Maailma menetti minussa metsurin

Olen monesti miettinyt, että jos en olisi lukenut itseäni opettajaksi, minkä muun alan kovaakin kovempi ammattilainen olisin. Yleensä päädyn lakimieheen, sillä siinä hommassa on paljon yhtäläisyyksiä äidinkieleen: pitää olla tarkka jokaisen pilkun ja tulkinnan kanssa, osata pitää vaikuttavia puheenvuoroja ja pelastaa päämies. Koulussakin täytyy nimittäin pelastaa teinejä harva se päivä kaikenlaisilta jutuilta, kuten esimerkiksi angstilta ja tupakanpoltolta. Kerran tein eräälle pojalle oikeastaan jopa palveluksen elämää varten: Kun hänen suustaan pärähti ilmoille huomattavan suuri ja tarpeeton määrä vittuja, ohjasin hänet ystävällisesti viereiseen luokkaan. Siellä pidetään biologiaa, ja opettajalla on tällaisia tapauksia varten valmiina kuvamoniste, jossa pyydetään nimeämään vaginan kaikki osat suomeksi - ja latinaksi. Lapsen on tärkeää oppia kieliä.

Paitsi opettaja, minusta olisi voinut tulla myös missi, sillä olen hyvin kaunis ja mielettömän vaatimaton. Olen myös aina toivonut maailmanrauhaa ja vihaan sotaa, kirosanoja, hämähäkkejä ja poikia. Ei kuitenkaan tullut missiä, ei. Vanhempani eivät ilmeisesti huomanneet piileviä kykyjäni ja vieneet minua XL-mallikouluun.

Tykkäisin olla myös kampaaja. Olen leikannut lastenikin hiuksia jo useamman vuoden, ja satasen vauhdista päät näyttävät ihan hyviltä. Jos tosin himmaa suurin piirtein kahdeksaankymppiin, ei voi välttyä näkemästä tekemiäni upeita porrastuksia, jotka ovat mielestäni mukavan sympaattisia ja lipsahtaahan sitä välillä saksi oikealtakin parturilta. Jos olisin kampaaja, erikoistuisinkin hääkampauksiin. Sellaisilla on kova kysyntä. Harmi, että leikin aina pienenä pikkuautoilla enkä niinkään barbeilla. Kaivurille on paljon vaikeampi harjoitella lettejä.

Viikonloppuna tajusin kuitenkin, miten järjettömän kovan metsurin maailma minussa on menettänyt. Muistan, miten lapsena kritisoin isäni halua leikata pensasaitaa tai varsinkin sen lähellä kasvaneita terijoen salavia aina pari oksaa liikaa, vielä vähän, niin että äitini repi hiuksiaan ja me lapsetkin tajusimme, ettei jäljelle jäänyt runko näyttänyt yksistään töröttämässä kovinkaan hyvältä. Kun nyt itse sain käteeni kunnon oksasakset ja pari muuta metsätyövälinettä, silmiini syttyi palo ja syöksyin pusikkoon. Olisin kaatanut puita ja männynkäpyjä vaikka koko yön, sillä henkinen kotini ja metsuruuden kiihko olivat löytyneet. Aurinko laski, eikä siinä mitään otsalamppuja tarvittu, kun silmistä loistavat tuhannen watin työmaalamput valaisivat koko metsikön. Siellä minä kaadoin puuta, vielä pari, tuolta pikkuisen, nyt jumalauta kaatuu kyllä vielä tämäkin ja metsän poika tahdon olla. Mies meni nukkumaan, kun rouva hoiti metsää vesuri vinkuen.

Antakaa minulle moottorisaha ja risupaalain. Muuta en pyydä.

