Kuukauden paskin työntekijä

Iltapäivälehdistö otsikoi eilen näyttävästi opettajan ulkonäöllä olevan vaikutusta oppimistuloksiin. Etäläkarjalaisen lukion rehtori on nimittäin sitä mieltä, että pakkoruotsi sujuu heidän koulussaan erityisen hyvin siksi, että kurssia vetää nuorehko ja urheilullinen mies. Hejsanhoppsan, miten hieno päätelmä. Komea tai kaunis opettaa varmasti paljon paremmin kuin ruma. Vaikka oppilaat ovat siis usein lähtökohtaisesti sitä mieltä, että ruotsi on tylsää ja että homojakin ne ovat naapurimaassa kaikki, nousee osaaminen nopeasti kohti kymppiä, kun open ulkonäkö on kohdallaan. Tämä on varmasti sovellettavissa alalle kuin alalle: nuori ja urheilullinen arkkitehti piirtää paljon upeampia taloja kuin esimerkiksi sellainen, joka makaa vapaa-ajat sohvalla tai on nyt muuten vain syntynyt vaikkapa hörökorvaiseksi. Nuori ja urheilullinen palkanlaskija on paljon parempi työssään kuin luuviulu nutturapää ja antaa todennäköisesti paljon enemmän palkkaakin. Kun se nyt vain on niin, että tässä maailmassa pitää olla vetreä ja vetävännäköinen.

Ymmärrän kyllä, että helpostihan sitä voi sortua päättelemään, että nuori nainen kivassa hameessa vetää nuorukaisia vaikka kirkkohistorian tunnille, mutta kyllä siinä opettajan pitää asiansakin osata, jotta oppilaiden tajuntaan piirtyy vuosien varrella muutakin kuin kellohameen heilahdus. Vaikka en itse oikeastaan koskaan pukeudu hameeseen (tulee kylmä ja pitäisi ajaa säärikarvat), niin olen onnekseni vielä nuorehko. Urheilullinenkin pikku punkero olen, sillä minulla on vaatekaapissa kasa kivoja salivaatteita odottamassa sitä päivää, että aloitan taas. Aloitan nimittäin usein: yleensä maanantaisin, kuun alussa, loman jälkeen ja vuoden vaihtuessa. Että hejsanhoppsan vaan! Aakkosissa on vielä vähän opettelemista, mutta noin niin kuin lähtökohtaisesti pelkällä urheilullisella asenteella sekä ulkonäöllä (ks. kuva) vedetään kympin arvosta ainakin vokaalit. Luulen, että Etelä-Karjalassa olisi minulle työpaikka.

Joissakin kouluissa kuuluu järjestettävän Paras opettaja -kilpailuja, joissa oppilaat saavat kirjoittaa lappuseen sen opettajansa nimen, jonka suuressa viisaudessaan arvioivat tittelin ansaitsevan ja kelle kuuluu kruunu päähän. Kiva. Siinä on vallankahvat, suitset ja raippa annettu aika armottomalle raadille, joka ainakin omasta mielestään on varmasti hyvinkin arvovaltainen ja jonka puheenjohtajana toimii todennäköisesti porukan kovaäänisin ja -päisin. Mielestäni kilpailu kuulostaa paitsi kauhistuttavalta, myös vaisulta ja mielikuvituksettomalta: Mikä ihmeen "paras ope"? Millä tavalla? Minä olen esimerkiksi varmasti meidän koulumme paras ope syömään suklaata ja istumaan pöydällä ja voittaisin ne sarjat ylivoimaisesti. Kyllä siitä mielestäni pitäisi kruunu saada.

Olen muuten varma, että tuollaisessa Paras opettaja -äänestyksessä köksänopeilla on etu puolellaan: he syöttävät oppilailleen välituntisin salaa kermavaahtoa ja antavat heidän tehdä pitsaa koko kevään. Köksänopet ovat ihan oma ja kiero lajinsa. 

Ihmettelen myös, miksi aina parhaat palkitaan. Kyllä voisi olla ihan avoimesti erilaisia sarjoja: jos hampurilaisbaarissa valitaan kuukauden työntekijä, niin kyllä siinä samalla vaivalla kaiverruttaisi laattaan myös paskimman pekoninpaistajan nimen. Tulisi vähän yrittämistä siihen touhuun. Miettikää nyt, olisihan se aika merkittävää olla vaikkapa firman vittumaisin työntekijä tai laiskin hammashoitaja, joka ei ime kuolaa asiakkaan suusta vaan tiuskii nieleskelemään itse, sillä mitäs siinä muutakaan on tekemistä. Opetusalalla paljon hauskempaa olisi saada tietää, kuka on oppilaiden mielestä vuoden mokaajaope tai vaikka pakkomielteisin, tylsin, hihhulein, vihaisin ja vittumaisin. Ilmoittaudun joka sarjaan.

Sitä paitsi tasapuolisuuden nimissä pitäisi järjestää myös esimerkiksi Koulun paras reksi -äänestys.

Millaisia titteleitä teidän asiakkaanne, potilaanne, hoidettavanne tai alaisenne teille antaisivat? Olisitko ihanin, laiskin, leveäperseisin vai yksinkertaisesti se paras?

Mikset sä soita?

En ole käynyt puoleen vuoteen kampaajalla, ja sen kyllä huomaa, vaikka on kuinka ihana ja luonnonkaunis. Kun nyt menee leikkauttamaan pois kaikki kuivat ja kaksihaaraiset, palataan takaisin lähtöruutuun. No, jotain pitäisi tehdä sävyllekin, sillä menee ja hukkuu pian ihminen maantiehen. Miettikää nyt, ääni vaan kuuluu, mutta mitään ei näy. Kauhean surullista. Pitää kulkea koulumatka varmuuden vuoksi punainen lippu kädessä.

Paitsi parturi, pitäisi varata myös hieroja, lastenneuvola, korvakontrolli ja gynekologi, mutta kun ei se nyt vaan niin helppoa ole. Siinä pitää soittaa puhelimella, mikä on aivan äärimmäisen rasittava ja vaikea toimenpide. Hammaslääkäriltäni tulee onneksi automaattisesti tarkistusaika vuoden välein, mistä hän saa niin paljon pisteitä, että olen vakioasiakas ja suosittelen häntä lämpimästi kaikille. Vähän tyyppi on kovakourainen ja poraa hullunkiilto silmissä varmuuden vuoksi viereisetkin hampaat, mutta tärkeintä on, että seuraava aika tulee jämptisti ilman erilliskehotusta. Kyllä sillä saa parit ekstra-amalgaamit anteeksi.

