sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Äkkiä silmät kiinni!

Meillä on ystävieni kanssa usein syvällisiä ja osittain hyvin tieteellisiäkin keskusteluja. Viimeisin melko ajatuksia herättävä pohdinta käytiin jouluaamuna kahvikupillisen ja parin kinkkuvoileivän äärellä, vaikka juuri edellisenä iltana olimme vannoneet, ettei sen ruokailun jälkeen ole enää ikinä nälkä, sillä ei vain voisi olla. Kumoutuipa jälleen sekin olettamus, joskaan kerta ei ollut ensimmäinen.

Sisareni alkoi miettiä, miten hölmö onkaan ihmisen näköaisti ja koko näkeminen ylipäätään: kun katsomme jotain esinettä, tai mitä nyt ikinä katselemmekaan, vaikkapa uutislähetystä televisiosta tai aikakauslehteä parturintuolissa, kuva piirtyy silmämme verkkokalvoille. Kyllä. Varma tieto, näin olen minäkin biologian tunnilla jo ajat sitten oppinut, ja opettajani oli viisas mies. Tästä pääsimme kuitenkin nopeasti hirvittävään ongelmaan: miksi ihmeessä kuva piirtyy verkkokalvolle väärinpäin, ja aivot sitten, tittidii ja tuosta noin vaan huvikseen, kääntävät kuvan meille oikeinpäin? Mitä ihmettä?

Miten voi olla, ettei evoluutio ole aikojen saatossa pystynyt karsimaan moista täysin turhaa välioperaatiota pois? Ehdottomasti tärkeämpi hoidettava asia tämä nyt on kuin vaikkapa jokin umpisuoli tai häntäluu, sillä ajatelkaa nyt aivoparkoja, kun luette tätäkin tekstiä itse asiassa periaatteessa alunperin ylösalaisin. Tai minua, joka siis oikeastaan kirjoittaa muka oikeinpäin olevia kirjaimia, mutta jotka ovat siinä välissä käyneet kääntymässä silmissä väärinpäin, ennen kuin ovat ilmestyneet oikeinpäin ruudulle. Tällä hetkellä te siis luette tätä tekstiä oikeinpäin, mutta kuulkaa:  pikemminkin asia on niin, että sen kummempia ajattelematta luulette lukevanne minun oikeinpäin kirjoittamiani sanoja oikeinpäin, vaikka tämän kaiken välissä aivonne ovat tehneet mielettömästi täysin hullua ja turhaa työtä siinä, että ne ovat kääntäneet joka kirjaimen, tavun ja sanan toisinpäin. Alkaako kuulostaa siltä, että sekoaahan tässä nyt ja tipahtaa kärryiltä ja että äkkiä katse jonnekin muualle, vaikka taululla olevan seinään tai työhuoneen ikkunasta avautuvaan maisemaan, jossa lumihiutaleet tipahtelevat taivaalta ja puun oksat heiluvat tuulessa?

Niinpä. Montako miljoonaa kertaa ne pikku reseptorit ja sauvasolut ja mitä kaikkia tärkeitä kalvoja siellä silmässä nyt onkaan välittävät aivoille ihan vain piruuttaan kaiken väärinpäin? Voi olla varma, että aivoja ottaa päähän: kyllä on ympäriinsä leijuvan räntäsateen oikeinpäin hoitamisessa ihan pirusti hommaa. Kääntäkää jo äkkiä katse pois sieltä takapihaltanne, katselkaa vaikkapa valkoista seinää välillä ja mieluusti koko loppuilta.

Ainahan voi toki laittaa myös silmät kiinni, mutta kas, sitten aletaan kääntää mieli- ja unikuvia. Ei ole ihme, että ihmiset väsyvät ja masentuvat, jos pelkässä silmien lepuuttamisessa tai muka rentouttavassa television katselemisessa on niin hirveästi hommaa. Sitä ei edes kannata alkaa miettiä, miten kuvan käy, kun seisoo käsillään tai roikkuu rekkitangolla. Hulluksi tulee helpommallakin.




keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Koulujoulukalenterin luukut 22 - 24

22.12.2014

Olin opettanut oppilaille verbejä ja yrittänyt saada kaaliin myös sen, mikä on verbin 1. infinitiivi eli perusmuoto. Olin antanut paljon esimerkkejä (istua, kirjoittaa, maistua), sillä muutama väitti jatkuvasti, että ne menisivät yksikön 3. persoonassa (istuu, kirjoittaa, maistuu). Erääseen kysymykseen vastauksena oli kuitenkin substantiivi "takuu". 
- Hyvä, oikein! kehuin, mutta siitäkös toinen oppilas hermostui. 
- Juurihan sä sanoit, että se ei ole mikään "takuu". Sen pitäisi olla "takua"! korjasi hän kovaan ääneen.

Niin. No.


23.12.2014

Kuulin sivusta, kun kaksi tyttö- ja poikaoppilastani kinastelivat yhteistä askarteluaan tehdessään jostain, eikä ratkaisua ilmeisesti meinannut syntyä.
- Kyllä nyt on niiiiin menkkaa, totesi poika tytölle.


24.12.2014

Sokerina pohjalla ja pisteenä i:n päällä: aina se, joka laukaisee tahattoman vitsin, ei ole oppilas. Näin kävi tässä joulukuussa kollegalleni, joka on, niin kuin opettajat keskimäärin ovat, hyvätapainen ja herttainen.

Luokka oli levoton, ja yleensä uhkailu, lahjonta tai kiristäminen toimivat. Elleivät yksin, niin yhdistelmänä. Katseltuaan touhua jonkin aikaa opettaja ajatteli sanovansa oppilaille, että lähtee ihan pian muokkaamaan joulutodistuksen käytösnumeroita. Kun hän ei kuitenkaan väsyneenä osannut nopeasti päättää, miten asian sanoisi, tuli numeroiden uudelleen rustaamisen tai rukkaamisen, muuttamisen ja muuntamisen nopeasta kombinaatiosta ehkä hieman harhaanjohtava:

- Pian minä kyllä lähden runkkaamaan käytösnumeroitanne! uhkasi opettaja oppilaiden hämmästykseksi.