Punkkupillimehua

Olen joskus kertonut, ettei käsilaukussani ole yleensä kuin avaimet, puhelin ja lompakko. Olen ehkä jopa hieman ylpistellyt siivolla luonteellani ja järjestyksen miehenä nyppinyt esimerkiksi rikkaruohot kukkapenkistä viikottain ja joskus jopa joka kesä. Ylpeys käy kuitenkin lankeemuksen edellä, sanotaan. Koska olen blondi, en tietenkään tiedä, mitä perkelettä se tarkoittaa, mutta jotain minä ymmärrän, kun lentokenttävirkailija näyttää sormella paperista sopimusehtoja ja alleviivaa kohtaa 20 kg. Yritin ensin vetää poskia ja mahaa sisään seitsemän kilogramman edestä, mutta tajusin toki nopeasti, että kyse olikin vain liian läskistä matkalaukustani. Huh. Hetken jo luulin, että painan melkein 30 kiloa.

Matkustajajoukkio hyvin kasvatettuja, kärsivällisiä ja loman jälkeen rentoja suomalaisia hyppi riemusta, kun vedimme seurueeseeni kuuluvan toisen naisen kanssa matkalaukkumme takaisin hihnalta ja lupasimme palata pian takaisin. Saimme nimittäin luvan ohitella jonossa, mikä näytti muiden kotiin palaavien silmissä varmasti raivostuttavalta. Kiitimme onneamme, että olemme aika suloisia, eikä meille voi olla kauan vihainen. Raahasimme siis kerrostalon painoiset laukkumme aulan seinustalle, avasimme elämämme muiden nähtäville ja aloimme tehdä siirtoja perheenjäsentemme laukkuihin. (Lähtivät raukat käsimatkatavaroilla ja alle kymmenellä kilolla. Tämä selittyy sillä, että he ovat kaikki miehiä, eikä osalla haise vielä edes hiki. Isommilla oli siis mukana uikkarit ja dödö, pienemmille riittivät uimahousut ja BeyBladet. Niin ja siis kaikille Suomen sateista nauttineille tietenkin lohdutuksen sana: lomamatkamme viimeisenä päivänä taivaalla oli vähän pilviä, eikä lämpökään noussut ihan kolmeenkymppiin. Olisiko ollut asteen alle, harmitti kyllä moinen.)

Siirtelyssä oli kuitenkin ongelmansa, sillä meillä ei ollut takataskussa puntaria ja pirulaisilla on kaikenlaisia typeriä sääntöjä esimerkiksi siitä, mitä saa viedä käsimatkatavaroissa ja mitä ei. Esimerkiksi pillimehut ovat kiellettyjä, mikä on suorastaan törkeää. Entä, jos tulee jano ja ei vaikka ole yhtään rahaa vesipulloon? Silloin maistuisi käsilaukussa oleva mehu, jonka on hankkinut lähimarketista jollain kahdella sentillä. Kyllä meinasi nimittäin taas itku päästä, kun espanjalaisen ruokakaupan hintoja tutkiskeli. Teki mieli ottaa valokuvia, kiljua kiihkosta ja osoitella sormella. Niin että kyllä kuulkaa kirpaisi seuralaiseni mieltä, kun hän joutui ylipainon vuoksi (korostan nyt edelleen, että kyse oli matkalaukusta, vaikka kaupassa bikineitä sovittaessamme itkimmekin yhdessä) luopumaan ostamistaan pillimehuista ja yhdestä pullosta kuohuviiniä. Oliivien, pähkinöiden ja chorizojen kohdalla tunnesidettä ei ollut ehtinyt muodostua, mutta voi sitä pientä kuolemaa, kun pillimehut piti jättää pois.

Matkailu nimittäin avartaa ja ulkomailla moni asia on paremmin. Punkkuakin saa pillimehuna. Tässä kohtaa mainittakoon, että minä toin omani kotiin asti. Ehkä neljä pakettia. Valkoviinipillimehuakin löytyy.

Hola! Eviva!