Mikä ajan varaamisessa voi olla niin vaikeaa? Kampaajan, hierojan ja lastenneuvolan puhelinnumerot ovat tallennettuna puhelimessani, joten ei kun kalenteri käteen, muutama näpytys, heippa, aikaa varaisin ja kyllä sopii, kiitos, hei. Yhteen puheluun kuluu aikaa noin minuutti, joten kiireelläkään varaamattomuutta ei voi oikein perustella. Akun loppuminenkin on tekosyy, ainakin jos sitä käyttää varaamattomuuden syynä puoli vuotta ja sitä tulee pian vahingossa vauvoja, ellei gynekologiasioita saa hoidettua. Sekös vasta olisikin tympeä juttu, vauva. Sille pitäisi varata neuvoloita ja rokotuksia melkein joka viikko, ja sitä ennen olisi omia ultria ja punnituksia ja laboratorioita ja synnytyskin pitäisi varata ja jälkitarkastus. Että ei kiitos. En jaksa. Se huutakin yöt ja sitten pitää soittaa terveyskeskukseen heti kahdeksalta.

Sitä paitsi ensi viikolla ehtii ihan varmasti hoitaa soittelurumban ja olla vaikka muutenkin tehokas. Siivoan vaikka varaston ja kaapit, raivaan talvivaatteet kevätkuteiden alta, ostan lapsille karvakumpparit, välikausikengät ja lenkkarit, vien seitsemän pahvilaatikollista vanhoja ja pieneksi jääneitä vaatteita kierrätykseen, ompelen noin kymmenen ratkennutta saumaa tai purkautunutta neuletta, olen energinen, onnellinen ja entistä kevyempi ilman kaksihaaraisia ja kuivia latvojani. (Heureka. En olekaan lihonnut, vaan hiukseni ovat kasvaneet!) Kyllä. Soitan joka paikkaan heti ensi viikolla.

Saattaa olla, että minulla on ongelma. Pitäisi soittaa ja varata psykologi.

Rangaistuskirjaote

RANGAISTUSKIRJA

JÄLKI-ISTUNNON ANTAJA TÄYTTÄÄ

Oppilaan nimi ja luokka
Miia Viitala 9 B

Rangaistuksen syy
Tupakointi ja koulualueelta luvatta poistuminen

Rangaistuksen kesto
2 h

Suoritusaika
21.3.2012 klo 14 - 16 (jälki-istuntopäivä keskiviikkoisin)

Lisätietoja
Miia jäi välitunnilla kiinni tupakanpoltosta, mutta kiisti polttaneensa ja väitti pitäneensä kädessä lyijykynää. Juuri edellisellä tunnilla hänellä ei ollut työvälineitä mukana ollenkaan ja läksyt olivat tekemättä. Lisäksi sekä koulun valvontakamera että opettajan nauhoittama kuvamateriaali osoittavat, että Miia poltti tupakkaa koulun välituntialueen ulkopuolella. Myös epäasialliseen käytökseen opettajaa kohtaan täytyy kiinnittää huomiota. Miia huusi opettajalleen kovaan ääneen: "Et v*ttu koske muhun! Mee hoitoon!" Tiedoksenne, että en ole menossa hoitoon ja odotan anteeksipyyntöä. Terveisin Miian äidinkielenopettaja.

Paikka ja aika
Mettäperän yläkoulu 21.3.2012

Sari Kuhanen
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Allekirjoitus


HUOLTAJA TÄYTTÄÄ

Mahdollisia lisätietoja
Asiasta on keskusteltu Miian kanssa, ja uskon tässä nyt vilpittömästi lastani. Miia kertoi, että hänellä todellakin oli kaverilta lainattu lyijykynä kädessä ja että suusta oli tullut pakkashöyryä. Tyttäreni sanoi myös, että oli ollut pitämässä vain seuraa kavereilleen, eikä ole koskaan edes maistanut tupakkaa! Mitä huutamiseen tulee, pyydän opettajaa katsomaan peiliin ja pitämään näpit erossa lapsestani. Kirosanat olivat reaktio opettajan toimintaan. Miialla oli melkein mustelmia olkapäässä ja kauheat henkiset traumat, sillä ystävätkin vahvistavat, miten opettaja oli käynyt häneen käsiksi. Ehkä se hoito olisi kuitenkin tarpeellista.

Jos Miia ei olisi jo istunut jälki-istuntoa, hän ei sitä minun luvallani istuisi. Ilmoitan tästä myös rehtorille, sillä kyse on vähintäänkin virkavirheestä.

Paikka ja aika
Mettäperä 22.3.2012


Päivi Peltola-Viitala
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
 Huoltajan allekirjoitus

Jälkässä!!

Voi vittujee, jouduin siis tänään jälki-istuntoon.. :(( Vähän äiti hermos ku jouduin sanoon, että lappu on tulos mut et oon jo käyny istuus sen rangaistukse.. Jouduin kauheeseen kuulusteluun ja se huusi mut en kai mä ny niin tyhmä oo et oisin tunnustanu?! Väitin et ope LUULI mun polttaneen ja et kaikki siel seisoskelleet sai jälkkää. En tiiä, meniks läpi mut minkäs teet. En sit vissiin pääse perjantaina Jessicallekaa! Se ei ymmärrä yhtään, mun on pakko mennä ku me ollaan jo sovittu vaik mitä! Se pilaa niinku mun elämän. :((

Niin siis tokal välitunnil kaks jotai himoinnokast välkkävalvojaa oli siis päättäny kävellä koulun ympäri (!!!) ja löysi sit meiät (mä, Jessi, Tume <3 ja pari E-läistä) tupakalta. Mä heitin tietysti tupakin maahan ja nielin äkkii savut ja sanoin Jessicalle että vittu ny mennää mut se äikänope oli ollu niin ovela et sil oli ollu känny nauhottaas ku ne tuli!! Eiks se ny oo jo laitonta?! Mä sanoin et mul oli lyijykynä kädes eikä mikää tupakki mut sit se vaan niinku vittuili ja sano "et kovasti tuli savua sun lyijykynästä." Ja sitä paitsi se koski muhun (huom!!! laitto käden olkapäälle!!!) ku sanoin etten varmana oo polttanu! Maikat siis EI SAA koskee oppilaisiin tai ne saa haastaa oikeuteen!! Siis todellaki puhuttiin Jessin ja Tumen kaa et nyt se meni liian pitkälle! Se äikän opekusipää saa kyl vielä nähä ettei tarvi mun kaa ruveta leikkii. Me aateltiin et räjäytetää sen postilaatikko. Me saadaan varmaan jostai jotai papattei kyl.

