Mettäperäläisen olennaisia kulttuurimietintöjä

Olin tuossa viikko sitten hiihtolomalla ja jokseenkin onnellinen siitä. En pessyt vessanpönttöä tai yhtäkään koneellista pyykkiä, en siivonnut kaappia. En luistellut, en hiihtänyt, en juuri kävellytkään tai edes kirjaa lukenut. Jäätelön söin ja makkaran paistoin, korjasin kokeet, vaihdoin maton, kävin baletissa ja taidenäyttelyssä. Niihin piti oikein lähteä, kun meillä täällä Mettäperällä on hieman vähemmän Kansallisoopperoita ja museoita, pahemmin ei metrojakaan.

Kun on sopivasti jouten, ehtii ajatella kaikenlaista. Makkarakastiketta tehdessäni pohdin erityisesti sitä, miten vanha kunnon käristetty kastike onkin hyvää, mutta erityisesti loppuviikon balettiesitys sai minut mietteliääksi. Tällaisia ankarasti tuumailin sekä joutsenten karkeloidessa että prinssien hyppelehtiessä:

1. Saako harpunsoittaja yhtä paljon kuukausipalkkaa kuin viulisti tai oboisti? Miltä tuntuu odotella tunti ja saada sitten vihdoin vetää pari säveltä nuottirivin lopusta? Että niin kuin mahtaako vituttaa? Jos palkka on yhtä suuri, mitä mieltä muut soittajat ovat siitä, että itse harjoittavat hulluna soitantaa joka biisissä ja laskevat tahtia, kun toinen vain istuskelee ja miettii omiaan? Onko harpisti (tarkistin Googlesta) koskaan ollut niin mietteissään, että on unohtanut seurata kapellimestaria ja nukkunut sointujensa ohi? Paljonko siitä tulee sanomista - ja huomaako yleisöstä kukaan?

Että on maailmassa kyllä epäreiluutta vähän joka paikassa, sanon minä. Opettajienkin kesken esimerkiksi. Helpompi on esimerkiksi kotitalouslehtorin suorittaa arviointi: sen kun ottaa ja maistaa sitä kääretorttua tai lohikeittoa, että onko tarpeeksi sokeria ja suolaa. Ja saman palkan saa kuin meikäläinen, joka ei saa kuin muutaman suklaalevyn silloin tällöin, ja nekin ovat lahjuksia.

2. Milloin balettitanssijoiden pohkeet lakkaavat tulemasta kipeiksi?

3. Kävelevätkö balettitanssijat vapaa-aikanaan varpaankärjet yhtä lailla ulospäin sojottaen kuin balettikävelyssä, jolloin askellus on melkein v-kirjaimen muotoista? (Perustuu parituntiseen observointiin.) Aika rumaa kävelyä on se, vaikka muuten ovatkin niin sulavaliikkeisiä, ettei ääntäkään pääse, vaikka kuinka hyppivät.

Näin myös sieluni silmin itseni loikkimassa lavalla, eikä se ollut ollenkaan kaunista.

4. Jos baletisti - loogisuus kunniaan - tanssisi vahingossa liian lähelle lavan reunaa ja kas, tipahtaisi vahingossa sen harpunsoittajan päälle, tapahtuisiko sekin kevyesti ja elegantisti suuremmitta kolhuitta?

Ja heti näin itsenikin kaatumassa elegantisti keskelle harppua.

5. Miksei miesbalettitanssija eli miesballerina voisi olla ballerino?

6. Miestanssijoilla on kyllä aivan mahdottomat jalkalihakset ja huomattavan tiukat pöksyt. Oikeastaan tämä housuasia oli ihmettely numero yksi, mutta naamioin kiinnostukseni ja maltoin odottaa tänne asti. Mielessäni käväisi sangen monesti, käyttävätköhän he stringejä vai jättävätkö kaiken alta pois. Lisätietoa voi tarjota, jos on asiantuntemusta, sillä tämä on aika olennainen asia näin harvemmin tanssia seuraavalle.

Kiinnitin myös huomiota siihen, miten pitkä ja ohuet kädet monella ballerinalla oli. Paljon pitemmät ja ohuemmat kuin minulla.

7. Miksi Kansallisoopperan vessajono on tuhat kertaa nopeampi kuin minkään muun olemassa olevan vessan? Miten lasketaan, mikä määrä vessakoppeja on tarpeeksi, sopivasti, sen verran hyvin, että jono oikeasti vetää?

8. Onko Joutsenlammessa kukaan koskaan kaatunut lavalla vaikkapa jonkin hyppelehdinnän päätteeksi? Miten siitä noustaan kunnialla, kun ei saa edes puhua mitään, että ohhoh, sillä tavalla sitten loikkasin ja jalkoihini sotkeuduin ja että no ei tässä mitään, elämä jatkuu ja tuolta tuleekin jo joutsenparvi.

9. Miten eriarvoisessa asemassa lapset ympäri Suomen ovatkaan, ainakin jos ajattelee kulttuurillista antia. Kyllä kasvaa kaupungeissa sivistyneempiä ihmisiä kuin keskellä korpea. Yhtään en yleistä, mutta näin on. Harva täältä korvesta kuskaa lapsiaan tai itseään kovin usein yhtään minnekään, kun aina pitää ensin ajella monta tuntia, että on perillä. Ja sitten pitää vielä tulla takaisinkin, bensa maksaa ja junalippu ja lento palaa yöllä ja muut ovat kentällä jo melkein kotona. Että pistäydypä nyt sitten vähän itseäsi sivistämässä. Meikäläinenkin oli ihan täysi-ikäinen (juuri täytin), kun lähti ensimmäisen kerran ulkomaille. Ruotsia ei tietenkään lasketa, se on toinen kotimainen.

Meilläkin on toki täällä ihan oma museo, mutta se kertoo lähinnä sodasta ja kotiseudusta ja on auki kesällä kuukauden. Eivätkä edes lapset pääse sinne ilmaiseksi. Niin että kasvata nyt siinä sitten. Ei varmana voi aloittaa harpunsoittoakaan.

Kireähköt trikoot.