Että runkuti, runkuti vaan. Näihin kauniisiin ja idyllisiin ajatuksiin loppuu Ässän koulujoulukalenteri 2014. Voikaa hyvin ja tulkaa paksuiksi!




sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Koulujoulukalenterin luukut 15 - 21

15.15.2014

Oppilas tuli luokkaan, eikä päivä ollut ollut siihen asti mieluinen: koulu oli paskaa, ja opettajatkin olivat (melkein kaikki) paskoja. Luokkakaveri kommentoi kyllästyneenä:
- Älä nyt aina jaksa valittaa. Käy vaikka paskalla, se helpottaa.
- No ei kuule paskata, vastasi elämän murjoma siihen ja istui paikalleen.
- Tästä ei siis tule lasta eikä paskaa, totesi kolmas oppilas kaivaessaan kirjoja repustaan.


16.12.2014

Voisivathan laulut mennä oikeastaan näinkin, tuumivat muutaman vuoden takaiset seitsemäsluokkalaiset annettuani heille valtaa muuttaa tuttuja säkeitä:

- Koulu on taas, koulu on taas, kattilat täynnä puuroo. (Lauletaan useammin kuin kerran vuodessa.)
- Ei itkeä saa, ei meluta saa, reksi voi tulla ikkunan taa. (Kerran ikkunan takana kopistettiin, mutta se ei ollut reksi. Se oli välitunnin aikana eksynyt oppilas, sillä välillä koulunmäellä on hyvin sumuista.)
- Oppilas kouluaamuna: Koulu on, loputon oppilaani sinä, onneton. (Totta! Aamuja! Hajotkaa!)
- Hiljaa, hiljaa, koulun kellot kajahtaa./Kautta avaruuksien, kuuluu kaiku riemuinen. (Ilmeisesti seuraavalla tunnilla olisi äidinkieltä.)
- Koska meillä on koulu, kouluarki lapsien, kyllä rasittaa joulu, aika pyhäpäivien. (Tälle oppilaalle kymppi. Koulunkäynti on ihanaa, eikä sitä pidä lomilla katkaiseman.)



17.12.2014

Oppilailla oli ollut maantiedon koe, ja he saapuivat kinkkisen koitoksen jälkeen kaikkensa antaneina yksitellen viimeiselle tunnille. Koekysymykset puhuttivat kovasti, emmekä aloittaneet tuntia kunnolla, ennen kuin viimeinenkin kokeentekijä saapui käytävän toiselta puolelta.

Tällä oppilaalla otti erityisen koville. Hän heitti reppunsa vihaisena pulpettiaan kohti ja huusi ärsyyntyneenä:
- Joo, ei yhtään vaikeampaa karttatehtävää voinut tehdä! Mistä v*****a mä olisin voinut tietää, missä on Ahvenanmaa! 

Jäimme hiljaisiksi.



18.12.2014

Tämä on vanha juttu, jonka kollegani kertoi ja joka jaksaa naurattaa minua ilmeisesti hamaan loppuun saakka. Kaikkihan muistavat, että kokeessa kirjoitetaan ensimmäiselle viivalle yläreunaan 
Nimi ja luokka: _____________________.
Sen jälkeen kokeessa on usein kohta
Nähnyt:_____________________, johon toivotaan kotiväen allekirjoitusta. 

Erään kerran oppilas oli biologian kokeessa panostanut aivan erityisesti ja täydentänyt jälkimmäisenkin viivan jo valmiiksi.

Nähnyt: kettuja, jäniksiä ja pöllöjä. 

Kyllä oli niin hyvä vastaus, että minä olisin antanut ehdottomasti lisäpisteitä.



19.12.2014

Kansanperinteitä käsitellessämme yhdeksäsluokkalaiset kisailivat arvoituksissa, sananlaskuissa ja muissa visaisissa tehtävissä tytöt vs. pojat -joukkueissa. Eräänä vuonna ensimmäisenä tehtävänä oli keksiä itse jokin arvoitus, ja sellainenhan tuli suoraan ympäröivästä koulumaailmastamme:
- Mikä on sininen puussa?
- Rehtori talvella ilman pipoa.
Toruin oppilaita hieman epäsopivasta vitsailusta, vaikka hoksaavaisiahan he olivat olleet. Rehtorimme on kalju.



20.12.2014

Oppilailta pääsee aina joskus harvoin oppitunnilla pieru. Kerran näin sattui koetilanteessa, mikä on luonnollisesti pierutilanteista noloin, sillä tunnelma on keskittynyt ja hiljainen. Yllättävää kyllä, juuri kukaan ei edes kulmakarvaansa nostanut, vaan kynät jatkoivat sauhuamista. Viimeistä koetehtävää tarkistaessani kuitenkin huomasin, että täysin noteeraamatta asia ei ollut jäänyt. 

Tehtävässä piti muodostaa erilaisia virkkeitä, ja pieraisijan edessä istuva oppilas oli ottanut inspiraationsa lähteeksi yllättävän tapahtuman. (Esimerkeissä oppilaan nimi muutettu):

1. PL
Laurilta pääsi paukku.
2. KL + PL
Koska Lauri pieraisi, opettaja kummastui.
3. PL + KSL
En tiedä, mitä muut ajattelivat.
4. PL + RL
Prinsessat eivät koskaan piereskele, mikä on vähän kummallista.

Olen samaa mieltä. Prinsessat ja hienot naiset eivät piereskele. Ainakaan kovin paljon.



