Fatass vs. Misupeipiparpi

Lomakausi siintää jo edessä. Etkö mahdu viimekesäisiin mekkoihisi? Kinnaavatko farkkusortsisi? Oletko jälleen lipsunut? Käykö niin aina, taas ja jälleen kerran?

Mikä sinua vaivaa? Missä on itsekurisi muusikattilan edessä? Etkö häpeä, että häviät taistelussa korvapuustille? Veditkö pullaa kokonaisen pussin kostoksi (kenelle?) yhdeltä istumalta?

Luuseri. Mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi?


Jatkuvasti sahaa painoni mun
olo on kuin syöttöpossun lihotetun.
Käsi pistää väkisin suuhuni ruokaa
kahden eestä kiskon lasagnevuokaa.
Kohtuus kaikessa, vanha kansa opettaa
silti en voi millään mä vetämistä lopettaa.

Leipä on hyvää, syön niitä monta
syyttää saan luonnettani ponnetonta.
Stoppia en osaa pistää mä tähän
kostoksi otan vielä ranskanleipää vähän.
Päälle sit kasaan oikein kunnolla juustoa
kyllä se, kuulkaa, vahvistaa luustoa.

Sukuni on lihavaa, geenit määrää tahtia
turhaa on näin ollen kaloreita vahtia.
Mummokin on vähän tuhdimmanpuoleinen
miksi mä oisin yhtään erilainen?
Helppohan niiden on salilta huudella
joita on siunattu laihuudella.


Ahaa. Suvun syyksi sysäät kaiken. Mitä tähän tuumaa Misupeipiparpi?


Mitä siinä vingut, saamaton läski
kuka sua taas muka syömään käski?
Mummo on mummo ja sinä olet sinä
lopetapa heti tuo säälittävä kitinä.
Farkkusi jos kinnaavat reisistä ja mahasta
elämäntapamuutos ei liene pahasta.

Lähde siis lenkille, pyöräile tai kävele
ylämäkee kiipeä, ylös, alas pyrähtele.
Joogaa ja tanssi, lähde tyttö uimaan
kalorit nuo palaa hyvin aamutuimaan.
Aina pitää löytää aikaa myös itselle
endorfiineistä tulee niin hyvälle mielelle!


Pullukka puolustautuu:


En minä halua aamulla herätä
kuudelta voimani rippeitä kerätä.
Lähteä lenkille, pyöräillä töihin
keskityn mieluummin nukuttuihin öihin.
Elämässä tärkeintä on nauttia siitä
ei minun aikani salille riitä.

Huolehdin kodista, lapsista ja perheestä
en mistään vyötärön makkaraerheestä.
Jos olen mielestänne lihava ja saamaton
harvemmin kuitenkaan aivan onneton.
En ymmärrä sitä että elämä on salilla
harva sitä kroppaansa esittelee Balilla.

Oisin, joo, mieluusti paljonkin hoikempi
mutta tää on asia mulle oleellisempi:
nautin ehkä himpun verran liikaa elosta
vaan eipä tarvi kärsiä hiilareiden pelosta.
Syön mitä syön ja liikun jos ehdin
ajoittain paljon myös vetelehdin.

Uikkarit vähän voi vyötäröstä puristaa
elämää en silti haluu liikaa kuristaa.
Siinä menee raja että punnitsen ruokani
antakaa mun pitää lasagnevuokani!
Dieettieväsrasiaa en ota kylään mukaan
sitä ei saa mua tekemään kukaan.


Misupeipiparpi ei ihan ymmärrä:

Tahdon minä kysyä tämän vielä sinulta
mikset voi ottaa mallia minulta?
Aamulla puuroon purkki raejuustoa,
sekin kyllä varmasti lujittaa luustoa.
Kun syöt runsaasti rahkaa ja kanaa,
niin sä et kovin kauan painoasi manaa.

Jokainen haluaa näyttää hyvältä,
läskinä oleminen on aivan syvältä:
miks ei voi elää terveellisesti pitkään
muuhun ei riitä tekosyyt mitkään. 
Ei ole hirveää jumpata vähän
vertaas nyt kroppaasi vartaloon tähän!



Pullukka ei anna periksi:


Kuules nyt Misupeipiparpi sä pieni
itse mä valitsen elämisen tieni.
Elämästä me ei olla koskaan samaa mieltä
väisty siis vähäsen rantavalaan tieltä.
Kaunis sä olet, hoikka ja vahva,
ei sulla pullistele jenkkakahva.

Mieluummin kuitenkin elän miten haluan
grillatun kyljyksen luutkin kaluan.
Kukaan ei oo tyytyväinen itseensä koskaan
usko en yhtään muuhun roskaan.
Nostele sä painoja, jatkuvasti jumppaa
minä tanssin elämässä kevyempää humppaa.



Misupeipi:


Ehkä mä luovutan sun suhteesi, valas
et ikinä saa tarpeeksi painoa alas.
Aina on tekosyitä liikkumatta jättää
ja kotona ruokaa suuhunsa mättää.
Etkö sä tajua: terveydelläs leikit,
turvonnutta naamaa ei peitä edes meikit.


Fatassin kosto:

Pistä sä rintas ja perseesi nettiin
sitä kautta lähde itseäs ettiin.
Painoja nosta ja tankoon laita rautaa,
kuva ota kaikille: katso tätä nautaa!
Minulla on asiaa teille, missit
tsekatkaapa miten isot ja mahtavat tissit.

On minun perseelläni kokoa kyllä
vyötärön ympäri ei käsivarret yllä.
Silti oon kiva, en yhtään paha
mua ei kuvasta vain iso maha.
Eletään tyytyväisenä kaikki täällä 
vaikka olis rannalla bikinit päällä.


Misukki on jo lähtenyt salille, Fatass lausuu laulujaan yksin. Molempi parempi.

Endorfiini-invalidi

Liikkumisesta ja erityisesti hieman reippaammasta liikunnasta saa kehoon endorfiineja ja hyvän olon tunteen. Olette varmasti havainneet esimerkiksi Facebookissa tilapäivityksiä, joissa hehkutetaan urheilun tuomaa mahtavaa fiilistä.

Juoksin ihanan kympin lenkin kaatosateessa ja nyt on niin hyvä olo! 

Treenasin salilla painoina miljoona kiloa ja kyykkäsin niin, että meinasin lopuksi oksentaa. Oksensinkin. Upea fiilis! 

Pakko päästä urheilemaan, muuten tulen hulluksi! 

Ylämäkijuoksusta tulee onnelliseksi ja saa virtaa!

Voiko endorfiineille olla immuuni? Mitä, jos urheilu on pakkopullaa tai parhaimmillaankin vain ihan ok? Pääsevätkö kaikki liikkumisen jälkeiseen hurmokseen?

Minusta ei ole tullut urheiluhullua. Olen varma siitä, että minussa on jokin kemiallis-fysikaalis-henkinen häiriö: minuun eivät tehoa särkylääkkeet, eikä urheilu tee minusta autuasta. Suorituksen jälkeen olen korkeintaan tyytyväinen siihen, että tein jotain, mutta en ole vielä koskaan saanut treenistä (inhoan sanaa) autuutta. Ajatus lenkistä vesisateessa vituttaa ja vastatuulessa se vituttaisi vielä enemmän. Aamuherätys ei varsinaisesti houkuta sekään, sillä aamuyö on nukkumista varten. Hikiponnistelun miettiminen ei saa mieltä kihelmöimään, vaan pesemään ensin esimerkiksi koneellisen pyykkiä ja kitkemään pari kukkapenkkiä.

Kiteytettynä urheilu ei siis mitenkään erityisen varsinaisesti huvita. Mikään pakko ei aja minua juoksemaan rinnettä tai portaita ylös alas. Tykkään kyllä monesta lajista, mutta kiksejä niistä en saa.

Ennen kuin urheiluhullut ja jumppakärpäset kauhistuvat aivan liikaa ja tarttuvat toimeen minua käännyttääkseen, täsmennän, etten suinkaan ole sitä mieltä, etteikö jokaisen pitäisi ja kannattaisi liikkua terveytensä vuoksi. Tietenkin pitäisi. Kummastelen vain sitä, etten koskaan, ikinä enkä milloinkaan ole saavuttanut suorituksen jälkeistä superhyvää oloa. En edes silloin, kun punnersin circuitissa yhtä nopeasti jalat penkillä kuin ex-poikaystäväni, joka oli pari kertaa ennemminkin punnertanut.

Minussa ei vapaudu endorfiineja. En tiedä, mitä ne ovat.