Peliä pulla suussa

Olemme olleet koulussa ahkeria ja opiskelleet kovasti kaikenlaista tärkeää, kuten pilkkuja ja ainekirjoitusta ja elämää. Tänään söimme tunnilla pullaa, sillä oppilaat olivat aamupäivällä leiponeet, ja pullapussit houkuttelivat repuissa. Koska minunkin pöydälläni oli viisi sokeripullaa ja neljä korvapuustia, päättelimme, että on suorastaan terveellistä nauttia kätöstensä jälkiä samalla, kun tarkistimme rinnastuskonjunktioihin liittyvää kotiläksymonistetta. Ihan hyvin se meni sokerit rinnuksillakin, ja olimme onnellisia.

Päätimme myös, että opiskeluissa on edetty nyt niin pitkälle, että on aika pelata yhdessä jotain. Minulla on luokassani monta erilaista kieleen ja luovuuteen liittyvää peliä, joita aina silloin tällöin päästään pelailemaan. Tänään oli siihen hyvä hetki. Suosikkipeliksi on ehdottomasti vuosien varrella noussut Rappakalja, joka ensiksi kiinnostaa kaikkia nimen vuoksi, sitten sen, mitä siinä täytyy tehdä. Kyse on huijauspelistä, jossa parhaiten kirjallisia selityksiä eri asioille keksinyt saa muut uskomaan oman selityksensä oikeaksi. Tänään oppilaat valitsivat kuitenkin Piirrä/näyttele & arvaa -pelin. Olenkin havainnut, että melkein oppilas kuin oppilas on liekeissä, kun saa käydä tussitaululla piirtämässä tai kirjoittamassa. Jokin taika siinä on.

Pelin sanonnat ovat erityisen hankalia piirrettäviä, sillä suurin osa niistä on aivan tuntemattomia ja siten vaikeita myös ratkaista. Tähän saatiin kuitenkin lopulta ratkaisu:

Ota pulla käteen ja keksi vastaus!

Työhaastattelun ABC

Minä olen ollut työhaastattelussa vain yhden kerran ja niin hyvin meni, että melkein sain työpaikan. Turhaan haastatteluja jännitetään: ei siinä tarvita kuin luontaista säkenöivyyttä, pikkuisen itsevarmuutta, sopivasti avoin kaula-aukko ja hyvät näyttelijäntaidot. En minäkään ole missään vaiheessa oikeasti pilkuista tai lauseenjäsenistä välittänyt ja suorastaan vihaan nuorisoa, mutta paljon ihminen kestää, kun ajattelee kesälomaa, syyslomaa, joululomaa, talvilomaa ja pääsiäistä. Koska pitää ainakin useimmiten olla rehellinen ja avoin, kerroin luonnollisesti edellä mainitun haastattelussa heti ensimmäiseksi, ettei rekryporukalla olisi jäänyt mitään epäselväksi.

Kaikkein ylimmäksi ja tärkeimmäksi nostankin ehdottomasti rehellisyyden. Kyllä työnantajan pitää saada sitä, mitä luvataan, eikä mitään valehtelijavellihousua. Joskus voi tietenkin lipsahtaa jokin hätävalhe, mutta kerrankos sitä, jos on muuten kuitenkin hyvä tyyppi. Hätävalheisiin voi laskea esimerkiksi itsensä ylenpalttisen kehumisen, keksittyjen vahvuuksiensa korostamisen ja heikkouksien puuttumisen.

Firmaa, johon hakee töihin, on myös muistettava kehua monin sanankääntein. On tärkeää osoittaa suurta yhteenkuuluvuttaa yrityksen toimialan, työntekijöiden, logon (muista selvittää teemaväri etukäteen ja pukeutua sen mukaisesti) ja varsinkin johtajan kanssa. Sen voi tehdä opiskelemalla biorytmejä ja horoskooppeja, sillä henkimaailman yhteydet voivat osoittautua hyvinkin tarpeellisiksi: Kun ilmoille kajahtaa esimerkiksi jokin epämukava kysymys, voi räyhähenkiä pyytää siihen väliin vaikka tiputtamaan taulun seinältä. Niin on sitten selvitty siitäkin pälkähästä, sillä itse haastattelukysymys tietenkin unhoittuu sellaisen hillumisen keskellä.

Työhaastatteluun pukeutuminen riippuu puolestaan havitellusta toimenkuvasta: jos hakee äidinkielenopettajaksi, kannattaa pistää kaulaan pronssinen Kalevala-koru ja olla puolitaiteellisen kirjailija-runoilijan näköinen. Toinen hyvä vaihtoehto on vetää nuttura kireälle ja osoittaa olevansa niin kova kansanperinteessä, että pistää vaikka vankiopiskelijalauman soittamaan kitaralla Kalevalaa. Jos taas pyrkii papin pestiin, on eduksi olla harras ja kiroilematta, pitää rintataskussa mini-Raamattua ja siteerata Jeesusta aina sopivassa välissä. Poliisiksi aikovan ei kannata ajaa paikalle ylinopeutta, lakimiehen taas on hyvä muistaa haastattelutilanteessa oikeutensa (No further questions) ja kaupankassan luritella jauhelihapaketin tarjoushintojen kehitys K-marketeissa viimeisen viiden vuoden ajan paikkakunnittain. Takaperin ja myös toisella kotimaisella. Kyllä on ikuisuuspaikka varma samantien.

Lahjukset muistetaan myös aina, ja ellet muuta keksi, niin esimerkiksi itse tehdyt leivonnaiset murtavat kyllä jään: ei muuta kuin muffinssipelti takataskusta ja termospullo toisesta. Siinä on sitten mukava alkaa rupatella ja vastailla haastattelijoiden tiukkoihin kysymyksiin. Jokseenkin tällä tapaa se yleensä etenee:

1. Kerro meille itsestäsi!
Tähän vakiokysymykseen on helppo valmistautua, kirjoitan vain listan superlatiiveja ja opettelen ne ulkoa. Ei kannata olla turhan vaatimaton, sillä teoriassa lista voisi hyvinkin pitää paikkaansa.