21.12.2014

Sanalistauspelin tuoksinnassa mietitytti jälleen. Aiheena oli ollut listata sarvipäisiä eläimiä, ja pisteitä sai aina niistä vastauksista, jotka olivat oikein ja joita muut eivät olleet keksineet omaan paperiinsa. Sarvipäistä oli saatu kasaan jo kaikki tavallisimmat, mutta vielä oli eräässä jäljellä oinas. Monen suusta kuului pettynyt huokaus, sillä pelissä edelliselläkin kerralla menestynyt oppilas oli jälleen saamassa pisteen. Yksi oppilas kuitenkin tuhahti, pyöritteli silmiään ja kyseenalaisti vastauksen kovaan ääneen:
- Tyhymä! Ei oinas oo mikään eläin, se on se horoskooppimerkki!








maanantai 15. joulukuuta 2014

Koulujoulukalenterin luukut 8 - 14

8.12.2014

- Se on nyt, opettaja, sillä tavalla, että tällä tunnilla ei tehdä mitään. Näin ollaan tässä porukalla ajateltu, koska äsken oli niin rankka koetunti, että me kyllä jakseta enää mitään kouluhommia.
- Vai sillä tavalla olette ajatelleet. No sittenhän me ei tehdä mitään, sillä saan minä palkkaa siitäkin, että vain istun tässä tunnin paikoillani ja selailen vaikka nettiä. 
- Ai, mitä? heräsi luokka. - Saat rahaa siitä, ettet tee mitään? Ei se nyt kyllä käy päinsä. Alapa äkkiä opettaa jotakin tärkeää!


9.12.2014

Kirjoitimme vuosia sitten kirjeitä, aihetta en enää muista. Päädyimme keskustelemaan siitä, mitä kirjeen perään laitettava P.S. oikein tarkoittaa. Latinasta kukaan ei ollut luonnollisesti koskaan kuullutkaan, mutta eipä sitä sitten enää tarvittukaan, kun erään pään päällä syttyi lamppu: 
- Nyt minä tiedän! Se tulee sanasta PERÄSANAT. 

Niinpä. Perässä olevat sanat, todellakin! Taas lupasin kympin äidinkielestä.


10.12.2014

Oppilaita ne ovat pienet partiolaisetkin. Istuimme iltanuotiolla, ja sudenpennut kyselivät innoissaan meiltä vetäjiltä vitsiarvoituksia. Menimme läpi niin vanhat kunnon Pikku-Kallet kuin hyvin kinkkisetkin arvoitukset, joihin kaikkiin ei enää aikuisen logiikka edes riittänyt. Yhteen kuitenkin toinen meistä vetäjistä keksi vastauksen välittömästi:
- Miksikä kutsutaan keijukaista, joka ei ole koskaan peseytynyt?
- Paskakärpäseksi! kuului huuto kuin tykin suusta. 

Vastaus oli väärä, vaikka meidän mielestämme tuhannen kertaa parempi kuin lasten tarjoama oikea vastaus. En edes enää muista, mikä se oli. Ei ainakaan Hieskeiju, jota minä ajattelin.


11.12.2014

- Ollaanko me, ope, sun mielestä oltu nyt paremmin kuin seiskaluokalla? kuuluu kehuja kaipaavan ääni takapulpetista.
- Joo-o, kyllähän teistä itse asiassa kehitys suorastaan huokuu tänne asti, vastaan pilke silmäkulmassa, sillä kysyjä oli muutama minuutti sitten irrottanut ikkunaverhoista alakäänteen painon ja piilottanut edessä istuvan pyyhekumin kirjahyllyyn. 
- Ei kun ihan oikeasti! Sano nyt, ollaanko me fiksumpia?
- No tuota noin. Hmm. Ette.

Koulumaailma on karu ja aiheuttaa traumoja.


12.12.2014 PUOLIVÄLIN KUNNIAKSI TUPLALUUKKU

Seitsemäsluokkalaisten äidinkielen kokeessa kysyttiin lämmittelyksi verbin aikamuotoja. Kaikki eivät niitä juuri sillä hetkellä muistaneet, sillä eihän sitä nyt aina voi onnistua. Olen kuitenkin opastanut, että on parempi yrittää jotain, kuin jättää vastaamatta. Yritystä olikin:
- Verbin aikamuodot ovat aamu, päivä, iltapäivä ja ilta.


12.12.2014

- Mitä järkeä tässä on? kysyi oppilas, joka kyseenalaisti koko äidinkielen opetussisällön. – Olisi paljon järkevämpää, että olisi vaikka englantia.
- No sitä sä nyt et ainakaan osaa, lohkaisi joku saman tien.


13.13.2014 TUPLALUUKKU MUUTEN VAAN

Harjoittelimme verbin potentiaalimuotoa, joka on oppilaille aina ensin pienoinen järkytys, sillä mitään niin hullua he eivät ikinä ole kuulleet. Yritin havainnollistaa vaikeaa asiaa esimerkillä:
- Ajatelkaa, että Paavo on ollut hammaslääkärissä ja kolkuttelee nyt tuolla oven takana. (Oikean tunnelman löytämiseksi naputtelin samalla pöydänkanteen.) - Mikä on se sana, jota voisitte käyttää, kun mietitte, että ovella todennäköisesti on Paavo, mutta ihan varmoja siitä ei voida olla?
Luokan valtasi syvä hiljaisuus. Kenelläkään ei ollut mitään hajua siitä, mitä yritin selittää. Yritin uudelleen:
- Miettikäähän nyt. Paavo on ehkä tuolla. Miten sen voisi sanoa toisella tavalla? Siellä *piip* Paavo.
Käsi nousee.
- Suattaapi olla.



13.12.2014

Oppilaita vaivasi suuresti seuraavalla tunnilla oleva ruotsin sanakoe, ja annoin lopputunnista viisi minuuttia aikaa kerrata taivutuksia. Seuraavana päivänä ruotsinopettaja lähestyi minua paperipinon kanssa naurua pidätellen ja esitteli en-sukuisen serkku-sanan uskomattomia taivutuksia:
kusin, kusit, kusi, kussut
kusin, kusinen, kusinet, kusinette

Meneehän noissa nyt sekaisin, härregud.