Mä siis kuiteski kävin istuus sen pari tuntii heti koulun jälkeen ku sattu oleen just keskiviikko. Meil on yhet koulun bileet tulos ja sinne ei pääse jos on istumisii istumatta.. Mä siis niin haluun sinne, haluunhaluun!! Tume sano et se menee. <3

Mut jälki-istunnos oli kyl niin tylsää.. Valvova ope (onneks oli kassu vaik se onki vähä ärsyttävä mut on se kuiteski välil ihan mukava) ei antanu meiän tehä yhtään mitään mut se lupas et jos menee hyvin niin saadaan lähtee viis minsaa aikasemmin. Istuttii sit vaan ja mä aattelin niit koulun bileit. Välil teki aivan sairaasti mieli tupakkii vaik en mä kauheesti polta ees. Aattelin ehkä lopettaa pian.

Sellast tänään!! Tomorrows another dey!!

Läskit ja rillipäät älkää vaivautuko

Idiootti, homo, vitun huora, hullu, saatanan läskipää. Rakkaalla kiusatulla on monta nimeä. Koulukiusaaminen on asia, josta puhutaan jatkuvasti, vaietaan jatkuvasti ja jonka esille nostamista ei saa lopettaa koskaan. Kuinka helppoa on uskoa olevansa ihan tavallinen tyttö, poika, nuori tai aikuinen, jos väheksyvä pilkkanauru soi korvissa vielä vuosienkin jälkeen?

Kiusata olemme osanneet aina. Kirjeenvaihtoilmoitukset, joissa käsketään läskien ja rillipäiden olemaan vaivautumatta vastaamaan, ovat jo kenties historiaa, mutta ei se syrjimistä lopettanut ole. Tälläkin kouluviikolla jotakuta nimitellään, hänelle irvaillaan ja heitetään pieniä, puolihuomaamattomia piikkejä, naureskellaan kenties jopa opettajan kuullen ääneen. Toista uhkaillaan, pukataan kumoon ja vedetään koulumatkalla turpaan. Kiusaamista tapahtuu kaikkialla. Meidän koulussamme. Teidän koulussanne. KiVassa koulussakin kiusataan, mutta niissä sille yritetään tehokkaasti tehdä loppu heti, kun huolenaihetta ilmenee. Parhaimmassa tapauksessa asia korjaantuu nopeasti, välillä työtä pitää tehdä kauemmin.

Useimmin koulukiusaamistarinat kerrotaan kiusatun tai kiusatun vanhempien näkökulmasta, eikä ihme: jokainen haluaa huutaa tuskansa jossain vaiheessa ulos, heti tai hetken päästä, ja kertomukset ovat poikkeuksetta surullista ja koskettavaa kuultavaa. Harvemmin tuleekin kuultua kiusaajan tai hänen vanhempiensa ajatuksia, minkä ensisijaisena syynä voisi kuvitella olevan häpeä. Vaikka syyttävää sormea on helppo heristää, minun on silti vaikea uskoa, että kiusaajan vanhemmat opettaisivat ja kannustaisivat lastaan kiusaamaan tai olemaan ilkeitä. Olisi myös naiivia väittää asioiden olevan aina riippuvaisia tai lähtöisin kotioloista, vaikka niitä onkin helppo ensimmäisenä syyttää.  

Mikseivät ne tee lapselleen mitään? Eivätkö ne välitä?

Entä, jos kiusaaja onkin ihan tavallisesta perheestä, ihan tavallisesti kasvatettu? Miltä mahtaa kiusaajan vanhemmista tuntua, jos he kaikkensa nuoren eteen yrittävät, opastavat, vannottavat, huolehtivat - ja siitä huolimatta kuulevat lapsensa olevan kiusaaja? Miten he äitinä ja isänä kärsivät tai jaksavat? Miten käsitellä sellaista häpeää, jota voi kokea vaikka tavallisella kauppareissulla siitä, että on sellaisen lapsen äiti tai isä? Kuka muka tieten tahtoen haluaisi kasvattaa kiusaajan? Mustan ja valkoisen välissä on väriä.

Kasvatuksessa sanotaan tärkeintä olevan rajat ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Uskon, että valtaosa vanhemmista varmasti yrittää kaikkensa ja haluaa lapsilleen hyvän elämän. Haluamme tyttärillemme ja pojillemme, esikoisillemme, keskimmäisille ja kuopuksillemme rauhallisen tarha-, kerho- ja koulutaipaleen, ja saamme vaatia, että häntä ei kiusata. Haluamme myös ihan varmasti, että omamme ei ole kiusaaja ja tee toisen tärkeimmistä onnettomia tai pelokkaita.

Voimia kaikille vanhemmille oman lapsen tukemiseen ja toisten lasten ymmärtämiseen. Voimia kiusattujen vanhemmille ja kiusaajien vanhemmille. Voimia rakastamiseen. Kiusaamista ei tule sallia koskaan, ei omalta eikä naapurin lapselta. Kunpa me aikuisetkin muistaisimme sen omilla työpaikoillamme.

Mikä lehmää vituttaa?

Olin tänään lastenmusiikkikonsertissa, ja itsehän sitä olisi pitänyt sinnekin mennä laulamaan, soittamaan ja varsinkin ammumaan. Heti aluksi ihmettelimme joukolla, mikä orkesterin lehmäksi pukeutunutta jäsentä vaivasi. Lähtökohtaisesti tilanne ei tietenkään ole mitenkään erityisen juhlava, sillä kukapa meistä huvikseen valitsisi henkarista lehmäpuvun mahaan kiinnitettävine utareineen? Vaikka on kyllä niinkin, että harvan daisarit sitä yhtä kovana ja pystyssä sojottavat. Voisi sitä asetelmaa siltäkin pohjalta lähteä tarkastelemaan.