2. Mitkä ovat vahvuutesi ja heikkoutesi?
Vahvuuteni on se, että minulta puuttuvat heikkoudet. (Vanha eteläpohjalainen kansanviisaus.) Jos haastattelutoimikuntaa ei naurata, ajattele vain, että heillä ei ole huumorintajua ja että heidän firmaansa et haluaisikaan loppuelämäksesi töihin.

3. Kerro esimerkki haasteellisesta tilanteesta, joita olet työssäsi kohdannut.
Kerran olin kirjoittanut taululle, että Rexi on homo ja opettajat hullui. Päiväni päättyi, lähdin kotiin ja tajusin siellä, että sen näkevät joko a) siivoojat tai b) rehtori, jonka oli määrä pitää luokassani seuraava oppitunti. Pidin itseni kanssa kriisipalaverin, analysoin riskit ja mahdolliset vahingot, soitin välituntivalvojalle ja käskin hänen käydä välittömästi pyyhkimässä luokkani taulun. Kaikki olisi mennyt hyvin, jos pikku apulaiseni olisi ehtinyt luokkaani ennen seuraavan tunnin alkamista. Ei ehtinyt.

Seuraavaan päivään valmistauduin Aino Kontulan romaanilla ja selityksellä. Läpi meni.

4. Mitä itsenäisiä tehtäviä olet suorittanut urallasi?
Ihan itse olen oppituntini pitänyt, pahanakin päivänä. Pyyhin myös taulun (silloin, kun muistan).

5. Mikä on ollut tärkeintä, mitä työ on sinulle opettanut?
Työ työnä ja lomat lomina.

6. Minkälainen käsitys sinulla on meidän yrityksestämme?
Teillä on aivan sairaan mahtava kunta, kuntatalouskin on kohdallaan, ja haluan ehdottomasti tänne töihin tasapuolisella taulukkopalkalla.

7. Mitä odotat työltä yleensä?
Palkkaa ja kesälomia.

8. Miten suhtaudut vastuuseen?
No kyllähän se väsyttää.

9. Minkälaisena vaiheena urallasi näkisit tämän tehtävän?
Tämä on minulle vain väliaikainen paikka. Minulla on elämälle suurempia suunnitelmia.

10. Minkälaisissa tilanteissa olet joutunut työskentelemään läheisesti muiden ihmisten kanssa?
Tukiopetuksessa. Välillä myös kopiokoneella ja kahvinkeittimellä on ollut ruuhkaa.

11. Minkälaisen roolin pyrit ottamaan ryhmässä?
Olen synnynnäinen johtaja.

12. Mitä puolia haluaisit itsessäsi kehittää?
Ei ole mitään kehitettävää. Ei aina tarvitse kehittää.

13. Työskentelytavat? Oletko spontaani vai haluatko toimia aina ennakkosuunnitelman mukaan?
Noudatan etukäteen laadittua tuntisuunnitelmaa minuutilleen. Kellotan kotona diat ja ennakoin oppilaiden mahdolliset vastaukset.

14. Miten lähdet ratkaisemaan työssä nousevia ongelmia?
Olen ehdottanut, että yläkoulussa voitaisiin ottaa käyttöön etälamaannutin. Ehdotus on saanut laajaa kannatusta kollegojen joukossa.

15. Miten saat ihmisten parhaimmat puolet esiin?
Valehtelemalla, miten ihania ja taitavia he ovat.

16. Miten purat stressiä, miten rentoudut?
Punaviini rentouttaa melkein heti pullollisen jälkeen. Suosittelen!

17. Miten reagoit itseesi kohdistuvaan arvosteluun?
Joka toisia haukkuu, on itse sellainen.

18. Miten toimit kun olet tehnyt virheen?
Syytän kollegaa ja kopiokonetta ja soitan lakimiehelle.

19. Mitä teet vapaa-aikanasi?
Harrastan kaikkea kehittävää. Juoksentelen maratoneja, laulan kirkkokuorossa, teen vapaaehtoistyötä ja leivon perheelle pullaa.

20. Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?
Äitiyslomalla, sairauslomalla, vuorotteluvapaalla tai varhaiseläkkeellä. Vitsi, vitsi, hehehehe.


Muista aina, että ellei näillä inspiroivilla esimerkeillä ole positiivista vaikutusta työpaikan saantiin, oma oli menetyksensä ja firma muutenkin oikeastaan sellainen, jossa et olisi halunnut työskennellä. Ilmapiirissäkin on kuulemma ollut kaikenlaisia ongelmia, ja joku sisäinen hakija työhön oli jo sovittu otettavan - kunhan haastattelivat muodon vuoksi muitakin. Että pätevin kyllä olit, sopivin hommaan, hauskin, kaunein ja lihaksikkainkin, mutta tämän oli tarkoitus mennä näin ja kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Kyllä näin on. Haastattelijan auton pakoputkeen voi toki silti käydä tunkemassa banaanin, niin tulee pettymys käsiteltyä perusteellisemmin ja pystyy siirtymään elämässä seuraavaan työhaastatteluun.

Tsemppiä kaikille tosipaikan edessä oleville! Hyvin se menee. Ota banaani mukaan, jos takataskussa on muffinssipellin ja kahviastiaston lisäksi vielä tilaa.

Vain vale-elämää

Tosi-tv on jännä ilmiö. Trimmaa mun auto, koira, marsu, keittiö. Trimmaa mut. Trimmaa, tuunaa, väännä ja käännä, pistä Botoxia. Hypi kilpaa luistimilla perjantaisin, korkokengissä ja pikkumekossa lauantaisin. Kellä on seksikkäin puku, kuka vilautti? Miltä näyttää rekkamiehen työpäivä, kuinka kauheat häät joku järjestääkin ja ruma on puku kuninkaallisella morsiamella. Meidän pitää nähdä kaikesta kaikki.