Nyt on ajeltu kainalot ja solmittu lettinauhat rintakarvoihin Etelänmaata ja auringonpaistetta varten. Hei, hei, Suomen tihkusade, rankkasade, myrsky ja tulvat, minä astun lentokoneeseen ja matkaan palmujen alle uima-altaaseen juomaan pillillä mehua. Bikinit on pakattu, nekin, jotka ovat tiukat, mutten aio nyt välittää. Mitäs menivät pilaamaan Suomen kesän ja laittoivat ihmiset vain makaamaan sisällä ja katsomaan ikkunoita pitkin piiskaavaa vettä, ettei ole koko suvena saanut yhtään himourheilla, tanssia ja laulaa. Olisin tahtonut, tiedätte sen. Mutta jotain hyvääkin: Eipä ole tarvinnut laittaa sadetinta heilumaan nurmikolle edestakaisin, jotta lapset saavat vilvoitella ja hauskuuttaa itseään juoksemalla sen läpi. On ollut takapiha yhtä suurta sadetinta koko kesän.

On jäänyt telttakin pystyttämättä ja siellä yöpymättä, vaikka se kuuluu koko elämäni aikaisiin, tärkeisiin perinteisiin. Mikään ei valvota niin hyvin kuin yö teltassa, sillä ensin on kuuma, sitten kylmä, on liian valoisaa ja linnunperkeleet alkavat huutaa juuri silloin, kun voisi nukahtaa käytyään aamuyöstä pissareissulla pihapuskan juurella. Sisälle ei telttayönä mennä, sillä siinä ei ole partio- eikä seikkailumieltä. Yhden teltassa vietetyn retkiyön jälkeen alkaa yleensä vesisade, jonka seurauksena leiri kastuu ja homehtuu ja nurmikko kuolee alta. Kaikki on silti juuri niin idyllistä, kuin kuvitella saattaa. Ihmisen pitää nukkua joka kesä vähintään yksi yö teltassa, sillä niin on tarkoitettu.

Samoin pitää sivistää itseään ulkomailla aurinkotuolissa. Niin aion tehdä ja ammentaa kokemuksistani koko seuraavan vuoden tai ainakin syyslomaan asti. Maailmassa pitää olla Suomi, jotta sitä voi manata ja lähteä karkuun. Pitää olla kotimaa, jonne on ihan kiva palata, kun Mallorcalla/Kanarialla/Alanyassa/Pattayalla on liian kuuma ja pyykkiä pitää pestä ja onhan se hyvä, että osaa arvostaa kotimaataan nähtyään muiden maiden kurjuutta ja epäkohtia. Oikeastaan siellä uima-altaassa harrastaa siis kulttuuria ja pohdiskelee syvällisesti universumin tilannetta. Se varsinkin kummastuttaa jo nyt, että Norwegian tarjoaa paitsi maksetun lounaan, myös ilmaisen Wi-Fi-yhteyden jossain 10 000 kilometrissä. Että niin kuin miten se signaali muka tuolla pitkin avaruutta menee, tulee ja kimpoaa? Vähällä saa pään sekaisin. Ei tarvitse edes pilliä.

I love mökkeily

Olinpa tuossa mökkeilemässä. Oli luonnonrauhaa, linnunpönttöjä, muurahaisia - ja kirjastoautopysäkki. Kyllä se on nykyaikana niin, että kun siirtyy kilometrin pois sivistyksen parista, surraa se luokse väkisinkin. Tällä kertaa minun ei kuitenkaan tarvinnut lainata luettavaa, sillä mukanani oli tuhannen sivun romaani, jonka kansikuva sopi sopivasti ruman sohvan väriin. Sain kirjalla hienosti tarpeellista tasapainoa sisustukseen, kun jätin sen kivasti mutta puolihuolimattomasti pöydälle ja loin mielikuvaa siitä, että ihan on tarkoituksella ihmisellä oranssi Sotkan vuodesohva. Mökkeilyssä luonnon ja ihmisen ja kaiken sellaisen pitää olla kuulkaas tasapainossa, jotta mieli saa tosissaan levätä ja grilliwursti laskettua.