Hammas hampaasta

Kun lapsilta lähtee maitohampaita, heidän suurimpia riemujaan on paitsi kolo rivistössä todennäköisesti myös aamuinen kolikko tyynyn alla. Vanhemmat (lähinnä äidit) ottavat valokuvia Internetin pullolleen ja kyselevät toisiltaan, montako euroa, yksi vai kaksi, hammaskeijun on sopiva tuoda. Entä onko ensimmäisen ja kolmannen hampaan kohdalla arvonlaskua, tai saako isommasta poskihampaasta vähän enemmän kuin pienestä etuhampaasta?

Minä kysyn jotain muuta: mitä ihmettä tämä Neuvolakäsikirja oikein meinaa? Ilmeisesti tarkoitus ei ole havainnollistaa, miten vinossa suomalaisten hampaat ovat, vaikka siltä tuo painajaismaisen vinttura hammasmyrsky näyttääkin. Tällaiseen kuvaan kuitenkin päädyin, kun etsin tietoa siitä, oliko kymmenvuotiaan ihmisenalun iltamyöhään suusta irronnut hammas jo kertaalleen irti nypätty vai ihan oikeasti vielä maitohammas. Ei sitä koskaan tiedä, mitä poikalapsi saa päähänsä, kun jokin hammas vähän liikkuu.

Sikin sokin sinussa, lauloi jo Neon kakkonenkin.
Kuvalähde: Neuvolakäsikirja, Lapsesi suun terveydenhoito

Mannerheimin Lastensuojeluliitto 1993

Kun tuijotin kuvaa kaksi päivää, ymmärsin siinä olevan puolikkaan suun ja että siellä ne karkeloivat iloisesti, uudet ja vanhat hampaat, maitoiset ja rautaiset. Turkoosit ovat pian lähdössä pois, hei hei, ja valkoiset kärkkyvät pääsyä esiin. Kuvittaja oli päättänyt havainnollistaa tätä riemukasta tapahtumaa, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että harvinaisen paska kuva. Piirtäisin itse paremman, jos osaisin.

Eikö teistäkin ole ärsyttävää, kun hammaslääkäri menee kalustoa läpi ja selittää tietoja ylös kirjaavalle hoitajalle, miten ykkönen, kakkonen ja ties mistä poskesta mikäkin on kyseessä ja siihen vielä sitten jotain diagnoosia puolilatinaksi päälle. Kyllä siinä tuntee itsensä tyhmäksi jo pelkästään ne aurinkolasit päässä. (Ajattelin seuraavalla kerralla ottaa omat.) Onhan siinä lajittelujärjestelmässä jokin logiikka, mutta puolustuskyvyttömässä asemassa tupot ja letkut suussaan harvoin ehtii sisäistää kaikkea, kun pääasiassa katselee kattoa, valaisimessa lukevaa tekstiä tai ajattelee kaikkea muuta, kuten esimerkiksi sitä, että missä vaiheessa evoluutiota suomalainenkin hammasrivistö voisi olla aivan automaattisesti suorassa tai että missä vaiheessa sitä samaa evoluutiota hammaskalusto tulisi itkuitta ja kestäisi siinä sitten lopun elämän. Miksi ihmeessä tänä tehokkuutta vaativana aikana kehon pitää nähdä moninkertainen vaiva ja kasvattaa vielä toisetkin hampaat? Mikä ihme siinä on, ettei kerta riitä? Ja olisiko mitenkään liikaa vaadittu, että ne edes tulisivat suorina paikoilleen?

Juu, ei onnistu. Ensin valvotetaan vauvana vanhempia viikkotolkulla yöt rääkyen, käydään välillä terveyskeskuksessa tarkistuttamassa korvat mahdollisen tulehduksen varalta - ja sama homma monta kertaa uudelleen. Sitten menee pari vuotta, jonka jälkeen nypitään kaikki pois ja pusketaan toiset tilalle. Vinoon. (Mikseivät maitohampaat ole koskaan vinossa, kysyn vaan!) No, ei siinä mitään, sanoo hammaslääkäri. Otetaan pari irti, teetetään muotit, pannaan kumilenksut takahampaisiin tilaa tekemään ja kaaret kitalakeen. Tarkistellaan tilannetta ja odotellaan. Pannaan toisenlaiset raudat, kun ensimmäiset eivät tuoneet toivottua lopputulosta. Keskitytään ylähampaisiin ja unohdetaan alahampaat, jotka jäävät sinne siten, miten ovat kasvaneetkin. Hullun hommaa, todellakin. Kerralla vain kunnollinen kalusto suuhun ja sillä selvä, se on säästöä! Ja vielä pieni pyyntö sille evoluutionistipäällikölle: mielellään valkoiset, ei keltaiset. Jos vain saan pyytää.

Jäin kuitenkin miettimään Hammurabin lakia. Eikö puolet siitä toteudu jokaisen kohdalla aivan automaattisesti?


Ps. Sana "hammas" esiintyy tekstissä huomattavan monta kertaa. Etsipä itse sille synonyymi.

Torkuttaja, ota minttupastilli

Kyllä on sillä tavalla, että kun herätyskello soi, silloin noustaan ylös. Sillä tavalla on ihminen luonut herätyskellon toimimaan. Jo yhdyssanan määriteosakin kertoo olennaisimman: herätyskello. Ei esimerkiksi paineleviidenminuutinväleinkello tai puolisonärsytyskello tai voinkonappiapainamallaenempäämuitasaadavittuuntumaankello. Torkuttaminen voi kuulkaa johtaa vaikka mihin, esimerkiksi avioeroon tai myöhästymiseen sitten kuitenkin.

Miettikääpä nyt, torkuttajat. Ajatellaan, että puoliso tahi joku muu perheenjäsen saisi nukkua aamulla vaikkapa puoli kahdeksaan, mutta te pirulaiset aloitatte sen kellon huudattamisen jo kuudelta. Muutama kokeileva piipitys, sitten voimakkaampi. Se, joka ei torkuta, olisi nappaissut vehkeen sammuksiin jo ensimmäisestä inahduksesta, mutta mitä tekee torkuttaja: antaa kellon huutaa, kunnes jaksaa vaivautua sen verran, että painaa torkun päälle. Se, joka saisi nukkua siihen vaikkapa puoli kahdeksaan, on jo hereillä, mutta yrittää nukahtaa uudelleen ja saakin ehkä unenpäästä kiinni, saahan hän nukkua vielä puolitoista tuntia. Paitsi että eipä saa: kello alkaa soida jälleen kymmenen yli kuusi. Ja kaksikymmentä yli. Ja puolelta. 

Voi jumalaare, mikä show yhden ylösnousemuksen tähden. 

Tilanne voi olla toki myös vielä pahempi. Sellaisessa tapauksessa kello on asetettu hälyyttämään viiden minuutin välein. Tämä tarkoittaa, että se soi puolen tunnin aikana yhteensä seitsemän kertaa. (On se oikein. Tiedän, että teette tarkistuslaskelman.) Se menee jo kaikkien mittapuiden ja mittareiden mukaan aivan hulluksi. Olen varma, että torkuttajista on tehty jonkinlainen tutkimus ja todettu, että he ovat laiskoja ja rasittavia ja kaikinpuolin epäkelpoja ihmisiä yhtään mihinkään. 

Että älkää ihmetelkö, jos saatte jossain vaiheessa elämäänne aamunyrkistä ohimoon. Itsepähän kerjäsitte, ja monta kertaa.

Lue lisää, torkuttajanketku. 

Torkuttaminen saattaa pilata koko päivän

Kaksi kolmesta torkuttaa: apua mobiilisovelluksesta

Unohta torkuttaminen ja ota vaikka minttupastilli

Kuse vesi ulos - laihduttamisen yhtälöitä

Aloitin maanantaina muutaman kilon laihdutuskuurin ja kas, olen sillä vieläkin. On melko varmaa, että tämänsorttiset projektit kestävät yleensä noin torstaihin, sillä lähestyvä viikonloppu houkuttelee viimeistään perjantai-iltana itsensä palkitsemiseen esimerkiksi lasillisella punaviiniä tai pussillisella sipsiä. Tai menköön, molemmilla, ja vähän suklaata kylkeen ja juustopöytää joulun odotukseen.

Ihan vain ruokakin käy. Viisi voileipää kiskaisee pelkästä leivänsyönnin ilosta tuosta vaan.

Kunnon laihduttaja alkaa yleensä myös urheilla, sillä koko elämä pannaan kuntoon aina kerralla. Olenkin käynyt salilla jo kaksi kertaa, ja jos viitsin, ajan sinne autolla tänäänkin ja katselen juoksumattoa. Voi tosin olla, että on liian kylmä käynnistää autoa.