Lehmä kuitenkin murjotti koko show'n, hyvä kun lavalle viitsi nousta. En laula, protestoi se lavan nurkassa ja vahtasi seinää. Ensin ajattelimme hyväntahtoisesti, että sen tarinaan kuuluu jokin surullinen laulu ja että apeuden syy paljastuu kyllä. Olimme lehmän henkisiä kavereita ja taputtelimme selkään kannustavasti. Ei reipastunut lehmä, ei. Kun muut röhkivät ja maukuivat viuluineen, lehmä se vain seisoi hartiat lysyssä ja ilme värähtämättä aivan kuin mielessä olisi viidensadantuhannen euron asuntolaina. Lopuksi lehmän murjotus kärjistyi siihen, että se pisti istuutuen lavalle, otti kellopelin eteensä, tuijotti sitä ja iski kerran minuutissa.

Arvuuttelimme lopuksi jo kilvan, mikä lehmää vituttaa. Keksimme paljon todennäköisiä syitä.

- Lehmäpuku oli huomattavan piukea. Miettikää nyt itse, vituttaa se kiristäminen tavallisissakin vaatteissa. Hevonenkin vierellä vain hirnui.
- Lehmä olisi tahtonut olla kuuma kissa.
- Hevonen oli lehmän mies ja he olivat riidelleet ennen konsertin alkua.
- Lehmällä oli kuukautiset.
- Joku oli nimitellyt lehmää lehmäksi. Lapsen suusta kuuluu totuus.
- Lehmä oli vaatinut, että puvut arvottaisiin välillä. Siihen ei ollut suostuttu.
- Lehmä oli vaatinut, että puvut arvottaisiin välillä. Näin tehtiin. Arpaonni ei suosinut.
- Lehmä märehti.
- Lehmä oli bailannut edellisyönä myöhään, ja sitä oksetti. Ei olisi hyvä juttu oksentaa lasten päälle.
- Tarvitseeko sitä nyt saatana perustella, miksi vituttaa? 

Että sellainen reipashenkinen konserttielämys. Ammuu.

Kun tekoviiksetkin vapisevat: miten selviytyä esitelmästä?

Oppilaat pitävät parhaillaan suullisia esityksiä. Päivän aikana saattaa tulla vastaan myyntipuheita, kaninhoito-ohjeita, tupakkavalistusta, koulukiusaamiskampanjointia ja pieleen menneitä tatuointeja. Esityksen itsestäni kielsin, sillä koskaan ei tiedä, mitä oppilaille tulisi vastaan. Olisi hirveää, jos alastonkuvani vuotaisivat nettiin tai kesäleirillä tapahtunut virrenveisuu löytyisi jostain arkistojen kätköistä. Ei sitä tiedä, millaisiin temppuihin nykytekniikalla pystytään. Videokuvattavana olin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, kun sukulaismies Kemistä oli hankkinut (talon kokoisen) kameran. Istun vaivaantuneena ruskealla nahkasohvalla ja pelaan elektroniikkapeliä. Collegepaita on housuissa. Myöhemmin esittelen pyöräilyä, kiepin ja jäisen hiekkalaatikon epätoivoista hakkaamista muovilapiolla. On hirveän tärkeää, että lapsuudesta on kaikkia kivoja ja luonnollisia muistoja.

Objektiivisesti tarkasteltuna vaikutan videolla vähän yksinkertaiselta ja aika pullukalta.

Esiintyminen muiden edessä on aina vähän jännittävää puuhaa. Joskus jo se saa sydämen tykyttämään, että odottaa vuoroaan nousta ylös ja heilauttaa kättä tervehdykseksi. Siinäkin tilanteessa ehtii nimittäin (kuulemma) miettiä tuhanteen kertaan, olisiko heilautus ehkä kuningatarmainen, nyökkääkö samalla vai niiako peräti ja moneenko suuntaan, sanooko hei vai heippa vai moi vai terve vai iltaa? Kerran suusta lipsahti tsau, ja se oli jo aivan liikaa. Vaikka olenkin kansainvälinen, pitää muistaa, että muut eivät välttämättä ole. Meillä täällä Mettäperällä ei lähdetä metrolla kauppakeskukseen, vaan valjastetaan hevonen ja istutaan rekeen, kun kello löi jo viisi. Miksi tuollainen tervehdystilanne sitten jännittää? Eikö sitä nyt totta vie osaa nimeään sanoa, tai jos edes sitä ei vaadita, heiluttaa? Senhän oppii yksivuotiaana, välkyimmät alle. Itse olin varmasti aika pieni.

Oppilaille olen luvannut, että jos kaikesta rakentamastani kodinomaisesta laitostunnelmasta huolimatta oma suullinen esitys oksettaa tai pyörryttää, niin istua saa ja nojata pöydänkulmaan ja oksentamispaikka vessassa on heti käytävän toisella puolella. Olen myös opastanut hengittämään, sillä se on näissä puuhissa tärkeää. Kaiken muun hyvän lisäksi luokassani on hätäuloskäynti, joten ovesta voi juosta halutessaan suoraan ulos vaikka kotiin asti. Jos jaksaa, itse en viitsisi vaivautua.

Jos oma äidinkielenopettajanne ei ollut aikoinaan terävänä ja kaipaatte vahvistusta esitelmäasioissa, niin tässä teille lisää ohjeita. Ihan hyväntahtoisuuttani niitä jakelen.

- Jos kädet tärisevät jännityksestä, kuljeta takataskussa mukanasi kokoon taitettavaa nuottitelinettä, joka edustaa pöydän puuttuessa suunnitelma B:tä ja pitää paperin paikoillaan. Vaihtoehtoisesti voit myös istua tuolille ja kiinnittää paperin nuppineulalla reiteen. Hakaneulakin käy tai naru, teippi on epäluotettava ja saattaa irtoilla. Varmin menetelmä on hitsata teksti raudanpalalle. Eipä lerpata paperi.

- Äänitä esitys kotona nauhalle ja auo suutasi sen tahtiin. Jos haluat esityksestäsi hauskemman, pistä joku muu, vaikka möreä-ääninen naapuri, lukemaan taustanauha, ja esityksen jälkeen lausut kiitokset vienosti omalla äänelläsi. Aina kannattaa olla jokin yllätysmomentti. Ilotulituskin käy ja jää takuuvarmasti mieleen.

- Naamioidu. Hanki tekoviikset. Värjää hiuksesi. Näin sinua ei tunnista kukaan, ja mahdolliset mokat ja reklamaatiot voit osoittaa eteenpäin.