Siinä muurahaisia tappaessani mietin mökkeilyn syvintä olemusta. Että niin kuin mikä on se juttu tai luonteenpiirre, joka saa ihmiset pusikkoon majoittumaan ja nuotiolauluja laulamaan? Pusikko on tietenkin sitä varten, että siihen voi purkaa aggressionsa, sillä siellä minäkin riehuin leikkurien kanssa yömyöhään ja raivasin enimpiä koivuja pois männynkäpyjen tieltä. Jotain muutakin puskaa siinä meni samalla vaivalla, mutta pientä oli heilumiseni vielä. Kunhan saan moottorisahan, niin kaatuu rytinällä takkapuuta ja kauniisti se soi moottorisahan laulu lintujen kanssa yhteen.

Päivällä vakoilin, että naapuri maalasi. Illalla en vakoillut, mutta satuin näkemään, kun hän käyskenteli kaikessa rauhassa alasti uimaan. Jotain risukkoa voisi siis kuitenkin jättää kasvamaan.

Niin että kyllä se on oma rauha, jota mökiltä lähtee hakemaan. Ja järvi ja eväiden määrä. Oli nimittäin reissu tai tapahtuma mikä tahansa, tiesi jo Viisikkokin, että kunnon inkiväärijuoma, kakku, kinkku ja kananmunat pelastavat tilanteen kuin tilanteen. Ei tule kotona levitettyä vilttiä laiturille tai ajateltua, että nurmikonleikkuu on kiva pikku askare. Ei tule juotua yhtä paljon saunakaljaa tai pelattua korttia. Vapauttavaa mökkeilyssä on myös se, että metsässä ei koskaan makseta laskuja, vaan kirjanpitoa käydään lähinnä siitä, montako kertaa sauna on lämmitetty tai makkaraa grillattu ja että ehtisikö kerran vielä.

Ei luonnonrauhaakaan loputtomiin jaksa, kyllä alkaa liverrys jossain vaiheessa vituttaa, olisivat hiljaa välillä, ja grilliruoka tursuaa niin korvista kuin vyötärölläkin. Onneksi on kirjastoauto. Sekin, jonka on nähnyt alasti, morjestaa ja lainaa muutaman lehden. Kirjastoauton jälkeen jaksaa taas sulautua osaksi luontoa. Kun makaa tarpeeksi hiljaa aurinkotuolissa ja nukahtaakin ehkä vähän, se on ihan helppoa.

Mökkeilyn määritelmänkin taisin viikolla keksiä. Mökkeilyn erottaa arkielämästä se, että jotain on aina jäänyt kotiin.

Simsalabim

Olinpa tässä katsomassa taikuria, enkä tajunnut yhtään mitään. Siinä sitä vain vedellään kania hatusta ja huivia taskusta siihen malliin, että vaikka kuinka joka kerta yrittää olla tarkkanäköinen ja huomata, missä välissä taikurimies sujauttaa pallon hihaansa tai kolikon nenäänsä, niin eipä huomaa ei. Ketkuja ovat.

Eräs temppu on tehnyt minuun erityisen suuren vaikutuksen ja askarruttanut kovasti lapsuudesta asti. Se on se, jossa nainen sahataan kahtia ja jossa toisessa laatikossa poikki menemisen jälkeen sätkivät jalat, toisessa kädet ja pää. Eri puolilla huonetta. Miten sen muka selitätte? Ajatellaanpa, että sitä menee ja saa yhtäkkisen hulluuskohtauksen, ilmoittautuu vapaaehtoiseksi ja käy laatikkoon. Sitten siihen mukavasti pötkölleen ja laatikon kannet kiinni. Käsiä ja vartaloa ei näy, eikä sillä kuoleman jälkeen olekaan oikeastaan ole mitään väliä. Veikkaanpa nimittäin pientä pakokauhua siinä vaiheessa, kun moottorisaha pärähtää käyntiin ja edessä on varma verilöyly. Turha on taikurin selitellä, että ei hätää, vähän vain päästelen sahalla, erotan puolet vartalosta tuonne toiselle puolelle huonetta ja toisen puolen hinaan viisi metriä vastakkaiseen suuntaan. Että heiluttelette siinä vain sitten iloisesti koipianne ja hymyilette yleisölle, se on maksanut. Ei maksa enää, jos epäonnistumme.