Motivaationi tähän kaikkeen kumpuaa joidenkin viikkojen kuluttua olevista syntymäpäiväjuhlista ja kalliista mekosta, jonka ostin hyvällä lisäalennuksella tuttavaltani, joka puolestaan oli ostanut sen hyvällä alennuksella jo viime vuonna. Mekko on siis näennäisesti kallis ja tahdon näyttää siinä missiltä. Ei tässä nyt siis oikeastaan mitään ihmeellistä tai poikkeuksellista tapahdu, sillä koko ajanhan nainen laihduttaa tai ainakin joka alkuviikko.

Tiedän, että urheilua tärkeämpää on ruokapuoleen keskittyminen. Toisin sanoen ei saa enää keskittyä ruokaan. Hirveän hankala yhtälö noin niin kuin matemaattiselta kannalta, mutta minä olenkin humanisti ja siten vähän yksinkertainen. Kaavana homma menisi jotenkin näin:

keskity ruokaan ja syömiseen = älä keskity ruokaan ja syömiseen

Näkeehän sen nyt tyhmempikin heti, että mahdoton on tuollainen yhtälö. Niinpä olen ratkaissut asian siten, että syön terveellisesti ja vältän lähes kaikkea mitä voi välttää, ja näen ruoista unta. Ihan hirveän näppärää. Pidättäydyn päivät säännöissä ja ruodussa, syön porsaan unissani. Lasillisesta jääkylmää kuohuviiniä en kuitenkaan voinut viime yönä kieltäytyä, sillä jokin raja näissä unihommissakin menee.

Tiedän myös sen, että pitää juoda aivan hulluna vettä. Tähänkin asiaan liittyy aivan selvä kaava:

juo paljon vettä → kuse se ulos

Mitä järkeä on siis ahtaa jokin määrä nestettä sisään ja lorotella se pian toisesta päästä pois? Ei mitään. Sitä paitsi jos puhutaan laihduttamisen matematiikasta, tulisi varmasti päästä supistamaan. Noissa laskuissa ja kaavoissa sitä mahdollisuutta ei ole. Olenkin oikeastaan tässä pikku hiljaa sitä mieltä, että laitan korsetin ja tilaan itselleni meikkauksen. Niillä siitä selviää.

Tarvittavat vehkeet pöydälle

Yläkoulussa murrosikäisten kanssa työskennellessään huomaa, että työskentelee murrosikäisten kanssa.

Tilanne 1.
Ovelta kuuluu koputus. "Tule sisään!" kuulostaa äkkiseltään aivan viattomalta toivotukselta, mutta onko se sittenkään niin viaton? Vähintään yksi nauraa, toinenkin keksii, yleensä pojat.

Tilanne 2.
Teemme tehtäviä.
"En mä osaa, en mä keksi mitään", valittaa oppilas helpohkon tehtävän äärellä.
"No, yritä nyt panna siihen edes jotakin", huokaan.
Panna. Edes. Jotain. 
Naurukuolema. 

Tilanne 3.
Oppilas vaikeroi tuskasta laskeutuessaan luokkaani muutaman portaan verran.
"Jaahas, onko teillä ollut liikuntaa?"
"Joo, meillä oli kuntopiiri eilen, ja nyt on kyllä paikat kipeenä."
"Paikat kipeenä! Mitä, onko sulla vähän paikat hellinä, aaahhhahah", kuuluu samantien vierestä.

Tilanne 4.
Kemian opettaja tuskailee välitunnilla, kun aiheena on ollut tyydyttymättömät ja monityydyttymättömät rasvat. Ei hyvin mene sielläkään suunnalla, silloinkaan, kun käsitellään homogeenisiä seoksia.

Tilanne 5.
Joillakin on ollut biologiaa, ja sen huomaa siitä, että puheenaihe on homo erectus. Homo sapiens ei ole yhtään niin jännä juttu, vaikka pikkuisen homo kuitenkin sekin.

Tilanne 6.
Tunti on alussa, luokka hälisee vielä, eivätkä kirjat ja kynät ole päässeet repusta pulpetille asti.
"Nyt kaikki pojat nostavat välittömästi kaikki vehkeensä pöydälle!" komennan.
"Kuulitteko, se sano vehkeet! Ottakaa nyt vehkeet esille! No niin, ottakaa!" kuuluu riemastuneelta kuorolta. Ja niin alkaa siinä samalla pian vehkeiden penkominenkin.

Tilanne 7.
Käsittelyn aiheena synonyymit ja homonyymit. Termi todellakin varastaa huomion itse asialta.

Tilanne 8.
Tarkastelemme suomen kielen peruspiirteitä ja pääsemme aiheeseen morfeemit. Kirjoitan taululle oppilaiden huikkaamia esimerkkisanoja, ja alamme miettiä, mitä kaikkea muuta merkityksellistä sanasta sen vartalon jälkeen löytyy.
"Katsokaapa ensin tätä peräpäätä ja lähtekää takaapäin liikkeelle", opastan viittoessani taululle kirjoitettua sanaa.
Perä. Takaapäin.

Tilanne 9.
On seitsemännen luokan sanaluokkatunti, ja olemme edenneet adjektiivien kertaamiseen. Koska vanhaa kunnon adjektiivitarinaa ei voita mikään, teemme sellaisen. Tiedän jo ennalta, että tytöt sanovat vuorollaan suhteellisen kesyjä ja tavallisia adjektiiveja, pojat kokeilevat rajoja. Melkoisen kihityksen jälkeen tarinassa ovat muun muassa adjektiivit liukas, märkä, kermainen, kostea, karvainen, nuoltava, iso ja kankea. Yksi ehdottaa jälleen kerran myös homoa, mistä pääsemme jokavuotiseen keskusteluun siitä, minkä sanaluokan sana se oikein on.

Tilanne 10.
Oppilas on ollut poissa koulusta metsästyksen vuoksi.
"Laukesiko ase", utelee luokkatoveri.
Laukesiko? Opeakin alkaa jo naurattaa. Kyllä yläkoulussa pääsee mukavasti taantumaan. Siinä edesauttaa, että on jo lähtökohtaisesti vähän päästään vialla.

Kesämekko kinnaa

Vireän suven jälkeen alkavat työt, ja kireät toimistovaatteet aiheuttavat jo ajatuksenkin tasolla puistatuksia. Kesä on ihmisen parasta aikaa heti elämän jälkeen, kyllä se niin on, joten ahdistaahan se ruotuun palaaminen luonnollisesti vähän yhtä sun toista. Minua ainakin ahdistaa. Ja Minnaa, kuunnelkaa nyt.


Kesämekko kinnaa


Kyllä kiristää Minnan pinnaa:
kesämekko kinnaa.
Vaatteessa niukassa 
on sauma kovin piukassa. 
"Hitto, kun on vetoketju tiukassa", 
itkee Minna hädissään
sangrialasi kädessään.

Kas, puumalla kuumalla
uumallaan on pari kesäkiloa
- suveen on mahtunut 
viiniä ja iloa.
Muuttunut on naisen muoto:
ennen niin hoikka ruoto
on alkanut kasvaa,
ja mahassa ja reisissä
on todellakin ylimääräistä rasvaa. 

Minna, oi, Minna.
Punkku ei ole elämän kunkku.
Tapojasi muuta:
nipistä kiinni sitä suuta, 
hissuttele tissuttelutahtia.

Peilistä heijastuu läskipossu.
Laske kädestäsi punkku, olut, siideri, 
sangria, valkkari, kossu!
Jalkaa nosta toisen eteen
kahlaa veteen,
ui, mene lenkille
älä jää istumaan tuoppi kourassa penkille.

Penkoo Minna hyllyään
ja peilaa suurta pyllyään.
Ei ole mieli keveä, 
sillä onhan perä kyllä aivan hirveän leveä.
"Mitä ihmettä puen päälle nyt?
Miten olenkaan itseni tähän tilaan päästänyt?"
kiroaa nainen mielessään,
kun sangria vetää jo viimeisiään.

Minna löytää kaapista mekon löysän, pinkin 
ja kaataa lasiin uuden drinkin. 
"Ehdin ottaa vielä vähän.
Hätään tähän 
tarvitsen juomaa
tuomaan helpotusta
ja lieventämään ahdistusta.
Aina vaikka maanantaina
ehtii kyllä lopettaa
tissuttelun kokonaan.
Mut onpa hyvää punkku tämä,
onneksi ostin pullot nämä."

Pian Minnan mielestä
mikään ei ole enää pielessä: 
töihin on aikaa viikon verran
ja kerran ehtii jos toisenkin
kiskoa vaikka kuoharin.
Kippis kesälle, nostaa hän maljan
ja suunnittelee avaavansa 
vielä ainakin yhden kaljan.