Kokkejakin on joka kanavalla ja joka paikassa: kotona, ravintoloissa, studiossa ja vankilassa, aikuisina, helvetissä, huutavina, junioreina. Arvostele mun illallinen! Seuraamme työssään poliiseja, lääkäreitä, tatuoijia, rekkamiehiä jäällä, metsureita puissa. Useimpina päivinä televisiossa lauletaan ja tanssitaan, toisinaan synnytetään, kasvatetaan toisten lapsia ja kurkistetaan koteihin. Laitetaan kuntoon mökit, huussit ja puutarhat, stailataan, ostetaan ja myydään. Tehdään hurja remontti. Laihdutetaan. Matkustetaan kilpaa ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan, maataan Kanarialla, pelätään Etelä-Amerikan huumekujilla ja seurataan matkaoppaita kimpparetkillä, ostetaan pitsiliinoja ja valitetaan hotellihuoneista. Käydään Tuurissa, Takametsien tavarataloihmeessä, Suomen tavoitelluimman poikamiehen mailla. Etsitään morsiamia maajusseille, sulhasia bändäreille, seuraa sinkkuristeilijöille, pannaan valtakunnan prinsessat navettaan ja viidakkoon. Samat ehtivät yleensä molempiin. Tehdään hyvä diili ja kiivetään linnakkeessa kääpiöiden perässä. Syödään kasa matoja, maataan kasassa matoja.

Tosi-tv = Vain vale-elämää. Ei sen enempää.

Sonni maitokaupassa

Joskus pinna voi olla kireämmällä kuin toisinaan, eikä tarvitse olla edes maanantai tai kuukautiset. Tiedoksenne, että on päiviä, jolloin on pakottava tarve sanoa oppilaalle, että tämä voisi harkita turpansa tukkimista ja jalkojensa ottamista pois pulpetilta ehkä jossain noin sadasosasekunnissa - etenkin, kun samoja sukkia on pidetty jalassa epäilemättä kaksi viikkoa putkeen ja putsattu niillä pyhänä mopon pakoputki. Käytöstapojen kunnioittamisen lisäksi kovisoppilaan olisi hyvä huomioida, että opettajan on varsin huvittava katsella edestäpäin oppilasta, jonka farmarihousujen leveät lahkeensuut paljastavat Repe Sorsa -kuvioiset pitkät kalsarit. Siinä on uskottavuuden menettäminen aika lähellä.

Joskus opettajan on myös syytä avata ovi käytävään ja kehottaa oppilaita pyytämään elämöinnistään edes jonkinlaista pääsymaksua. Yleensä eläintarhoissa tosin on jonkinlainen taso, eivätkä metsäpeurat huuda vittusaatanaa tai ainakaan homottele kovin usein toisiaan. Empiirinen tutkimukseni tosin koskee vain Ähtärin eläinpuistoa, joten en ole ihan varma, miten esimerkiksi Ranuan eläimet on koulutettu. Kerran vuosia sitten annoin muuten ilmaisutaidon tunnilla pienille ryhmille eläimen, jonka ääntelyä heidän tuli mahdollisimman hyvin matkia. Olimme sitten muka silmät kiinni eläintarhassa ja kuuntelimme. Enää harjoitusta ei näemmä tarvitse tehdä, sillä ihan normipäivänä voi käytävältä helposti erottaa papukaijan, apinan ja sonnin. Nuori uros mylvii luonnostaan ja mielellään.

Toisinaan pienen ja napakan hermostumisen sijaan voi tietenkin olla myös ihan hyvä hengittää syvään ja päästää nauru. Kun on aiheuttanut tiuskaisullaan koulunkäyntitraumoja ja sen seurauksena saanut leveälahkeisen raggarioppilaan laskemaan nolostuneena jalkansa sinne minne kuuluukin, siihen on melko hyvä sauma. Sitä paitsi oppilaatkin tykkäävät, kun tuntia menee pari minuuttia ja välitunnilla voi kertoa, miten ope sekosi taas. Kyllähän tämä ammatti tarkemmin ajateltuna melko hauska on, ellei sitten itkuvirsi pääse.

Jos oikein kovasti alkaa ärsyttää, niin onneksi aina voi lähteä kopioimaan. Sillä, onko kopioitavaa paperia mukana, ei ole mitään väliä. Sitä rauhoittuu kummasti, kun kävelee käytävän toiseen päähän -  ellei sitten joudu ojentamaan matkalla jotain eksynyttä oppilasta, sillä koulu on iso ja perille on välillä vaikea löytää.  Monistamossa voi sitten vaikka potkaista kopiokonetta ennalta ehkäisevästi, sillä hajalla tai takussa se on pian taas kuitenkin. Näin on maailma taas vähän aikaa hyvä.

Joskus pinna voi kiristyä kuitenkin uudestaan. Kun on laittanut sähköiseen reissuvihkoon 27 huutomerkkiä sen vuoksi, että pääsiäisloman jälkeen palautettavaksi sovittuja tehtäviä ei todellakaan ole palautettu ja aine on ollut kirjoittamatta jo kaksi kuukautta, voi toki silloinkin päästää naurun, mutta melkeinpä ennemmin haisevan vastalausepierun. Sitä paitsi on jokseenkin herttaista, että vaikka oppilaan työ palautuu vaikkapa noin miljoona vuotta myöhässä, ottaa hän asiakseen kysyä korjattuja papereita takaisin heti seuraavana päivänä. Ei ole mitään rääpyä tässä elämässä! Vaikka olisinkin korjannut, en tietenkään palauta mitään vasta kuin ehkä kevään viimeisellä viikolla perjantain pesäpallo-ottelun jälkeen, jos satun muistamaan tai kiinnostaa. Jos tilanne ei juuri sillä herkkänä oppilaan ja opettajan välisenä uteluhetkenä naurata, voi tietenkin vaihtoehtoisesti hakata heti seuraavalla välitunnilla päätään seinään. Jos vain uskaltaa. Voi nimittäin tulla metalliseen palo-oveen lommoja, ja sitten joutuu talonmiehen puhutteluun tai teknisten töiden tunnille vasaraksi.

