tervehtiä. (Sanoin varmuuden vuoksi hei, sillä on opettajuuden haittapuolia, että kaikkien oppilaiden koko suku pitäisi tuntea). Muutaman sekunnin kuluttua miehen suu avautui:

- Anteeksi, mutta en meinannut löytää piimää, kun näin sinut.

Se oli ehkä paras koskaan tai nevaeva kuulemani iskurepliikki, vaikkei sellainen ollutkaan. Naurahdin, mutisin jotain hämilläni ja valitsin paniikissa puolukkajogurttia.

Toiseksi paras lähestyminen on ehdottomasti ollut noin sata vuotta sitten, kun kaksi nuorta miestä  kinasteli keskenään ystäväporukkamme lähettyvillä:
- Kysy sä.
- En kysy, en mä kehtaa. Sä kysyt.
- Ei, kun sinä. No, nyt mennään!

Siinä vaiheessa mietimme tietenkin jo kuumeisesti, mistä mahtaa olla kyse. Tanssimaan miehet eivät olleet tulossa hakemaan, sen olimme jo päätelleet.

- Niin kun me ollaan tässä mietitty, että kumpi meistä on enemmän Brad Pittin näköinen?

Siinä seisoivat tyypit rivissä ja hymyilivät. Pitt oli kaukana kummastakin, yhtä kaukana kuin piimähylly vanhemmasta miehestä. Hänelle silti pisteet aitoudesta, ehdottomasti, vaikka hyvin pärjäsivät kisassa näyttelijänalutkin.

Että kiven takana sitä onkin kuulkaa moni asia. Kivetys nyt ainakin, kirnupiimä ja naisten iskeminen.




torstai 5. syyskuuta 2013

Tankki täyteen

Tankkaaminen on jotenkin tosi rasittavaa puuhaa, vähän niin kuin hammaslääkäriajan varaaminen. Aina on sitä paitsi jokin hirveä syysmyrsky tai talvipakkanen, ja siinä sitä seisoo hiukset silmillä, vaatteet märkänä ja sormet joko jäässä tai bensassa. Jo ajatus siitä, että pian huutaa varoitusääni ja punainen tankin kuva syttyy syyttävästi palamaan, ärsyttää. Pääseekö vielä viemään työmatkojen jälkeen lapsen iltapäivällä jalkapalloharjoituksiin tai uskaltuuko kauemmas kauppaan? Ottaako riskin? Mitä, jos jääkin välille?

Tarina kertoo, että eräille tutuilleni meinasi kerran käydä vähän köpelösti: Bensamittari oli ilmoittanut kyllä bensiinin tarpeesta jo jonkin aikaa, mutta ainahan mittari valehtelee ja oli sitä varatankissa virtaa jo mopoiluaikoinakin. Tyypit päättivätkin luottaa siihen, että kyllä sitä pienellä riskillä vielä yhden kerran koululle päästelee. Vaan eipä päästellyt. Auto jätti aamutuimaan karusti keskelle Shellin mäkeä, ja kiire tuli. Ei siinä mitään hätää tavallisena päivänä olisi ollut, olisi voinut vaikka lannistua vastoinkäymisestä ja jäädä kotiin, mutta kun alkoi olla jo melkoinen hoppu matematiikan ylioppilaskirjoituksiin. Ja kyllä, salissa huudeltiin jo kahta puuttuvaa kokelasta. Kaksikko ehti viime tipassa paikalle ja menestyi kirjoituksissa varsin hyvin. Läpi pääsivät molemmat.

Läheisellä huoltoasemallamme on kesäisin nuoria työntekijöitä auttamassa asiakkaita tankkaamisessa. Palvelu on maksuton, mutta juurikaan helpompaa se ei asioinnista tee: Ensin pitää luonnollisesti odottaa vuoroaan ja ajaa auto paikoilleen. Sitten on noustava autosta ja huikattava, mitä lorotetaan ja  kuinka paljon. Sen jälkeen pääsee istumaan takaisin autoon ja kuuntelemaan ajankuluksi radiota tai räppäämään silmänlumeeksi puhelinta. Liiaksi mihinkään oheispuuhasteluun ei tietenkään voi uppoutua, sillä samalla täytyy herkeämättä seurata, milloin kesäpoika on lopettamassa hommansa, jotta on terävänä nousemassa jälleen autosta, kysymässä mittarilukemaa ja kiittämässä palveluksesta. Kun on istunut takaisin autonpenkkiin, ajetaan kymmenen metrin päähän parkkiin, noustaan autosta, käydään maksamassa ja istutaan jälleen ratin taakse.

Missä vaiheessa projekti muuttui muka jotenkin olennaisesti helpommaksi?

Ei tartte auttaa.

Minusta tankkaaminen on miesten hommaa. Kyllä minä paljon mieluummin tyhjään tiskikoneen ja pistän pyykit pyörimään, kuin lähden huoltoasemalle, oli se sitten omaa aikaa tai ei. (Erityisen haasteen luovatkin mahdolliset pienet lapset turvakaukaloissaan ja -istuimissaan, sillä silloin ei ole päässyt edes kotoa pakoon, ja kun tyypit kuitenkin itkevät bensan maksamisen ajan takapenkillä, niin joku valoa nopeampi on jo tehnyt sosiaaliviranomaisille ilmoituksen heitteillejätöstä, ja siinä menivät nekin tenavat.) Minusta miehen yksinkertaisesti kuuluu ottaa vastuu talouden autoista. On niitä kalsareitakin pestävä useampana päivänä viikossa.

Olen kuullut isoisoisäni olleen kitsas bensiiniasioissa. Hänellä oli auto, mutta sitä pidettiin tallissa, ja mittarista tarkistettiin säännöllisesti, että tankki oli kutakuinkin täynnä. Isäni on jatkanut perinnettä siinä määrin, että tankki tulee ladata täyteen aina silloin, kun siitä on kulutettu noin puolet. Hän perustelee asiaa siten, ettei tarvitse milloinkaan, mahdollisessa hätätilanteessakaan, miettiä, pääseekö nopeasti perille vai pitääkö kaartaa keskellä yötä jonnekin (minne?) tankkaamaan. Niinpä niin, viisas mies. Tunnustan, että tunnollisena tahtoisin pystyä samaan. Olen kuitenkin seuraavan sukupolven edustaja ja isäni tavoin myös minä puolitin määrän. Menen tankkaamaan vasta, kun bensiiniä on jäljellä neljäsosa. Jos jaksan. Aina voi venyttää siihen asti, että merkkivalo syttyy ja pillit huutavat ja pitää miettiä, pääseekö vielä työmatkojen jälkeen viemään lapsen iltapäivällä jalkapalloharjoituksiin ja mitä niitä mahdollisia kompastuskiviä nyt taas olikaan.

Ei ole huoltoasemalla notkuminen naisten hommaa. Ei vain ole. Sitä paitsi ovat ne insinöörit konepesutablettejakin keksineet, joten ei liene niin kauhean kova homma tehdä bensastakin vastaavia kapseleita. Siitä vain kerran kuussa tiikeriä tankkiin tiivisteen muodossa, niin säästyy huoltoasemakäynneiltä.

Tukkupakkaus tänne, kiitos.