- Ala itkeä. Sen jälkeen kaikki virheesi tai jännitysmokasi annetaan anteeksi. Ei sillä sisällölläkään sitä paitsi mitään suurta väliä ole, ei sinua kukaan jaksa kuunnella.

Näin. Ei kun esitelmänpitoon ja vaikka PowerPointeja tekemään. Niitä ei tarvitse kuin napsautella eteenpäin tai ajastaa alusta loppuun. Itse voi istua tuolilla ja ottaa torkut.

Päkki pussas pukkia

Opettajan työ on rankkaa, sillä sitä joutuu venymään monesti saman työpäivän aikana esimerkiksi lauseenjäsennyksen ja discotanssin välillä. Luojalle kiitos olen notkea, sillä sukuni geenivirheisiin lasketaan ainoastaan lyhytsormisuus ja isonenäisyys. Eikä se nenä nyt niin hirveän iso ole, pienempi kuin keskiverto pää. Sormet ja nenä eivät sitä paitsi onneksi ole olennaisimpia kehonosia tanssissa, ellei sitten aio esimerkiksi hiphopata jalat pystyyn peukalonsa ja etusormensa päälle. En ole vielä yrittänyt, mutta ei sitä tiedä, jos joku yllyttää. Oikeastaan vähän pitäisi yllättävien liikkeiden osalta nykynuorille näyttääkin mallia, sillä oppilailta on tanssikulttuuri pahasti hukassa: heidän käsityksensä discosta on se, että salia ravataan julmettua vauhtia ympäri. Ei siinä mitään, vanha keksintöhän se on, ja niin mekin aikoinamme teimme, mutta meillä oli paljon enemmän älliä päässä. Me nimittäin ymmärsimme, että osan porukasta kannattaa kiertää rinkiä vasta- ja osan myötäpäivään. Kamoon, on suhteellisen paljon helpompaa pokata joku, jos voi välillä katsoa silmiin jotain muutakin kuin toisen huppua.

Ja hidas ei ole mikään hidas, elleivät kädet ole alhaalla toisen perävarustuksen päällä. Ei ennen vanhaan sentään.

Eilen kuitenkin jammailun ja muun riehakkaan illanvieton lomassa (opettajille oli keitetty kahvit) kauhistuin suuresti ja pistin oikein kokovartalojärkyttyen, kun kuuntelin sivukielikorvalla keskustelua energiajuomista. "Anna mulle se, mä haluun mun tölkki! Mä juon nyt mun ES." Siis mitä? Teki mieli kääntyä ja kirjoittaa jälki-istunto, kasvatuskeskustelu ja ikuinen tukiopetus samantien, aiheena objektin sijamuototaivutus. Tunnilla aion nostaa tästä meteli ja soittaa patarumpu korvan juuressa niin kauan, että ymmärtävät vakavuusaste. Euroshopper on tullut ja tappanut objektin.

Minun kielikorvani ja punaviinin kirvoittama kielenkantani on onneksi vielä hyvässä kunnossa aktivisteineen ja passivisteineen. Olen osoittanut sen kuulkaa ulkomaillakin ja hämmästyttänyt suuren joukon ihmisiä. Arvovaltaisiakin olivat varmasti. Jouduin tai pääsin nimittäin, miten sen nyt ottaa, kaksi vuotta sitten Turkissa (matkustelen jatkuvasti ympäri planeettaa) tilanteeseen, jossa minut pökättiin eturiviin muiden eteen esiintymään. Kyseessä ei ollut napatanssi-ilta pakettimatkalla, luulitte kuitenkin, vaan kulttuurien kohtaaminen erään projektin tiimoilta. Ei siinä mitään, olen luontainen komeetta, mutta tehtäväkseni muodostui keksiä nopeasti jokin lause tai sanonta, joka kuulostaa omalla äidinkielellä hassulta ja joka muunkielisen on vaikea saada sanotuksi. Sadasosasekunnissa ja kauheassa paniikissa tuli mieleen vain kukkuluuruuta, mustan kissan paksuja poskia, hääyöaietta ja papupataa, kunnes välähti: Pässi pukkas pukkia ja pukki pukkas pässiä. No niin. Lue lause ensin läpi, käy rennosti selinmakuulle ja anna mennä. Viisi kertaa peräkkäin. Kuinka kävi? Osasitko lausua se?

Tarrapäivä

Lapsille on monesti tapana askarrella erilaisia kannustavia tarratauluja, joihin lapsonen saa pottatreeneista tai hyvin menneestä aamuhartaudesta/kaurapuuroilusta/kauppareissusta/koulupäivästä/kotitöistä tarran. Kun tarroja on saanut kerättyä noin viisi miljoonaa, saa jonkin palkinnon, kuten tikkarin, uimahallireissun tai kaksi euroa säästötilille. Näin hänestä tulee kuuliainen ja hyvin käyttäytyvä tulevaisuuden toivo, ehkä jopa presidentti.

Touhu voi olla palkitsevaa, mutta toisaalta myös aika stressaavaa. Miettikää nyt, aikuinen jatkuvasti inttämässä: no, miten meni, olitko hyvin, mitä sanoit, voi kun hienoa, kenen kanssa leikit, pissasitko housuihin, mitä sinä nyt sillä tavalla, et saa kyllä tarraa. Tiesiköhän Mr. Sticker, millaisen vallanpitovälineen tuli luoneeksi?

Joskus tuntuu, että meille aikuisillekin voisi tehdä hyvää kiinnittää huomiota joihinkin kehityskohteisiimme tarrataulun muodossa. Sinne vain opettajainhuoneen seinälle neljäkymmentä eriväristä tarrataulukkoa vierekkäin, ja päivän päätteeksi rehtori ja kanslisti tulevat jakamaan tarrat. Kymmenestä saa skipata välituntivalvonnan, kahdestakymmenestä aamunavauksen, sadasta jälki-istunnon. Siinä olisi hyvä ja sopivan kilpailuhenkinen kannustusjärjestelmä. Toki oma tarrataulunsa pitäisi sitten olla myös kotona, varsinkin, ellei ole vielä oppinut päivä- tai yökuivaksi.

Niinpä niin. Montako tarraa saisit tästä päivästä?