Normaali, mutta vähän pidempi, laihempi ja älykkäämpi

Normaalius on vaikea käsite määriteltäväksi, ja meillä saattaa olla hyvinkin erilaiset ja häilyvät henkilökohtaiset rajat jonkin asian tavallisuudesta tai jopa hyväksyttävyydestä. Aika moni ihminen halunnee olla turvallisesti normaali perusjamppa, mutta yhä useampi tavoittelee näinä aikoina jotain muuta: tavallinen ei ole riittävää, vaan on tärkeää lisätä siihen jotain "omaa". Sen ei välttämättä tarvitse olla mitään liian erikoista ja erottuvaa, vaan tavoitteeksi riittääkin persoonallinen normaalius. Tälläiseen olemukseen päästään hankkimalla esimerkiksi hattu, ja sitten kuljetaan kaupungilla erottumassa massasta.

Koon suhteen asia on jotenkin aivan vinksallaan: koska normaalius on jossain keskellä janaa, tulisi ihmisen olla kokoa medium (m). Se ei kuitenkaan suinkaan ole ainakaan naisten mielestä parasta normaaliutta, vaan janalla halutaan lähestyä koko small (s) tai mikä vielä parempaa, kokoa extra small (xs). Pituuden suhteen 165 - 167 cm toki käy, mutta mieluusti sitä olisi kuitenkin pari senttiä keskivertoa pidempi kuin lyhyempi. Kilorajoissa ihannepaino ei ole ihannetta nähnytkään, vaan siitä se iänikuinen laihduttaminen vasta alkaakin - ja kas, sitä huomaa äkkiä stressanneensa painostaan koko elämänsä.

Aikuisten neuvolakortissa haluaisi painokäyrän olevan alle keskiverron ja pituuskäyrän yli keskiverron. Älykkyyskortissa jokainen olisi luonnollisesti keskimääräistä huomattavasti älykkäämpi ilman mittaamistakin.

Mediumin käsitteessä on kulttuurisiakin eroja, niin kuin jokainen italialaista s-kokoa sovittanut tai Thaimaassa pukua teetettänyt tietää. ("You, elephant size!") Hetki sitten ostin Saksasta puuteria. Tuote oli vanha tuttu ja sävy sama keskivaalea, mutta tässä tulos:

Suomalainen ja saksalainen normaali.

Kunpa sitä osaisikin olla kaikista käyristä ja keskinormaaleista huolimatta medium-onnellinen itsestään. Sillä tavalla normaalin rajoissa kuitenkin, ei liian isosti eikä liian pienesti, sillä etenkin jos on liian onnellinen, kaikki luulevat tyypin olevan huumeissa. Hilpeys on Suomessa epäilyttävää ja melko epänormaalia (hihhulit ovat epäilyttävän onnellisia), sillä elämä on vakavaa, eikä sitä ryssän hyökätessä juoksuhaudoissakaan naurettu. 

"Aivan normaalia vaan, ei mitään erikoista", sanoo medium-kokoinen setänikin aina ja vaikuttaa melko tyytyväiseltä elämäänsä. Hän ei tarvitse hattua. Minäkään en hanki, mutta ihan vähän laihdutan kyllä.

Miksi olen laiha?

Valitsin tuossa matkalaukkuun kesävaatteita järjettömän helleaallon varalta ja  tulinpa siinä samalla sovittaneeksi viimevuotisia pellavahousuja, mekkoja ja hamosia. Olipas mukavaa, kappas vaan, etenkin vetoketjujen kohdalla. Mieleeni tuli Kanteletar, jonka yhdellä sankarittarista on hieman päinvastainen ongelma ja erittäin kurjaa itsensä kanssa. Voi raukkaa! Voi laihaa ja kupeetonta! Ei ole helppoa kesävaatteiden kanssa, kun katoaa xxxs-kokoisen t-paidan alle ihminen näkymättömiin ja kuolee piilossa aliravitsemukseen, ellei näe nälissään harhoja ja syö spagettiolkaimiaan. Näin laulaa paitansa alla laiha ihminen:

117. Miksi olen laiha.                                               

                                                                               

                                                                               

          Aina laulan laiha piika,                                             

          Tielle heitetty heläjän,                                             

          Sanelen sanan-alainen,                                               

          Kaitaposki kaikottelen,                                              

          Kun ei muut lihavat laula,                                           

          Pulskiammat ei puhele,                                               

          Verevämmät vierettele,                                               

          Kaunihimmat kaikottele.                                               

                                                                               

          Laulan, laulan laihalanta,                                           

          Kuivalanta kuikuttelen,                                              

          Laulan laihoilta lihoilta,                                           

          Kupehilta kuuttomilta.                                               

                                                                                

          Miks' olen lihoilta laiha,                                           

          Kupehilta ilman kuutta?--                                            

          Siks' olen lihoilta laiha,                                            

          Kupehilta ilman kuutta,                                              

          Kun on lassa langeteltu,                                             

          Piennä kolhittu kovasti.--      



Kyllä onkin minulla hyvin asiat. On elintasolihaa luiden yllä ja leppoisa meininki heti, kun löyhdyttää vyötä pari pykälää.

Huumeongelmia

Olen tosi huono huumeissa. Jos eteeni tuotaisiin erilaisia huumausaineita, minulla ei olisi minkäänlaista käsitystä siitä, mitä pitäisi nuuhkia, mitä piikittää, mitä nuolla, polttaa tai lusikalla lämmittää. En myöskään osaa ollenkaan alan termejä tai edes sitä, minkä nimistä jauhepussia pitäisi lähteä kyselemään. Kuiskaisinkin diilerille nurkan takana todennäköisesti, että saisinko huumeita, kiitos. Kun hän tivaisi millaista, kuiskaisin vain vähän kovempaa, että huumeita! Tulin ostamaan huu-mei-ta! Ei kai sitä nyt kaikkea voi heti tietää. En tosin ole vielä tähän mennessä oppinut sitäkään, mikä ero on kasviksella, vihanneksella ja juureksella, joten siltä pohjalta ei mikään ihme.

Kaapissani on Erikeepperiä, ja silläkin osaan vain liimata paperia. Kolmevuotiaana askartelin katulampun.

Minulla ei myöskään ole mitään käsitystä siitä, mistä niitä "joka kulmalla tyrkyllä olevia" huumeita pitäisi näillä seuduilla lähteä huppu päässä etsimään. Onko niin kuin olemassa jotain aloittelijan underground-nettisivustoja karttaliitteineen ja kellonaikoineen? Täytyykö olla jokin salainen koodisana tai merkki rintapielessä? Mistä sitä paitsi tietää, mikä on käypä markkinahinta? Voiko kokaiinista tinkiä vai ammutaanko heti?

Koulullamme on tällä viikolla vierailemassa päihdebussi, jonka kyytiin olin tänään innoissani menemässä. Niin kuin on käynyt ilmi, minulla olisi ollut vaikka kuinka paljon oleellista selvitettävää. Sinne olin linja-auton takapenkille ryhmääni kuljettamassa, mutta kuinka kävikään? Pois ajettiin etsivä ja tietoa janoava. Nuoret kuulemma uskaltavat keskustella päihtymiseen liittyvistä asioista avoimemmin, kun opettaja ei ole paikalla. Pyh.

Kovin on syrjiväksi mennyt maailma. Taidan leipoa lohdutukseksi suklaakakkua.

Ime parsa pirtelönä

Ennen vanhaan pirtelöä tehtiin juhlaherkuksi tai lauantain jälkiruuaksi: pantiin kulhoon maitoa, jäätelöä ja kaakaojauhetta, joskus jopa banaania, mansikoita tai limsaa, ja suristeltiin ainekset kuohkeaksi juomaksi. Ai että! Mitä vaikeammin tavara tuli pillistä läpi, sen parempaa oli pirtelö.

Jäätelöä pirtelölasissa ei ole ollut kuitenkaan hetkeen muualla kuin hampurilaisravintoloissa, sillä jäätelö lihottaa ja tappaa pois. Nykyään ei juoda pirtelöitä, vaan surautetaan smoothieita, joista ei edes tiedä, mitä ne ovat suomeksi. Sama koskee kuppikakkuja, jotka ovat ilmeisesti aivan eri leivonnaisia kuin muffinssit, muffinit tai vuokaleivokset. Niitä ei tosin juoda, ainakaan vielä, sillä siihenkin voi tulla muutos. Odottakaa vaan.

Minua ihmetyttää nimittäin tämä survomisen tarve kovasti. Blenderiin heitellään pinaattia, kääpää, jauheita ja öljyä, eikä ole proteiinipirtelössä jäätelönpaloja.