Joskus ja toisinaan on päiviä, jolloin todellakin kannattaisi vain jäädä kotiin, jolloin välttyisi siltä, että kun menee vielä hienon koulupäivän päätteeksi ruokakauppaan, onnistuu jotenkin kaatamaan siellä maitohyllyn. Se on mahdollista, vaikken vielä ennen tätä eilistä olisikaan uskonut. Kaikki oli tietenkin köksänopen vikaa, sillä mitäs soitteli ja pakotti toisen tekemään ostoksia yhdellä kädellä. Siellä minä mylvin apua kuin sonni yläkoulun käytävällä.

Keskimääräistä fiksumpi

Jokainen meistä on vähän keskimääräistä fiksumpi. Minä ainakin olen, eikä siellä kotisohvilla yhtään sen vaatimattomampia olla. No, eipä sille kukaan mitään mahda, jos on isolla kauhalla älyä ja erinomaisuutta annettu. Toiset meistä sen sijaan jäävät asemalle seisoskelemaan tai yrittävät tiukasti pitää junasta kiinni uskoen, että samaa kyytiä tässä mennään. Se onkin tyhmyyden siunaus: tyhmä on liian tyhmä tajutakseen asian itse (HS 3.4.2012).

Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun tyhmä kuvittelee olevansa fiksumpi kuin muut. Hän saattaa ihan oikeasti ajatella, että on hänen paikkansa opastaa tyhmempiä - eli niitä, jotka ovat oikeasti keskimääräistä fiksumpia. Meneekö vaikeaksi? Ei se mitään. Sellaista on tosielämäkin. Tyhmyyden sietämistä ja erojen tasoittelua. Siihen olen törmännyt jo monesti, vaikka sangen nuori olenkin. Perustan oman keskimääräistä suuremman fiksuuteni siihen, että ymmärrän maailman ja jopa Mettäperän olevan täynnä minua viisaampia ihmisiä. On sydämen hyvyyttä, elämän tuomaa viisautta tai luontainen luottamusta herättävä olemus. Sellaisetkin on kauhalla tai lusikalla annettu.

Puheviestinnän opinnoistani muistan maininnan tutkimuksesta, jossa oli kärjistetysti päädytty siihen, että tyhmä etsiköön kumppanikseen toisen tyhmän ja älykäs älykkään. Asia oli sidottu paitsi koulutukseen ja keskustelutaitoon myös siihen, että samantasoisten kumppaneiden kommunikoinnissa ja suhteessa tasapaino ja harmonia säilyvät paremmin. Muistan, miten pöyristynyt väitteestä olin. Yritin herättää aiheesta keskustelua opiskelukavereideni kanssa, mutta totesin, että olin heitä henkisesti ylempänä ja siten taas todistettavasti keskimääräistä älykkäämpi.

Olisiko teoriassa kuitenkin jotain perää? Kärjistetään lisää: Tulisiko naisten edes hakea kumppania miesten joukosta, jos kriteerinä on henkevä keskustelutaito? Ovatko miehet keskimääräisesti tyhmempiä kuin naiset? Eräs ystäväni sanoi muinoin, että asiaan pitää vain alistua ja hommata korvikkeeksi tarpeeksi keskusteluinnokkaita naisystäviä. Se on paljon helpompaa kuin miehen juottaminen jatkuvasti kuuden oluen humalaan, jolloin vasta voi ajatella ottavansa jotain arkielämää syvällisempää puheeksi. Heti tuon määrän jälkeen keskustelun taso alkaa nimittäin loiveta ja muuttua huomattavasti epäselvemmäksi.

Suurin osa teistä, ainakin naiset, ymmärtävät, mitä ajan takaa. Ellette, ei hätää. Voitte aina ajatella minun olevan vähän tyhmä. Se tarkoittaa, että olette itse keskimääräistä fiksumpia.



Lue Hesarin (3.4.2012) koko juttu täältä.

Kun tekoviiksetkin vapisevat: miten selviytyä esitelmästä?

Oppilaat pitävät parhaillaan suullisia esityksiä. Päivän aikana saattaa tulla vastaan myyntipuheita, kaninhoito-ohjeita, tupakkavalistusta, koulukiusaamiskampanjointia ja pieleen menneitä tatuointeja. Esityksen itsestäni kielsin, sillä koskaan ei tiedä, mitä oppilaille tulisi vastaan. Olisi hirveää, jos alastonkuvani vuotaisivat nettiin tai kesäleirillä tapahtunut virrenveisuu löytyisi jostain arkistojen kätköistä. Ei sitä tiedä, millaisiin temppuihin nykytekniikalla pystytään. Videokuvattavana olin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, kun sukulaismies Kemistä oli hankkinut (talon kokoisen) kameran. Istun vaivaantuneena ruskealla nahkasohvalla ja pelaan elektroniikkapeliä. Collegepaita on housuissa. Myöhemmin esittelen pyöräilyä, kiepin ja jäisen hiekkalaatikon epätoivoista hakkaamista muovilapiolla. On hirveän tärkeää, että lapsuudesta on kaikkia kivoja ja luonnollisia muistoja.

Objektiivisesti tarkasteltuna vaikutan videolla vähän yksinkertaiselta ja aika pullukalta.

Esiintyminen muiden edessä on aina vähän jännittävää puuhaa. Joskus jo se saa sydämen tykyttämään, että odottaa vuoroaan nousta ylös ja heilauttaa kättä tervehdykseksi. Siinäkin tilanteessa ehtii nimittäin (kuulemma) miettiä tuhanteen kertaan, olisiko heilautus ehkä kuningatarmainen, nyökkääkö samalla vai niiako peräti ja moneenko suuntaan, sanooko hei vai heippa vai moi vai terve vai iltaa? Kerran suusta lipsahti tsau, ja se oli jo aivan liikaa. Vaikka olenkin kansainvälinen, pitää muistaa, että muut eivät välttämättä ole. Meillä täällä Mettäperällä ei lähdetä metrolla kauppakeskukseen, vaan valjastetaan hevonen ja istutaan rekeen, kun kello löi jo viisi. Miksi tuollainen tervehdystilanne sitten jännittää? Eikö sitä nyt totta vie osaa nimeään sanoa, tai jos edes sitä ei vaadita, heiluttaa? Senhän oppii yksivuotiaana, välkyimmät alle. Itse olin varmasti aika pieni.