En käsitä. Olen tosin miettinyt, että sätkii se kalakin aika kauan kituessaan.

Ja onhan sekin perin outoa, että olenpa David Copperfield ja heilautan taikasauvallani kokonaisen junan eetteriin. Tai norsun tai Eiffel-tornin. Ei totta vie. Tee siinä nyt sitten vähän mökillä korttitemppuja sen jälkeen.

Jäätelökesä vaikka väkisin

Ei ollut suunnitelmissani kesäkuun neljän viikon vesisade.

Tämä kesäloma on säiden puolesta ollut aivan paska. Koska olen kaiken muun hyvän päälle tosikko, se on lisännyt ahdistuksen moneen potenssiin, kertotauluun, integraaliin ja derivaattaan, enkä kyllä suostu menemään takaisin töihin, ennen kun näytän sulle missä mullon rusketusraidat. Ihan turha väittää, että auringonotto on epäterveellistä. Ei ole. Siitä saa esimerkiksi D-vitamiinia ja rennon olon elämään. Varsinkin, jos nauttii samalla vähän vaikkapa kylmää valkoviiniä. Mitä enemmän, sen kevyempi on olo. (- 5 kg.) Tonkka takaa kesämielen.

Koska olen ollut takatalvesta jokseenkin lamaantunut, en ole saanut siivottua sadepäivinä edes ullakkoa. Nurmikkokin on jatkuvasti märkää ja leikkuu tympii, missään ei voi vierailla, kun kukaan ei ole kotona ja jäätelöstä on raekuurossa hetkessä vain tikku jäljellä ja kampaus pilalla. Telttaa ei voi pystyttää, kun ruoho homehtuu alta ja kangas päältä ja kuivata nyt haisevaa telttaa, patjaa ja makuupussia saunassa viikko sen jälkeen, kun on itse parantunut keuhkopöhöstä, angiinasta ja nenän paleltumiselta. Minulla on heikko nenä. Lasten kesäleirilläkin nukuin taannoin trikoinen panta nenän kohdalle asetettuna. Kukaan ei nähnyt, sillä oli pimeää, niin kuin Suomessa on kesäöisin tapana.

Kaikista pahinta on henkinen ahdistus siitä, että kesä lipuu ohi. Sitä vahtaa vain Forecaa, Ilmatiedettä, kymmenen päivän ennustuksia ja tunti tunnilta eteneviä sadekarttoja epäuskoisena, vihaisena, kyllästyneenä, alistuneena ja siltikin joka päivä yhtä toiveikkaana. Välillä odotus palkitaan, sillä oi sitä ihmisen riemua, kun jonain päivänä sääkartta näyttää viittätoista astetta yhdeksän sijaan. Silloin voi heittäytyä kesäfiilikseen ja riisua pitkät kalsarit puolen päivän tienoilla.

Nyt olen tehnyt periaatepäätöksen: jäätelökesä vaikka väkisin. Pirkan tuuttipaketteja pakastin täyteen ja asenne kohdalleen. Voi sen jäätelön syödä ulkona vaikka kattolipan alla talon seinää nojaillen, kunhan ei kaatosateella ole ihan rännin vieressä. Jos kevyt pikku kesäsade tulee vaakana pohjoisesta, asettuu vain itse rakennuksen eteläpuolelle, niin siten siitäkin pirulaisesta päästään. Lämpötilan lähennellessä hallanvaaraa kääriytyy vilttiin tai toppatakkiin ja ajattelee, että kesä se on eskimoillakin.

Hyvää kesälomaa, Suomen itsemurhakansa.