Mistä lähtien meistä tuli vanhuksia? Mikä vika on haukkaamisessa? Miksei voi ottaa keitettyä kananmunaa kouraan ja syödä sitä sellaisenaan, tai paistaa kyljystä pannulla? Miksi pitää tunkea tavaraa sheikkeriin ja imeä se pillillä kuin hampaaton vanhus? En ole koskaan oikein hyvin ymmärtänyt perunamuusiakaan.

Mitä tapahtui ruualle?

Kyllä se on niin, että parsa pannaan lautaselle. Ei kuulu meidän parsaa pillillä imemän.

Täytettä tisseihin

Täytettä tisseihin


Mun pitäisi olla timmimpi ja hoikka
mun pitäisi olla kauniimpi.
Mun pitäisi saada pitemmät ripset
naamakin roikkuu jo pahasti.

En tahtoisi olla näin kauhean vanha
mä tahtoisin olla nuorempi:
en tahdo mä ryppyjä silmäkulmaan
oon siten mä paljon rumempi. 

Henkinen ikäni on vielä nuori
oi, tuntisinpa mä aina niin.
Ärsyttää vaan kun ulkokuori
peittyy jo iän muutoksiin.

Mun pitäisi jaksaa rasvata naama
ja ikää vastaan taistella.
Mun pitäisi jaksaa aktiivisesti
nuoruuttani tavoitella.

En tahtoisi vanheta päivääkään enää
mun pitäisi näyttää samalta
kuin kuvassa, apua, jo vuosikymmen sitten
tiara kivasti ohimolla.

Mä tahtoisin olla sitä ja tätä
mä tahtoisin ajan pysäyttää.
Ei mainoksissakaan ole kellään
selluliittiä perseessään.

Mun pitäisi hyväksyä itseni näin
mun pitäisi olla armollinen.
Mun pitäisi saada tällainen olla,
mut miksi mä tunnen vain vitutuksen?

Onneksi aina on naapuri-Viro,
sinne voi lähteä retkelle.
Laivalla yli ja lääkärille
heti voivat antaa pistoksen.

Kireyttä kaipaan mä kroppaani tähän
siihen saa apua kirurgilta.
Turha on jumpata, juosta, tehdä
vatsoja olohuoneen matolla. 

Pannaanpa tilaukseen rasvaimu,
naamankin kyllä voi kiristää.
Tisseihin täytettä ja huuliin samalla,
nuoreksi muutun mä pikavauhdilla. 

Vika kerta

Olinpa tässä terveyskeskuksessa, ja kuten tapana usein on, kuluttelin aikaani odotushuoneessa pitemmän tovin. Etenin päivän sanomalehdestä muutamaan vanhaan Kodin Kuvalehteen ja siirryin sen jälkeen tarkkailemaan seinälle kiinnitettyjä julisteita. Erityisesti huomioni kiinnitti värikäs tiedote, joka oli piirretty sarjakuvamuotoon. Nousin rohkeasti paikaltani ja siirryin tutkimaan, mistä oli kyse.

Jo kaukaa tajusi, että retkeilyidylli tulisi muuttumaan ikävän tapahtuman myötä - niin lujaa keskellä oleva pää näytti huutavan. Invalidiliiton Tiedä mihin hyppäät -kampanjajulisteen tavoite onkin tiedottaa rannan mahdollisista vaaroista ja hyppyjen kohtalokkaista seurauksista. Koska viereinen kuva ei ole selkeä (netistä ei valitettavasti löydy parempaa kuvaa), voitte arvailla, miten tarina etenee.

Minä pöyristyin.

En tiennyt, oliko
a) vika minun mielikuvituksessani.
b) ymmärtämykseni puutteellinen.
c) tulkintani naurettava.
d) huumorintajuni rajoittunut.
e) tämä huonoin koskaan näkemäni sarjakuva.

Tuijotin julistetta epäuskoisena. Olin kuvitellut, että pyörätuoliin joutuminen olisi itsessään jo melkoinen rangaistus ajattelemattomuudesta tai uhkarohkeudesta ja näyttämisenhalusta. Se ei kuitenkaan riittänyt.

Ensimmäisessä kuvassa maalaillaan kaunista asetelmaa: on telttaretkeä, auringonlaskua ja romanttista puuhastelua ilmeisesti vähän enemmänkin. No, mikäs siinä, mukava homma. Sitten urho lausuu:

"Dänks beibe, meitsi lähtee nyt uimaan."

Dänks beibe?!!

Homma kuitenkin etenee. Tyyppi hyppää alastonna veteen, ja kas, kivihän se siellä oli. Syntyy paniikki. Tyttöystävä huutaa ja pillit soivat, kun ambulanssi lähtee renkaat vinkuen viemään loukkaantunutta sairaalaan.

Ette silti varmasti arvaa, mikä on tarinan (l)opetus. Viimeisen rivin oranssinvärisessä ruudussa tyttö kysyy poikaystävältään: "Voi hani, voidaanko me enää mennä retkelle?" Tässä vaiheessa ajattelin vielä, että kyllähän sinne nyt yksi pyörätuolipotilaskin saadaan ja loppu on onnellinen puoline valtakuntineen. Nuori mies onkin toiveikas: "Kai se teltta vielä nousee..."

Kai se teltta vielä nousee?!!

Viimeinen ruutu sinetöi sanoman kapiteelein: "TIEDÄ MIHIN HYPPÄÄT, TAI SE VOI OLLA VIKA KERTASI!" Tämä taisi nyt tulla selväksi.

Huumorintajuni on kyllä hyvin rajoittunut. Ehkä se ei ole kehittynyt ollenkaan.

Sukuvika

Olen nyt jo näin kesäloman ensi metreillä ollut tehokas ja ehtinyt kokea hyvin suuren valaistumisen. Asia on niin vapauttava, että se pistää aivan ilosta hyppelehtimään: sukua voi syyttää melkein kaikesta! Huonoista geeneistä esimerkiksi, ja niillä selittääkin yhden elämän aikana paljon. Se nyt vain on niin, ettei ei-toivotuille ominaisuuksilleen voi oikeastaan mitään, sillä kaikesta ovat vastuussa suvun esi-isät. Osoittakaa vain syyttävä sormi Alvariin tai Edvardiin, ei tarvitse tulla minulle valittamaan. Ja jos joka paikkaa kolottaa tai sielu on vaikka kovin levoton, niin niinpä oli myös isosisän serkulla ja enon vaimon äiti vasta hullu olikin. Toisaalta, jos on vaikka lahjakas korkeushyppääjä tai tavattoman älykäs (niin kuin minä), voi kunnian ottaa ihan itselle. Sitä nyt vain sattuu olemaan erinomainen, vaikkei kukaan muu suvusta olekaan. Valkoinen lammas ja johtotähti, minkäs sille voi.

Olin viikonloppuna ylioppilasjuhlissa, jossa suvun miehet ja naiset jakaantuivat perinteiseen tapaan loppuvaiheessa iltaa eri tiloihin. Miesten tukikohtana toimi luonnollisesti autotalli, josta kuului välillä moottorin päryytystä, ja taustallakin jumputti asiaankuuluvasti. Keskustelun luonteesta on ulkopuolisena vaikea mennä sanomaan mitään, mutta oletettavasti aiheet olivat miehiseen tapaan henkeviä ja filosofisia. No, totta puhuen syvällistä oli keskustelun laatu naisillakin, sillä aloitimme vertailemalla erilaisia vaivojamme. Yllättävän monella olikin kaikenlaista kolotusta, suonikohjua ja keuhkovikaa, hierojalla piti käydä, antibioottia syödä ja puita halata. Valaistuminen liittyykin siihen, miten helpottavaa oli huomata, että vaivat ja sairaudet kulkevat suvussa, eikä sitä itse olekaan vastuussa viallisuudestaan. Monella oli mahan kohdallakin vähän sukuvikaa.

Myöhäisillan aikana nauroimme vapautuneina Tenat soiden ja itkimme liikutuksesta samaan lautasliinaan. Suku on pahin ja paras, nauru pidentää ikää ja pieru se vasta kauan naurattaakin, oli muutama rouva huomannut kävelymatkalla yöpaikkaansa. Eivät he tietenkään itse olleet piereskelleet, vaan pupujussit pusikoissa.

Yksi keuhkoahtauman ja kolotuksen kannalta harmittava seikka tuli kuitenkin jossain vaiheessa yön tunteja ilmi: tajusimme, ettei nimenomaan meistä naisista juuri kukaan ollut oikeasti verisukua keskenään. Pitää vissiin myös sittenkin vain laihduttaa se keuhkoahtauma ja alavatsa pois. Paskempi homma.