14.12.2014

- Ope, ettekö olekin täällä vain rahan takia? kysyi oppilas minulta kerran.
- Kyllä, ilman muuta.
- Paljonko te oikein tienaatte? jatkoi oppilas utelua, ja koska kaikki muutkin näyttivät janoavan tietoa, aloin selittää oppilaille opettajien palkanmaksun ja taulukkopalkan perusteita.

Selityksen päätteeksi pyysin oppilaita arvaamaan, paljonko opettajan palkka noin suurin piirtein mahtaa olla. Arviot vaihtelivat tonnista viiteen tonniin. Noin parin tonnin arvio sai eniten kannatusta, mutta se ei kaikkia miellyttänyt:
- Ei varmana ole vain kahta tonnia. Kukaan ei olisi meidän kanssa joka päivä niin halvalla!




sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Koulujoulukalenterin luukut 1 - 7

Ässän käkenä -joulukalenteri tosielämän koululaissutkauksineen avautuu Facebook-sivuillani joka päivä aamuseitsemältä. Tässä ensimmäisen viikon anti.

1.12.2014

Vein kerran joulukuussa omalle luokalleni elokuvatuntia varten yllätykseksi eväitä. Tarjolla oli sipsiä, dippikastiketta, karkkeja ja mehua. Lorottelin tiivisteeseen summanmutikassa vettä, ja hieman laimeaahan siitä sitten tuli.
- Kyllä tämä varmasti köyhälle maistuisi, lohkaisi joku, arvatenkin takarivistä.

2.12.2014

Luokkani ikkunassa ei ole joulukynttelikköä, sillä minulla ei ole ikkunalautaa, lähimaillakaan ei ole pistorasiaa, eikä lasiin teipattu punajalkainen valosarjakaan näyttäisi jatkoroikkineen mitenkään erityisen aistikkaalta. Voivottelin asiaa luokassa. 
- Kyntteliköilläkö ne yrittävät tämän tunnelman pelastaa? kuului oppilas tiedustelevan vieruskaveriltaan.

3.12.2014

Ainekirjoitustunnilla joitakin askarruttavat asiat enemmän kuin toisia ja osa kaipaakin jatkuvasti vahvistusta sananvalinnoilleen. Eräs oppilas oli viitannut tunnilla jo useamman kerran, mutta taas kaivattiin apua:
- Ope, miten kirjoitetaan ”poskiontelo”?
Katsoin kummastuneena oppilaaseen, minua ja muitakin hymyilytti vähän.
- No, olisiko vaikka että ”poskiontelo”?
- En minä nyt sitä tarkoita, huoahti oppilas. - Kirjoitetaanko poskiontelo isolla vai pienellä?
- Pienellä.
- Ja yhteen vai erikseen?
Tuskastunut luokkakaveri vieressä kääntyi opastamaan vastausta etsivää:
- Kuule kirjoita nyt siihen äkkiä, että olit kipeä. K-i-p-e-ä. Yhteen!

4.12.2014

Pelasimme tunnilla sanalistauspeliä, jossa nopeus ja mielikuvitus ovat valttia. Aiheena oli keksiä sanoja, jotka loppuvat tavuun -tus. Sen mikä, ensimmäisenä tulee mieleen, kielsin. Seuraavaksi erään oppilaan mieleen tulikin sitten, Etelä-Pohjanmaalla kun ollaan, jotain samansuuntaista.
- Ristus! huusi innokas pelaaja takapulpetista. 
Voihan toki olla, että lähestymistapa näin joulun alla oli uskonnollinen.

5.12.2014

Tänään tervehdin teitä kuvalla, jonka olen ottanut välituntivalvonnassani. Niin kuin näkyy, koulumme on mukana Liikkuva koulu -hankkeessa. (Kuvan julkaisemiseen on näiden päättömien oppilaiden lupa.)





6.12.2014

Koulumme pihamaalta on lähdetty sotimaan, ja alueelle onkin pystytetty siitä kertova iso muistomerkkikivi. Kerran muistomerkkiä nojaamaan oli asetettu mopedi, jonka omistaja haettiin siirtämään menopelinsä välittömästi sille osoitetulle paikalle.
- Ajattelin vain, että jos lähtö taas tulee, pääsee nopeammin liikkeelle, perusteli isänmaallinen oppilas moponsa sijoittamista.

7.12.2014

Kun joskus kyselin, olivatko oppilaat seuranneet televisiosta itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa, eräs poika kiteytti perheensä Linnan juhla -tradition tyhjentävästi:  
- Kyllä se on niin, että äiti saa siinä vain yhden syyn lisää ostaa juustoja punaviinin kanssa.



tiistai 2. joulukuuta 2014

Sama juttu joka joulu

Näin ne joulunalusaika ja -pyhät oikeasti menevät kerta toisensa jälkeen:

- Pakastimessa on valmista piparkakkutaikinaa, josta osa ei koskaan päädy pipariksi asti.
- Jouluvaloista on aina monta lamppua rikki, eikä millään jaksaisi eikä ehtisi lähteä kauppaan etsimään uusia, samankokoisia ja -kantaisia ja -värisävyisiä, sillä vääriä ne ovat kuitenkin ja loppuneet hyllystä ja pianhan se joulu on jo ohi ja näillä mennään nyt vielä tämä kerta.
- Airamin paperivalotähteä eivät osaa kasata kuin hullut tai insinöörit, tai sitten koko vehje vain on susi.
- Joku sanoo, että paperitähtiä on näppärä tehdä itsekin. Aivan varmasti on. Yhtä näppärä kuin himmeleitä.
- Ei pitänyt syödä niin paljon juustoja, mutta minkäs teet, kun oli pakko.
- Ei pitänyt juoda juustojen kanssa niin paljon punaviiniä ja glögiä, mutta joulu on kerran vuodessa vaan.
- Pyhä päätös siitä, että tänä jouluna kokeillaan tehdä kaikki laatikot itse, siirtyy ensi vuodelle.
- Laatikoita on aina liikaa. Kaupasta ostettujakin.
- Rosollia, italiansalaattia ja sillejä on niitäkin liikaa.
- Myös pyhä päätös siitä, että "tänä jouluna syödään kyllä vähän kevyemmin", ei toteudu minään vuonna. Miksi siis yrittää?
- Jouluksi on turha tehdä mitään jälkiruokaa, sillä siinä vaiheessa, kun jälkiruoka olisi ajankohtainen, käydään sohvalle makaamaan ja sulattelemaan neljää lautasellista alku- ja pääruokaa.
- Joulun lahjapaketit on piilotettu niin hyviin piiloihin, että niitä löytyy aina jostain kaapista myös joulunpyhien jälkeen.
- "En minä mitään tarvitse" tarkoittaa, että vaikken tarvitsekaan, ilahdun silti lahjasta, ja ostakaa nyt edes joku minulle jotakin.
- Jos aikuisten sukulaisten kanssa on sovittu, ettei lahjoja hankita, joku hankkii niitä joka tapauksessa. Sitten siinä tuntee heikompi itsensä tyhmäksi, kun ei antanut mitään, jouluja vain toivotti.
- Joulupukin vieraillessa tunnelma on aina vaivaantunut.
- Vaikka kaiken on valmistellut etukäteen, joka jouluaatto on kiire. Siitä huolimatta joulupukkia pitää aina odottaa.
- Sama joululevy alkaa kyllästyttää.
- Valokuvien mukaan on itse aina tosi harvoin jouluna kotona. Miksei kukaan muu koskaan ota valokuvia?
- Suurin stressi ja sovitteleminen on joka joulu siinä, kuka näkee ketäkin ja minä päivänä. Mahdollisuus henkisiin loukkaantumisiin on jouluna suurin.
- Joulu on liian nopeasti ohi. Noin vain se tuli ja meni kaiken valmistelun ja odottamisen jälkeen.



maanantai 1. joulukuuta 2014

Joulukalenteri Facebook-sivuilla

Kaikki, jotka halajavat etsiä ja löytää, päätynevät omin avuin Ässän käkenä -Facebook-sivuille, joilla kerron päivittäin jonkin oppilaiden menneinä vuosina esittämän sutkautuksen. Välillä ne ovat olleet suorastaan nerokkaita, sillä nuorissa on tulevaisuus. (Koska en itse ole enää nuori, olen onnellinen siitä, että olen hoksannut kirjoittaa hauskimmat jutut aina muistiin kalenterin tyhjään sivupalkkiin.)

Kun koulu tältä lukukaudelta loppuu, laitan tänne kaikki avatut luukut kerralla, ja se on joulu sitten ja Nisse-polkan aika!




perjantai 28. marraskuuta 2014

Kun on niin paljon tärkeää hommaa

Jokaisella on kokemuksia ryhmätöistä, ja osa on oppinut jo oman roolinsakin niitä tehdessä: on ideoijaa, toimeenpanijaa, puurtajaa, vastuunottajaa, päällepäsmäriä ja jyrääjää, on vetäytyvää, siivellä etenijää, on ärsyttävää vätystä. Niin se vain elämässä menee, että joku tekee hommat ja toinen saa ne anteeksi. Se on maailman laki. Räsänen, kiellä moinen.

Minä olen oppinut itsestäni sen, että tahdon tehdä kaiken mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pois vaivoista. Kun saan tehtävän, suoritan sen välittömästi tai ainakin mahdollisimman välittömästi ja mieluusti myös perusteellisesti. Poikkeuksen tähän muodostavat aamunavaus, lumenluonti ja nurmikon leikkaaminen. Eilen työntekoni kärsi kuitenkin siitä, että kirjoitelmia pursusi jo korvistakin ja hommia oli jäljellä vielä aivan liian iso pino. Huomasin keksiväni kaikenlaista sijaistoimintaa, mikä lienee monelle tenttiin lukijalle tai vaikkapa siivoamisurakkaan alkavalle tuttua.

Klo 15.30: 68 aineen pinosta on viimeiset kuusitoista jäljellä. Puuduttaa. Yhden ikäluokan oppilaat ovat kirjoittaneet kaikki samasta aiheesta, joten lauseet alkavat kuulostaa samoilta ja sisältö puurolta. Kyllä on tauon paikka jo ennen työn aloittamista!

Klo 15.31: Kiertelen olohuoneessa ja otan kännykällä kuvan kauniista pöytälampusta ja laitan sen Facebookiin. Kaikkien kuuluu saada tietää, miten kiva on Iittalan Lantern-sarja.



Klo 16.35: Homma etenee hitaasti mutta varmasti, enää kolmetoista ainetta jäljellä. Kampaan hiukset, laitan ne poninhännälle. Siivoan vähän vessaa. Jospa kävisi kuvaamassa verhoja ja tyynyjä ihan vain vaikka jälkipolvien iloksi.





Klo 16.50: Heti, kun olen lukenut muutaman kirjoitelman, on kyllä mentävä laittamaan ruokaa. Ihan vain lasten vuoksi, ei sillä, että itse tarvitsisin mitään tai kaipaisin keskeytystä. Mitähän sitä valmistaisi? Tekee mieli jotain mausteista. Pakko laittaa ruoka kyllä jo uuniin. 

Klo 16.55: Muistan, että pitäisi käydä ostamassa vessapaperia.