Oppilaille olen luvannut, että jos kaikesta rakentamastani kodinomaisesta laitostunnelmasta huolimatta oma suullinen esitys oksettaa tai pyörryttää, niin istua saa ja nojata pöydänkulmaan ja oksentamispaikka vessassa on heti käytävän toisella puolella. Olen myös opastanut hengittämään, sillä se on näissä puuhissa tärkeää. Kaiken muun hyvän lisäksi luokassani on hätäuloskäynti, joten ovesta voi juosta halutessaan suoraan ulos vaikka kotiin asti. Jos jaksaa, itse en viitsisi vaivautua.

Jos oma äidinkielenopettajanne ei ollut aikoinaan terävänä ja kaipaatte vahvistusta esitelmäasioissa, niin tässä teille lisää ohjeita. Ihan hyväntahtoisuuttani niitä jakelen.

- Jos kädet tärisevät jännityksestä, kuljeta takataskussa mukanasi kokoon taitettavaa nuottitelinettä, joka edustaa pöydän puuttuessa suunnitelma B:tä ja pitää paperin paikoillaan. Vaihtoehtoisesti voit myös istua tuolille ja kiinnittää paperin nuppineulalla reiteen. Hakaneulakin käy tai naru, teippi on epäluotettava ja saattaa irtoilla. Varmin menetelmä on hitsata teksti raudanpalalle. Eipä lerpata paperi.

- Äänitä esitys kotona nauhalle ja auo suutasi sen tahtiin. Jos haluat esityksestäsi hauskemman, pistä joku muu, vaikka möreä-ääninen naapuri, lukemaan taustanauha, ja esityksen jälkeen lausut kiitokset vienosti omalla äänelläsi. Aina kannattaa olla jokin yllätysmomentti. Ilotulituskin käy ja jää takuuvarmasti mieleen.

- Naamioidu. Hanki tekoviikset. Värjää hiuksesi. Näin sinua ei tunnista kukaan, ja mahdolliset mokat ja reklamaatiot voit osoittaa eteenpäin.

- Ala itkeä. Sen jälkeen kaikki virheesi tai jännitysmokasi annetaan anteeksi. Ei sillä sisällölläkään sitä paitsi mitään suurta väliä ole, ei sinua kukaan jaksa kuunnella.

Näin. Ei kun esitelmänpitoon ja vaikka PowerPointeja tekemään. Niitä ei tarvitse kuin napsautella eteenpäin tai ajastaa alusta loppuun. Itse voi istua tuolilla ja ottaa torkut.

Käty-bileet!

Jostain kumman syystä minulle avautui tässä äkillisesti mahdollisuus muutamaan iltatuntiin ihan itsekseni eli törkeän hyvässä seurassa. Tai tunteja olisi toki niin monta, kuin tahtoisin viinitonkan kanssa valvoa, mutta eihän sitä nyt kovin myöhään kannata, jotta jaksaa aamulla herätä joogaamaan ja tekemään virkistävän hiihtolenkin lumisateessa. Siitä sitä saa voimia ja elämän evästä!

Olen niin tämän ansainnut. Seitsemän ja puolen vuoden raadannan jälkeen tämä on ehkä ensimmäinen kerta. Kyllä, säälikää vaan. Voin tanssia, laulaa tai lämmittää vaikka saunan. Äh, mitä turhia, sinne vain lauteille ja kylmä nakki käteen. 

Koska haluan korostaa sivistyneisyyttäni, kerron, että päivän velvollisuudet on hoidettu esimerkillisesti: olin tänään jälkipolven kanssa elokuvissa, sillä myös heitä pitää sivistää äitinsä jalanjäljille. Piilo-opetussuunnitelmassani korostetaan tietenkin erityisesti runoutta, kirjallisuusanalyysia ja korkeakulttuuria, joten luimme ensin aamulla Sodan ja rauhan loppuun ja lähdimme sitten matkaan. Täältä synkemmän sivistyksen kehdosta tarvitaan nimittäin pitkä siirtymätaival isommalle kirkolle, jotta tultaisiin fiksummaksi ja opittaisiin ihmisten tavoille. Laitoimme oikein farmarihousut ja kauluspaidat ylle, sillä ajatuksena oli myös ruokailla hampurilaisravintolassa. Oi, onnea, siellä oli pallomerikin! Lapseni ovat nyt niin täynnä tapakasvatusta, että yli läikkyy. Saavat sitten rehvastella kylänväelle oikein urakalla.

Risto Räppääjä oli paska, ja mietin siinä istuskellessani kahdeksan euron edestä maailmankaikkeuden tarjoamia suurempia elokuvahelmiä. Minun ja siskoni yksi lemppareista on Juha Veijosen, Samuli Edelmannin ja Outi Mäenpään Lomalla. Se vasta onkin paska, mutta silti juuri sellainen, että sen voi katsoa joka vuosi (pari kertaa) uudelleen ja eläytyä Mallorcan huimiin rantatunnelmiin. Oi. Lomalla ei silti mitenkään vedä vertoja Pretty Womanille, jonka olen nähnyt noin neljäkymmentä kertaa, ja joka on ehdottomasti universumin ja -salin paras romanttinen elokuva. Tästä en ala edes väitellä, joten turha esittää eriäviä mielipiteitä, deletoin ne samantien. Yhä edelleen nimittäin jännitän samoja kohtia kuin kymmenen vuotta sitten, ja Julia-huora on kaunis ja Richard rikas.

Hmm. Kävin Wikipediassa. Pretty Woman on kaksikymmentäkaksi vuotta vanha elokuva. Ei muuten mene läpi. Onneksi se on lähde, johon ei ole luottamista. Äikänopet ovat toivottavasti teitä niin ohjeistaneet.