Kyljystä hampaankolossa

Laskin eilen, että hammaslääkärin vastaanottohuoneen katossa on neljä loisteputkivalaisinta, viisitoista akustiikkalevyä ja niissä lukematon määrä pieniä reikiä. Viimeisimmissä laskuissa menin joka kerta sekaisin jo ensimmäisellä reikärivillä, mutta se johtui varmaan päässäni olevista aurinkolaseista. Kaikesta hämmentävästä matematiikasta huolimatta tuli melkein lomafiilis siinä loikoillessa. Kyllä sitä voi päivänsä ankeamminkin aloittaa, vaikka esimerkiksi, öh, no, en keksi, missä. Aurinkoloman allasparty-tunnelmaa ehkä hieman latistivat Pohjanmaa-radio ja fakta, että jotain muuta kuin juomapilli oli koko ajan suussani. Reikiä oli kuitenkin nolla ja olen viisastumaan päin. Yksi hampaan takakulma oli tullut puhjeten, joten totta vie: siitä ärtyisyyteni, kiukkuitkuni ja huonot yöuneni viimeisen viiden vuoden ajan ovat johtuneetkin! Tein hampaita! Ihanan helpottava tieto niin minulle kuin perheellenikin. Luonteessani ei olekaan vikaa.

Sitä minä vaan siinä maatessani mietin, että olisi aika kauheaa olla hammaslääkäri. Olla nyt jonkun suussa kaiket päivää. Minä olin tietenkin tehnyt kotiläksyni hyvin (vertaus lausuttiin kahdesti ja se ilahdutti opettajamieltäni), mutta kaikenlaista törkyä sitä varmaan hammaslääkäri näkeekin: on tarjolla huonosti harjattua kulmahammasta, etuhampaiden väliin juuttunutta kyljystä, ientulehdusta, haisuhenkeä ja vaikka minkälaista vinohammasta. Vaikka onhan ammatti toistaalta aika mielenkiintoinenkin, sillä jos pitkästyttää, voi pelata vaikka bingoa tai vedonlyöntiä hoitajan kanssa siitä, kumpi arvaa reikien määrän lähemmäksi. Vähänkö jännää! Tai jos on huono päivä, voi aina olla puuduttamatta asiakkaan suun ja naureskella timanttipora kädessä tyytyväisenä, että pian surrataan. Letkuja ja tuppojakin saa asetella suun täyteen aivan kuten haluaa ja todeta vaan, että onpa hankala juttu nyt täällä sinulla. Hammaslääkäri taitaakin kyllä olla eri metka tyyppi, kun näin tarkemmin ajattelee.

Tuumin siinä kattoparruja laskiessani myös sitä, miksei hammaslääkärin vastaanottoaikaa voisi käyttää jotenkin hyödyksi: kattoon voisi heijastaa vaikka tykillä jotain järkevää lukemista, niin kuin vaikka uusinta Finlandia-voittajaa. Lukematta se on teiltä kuitenkin. Tai näyttää joitain hammasmätäkuvia, niin tulisi se valistuskin hoidettua siinä aivan kuin itsestään. Minulle nimittäin ainakin jäi mieleen odotushuoneen juliste, joka kertoi ientulehduksen olevan sydämelle yhtä vaarallista kuin tupakka. Vaikka ei kyllä mitenkään pidä paikkaansa. Hammaslääkäriliiton propagandaa. Eivät varmana usko siihen itsekään.

Opiskeluaikoina hammaslääkärissä käynti oli suorastaan hupaisaa, sillä hammaslääkärikseni osui setä, joka selitti aivan jokaisen liikkeensä kuin itselleen kuiskien: "Nyt sitten katson tuosta vähän, noin, ja sitten rapsuttelen tästä vähän hammaskiveä mennessäni." Teki mieli huutaa, että vala vaikka betoniporsas, mutta sen kummempia mainostamatta. Lykkää vain sitten lasku kouraan ja tervetuloa vuoden päästä uudelleen. Tuhat letkua suussa ja imurin huutaessa korvanjuuressa ei ole kuitenkaan valmiutta huudella mitään, eikä edes potkaiseminen auta, sillä silloin lentävät vain tarjottimella olevat instrumentit (trumpetti, käyrätorvi, tuuba) omalle naamalle. Minä olen tosin jo tottunut hammaslääkärikävijä, sillä jo ala-asteella hampaani väännettiin erinäisillä kojeilla suoraan - paitsi alahampaat, jotka saivat jostain syystä kasvaa rehottaa miten lystäsivät. Sillä varmasti oli jokin merkitys. En ole vielä keksinyt sitä.

Ja muistatteko sitä, kun koulussa kävi hammashoitaja ja jakoi sellaiset punaiset purutabletit? Ne, jotka jättivät huonosti harjatut kohdat punaiseksi. Käry kävi heti.

On niissä varmasti jotain hyvääkin, hammaslääkäreissä. Ihmisyyden siemen esimerkiksi. Vaikka niin se on, että yleensä he vain sitovat potilaan penkkiin kiinni, laittavat kuolalapun kaulalle, ottavat puudutuspiikkeineen ja hampaidenhoitokirveineen peräseinästä vauhtia ja iskevät ikeneen kiinni. Reilu meininki. Heillä on selvästi jäänyt lapsuudesta jotain hampaankoloon. Kyljystä, luulen.

Kyssäkaalilasagnen ilosanoma

Syyslomailut ovat ohi, ja laihdutuskuuri alkaa taas! Hip hei! Minusta on oikeastaan aika viihdyttävää seilata muutaman kilon kanssa edestakaisin, sillä systeemi on nerokas: välillä sitä syö surutta ja suruun, välillä pistää suun viikoksi kiinni. Ei tule stressiä elämäntapamuutoksesta tai kahdenkymmenen kilon tiputtamisesta, sen kun vain steppailee sopivasti asettamansa marginaalin sisällä. Oma sääntöni on, että samoihin farkkuihin pitää mahtua. Jos päivän päätteeksi on napin jälki mahassa, on alettava himmailla. (Vaihtoehtoisesti voi seistä koko päivän, jolloin painaumasta ei tule niin syvää.) Yhtä kaikki, mittanauhoja tai punnitsemisia ei tarvita. Sellainen pelleily ahdistaa enemmän kuin kireydestä vinkuvat farmarihousut.

Jojo-laihduttaminen sitä paitsi sopii minulle erinomaisesti, sillä en kyllä yhtään jaksa minkään sortin hihhulointia. Ylös ja alas sitä mennään mäkiäkin pitkin, eikä jäädä laelle julistamaan onnea loppuelämäksi. En jaksa olla fanaattinen ja välttää hautaan asti vaikkapa tämän maailman helvetillisimpiä asioita eli sisäpiiriläisesti hiilareita. Syön riisin tai pari, kun siltä tuntuu, joskus jopa herneen. Itse valmistettua lasagnea vedän ihan varmasti useammankin lusikallisen. Turha tulla sanomaan, että mantelijauheesta voi tehdä tosi hyviä lasagnelevyjä ja että kyssäkaalista tai turnipsista tulee vimpan päälle hyvää valkokastiketta. Ei tule. Enkä minä tule siitä onnelliseksi tai saa pirteää oloa. Tulen onnelliseksi oikeasta, höyryävän kuumasta lasagnesta! Myös timantti silloin tällöin virkistää kummasti.

Ruuasta on nykypäivinä tullut eräänlainen uskonto, sillä ne jotka eivät tajua, miten hyvä olo jonkin asian syömättömyydestä tulee, ovat jääneet jostain paitsi ja se pitää heidän tietoonsa saattaa. Minä kysyn vaan, voiko joku muka väittää, etteikö suklaasta ja punaviinistä tule hyvä olo? KYLLÄ TULEE. Erittäin hyvä olo.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että ruoka on tosi hyvää ja sitä kannattaa syödä. Kohtuus ja tasapaino kaikessa. Välillä enemmän, välillä vähemmän, sillä onhan se nyt selvää, että turha sitä on ranskanleipää patonkikaupalla vetää. Jotain rajaa.

Lopuksi vielä inspiroiva ja syömisaiheinen runoelma vanhan mettäperäläisen rokkiorkesterin mukaan:

Mullon nälkä

: Mullon nälkä, vaikka söin äsken hevosen. :
Millä taltuttaa vois nälän sellaisen?

: Mun tekis mieli syödä puhelinkoppeja. :
Mutta kun ne on aina varattuja.

: Pienenä söin kerran uretaania. :
Siinei tarvi lautasliinoja.

Because you're worth it!