Noin klo 18: Uuniruoka on näppärä keksintö, sillä samalla, kun särvin valmistuu, luen hulluna aineita ja kirjoitan niistä kommentteja, joista osa ottaa opikseen ja osa vähät välittää. Toisella silmällä luen välillä myös tasa-arvoiseen avioliittokeskusteluun liittyviä kommentteja, joista yksi kuuluu näin: 

"Moni nainen on jo naimisissa porsaan kanssa ja moni mies kanan."

Huudan lapset syömään. Heitä ei aura-punajuurilaatikko juurikaan kiinnosta, mutta jauhelihapihvit ja nopeasti pannulla paistelemani herkkusienikastike uppoavat kyllä. Minä syön kaikkea. Yhdeksän kirjoitelman pino häiritsee rauhallista ruokailuani. Keitän jälkiruuaksi kahvit, vaikka tiedänkin, etten saa sitten nukuttua. Arvelen kuitenkin, että tänään meneekin myöhempään, joten sillä ei ole suurta merkitystä.

Klo 18.45: Vielä tai enää kuusi. Ihan pakko varmaan lähteä käymään kaupassa. 

Klo 20.15: Ostin vessapaperia, kolme heijastinta ja flanelliset pyjamahousut. Espritin yöasut olivat -30%:n tarjouksessa, ja kaupan päälle sai vielä lounaskuponginkin. Kyllä oli hyvä reissu, kannatti lähteä. Alan valmistautua loppuillan urakkaan lakkaamalla varpaankynnet viininpunaisiksi, jotta ne sopivat kivasti uusiin yöhousuihin. 

Luen kirjoitelman kerrallaan ja siunaan mielessäni hyviä kirjoittajia, joiden tekstien korjaaminen on nopeaa. Minua ilahduttaa myös se, miten hienosti teinit ovat suoriutuneet otsikoinnista, eli paasaus on mennyt perille. Moni on kuitenkin vähät välittänyt tehtävänannosta, mistä sitten täytyykin keskustella seuraavaksi. Tehtävänanto on vakava asia.

Opettajakaverit viestittelevät WhatsAppissa tärkeistä asioista. Heitän välillä keskusteluun teräviä ja olennaisia kommentteja ja osallistun erääseen mieltä askarruttavaan ristikkopulmaan, mutta yritän samalla edetä hommissani tehokkaasti. Onnistun yllättävän hyvin, vaikka meinaankin sotkea iltapalavoileivästäni rasvaa yhteen vihkoon. Olisin laittanut kaiken oppilaan syyksi.

Klo 22.15: Tajuan, että olen loppusuoralla mutta että noin yhteentoista menee. Laitan tossut jalkaan. Sinne meni kynsilakka piiloon. Vaaleanpunaiset karvatossuni ovat silti melkeinpä ihanammat, katsokaa vaikka.



Haluaisin silti tällaiset. Tai oikeastaan tarvitsen tällaiset:




Pian pääsen lukemaan kirjaa, joka sai koukkuun heti ensi sivuilta lähtien.




Klo 22.54: The End. Ei enää hetkeen synkkiä ja myrskyisiä öitä, ei romaanianalyysejä, ei oman kielen pohtimisia - paitsi että saan kolme tekstiä vielä ensi viikolla. Ne menevät tottumuksesta jo suurin piirtein silmät kiinni, ja aina voi antaa saman numeron kuin viimeksi. Sellainen oli tämän vuoden yhdeksäsluokkalaisten erään kerran ehdotuskin:

"Mitäs sitä nyt turhia opiskelemaan, annat vain saman arvosanan kuin edelliselläkin kerralla. Eivät ne siitä kuitenkaan mihinkään ole muuttuneet. Miltäs, opettaja, kuulostaa?"

Houkuttelevalta.




keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Peliä pulla suussa

Olemme olleet koulussa ahkeria ja opiskelleet kovasti kaikenlaista tärkeää, kuten pilkkuja ja ainekirjoitusta ja elämää. Tänään söimme tunnilla pullaa, sillä oppilaat olivat aamupäivällä leiponeet, ja pullapussit houkuttelivat repuissa. Koska minunkin pöydälläni oli viisi sokeripullaa ja neljä korvapuustia, päättelimme, että on suorastaan terveellistä nauttia kätöstensä jälkiä samalla, kun tarkistimme rinnastuskonjunktioihin liittyvää kotiläksymonistetta. Ihan hyvin se meni sokerit rinnuksillakin, ja olimme onnellisia.

Päätimme myös, että opiskeluissa on edetty nyt niin pitkälle, että on aika pelata yhdessä jotain. Minulla on luokassani monta erilaista kieleen ja luovuuteen liittyvää peliä, joita aina silloin tällöin päästään pelailemaan. Tänään oli siihen hyvä hetki. Suosikkipeliksi on ehdottomasti vuosien varrella noussut Rappakalja, joka ensiksi kiinnostaa kaikkia nimen vuoksi, sitten sen, mitä siinä täytyy tehdä. Kyse on huijauspelistä, jossa parhaiten kirjallisia selityksiä eri asioille keksinyt saa muut uskomaan oman selityksensä oikeaksi. Tänään oppilaat valitsivat kuitenkin Piirrä/näyttele & arvaa -pelin. Olenkin havainnut, että melkein oppilas kuin oppilas on liekeissä, kun saa käydä tussitaululla piirtämässä tai kirjoittamassa. Jokin taika siinä on.

Pelin sanonnat ovat erityisen hankalia piirrettäviä, sillä suurin osa niistä on aivan tuntemattomia ja siten vaikeita myös ratkaista. Tähän saatiin kuitenkin lopulta ratkaisu:






Ota pulla käteen ja keksi vastaus!





lauantai 8. marraskuuta 2014

MATHEMATICS=MATHEMATICS

Valvoin viikolla yhdeksäsluokkalaisten valtakunnallista matematiikkakilpailua (järjestäjänä MAOL), ja ihanpa siinä huvikseni ja urheilumyönteisenä päätin näyttää maan lapsosille, mistä humanisti pissii. Olen myös luonnollisesti mainostanut oppilaille matematiikan numeroni olleen 10, ja laajalla matematiikalla sekä fysiikalla mentiin lukiossakin loppuun saakka. Menestys ei tosin enää silloin ollut ihan samaa tasoa kuin yläkoulussa, mutta sisulla puskin. 