Eräs toinen suosikeistani on eteläpohjalaisiin maisemiin keskittyvä Häjyt. Muistan, kun katsoin sen silloisen poikaystäväni kanssa samassa leffateatterissa, missä tänään Risto Räppääjän, ja ajattelin, että elokuva oli hyvä - mutta vain hyvä, ei erinomainen. Sittemmin olen perinnekasvatuksen ja murretietouden nimissä esittänyt siitä pätkiä ysiluokkalaisille noin kaksisataaviisikymmentä kertaa, ja olen sitä mieltä, että elokuva on nerokas. Myönnän kyllä, että Veijonen on huono, mutta Samuli ja vanhempi väki suoriutuvat kerrassaan loistavasti. Ja on siellä piilotettuna totuuden siemenkin: "Kummalliseksi menny tämä mailma: nuaret flikat jua viinaa ja raavaat miähet syä salaattia!"

Ja jos tänne saakka olette ihmetelleet, mitä otsikko tarkoittaa, niin menkää elokuviin ja selvittäkää itse. Kaikkea sitä kuulkaa oppii kahdeksalla eurolla.

Ei putoa

Joka lauantai-ilta Suomen kansa asettuu saunan jälkeen sohvalle ja lopettaa hengittämisen, sillä pitää olla hiljaa ja jännittää valtavasti. On viihdeohjelman aika, viikon ja elämän kohokohdan. Mitähän älyttömän jännää täksi kerraksi on keksitty?

Minulla on aivan mielettömän hyvä huumorintaju, on aina ollut. Lapsena tykkäsin Uuno Turhapurosta ja olisin tykännyt monesta muustakin, ellei isäni olisi ollut sitä mieltä, että ohjelmat olivat lapsellisia ja ääneen nauraminen osoitus suorastaan tyhmyydestä. Nauraminen ja hauskanpito toki ovatkin melkein syntiä, joten siltä pohjalta ymmärrän kyllä. Jos olisi sota, ei kuulkaa paljon naurattaisi. Siellä olisivat, juoksuhaudassa, vähän muut mielessä kuin sketsiohjelmat, kun pitäisi isänmaata puolustaa henkensä kaupalla. Tai en minä tiedä. Voi se pieru naurattaa poterossakin. Jostain vaativa huumorintajuni kuitenkin kumpuaa, ja syytän joko lapsuuden mallia tai luontaista, hyvin korkeaa älykkyyttäni. Kuolaa valuva puoli-idiootti tai naamanvääntelijä ei vain kerta kaikkiaan naurata yhtään, eikä myöskään tosi nokkela alatyylivitsailu sananmuunnostyyliin. (Vaikka tähän on kyllä poikkeus: Minua jaksaa päivästä toiseen huvittaa se, että opettajanhuoneen pöydällä on iso, musta kahvimuki, jossa lukee oranssein kapiteelein ja suorastaan kirkuen SUMPPI PIHISEE! Se vain jotenkin sopii yläkouluhuumoriin. Me opettajat vitsailemme usein, vaikkette sitä tietenkään uskokaan.)

Ymmärrän vajaavaisuuteni, joten tunnustan nyt olevani kauhean ankea ja nuiva ihminen. Huumorintajuton ja kankea, elämäniloton tiukkis, sellainen minä olen. Minä en turhista naura enkä turhille varsinkaan. En takuulla osta Munamiehen levyä, vaikka se myisi kultaa. Paitsi että ai, perhana. Google kertoo, että myi jo. Olen myös melko varma, etten tilaa Usko Eevertti Luttista ristiäislahjaksi tuttavaperheelle tai kiinnitä Yossun ja Tsaskan julistetta seinälle. Ja kun nyt aloitin, niin sekin kyllästyttää, että oppilaille on kerta toisensa jälkeen teroitettava, miten kirjoitelman päähenkilön nimi ei sitten ole Herppeenluoma, Seppo Taalasmaa tai Timo Soini. Televisio tulee kouluun joka päivä.

Voisin kyllä ihan selvästi vähän relata ja nauraa välillä. Eilen pääsikin röhönauru, tosin varmaan  vahingossa. Kontrolli petti pahan kerran. Olimme autossa, ja koska aika alkoi käydä pitkäksi, viihdytimme takapenkkiläisiä Laiva on lastattu -leikillä. Koska yksi ei osaa vielä kunnolla kirjaimia, ideana oli luetella vuorotellen eläimiä, joilla on karvapeite. Kun toinen alamittaisista lastasi mukaan villisian, kuului vierestä tuhahdus sekä kriittinen ja närkästynyt kommentti:
- Kuule, etkö muka tiedä, ettei villisikoja saa viedä laivaan.
Vastaus tuli kuin tykin suusta:
- Ai, haittaakse?

Toijala-trilogia

Kymppitonnijuhlan kunniaksi onnesta soikea Inka sai valita aiheen palkintorunolle. Tekstilajin olivat jo etukäteen valinneet Facebookissa Ässän käkenä -blogin fanit, joita on jotain miljoona. Onneksi olen törkeän hyvä runoilija, ollut jo syntymästä lähtien, sillä Inkan valitsemaksi aiheeksi määräytyi tosi kepeä ja helppo Toijala. Tunnustan heti, että ensin googletin, missä hevonkuusessa se on. Koska olen kuitenkin tunnollinen koululainen, otin tehtävän oppimishaasteen kannalta ja tutustuin entiseen Toijalaan (nyk. Akaa) ja sen historiaan hyvin syvällisesti. Törmäsin esimerkiksi sellaiseen faktaan, että Toijalassa on tapettimuseo. Menkää kaikki sinne.

Sitten alkoikin pukata tulemaan. Tein erilaisia versioita, joista voitte äänestää parasta. Loistaviahan nuo ovat toki kaikki, sydänverellä kirjoitettuja.

1) Lähdetään kohti Etelä-Pirkanmaata. Aluksi palataan lapsuuteen, josta kumpuaa Toijala-trilogian perinteinen, romanttissävyinen versio. Huomaa laulumainen rytmitys ja haikea tunnelma. Vau.

 Ah, Toijala

Mielessäin mä palaan
aina Toijalaan
lapsuuteni maisemaan
aikaan parempaan.

Ei ollut kuntaliitosta
ei ollut Akaata
ol' elo mämmitehtaalla
niin kovin vakaata.