Aamu:
- Torkutin vain kerran eli sallitun rajoissa. Tarra.
- Vedin miestä turpaan, kun hän torkutti jo kuudelta kolme kertaa. Ei tarraa.
- En syönyt puuroa. Ei tarraa.
- Söin kuitenkin ruisleivän ja join neljä kuppia kahvia. Ei ala heikottaa heti ensimmäisellä tunnilla, vaikka toisaalta pitää kyllä käydä joka välissä vessassa. (Oppilaille voi aina sanoa, että käy kopioimassa. Tarra oveluudesta.)
- Menin autolla töihin, en kävellyt tai hiihtänyt. Ei tarraa.
- Oli kiire. Turha selittää, olisin voinut juosta. Ei edelleenkään tarraa.
- Ehdin aamulla ajoissa kouluun ja muistin aamunavauksen. Tarra.
- Soitin levyltä väärän biisin, mutta eihän sitä voi kesken kaiken lopettaa. Mielin määrin kahvii ja tupakkaa on kyllä aivan eri asia kuin Oi, Suomen nuoria. Tarra pois.

Koulupäivä:
- En haukkunut oppilaita. Tarra.
- En nolannut oppilaita. Tarra.
- En kiroillut tunnilla. Tarra.
- Istuin pöydällä. Ei tarraa.
- En kaatunut openpöydällä. Tarra.
- Olin valmistellut tunnit minuutilleen jo kaksi viikkoa sitten. Kolme tarraa.
- Oppilaat rakastavat minua. Toiset kolme tarraa.
- En ottanut välitunnilla munkkia. Tarra.
- Söin hyppytunnilla kaksi. Ei tarraa.
- Näytin ruotsinopelle kieltä. Ei tarraa. (Mutta ei saanut ruotsinopekaan, kun näytti takaisin.)

Ilta:
- Lämmitin mikrossa sairaan hyviä pinaattilättyjä. Tarra.
- Jumppasin himona. Sata tarraa.
- Valehtelin äskeisen. Kiva repiä sata tarraa paperista.
- Lapseni luki minulle iltasadun. Tarra hänelle.
- Otin lasin punaviiniä. Se on hyväksi terveydelle. Tarra.
- Otin toisenkin lasin punaviiniä, varmuuden vuoksi. Tarra.
- Sammuin sohvalle ja valutin kuolat uudelle sohvatyynylle. Se siitä.

Aamu:
- Darra.

Sillä tavalla. Hyvä minä. Jo jotain vuoden kuluttua olen tavoitteessani olla enemmän kuin täydellinen.

Kevät kusten tulevi

Jee, kevät! Aurinko paistaa jo aamulla kuudelta ja silloin on niin energinen olo, että tekisi mieli hyppiä niskat edellä voltteja hupeneviin lumipenkkoihin ja koiranpaskaan. Eilen kahta pikkupoikaa näytti kevättävän niinkin paljon, että siellä he seisoivat polleina auringonpaisteessa housut kintuissa kävelysillalla heittämässä vesiään alhaalla virtaavaan jokeen. Kevät keikkuen tulevi ja parempi virtsa väärään. Etenkin virtsa, sillä viime vuonna keväisellä koulumatkallani kuului erään omakotitalon takapihalta jo aamusta kovaa ähinää. Kun tulin lähemmäksi, näin orapihlaja-aidan raosta, miten puutarhassa oli mies kyykyssä persaus paljaana. Sitäkään paskaa ei varmaan kerätty pussiin.

Mutta kevät on siis aivan mahtavaa aikaa, sillä sen lisäksi että saa olla jo melkein alasti silloilla ja takapihoilla, voi parhaimmalla onnella lähteä suoraan kotiovelta uima- tai kanoottiretkelle! Taas nimittäin pian tulvii Pohjanmaa, mikä tuo mukavasti jännitystä elämään. (Ks. kuva.) Meillä kaikki on aina vähän suurempaa kuin muualla, joten jos vesi on noustakseen, niin antaa tulla sitten vaikka ovelle asti, perkele. Mikään ei sitä paitsi piristä niin paljon kuin pieni keikahdus kanootilla jääkylmään veteen joutsenten huutaessa korvanjuuressa ja naapurin kiikaroidessa, kuinka ison kajakin se nyt on ostanut. Siinä on nimittäin nopeasti näillä seuduilla kilpavarustelun seurauksena satama pystyssä, jos rannan tuntumassa on enemmänkin asutusta. Ja mitään lupia ei kysytä.

Mistä tulikin mieleeni, että pitää alkaa miettiä tämän kevään trendivärejä, pasaatituulia ja biorytmejä veneilyvaatetuksen suhteen. Varmaankin pastelliväreillä mennään, sillä ei sitä aamulla tohdi koulun pihaan missä tahansa rytkyissä kanoottiaan parkkeerata. Tästä nimittäin pääsee erittäin näppärästi vesiteitse melkein suoraan luokkaan asti. Voisi pitää aamunavauksenkin tuosta ulapalta megafoniin laulaen. Biisivalikoimaa on vaikka kuinka:

- Kanootin kapean.
- Nyt musta lippu liehumaan.
- Mikki Hiiri merihädässä.
- We all live in a yellow submarine. (Melkein sama vehje, kukaan ei huomaa. Tässä olisi lisäksi kiva, sotilaallinen rytmitys.)
- Hukun. (Jani Wickholm, naapurikylän poika, tulee kotiseutukasvatusta samalla.)

En sitä paitsi yhtään ymmärrä ihmisiä, jotka valittavat parhaillaan kevätväsymystään. Juurihan talvesta päästiin ja kaamosmasennuksesta, joten kyllä on jotain vikaa päässä, jos mikään vuodenaika ei kelpaa. Ihmisen pitää nauttia kaikesta elämästään: talvella raikkaasta pakkaskelistä ja ihanista talviurheilulajeista, kuten hiihtämisestä, luistelemisesta ja reippailusta lumikengillä umpihangessa. Keväällä liukastellaan sitten käsi kipsissä valoa kohti, ja jos luonnon heräämisestä ei muka nauti, niin jo on outoa. Sinne vain kaikki jäälle pilkkimään ja moottorikelkkailemaan vielä viimeisen kerran ennen kuin tippuu jäihin ja hukkuu. Sitten onkin jo kesän leikit hyttysten kanssa ja nauttiminen viidentoista asteen lämpimistä päivistä ja virkistävästä järvivedestä. Syksyllä on puolestaan kynttilöitä, vilttejä, villasukkia ja tunnelmaa, kun sähköt katkeavat myrskyssä kolmeksi viikoksi. Huomaatteko nyt, ihmiset? Sitä pitää vain ajatella positiivisesti.