Niin siinä sitten kävi, että juutuin yhteen tehtävään liian pitkäksi aikaa. Tein sille vaikka minkälaisia temppuja ja kaavoja ja yhtälöitä, aika kului ja tuhat laskua oli vielä tekemättä ja miten ne kaikki muka ehtisi janäin keskeneräistä lappua ei kyllä matematiikanopettajalle palauteta. Ajattelin pelastaa kasvoni ja aloinkin korjata seitsemäsluokkalaisten kirjoitelmia. Minä mitään matikkakisaa harrasta, on tärkeämpääkin tekemistä. Itse asiassa pidänkin aineiden kirjoittamista huomattavasti järkevämpänä puuhana, sillä kyllä se on niin, että numerot numeroina ja kirjaimet kirjaimina ja missä tuollaisia nokkeluuslaskuja muka niin kuin oikeassa elämässä edes tarvitaan? 

Laskepa itse ja tule sitten tänne lällättämään, miten älykäs olet ja luomakunnan kruunu ja vain minuutti meni päällään seisoen ja silmät kiinni.








perjantai 7. marraskuuta 2014

Älä vaan heitä sitä lumipalloa!

Kuten tiedämme, Suomessa kaikki kiva on aina ollut tarpeen ihan vain varmuuden vuoksi kieltää. Koska jokaisella koululla on valtakunnan lakien lisäksi omat järjestyssääntönsä, lasten ja nuorten on muistettava monia asioita, joita ei saa tehdä, ellei janoa rangaistuksia.

Opettajakunta on kautta aikojen valjastettu vahtimaan, ettei lapsi ensilumen tullen tee siitä palloa ja totta vie heitä. Varmuuden vuoksi on hyvä, ettei edes itselleen ilmaan, sillä heittelyä se on sekin ja voihan se ihan hyvin napsahtaa omaankin silmään, jos nyt sattuu olemaan huono kopittelemaan tai vaikka säikähtämään kiinniottohetkellä sitä, että välituntivalvojan haukankatse on tietenkin välittömästi havainnut koulun pihamaalla epäkohdan. Miten ne näkevätkin kaiken? Lumipalloista varoitellaan (sisällä voi olla kivi, pallo voi olla kova ja lentää lujaa, osua poskeen tai silmään tai polveen tai jumppasalin ikkunaan) muistuttamalla, kertaamalla järjestyssäännöt, kuuluttamalla, puhuttelemalla ja antamalla jälki-istuntoja. Ihmisen pitää pystyä ohittamaan ensilumi ja myöhempikin nollakelin sopivan märkä lumi neutraalisti. On siihen varmasti joitain mantrojakin tueksi.

Sekin on tärkeää, että kun lumiaura lykkää koko talven lumet isoksi kasaksi keskelle koulun pihaa, kasalle ei saa kiivetä. Ei saa! Siitä pitää kyllä lapsia rangaistaman! Sieltä voi luistaa alas tai pyöriä jopa ja hyppiessä katkoa koipensa. Joskus joku alkaa töniä muita, kun Kukkulan kuningas -leikissä on sellaiset säännöt. Miten hauskaa se omana kouluaikana olikaan, talven välituntileikeistä parhainta.

Onneksi näillä kaikilla säännöksillä olemme saaneet lumipallojen heittämisen ja lumessa riehumisen tästä pohjoisesta maasta loppumaan. Tänään on monessa pitäjässä pitänyt opettajilla kiirettä. Mahdolliset vahingot, ihan kaikki, on ehkäistävä.

Ps. Kyllä, olen alakoulussa saanut lumipallon poskeeni. Kirpaisihan se, mutta selvisin.




perjantai 31. lokakuuta 2014

Välituntiväijymisen ABC

Nyt on sillä tavalla, että opettajankoulutuslaitos pitäisi laittaa uusiksi. En ole saanut oppia päähäni tai hyviä neuvoja missään olennaisessa, sillä kertaakaan en ole työssäni tarvinnut esimerkiksi karjalan kielen kurssia. Paljon hyödyllisempää olisi ollut opettaa yliopistossa vaikkapa välituntivalvontaniksejä, sillä niissä velvollisuuksissa tuntee itsensä sitä tärkeämmäksi, mitä enemmän jakaa kaikenlaisia merkintöjä kaikenlaisiin mahdollisiin paikkoihin ja tekee tiettäväksi, kuka määrää.

Opettajankoulutuksessa kurssi Välituntiväijynnän ABC voisi keskittyä alkeisiin, joilla pärjää perustilanteissa. Tämä olisi kaikille opettajaksi aikoville pakollinen suoritus, ja kurssin sisältö voisi olla jotain tällaista:

- Taustatiedot ja teoria: Kartoitetaan opiskelijan perustuntemus laeista ja säädöksistä ennen ja nyt. Onko mikään muuttunut? Onko alaikäisten tupakan polttaminen vähentynyt vuosien saatossa? Onko tupakkalain muutoksilla ollut yhteyttä jälki-istuntojen määrään? Mietitään yhdessä, mitä se yhteiskunnallisesti ja yksilötasolla tarkoittaa, jos oppilas astuu jalallaan ulos välituntialueelta. Keskustellaan pakkasrajasta, jolloin kaikki voivat halutessaan olla sisällä. Myös rankka vesisade huomioidaan. Esitellään eri hiipimistekniikat ja äänenkäyttömenetelmät.