Meikit ovat ihmiselle ja naiselle elintärkeitä, sillä muuten sitä on ruma. Mitä enemmän meikkiä, sitä parempi. Kuka muka oikeasti haluaisi olla luonnollinen tai lähteä saunapuhtaana postilaatikkoa pidemmälle? En tajua, en minä ainakaan. Sitä paitsi ne, jotka väittävät naisen olevan parhaimmillaan luonnonkauniina, valehtelevat raskaasti. Pannaanpa vaan lauma naisia riviin ja ehostetaan heistä puolet. Katsotaan sitten, kummat viehättävät eniten. Ei siinä paljon tanssilattian seinustalla herttainen luonne paina.

Meikkaamista ei ole syytä ylenkatsoa tai pitää turhana, vaan sen voi oikeastaan nähdä harrastuksena: siihen saa kulumaan rahaa helposti enemmän kuin ratsastukseen ja aikaa saman verran kuin golfin pelaamiseen. Näin ollen miesten on aivan turha urputtaa vessan peilikaapissa olevien purnukoiden määrästä, jos he itse lähtevät lyömään palloa viideksi tunniksi tai pyöräilemään Suomen ympäri. Meikkaaminen on tasa-arvoa. Meikkausharrastus on sitä paitsi varsin kehittävä monella tapaa: kulmakarvoja pois nyppiessä ja niitä takaisin piirtäessä hienomotoriikka kehittyy, ripsiä taivuttaessa notkistuu ja mikä parasta, sitä tulee tarjonneeksi lopputuloksena kaikille estetiikan kannalta parasta itseään, suorastaan elämyksen! Säästää sitä paitsi äkkiä huomattavan summan taidenäyttelypääsymaksuissa, kun katselee itseään peilistä. Kannattaa myös muistaa, että tuotetestauksen nimissä tehtävät argumentaatioharjoitukset kohentavat työelämässä tarpeellisia perustelutaitoja. Kun pystyy silmää räpäyttämättä vakuuttavasti kertomaan, miksi tarvitsee kahdeksan eri tuotemerkin meikkivoidetta (testattu on toki noin kuusitoista, mutta kaikesta ei sentään tarvitse kertoa - hieman yksityisyyttä, pyydän), voi katsoa olevansa harrastuksessaan jo edistyneellä tasolla. Kun osaa lisäksi luetella ulkoa eri tuotteiden pigmenttimääriä ja no, tuota, vaikka rasvapitoisuuksia, on tosi harrastaja. Siinä ei enää markettinivealla lotrailla.

Suureksi häpeäkseni tunnustan olevani vielä aloittelija, sillä minulla kesti hyvin kauan, ennen kuin tajusin tarvitsevani esimerkiksi ripsiväriä. Suorastaan järkyttävää. Tuon havainnon jälkeen en ole minnekään ilman sitä lähtenytkään, enkä lähde, paitsi mökin saunasta järveen. Olimme kuitenkin ikäluokassamme melko myöhäisheränneitä kaikki: rippikuvissa puhvihihat ja tiukka permanentti peittivät puolet naamasta, joten meikkaamisessa ei olisi ollut sen kummempaa järkeä. Parilla tytöllä oli toki kajakit ja kirkkoveneet naamassa, mutta he olivatkin koviksia ja heillä oli poikaystävät. Ylioppilaskuvassa taisi sitten olla jo vähän mascaraa, jota olimme äitiemme meikkipusseista lainanneet. Itse taisin vetäistä vielä kokeilevasti vähän vihreää kynääkin yläluomen rajaan, mikä oli kyllä aika häiriintynyt valinta ja ilmiselvästi äidin valikoiman syytä. Sittemmin olen kovasti kehittynyt ja sitä myötä kaunistunut, sillä olen edistynyt jo sille asteelle, että tilaan merkkimeikkejä edullisesti ulkomaiden nettikaupoista. En ole enää mikään Lumene-laarin kollaaja, sillä koska suomalaiset ovat muka meikkejä osanneet tehdä? Täällä pannaan turvetta naamaan ja mennään nurkkaan tuulipuku päällä häpeämään. (Kauppaan mentäessä voi laittaa korkkarit, vaikka se onkin vähän pröystäilyä.)

Meikkausharrastuksen huono puoli on kuitenkin se, että sitä on niin yksin: olisi kiva päästä meikkaamaan samanhenkisten seuraan - ja johonkin muualle kuin ahtaaseen vessaan. Miehille tarjotaan jos jonkinlaista kirstun hiomista ja kaappikellon kasaamista kautta maan, joten minulla onkin tärkeä ehdotus päättäjille: kansalaisopistojen ja työväenopistojen olisi syytä järjestää naisille omia entisöintipiirejä. Riittää siinä naamassa tekemistä kuitenkin joka päivälle ja loppuelämäksi.

Sitä saa, mitä tilaa

Olen jo pitkään haaveillut siitä, että saisin jäädä aamulla sänkyyn makaamaan. Ajatelkaa, miten idyllistä olisi jatkaa loikoilua lämpimän peiton alla, lukea vähän hyvää kirjaa, katsella boksilta suosikkiohjelmia ja syödä makuuhuoneessa eväitä (suklaavanukasta) pitkin päivää. Jossain välissä olen tainnut haaveilla myös siitä, miten ihanaa olisi laihtua kilo tai pari, mieluiten vaikka viisi.

Tällä viikolla toiveeni toteutui! Haltijatarkummini oli kerrankin kuullut hartaat toiveeni, joten hän kääri puhvihihansa ylös, heilautti taikasauvaansa ja ryhtyi töihin. Oikein ahkera hän olikin: keskiviikko alkoi päänsäryllä, joka osoitti reippaita yltymisen merkkejä lounasaikaan tultaessa. Sinnittelin kuitenkin salaatit, muusit ja kalapaistokset suuhuni, sillä koskaan ei tiedä, milloin syö viimeisen kerran tai tulee tulva, eikä ehdi ottaa säilykepurkkeja soutuveneeseen mukaan. Söin siis urheasti, ja hyvä niin, sillä olipahan sitten, mitä tunnin kuluttua antaa ylen.

Koko loppupäivän vaelsin haamuna sängyn ja vessan väliä, ja vaikka kauheasti kiinnostaisi paljastaa yksityiskohtia, olen sen verran ujo, etten pysty. Välillä makasin vessan matolla ja tein kuolemaa, välillä otin pienet tirsat makuuhuoneen matolla. Mikäs siinä lattialle heitetyn päiväpeiton nurkan alla oli lojuessa, kun huono oli joka tapauksessa - eivät siinä paljon liinavaatteet lohduta.  Lupasin Jumalalle, että jos tauti pian loppuisi, olisin ikuisesti kiltti, nöyrä ja muutenkin kiva. Liikoja ei kuitenkaan kannata mennä lupailemaan, sen tajusin. Tässä välissä on myös syytä huomioida, että kaiken kokemani tuskan kourissa minua lohduttivat suuresti juuri edellispäivänä laitetut ripsipidennykset, sillä oksentava nainen on kauneimmillaan, kun hänellä on mustat, pitkät ja kaartuvat ripset sekä vessassa konttausasennossa ja sopivassa valossa sädehtivät ripsitimantit.

Muistin kuolemaa tehdessäni myös, että jollakulla on joskus mennyt vielä huonommin. Varoituksen sana inhorealismista on nyt paikallaan, vaikka alla olevan linkin surkuhupaisaa kaupunkilegendaa lukiessa ei voi silti kuin nauraa. Varatkaa Tenat, elleivät ne ole housuissanne jo. Varmasti ovatkin.

Kliketi klik. Omalla vastuulla. 
http://personal.inet.fi/private/4you/kaupunki.htm

Ps. En laihtunut kuin kilon, mikä on äärimmäisen epäreilua. Kilon! Teen ehkä reklamaation.

Kaada sitä pallonreikään!

Päädyin tänään lueskelemaan viiden vuoden takaista päiväkirjaani. Se oli aika hupaisaa, ja opin itsestäni ainakin sen, että olen edelleen yhtä kypsä, ihana ja tanniininen kuin silloinkin. Seuraava katkelma kertoo siitä, miten nainen raskaana ollessaan kohtaa kaikenlaisia vaikeita tilanteita.

Alkusyksystä  2006:

"- Olen lihonnut. Se tarkoittaa, että painan pian yli 30 kg. En kestä. Itkin hieman, ja se helpotti. Avasin myös housunnapin, ja se vasta helpottikin. 

- Lähipiiriin odotetaan kaksosia. Entä, jos meillekin tulee enemmän vauvoja? Sitten pitäisi keksiä hirveästi nimivaihtoehtoja. Mari ja Juana? Oiva ja Riini? Tiku ja Taku?  