Sitä kuulkaa mennään taas! Kohti valoa ja koiranpaskaa.

Sieltä se tulva tulee. Uimalakki vaan päähän ja menoksi.

Kurkipotkua kylkeen

Olen hyvin korkeasti koulutettu ja parhaina päivinä jopa älykäs, mutta muutamaa asiaa en ihan pysty itse selvittämään. Pitkien, vaaleana tuulessa hulmuavien hiusteni takut selvitän kyllä vaikka repimällä, ja konflikteja minulla ei rauhaa rakastavana ole koskaan ollutkaan, mutta teknisten laitteiden edessä antaudun ja huudan apuun miehistä voimaa. Mielestäni stereotypioita vastaan on turha taistella. Nainen tekee ruokaa ja mies vaikka poraa seinää, ellei muuta keksi.

Tässä eräänä päivänä kävi niin ikävästi, että paistellessani pannulla lajitoveriani pekonia huomasin, ettei vielä edes neljävuotispäiväänsä nähneestä liesituulettimesta kuulunut enää ollenkaan hurinaa, ja olipa valokin siinä samalla sammunut. Painelin varmuuden vuoksi nappuloita useampaan kertaan, hennon kevyesti ja kiroamatta tietenkin, mutta niin se vain pian leijui taloon paistuvan läskin sakea tuoksu. Aika samanlainen, mikä minua yleensä ympäröi aurinkoa ottaessa, havaitsin. Jos tapahtumasta jotain hyvää hakee, niin pekoninkäry kyllä peitti näppärästi kainalohien, mutta koska liesituuletin on hankintana suhteellisen kallis, asia alkoi tietenkin harmittaa.

Kun laite menee epäkuntoon, on suoritettava ensimmäiseksi aina yksinkertainen toimenpide. Se on potku kylkeen. Tässä tapauksessa jouduin kuitenkin toteamaan ilmavan pikku kurkipotkun hankalaksi, vaikka varsin notkea olenkin. Saan esimerkiksi kädet polviin aika helposti. Minulla oli siis ongelma. Toki olisin voinut iskeä liesituuletinta napakasti nyrkillä, mutta mitäs sitten, jos se olisi tipahtanut iskun voimasta alas? Olen nimittäin paitsi notkea, myös luonnostani voimakas. Pahin mahdollinen vihakatseenikaan ei auttanut,  joten ymmärsin, että tarvitaan apuvoimia. Niitä pitää aina olla naisella puhelimen pikavalinnoissa: isää, aviopuolisoa, seurustelukumppania, naapurinsetää ja luottosähkömiestä. Kun jollekin heistä soittaa, on oma osuus hoidettu ja voi keskittyä olennaiseen, kuten vaikkapa lattialistojen pyyhkimiseen.

Liesituuletin tulikin korjatuksi tänä aamuna jo ennen kahdeksaa, kun pelastajasähkömies tuli apuun sankarinviitta kahdenkymmenen asteen pakkasessa maata viistäen. Hän kiipesi jakkaralle, puhutteli liesituuletinta ensin ankarasti, irrotti sitten pari osaa, vilautteli piipittävää mittaria ja tadaa - valkeus ja hurina tulivat. Me katsoimme, että näin oli hyvä.

(Sähkömiehen homma on kyllä tosi leppoisaa puuhaa. Ei tarvitse välittää kuin siitä, ettei saa esimerkiksi sähköiskua ja kuole. Toista se on vaikka opettajan hommissa, joissa voi helposti vaikkapa stressaantua, mikä on henkisesti tosi rankkaa.)

Vaikka oikeastaan olen itsekin aika taitava koneiden kanssa. Saavuttuani liesituuletinepisodin jälkeen onnellisena kouluun kuulin nimeäni kutsuttavan. Kollega tuli nolona tunnustamaan, että oli rikkonut tietokoneeni näytönohjaimen. Kysyin, mikä se on. Lisäksi hän oli huomautti, että oli huomannut luokkani loisteputkivaloputkien räpsyttelevän ikävästi. Ei hätää, vakuutin, edetään vaan toimintasuunnitelman mukaan: Ensin tietokoneelle pieni, mutta käskevä töytäisy. Sitten virrat pois ja uudelleenkäynnistys. Odottelua. Ei toimi. Pieni kiukkuinen lisäläpsäisy, ja tadaa, kone päästeli jo tuttuja merkkiääniä. Meikäläinen on nero.

Seuraava asia olikin etsiä puhelimen pikavalinnasta talonmiehen numero, jotta hän tulisi vähän säätämään lamppuja tai mitä niille nyt pitää tehdä. Niin helppoa se naiset voi olla. Jos tietokone ei olisi lähtenyt käyntiin harkittujen toimenpiteideni jälkeen, olisin käynyt sanomassa rehtorille, että ostaa uuden.

Neumann, anna sun osoite

Kun olin varhaisteini tai oikeastaan vielä puhtaasti lapsi, sain Dingon kasetin. Sen, jossa aurinko laski selän taa, oltiin liikennevaloissa ja mikä rajuinta, nahkatakkinen tyttö oli nähnyt helvetin. Siinä kohtaa käänsin aina volyymiä vähän pienemmälle. Ongelmiin törmäsin paitsi kirosanan, myös muun sanoituksen suhteen, sillä en saanut kappaleen kaikista sanoista vuosikymmeneen mitään selvää: "Hän on ollut joskus nuori nainen, käyttänyt aineita spidistä tintidii..."  Maailmani oli vielä viaton. Kasettiaika oli näin jälkeenpäin ajateltua ankeaa ja hankalaa, mutta miten nostalgista olisikaan nyt pistää Kerjäläisten valtakuntaa pesään ja kelata parhaita kappaletta edestakaisin. Kätevimmin se onnistui, kun piti play-nappulan pohjassa ja samalla painoi nuolta eteen- tai taaksepäin. Nauhan stoppaaminen ennen kelaamista olisi vaatinut monta ylimääräistä painallusta, sillä kappaleiden vaihtumiskohta piti aina arvioida - paitsi sen jälkeen, kun sain stereot, joissa biisien välinen tauko pysäytti kelaamisen automaattisesti. Se oli jo sen verran upea tekniikka, että teki mieli seisoa soittopelin vieressä ja otattaa valokuva niin fiksusta vehkeestä ja sen permanenttipäisestä omistajasta. Taidettiinpa sellainen ottaakin. En laita sitä tänne.