Nyt hyvin haikea mä oon
siis itkuvirtein kaikukoon.
Ah, vanha Toijala-rakas
kunpa saisin sut takas.

*albodeja*


2) Sitten versio numero kaksi, jossa otetaan jo hieman modernimpi ja kriittisempi ote yhteiskuntaan:

Toijala loves Viiala

Toijala
halaa Viialaa
salaa raottaa
hakaa.
Syntyy Akaa.

Kuin petaa, 
niin makaa.

*aladobia*


3) Jottei menisi liian vakavahenkiseksi, pannaan tulemaan vielä kolmas rilluttelu.

Toijalan mämmissä

Yöllä mä heräsin pienestä vajasta
ei tod ollut kyse mistään huvimajasta
suonta veti pohkeesta ja kivusta itkin
samalla kun litran verran vettä litkin

Suu oli kuiva ja janotti niin kovin
mietinkin syytä siihen pitkän tovin
vierailin kai myöhään vielä eräillä tehtailla
kunnolla en ehtinyt ees naisten kanssa vehtailla

Oli mulle tapahtunut valtava kämmi
siks suussa nyt maistui niin vahvana mämmi
kierrellyt mä olin pitkin tuotantolinjaa
ja yrittänyt iskeä työläis-Pinjaa

Pinja ei meinannut huomata meitsiä
teroitti vain nopeasti mämminleikkuuveitsiä
kurkotin mä kovasti ja horjahdin sammioon
valtavan isoon mämmikammioon

Sieltä mut pelasti hukkumasta Aki
Sirkesalon-poika minut sammiosta haki
hän vei mut takapihan vajaan nukkumaan
etten jäis Toijalan tehtaalle kukkumaan

Ehkä en mämmiä syö enää koskaan
kyllästynyt oon siihen ruskeaan moskaan
hyppääpä itse mämmiin uimaan
niin unohtuu himo tuohon ruokaan huimaan

Silleen meni mun yöllinen seikkailu
loppuu tähän kyllä Toijalan-keikkailu
seuraavaks meen varmaan tapettimuseoon
siel' tartu ei niin lujaa mämmin haju puseroon


*lisää aladobia*

Entten tentten

Tuntuuko sinusta joskus, että päätöksenteko on vaikeaa? Ai, useinkin? Ei se mitään, et varmasti ole ainoa. Minulla ei tietenkään ole (kovin usein) vastaavia ongelmia, sillä olen jämpti ja minulla on nopea reaktiokyky. Liikuntatunnillakin lähdin aikoinani satasen telineistä niin räjähtävästi, että vedin reippaassa etukenossa ensimmäiset neljäkymmentä metriä. Mutta en kaatunut. Ja koska olen nopea päättämään tärkeitä asioita enkä yleensä muuta mieltäni, ei blogipohjan päivittämiseenkään vaadittu kuin kolmetoista erilaista versiota. Kuvapohjista muisti- ja ruutuvihkot sekä kääröllä olevat permanentit olivat ilmiselvästi lähellä sydäntäni, joten tällainen tästä nyt sitten tuli, hieno ja dramaattinen. Värimaailma ei tosin välttämättä kuvasta ollenkaan herkkää puoltani, mikä on ikävää. Olen oikeasti kaino, ujo ja taustakoivuainesta.

Kerran olin kyllä joulunäytelmässä tonttu ja toisen kerran 70-vuotias mummo. Lahjakkuudet huomataan varhain.

Päätöksentekovaikeudet vaikuttavat elämään(ne) joka ikinen päivä. Aamulla pitää esimerkiksi ratkaista, mitä laittaa ylleen. Aivan turha tulla sieltä terävänä ohjeistamaan, että vaatteet kannattaa laittaa jo illalla valmiiksi, ettei siihen aamulla tuhraannu kallisarvoista aikaa: sanokaapa vain, miten voi ihminen muka illalla tietää, millainen hormonitaso, -tasottomuus tai nyt vaikkapa biorytmi seuraavana päivänä on? Pinkki ja musta paita ovat kuulkaa aivan eri asioita, samoin se, tajuaako heti noustessa olevan kyseessä läskipäivä. Silloin on aivan sama, mitä on pinkassa valmiina, sillä mikään vaatteista ei yksinkertaisesti vain sovi, ja päivä on pilalla ennen kuin ehti oikein alkaakaan. Luulenkin, että elämäntapaoppaiden kirjoittajat ovat hihhuleita, joille vyönreiät onnellisuuden määrittelijöinä ovat vieras käsite ja vaatteeksikin kelpaa sama säkki viisi päivää peräkkäin. Helppohan sellainen on kasasta ottaa ja niellä sitten aamiaiseksi seiväs.

Todellinen ihminen hosuu, vaihtaa paidan ainakin kaksi kertaa ja kengät kolmesti, menee joka jumalan kerta väärään kassajonoon, päättää aloittaa laihduttamisen maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja heti viikonlopun jälkeen. Todellinen ihminen arpoo ja vatvoo ja kaiken häilymisensä seurauksena tekee kuitenkin väärän päätöksen: omassa jonossa on poikkeuksetta kolikot hihnalle kippaava muori, lottoava muori, omat ja ystäviensä vaivat selostava muori ja vielä se pahin eli etuileva muori. (Muoriso on melko aktiivista nykyään. Menisivät perkele bingoon.) Todellinen ihminen myös huomaa, että vaikka jotain asiaa viikkotolkulla vatvoisi, lopulta ensimmäisenä ajatuksissa ollut vaihtoehto on sittenkin paras.

Oikeasti ja ihan totta puhuen ei se aina helppoa ole minullakaan. Tänäänkin menin töihin kolme kertaa, sillä en osannut millään päättää, olisinko enemmän hyödyksi siellä vai kotona. Illaksi päädyin näemmä kotiin, hyvä.

Olen itse asiassa varma, etten vielä vanhuksenakaan ole hyvä päättämään asioita. Ja onhan sitä silloinkin kaikenlaista tärkeää, kuten että keinuuko kiikkustuolilla eteen- vai taaksepäin.