- Miten salaan raskauteni huomisissa juhlissa, jotka ovat täynnä haukankatseisia naisia? Menemme ensin hohtokeilaamaan. Siellä saa drinksuja. Minne kaadan ne? Pallonreikiin? Keilailun jälkeen meille on varattu iso saunamökki, jossa ruokailemme. Jos  tarjolla on viiniä, sitä on paljon vaikeampi hukata kuin siideriä. Siideripullosta voi kaataa sihinät pois ja laittaa vettä tilalle. Sitten vain roikkuu pullonvarressa tiiviisti koko illan ja kompuroi vaikka pikkuisen välillä tai oksentaa. 

- Kun olisi taas juurikasvua ja pitäisi jaksaa värjätä hiukset. Ja hiusväri on myrkkyä ja olen syönyt homejuustoakin eilen, kun en yhtään muistanut. Niin sitä vain aloitetaan rappioäidin ura heti alkuunsa."

Seuraavana päivänä juhlia koskeva selviytymistragedia oli jo huippuunsa kehitelty: 

"Jo mennessämme yhteiskyydillä keilailuareenaa kohti kiskon siideripullosta eväsjuomaa. Ehkä käärin leipääkin voipaperiin ja selitän, kuinka en viitsi juoda tyhjään mahaan. (Kuulostaa ammattimaiselta.) Jos joku haluaa ottaa huikat, nauran räkäisesti ja pidän arteestani kiinni vaikka kaksin käsin. Tarpeen vaatiessa juon koko pullon yhdeltä istumalta ja röyhtäisen kunnolla päälle. Olen tosi hyvä tekoröyhtäisyissä!

Koska keilaillessa on tarkoitus kaataa, minähän kaadan. Mitä enemmän osun, sitä innostuneempi olen, enkä kerta kaikkiaan ehdi juoda yhtään ainoata drinkkiä. Jos muki tuodaan kouraan ja on juotava, kippistän ja unohdan  juoman tai kaadan sen jonnekin, esimerkiksi kukkaruukkuun. Olen aika varma, että keilailuhalleissa on hirvittävästi erilaisia kukkaruukkuja. 

Loppuillan kädessäni on koko ajan siideripullo, jonka sisältöä kehun kovaäänisesti. Jos tarjolla on vain viiniä, huhuilen huomiota herättävästi lasiani. En ymmärrä, miten onnistun jatkuvasti hukkaamaan sen jonnekin. Viimeisenä ohjelmanumerona kontin ensin pöydän alla ja ilmoitan oksentaneeni jonkun käsilaukkuun. 

Kotimatkan loppuhuipennuksena pieraisen ja sammun autoon ehdotettuani ensin yhteislauluksi jotain törkeää. 

Uskon, että tästä tulee mahtava ilta!"

Tulihan siitä, kuten arvata saattaa. Pitäisi oikeastaan ottaa neuvolaan yhteyttä, jotta voisivat painaa jonnekin ohjekirjaseensa. On niitä paskempiakin ohjeita jaeltu.

‎10 hyvää syytä nauttia illalla punkkua (K18)

Punaviini, punkku, punkero, punkeroinen, punksu. Koska en yhtään tykkää alkoholista, enkä siis todellakaan juo, haastattelin otsikon aiheesta aikani kuluksi naapuripusikon pupujusseja. Koin nimittäin hirvittävän tärkeäksi kerätä näin viikonloppua - ja kaikkia tulevia viikonloppuja - ajatellen teille 10 hyvää syytä nauttia illalla yksi (tai useampi) punkkulasillinen. Oikeastaan tästä saa syyttää ja kiittää myös Juoppokaasoani, jonka mielestä aiheesta pitäisi ehdottomashti keshkushtella enemmän. Eikä tietenkään ole hyväksi, että kertyy patoumia.

Oli hieman haastavaa hyppiä kanipuku päällä pajukossa, mutta kun lauloin muutaman säkeistön verran Eiookorviaeiookorviaeihännäntypykkää, alkoi haastateltavia pikku hiljaa kertyä. Tajusin tosin juuri laulaneeni pusikossa sammakkolaulua. Ei ihme, että kuulijakunta oli epäluuloista ja pakeni pian. On kai viisainta tunnustaa suoraan, että jouduin vetämään suurimman osan vastauksista hatustani. Sieltä ne kaniinitkin aina tulevat.

Olkaapa hyvät, ottakaa opit käyttöön!

1. Kaikki tietävät, että juominen on tärkeää, ettei tule nestehukkaa ja pyörry. Vinkki: Pidä aina punkkupulloa käsilaukussa tai työpöydällä. On hyvä opetella juomaan pitkin päivää. Niin siitä tulee tapa, ja juomaa kuluu helposti tavoiteltu muutama litra päivässä. Punaviini on sitä paitsi siitä hyvä juoma, ettei sen pidä olla jääkaappikylmää. Mutta ei sillä väliä, vaikka onkin.

2. Koska haluat kuitenkin olla ja varmasti oletkin Hyvin Sivistynyt, olet oikeastaan velvoitettu juomaan eurooppalaisittain viiniä ruoan kanssa ja sohvalla ja missä nyt milloinkin. Alkon kassalla voi kuitenkin nolostuksen tullessa ja välillä ihan varmuuden vuoksi kertoa, että taas on vieraita tulossa ja että huh, kun on raskasta pitää illalliskutsuja jatkuvasti, mutta ihanaahan se tietenkin on ystäviä tavata.

3. Ihmisellä pitää olla seikkailumieltä. Kokeile vetää punaviiniä pillillä! Ota vaikka kaverin kanssa kisa, kumpi saa pullon ensimmäisenä tyhjäksi. Kilpaa imuutellessanne voitte molemmat miettiä, miten ihanaa onkaan viettää tässä tällä tavoin laatuaikaa yhdessä ja työskennellä yhteisen tavoitteen hyväksi.

Koska olette ystäviä, pitää myös aina muistaa toisen auttaminen. Jos kaveri ei millään jaksa juoda omaa pulloaan loppuun asti, tarjoudu viimeistelyhommiin.

4. Punaviini kannustaa luovuuteen! Varaa viereesi lehtiö, johon voit kirjoittaa luonnehdintoja vaikkapa eri rypälelajeista. On jännittävää, miten nopeasti makuaisti kehittyy ja viinistä löytyy lisää erilaisia ulottuvuuksia.

Lasi yksi: Hieman tanniininen, aavistuksen pähkinäinen, kitkerähkö. Ripaus rusinaa (yök), jälkimakuna raparperi. Kyllä tätä nyt toisenkin juo.
Lasi kaksi: Oho, pahin kitkeryys taittunut, alkaa puhutella, oikeastaan aika vivahteikas.
Lasi kolme - neljä: Toimii. Leikkisä, jopa riehakas, voimistunut, olenpa oikeastaan aika hyvännäköinen ja tosi hauskakin, porukan säkenöivin.
Pullollinen: Rai, rai ja rillumarei! Hölökynkölökyn ja kaada sitä tuoppiin.

Opetus: Älä koskaan luota viinin antamaan ensi vaikutelmaan, vaan anna sille mahdollisuus kehittyä illan myötä.

5. Punkku rentouttaa! Jos on vaikkapa pistänyt rikollisia selliin, luonut hevonsenpaskaa, hakannut toimistossa excelliä sormi vääränä tai istunut internationaaleissa palavereissa kahdeksasta neljään koko viikon ja elämänsä ajan vauvasta asti, on perjantaina ihan kelpo veto avata punkkupullo. Ilo ilman punaviiniä on teeskentelyä.

6. Punkku voi olla harrastus, eikä harrastustuksia saa ensimmäisen väsymismerkin jälkeen lopettaa. Pitää jaksaa yrittää, että kehittyy. Harjoittelu palkitaan ihan varmasti: sinusta voi tulla jopa ammattijuopppo!

7. Punkkukänneissään voi avautua. On hirmu tärkeää, että päästää välillä höyryjä, sillä ne voivat muuten patoutua ja se on vaarallista ja vie mielenterveyden ja sitten lukitaan Siperiaan loppuelämäksi.

8. Punkku on hyvää. Se on myös maukasta, herkullista ja maittavaa. Lisäksi punkku edistää kaikenlaista, kuten aineenvaihduntaa.

9. On niin romanttista nauttia yhdessä punaviiniä! Sytytetään vähän kynttilöitä, lausutaan runoja, soitetaan kitaraa ja kontitaan yöllä parijonossa sänkyyn.

10. Punkeroa punkerolle, se on oma mottoni. On hyvä tunnistaa nimikkojuomansa.

Ja yksi vielä kaupanpäällisiksi, kun olette niin kilttejä:

11. Punaviiniä voi nautiskella iloon ja suruun, maanantaihin, tiistaihin, perjantaihin, juhlaan, arkeen, ruoanlaittoon... Kyllä te tiedätte. Tänään vaikka synttäreitteni kunniaksi! Kauan eläköön nuorikko-Ässä!