Koska olin tosifani, minulla oli kolmannella luokalla koulukuvassa ruutuhousut ja aniliininpunainen collegepaita, jossa oli iso keltainen D-kirjain. Voitte varmasti kuvitella, miten hieno se oli. Toki D saattoi tarkoittaa myös Dallasia tai Dynastiaa, mutta en usko. Muistan lisäksi hyvin, miten eräällä Lapin-reissulla sain ostaa huoltoasemalta nuortenlehden, jonka kylkiäisenä oli musta Dingo-hanska. Pidin sitä tietenkin yölläkin, sillä pohjoisessa oli kylmä kaikista peiton alla olleista erivärisistä sifonkihuiveista huolimatta.

Fanikokoelmani karttui, kun pari poikapuolista koulukaveriani lahjoitti minulle kainosti Suosikki-lehden välissä olleet Dingo-tarrat, jotka liimasin kirjoitusalustaani ja joita asiaankuuluvasti silittelin päivittäin. Pojat itse eivät tietenkään myöntäneet Dingoa itse kuuntelevansa, sillä heidän kuului julkisen imagonsa vuoksi kirjoittaa mustalla tussilla penaaliin ja farkkutakkiin WASP, KISS tai DIO. Minulla ei lukenut missään mitään, sillä olin tarkka luonne jo tuolloin, mutta vaatekaapin oveen kiinnitin kyllä sinitarralla Neumannin julisteen. Iltaisin panin aina kädet ristiin ja rukoilin, että julisteeseen piirtämääni puhekuplaan olisi aamulla ilmestynyt Neumannin osoite fanipostia varten. Ele oli looginen, sillä mistä muualta sen muka siihen aikaan olisi saanut? Kirjastosta? Puhelinluettelosta? Olin tuolloin hirveän pettynyt paitsi tiedonkulkuun niin myös ikääni, sillä sen alhaisuus oli este keikoille pääsemiselle. Ennen aamenta rukoilinkin vielä myös sitä, että Neumann tulisi hakemaan minut keikkabussillaan. Serkkuni rukoili, että David Hasselhof olisi hänen isänsä. Ei meillä hyvin mennyt.

Jumala ei kuullut minua ennen kuin täytin kolmekymmentä vuotta. Silloin pääsin vihdoin pikkujouluissa näkemään teiniaikojeni sensaatioyhtyeen lavalla. Itkuhan siinä tuli liikutuksesta ja kaikesta patoutuneesta odotuksesta. En kuitenkaan päässyt reppuselkään, mikä oli varmaan Neumannin kannalta ihan viisas ratkaisu. Ensi kerralla sitten.

Viikonloppuna olimme jälkikasvun ja neljäntuhannen muun kanssa katsomassa Robinin keikkaa, ja siellä olivat kymmenvuotiaat tytöt ja pojat fanittamassa uutta idoliaan, eturivi aivan hysteriassa. Myönnettäköön, että uusi tähti oli vaikuttava: siellä minä kättäni ilmassa vispasin ihan tosissani ja lasteni häpeäksi. Taidan hankkia itselleni seuraavaksi R-paidan.

Aakkosissa on edetty. D:n ja R:n väliin mahtuu monta unelmaa.

*   *   *
Loppukevennys:

Yksiristikaksi

Minä en koskaan voita mitään.

En voita Lotossa, arvonnassa, Vakioveikkauksessa, raaputusarvalla, kuponkeja täyttämällä, tykkäämällä tai jakamalla. En voita pikavoittoja. En voita korttipelissä, ruletissa, Casinolla, pokerissa, hedelmäpelissä, potissa tai yksikätisellä. En voita koskaan mitään: en Jopoa, vuoden vaippoja tai vessapapereita, unelmalaukkua, ostoskärryllistä tavaraa, risteilyä, autoa, kylpyhuoneremonttia, vaatesettiä, pikavoittoa, rikkautta tai rakkautta. En voita lentolippuja, lippuja konserttiin, teatteriin, kiihdytysajokilpailuihin, minnekään, edes maailman ympäri tai Ikaalisten kylpylään. En ole koskaan voittanut juoksukilpailua, hiihtoa, pituushyppyä tai suunnistusta, en taloustietokilpailua, matematiikkakilpailua tai metsävisaa. En voita ilmaisnumeroita, tilaajalahjoja, alennuskuponkeja, kanta-asiakaskortteja. En pääse läpi ruuhkaisten puhelinlinjojen. En voita kuuntelija- ja katsojakilpailuja, muuttumisleikkiä tai missikisoja. En voita pelkoani enkä itseäni.

Toisaalta annan tasoitusta muille: en osallistu pyöräilykampanjoihin, kinkkuarvontoihin enkä bingoihin. En vastaa puhelinmyyjien puheluihin ja jos vahingossa vastaan, olen juuri menossa kokoukseen. En juurikaan käy raveissa. En raksita Lotossa Jokeria, laula Singstaria (kuin humalassa), en aja ylinopeutta. En kliksuttele nettiarvontoja, joissa pakotetaan antamaan suoramarkkinointilupa. En lyö vetoa. En osallistu Kuorosotaan, Big Brotheriin, Megavisaan, Diiliin, Talenttiin, Miljonääriäiteihin tai Suurimpaan pudottajaan, vaikka aihetta olisi ja voittaisin varmasti. En osallistu ja vaikuta, veikkaa ja voita.

Oikeastaan valehtelin teille hieman ja tunnustan sen nyt teille hyvää hyvyyttäni: olen kyllä pari kertaa päässyt tuntemaan voittamisen riemua. Noin kymmenvuotiaana onni osui Osuuspankin arvonnassa kohdalleen, ja sain keltavihreän repun. Se oli ruma, mutta ilmainen. Viime viikolla sain puolestaan viestin, jonka mukaan olen voittanut Lambi-tuotepalkinnon. (En ole osallistunut kilpailuun.) Melkein piti istua tuolille, etten pyörtyisi, sillä olihan tuossa ilouutisessa sulattelemista. Tuotepalkinnon sisällöstä ei vielä kerrottu mitään, joten pian on lammas postilaatikossa. Mää voitin.