- Käytäntö:  Tuleeko opettajalla olla pipo päässä tai huomioliivi yllä? Tuleeko oppilasta kuulla, vai voiko rangaistuksen antaa vaikkapa ajettuaan autolla ohi ja huomattuaan epäkohdan lennosta? Huomioidaanko oppilaan eriävä mielipide siitä, oliko kädessä tupakka vai sauhuava lyijykynä? Voiko valevalvontakameroita asentaa? Mitä teet, jos oppilas kiipeää katolle hakemaan palloa tai jos myöhästyt valvontasi vuoksi seuraavalta oppitunnilta? Miten siirryt mahdollisimman huomaamattomasti strategisiin väijyntäpaikkoihin? Voitko videoida oppilaita kännykälläsi todistusaineistoksi? Miten toimin uhkaavissa tilanteissa esimerkiksi silloin, kun oppilas ajaa mopolla rinkiä keskellä koulun pihaa tai heittelee lumipalloja? Mitä seuraamuksia voi saada unohtaessaan tai unohdettuaan välituntivalvontansa? Onko joka kerta huomattava kaikki? Onko tupakanpoltosta ja luvattomasta kaupassa käynnistä tai mopolla ajamisesta annettava sama rangaistus? Montako opettajaa tarvitaan valvomaan tiettyä määrää oppilaita?

Jatkokurssi olisi opiskelijoille vapaaehtoinen, mutta suositeltava. Siinä paneudutaan kuvitteellisiin ongelmiin, jotka kuitenkin ovat koulumaailmassa mahdollisia, ja siten ne on hyvä huomioida jo etukäteen. Kurssilla edetään keskustellen ja todellisia esimerkkejä käyttäen.

- Mitä tehdään, jos vanhemmat ilmoittavat, ettei lapsen tarvitse istua tupakanpoltosta saamaansa jälki-istuntoa, kun tällä on polttamiseen vanhempien lupa ja opettajilla luulisi olevan tärkeämpääkin tekemistä kuin kytätä puskissa? Entä jos opettaja on ottanut niskoittelevaa oppilasta hupusta tai repunhihnasta kiinni, ohjannut ulos ja saa kutsun käräjille? Tutkitaan ryhmissä oikeusjuttuja ja pidetään niistä muille kurssilaisille suullinen esitys.

Kyllä olisi lapsen ja opettajan turvallisuus tällaisten kurssien jälkeen taattu. Nyt ei ole. Ihan ilman koulutusta täytyy pihalla seistä, ohjata ja palella. Onneksi meidän koulussamme väijymiseen on myös hyvä liuta kavereita, sillä hengailulta kiellettyä aulatilaakin voi mennä tyhjäämään neljän opettajan voimin, vaikka yksi jäisi vahtimaan ulos pallokoria. Riskipeliä on toki sellainenkin väijyryntäys, sillä aina joku voi vetää toista turpaan pihan vasemmassa nurkassa tai haukkua homoksi pyörätelineillä juuri silloin, kun on kääntänyt selkänsä ja heittelee toisten oppilaiden kanssa koripalloa. Kyllä kuulkaa ihmiset opettajan päivä on tilanteita täynnä!







keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Paras mahdollinen minä?

Fitness-harrastajan blogiinsa lataamat kuvat (linkki) ovat viime päivinä saavuttaneet Suomen kansan, joka on yhdessä kauhistellut lajissa kilpailevien kisadieettiä ja äärimmäisyyksiin vietyä nesteenpoistoa kehosta. Pahaahan kuvat tekevät, harva voi muuta ajatella, vaikka kuinka puolustelisi kisakunnon olevan hetkellinen olotila.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten lausahdus the best version of me eli paras versio minusta on tullut nopeasti hyvinkin käytetyksi. Mikäs siinä, mikseipä kukaan tahtoisi olla itsestään se onnistunein versio niillä antimilla, jotka on kauhalla tai lusikalla suotu. Määritelmä omasta parhaasta versiosta on kuitenkin päänsisäinen ja jokaisella erilainen: miten helposti sitä ajatteleekaan olevansa parempi versio itsestään muutaman kilon laihempana, ilman luonnostaan raskaita silmäluomia tai mikä monesti jopa olennaisinta, hankkimalla näkyvät vatsalihakset tai hyppyriperseen. (Molemmat!) Jostain syystä sitä aina kuvittelee, että muut katsovat ja arvostelevat uimarannalla juuri itseä, vaikka todennäköisesti suurin osa keskittyy miettimään nimenomaan sitä, miltä itse näyttää muiden silmissä. Ulkoinen olemus on toki ensimmäinen käyntikorttimme, totta, ja vallitsevat kauneusihanteet ovat armottomat.

Liikunnan osuutta hyvinvointiin lähteekään kukaan tuskin kiistämään. Liikkuminen on monelle luontainen ja ilmainenkin tapa huolehtia mielenvirkeydestä, eikä sen näkyvä vaikutus ulkomuotoon varmastikaan ole kenellekään epämiellyttävä lisä. Liikuntaa harrastava on luultavasti myös tyytyväisempi itseensä ja ponnistuksiinsa ja siten iloisempi, elämänmyönteisempi ja energisempi. Onko liikkuva ihminen siis paras versio itsestään? Tarvitaanko jotain lisää? Mistä ja keneltä nämä tarpeet tulevat ja keihin ne osuvat?

Tekstit ja otsikot keskittyvät mediassa tällä hetkellä pääsääntöisesti siihen, miten parhaimman version itsestään saavuttaa fyysisesti. Liikkuminen saatetaankin viedä tasolle, joka on monesti äärimmäistä: kuntosaliharrastus ei ole riittävää, vaan täytyy olla tähtäin. Jollekin se voi olla pelkkä lihasten vahvistuminen, mutta yhä useammalle tavoitteeksi on muodostunut jokin "äärimmäisempi", kuten trendikkäät Bikini Fitness -kilpailut. Juokseminen lenkkipolulla ei riitä, tarvitaan tavoitteeksi maraton tai ainakin puolikas. Tietenkään siinä, että voittaa itsensä ja saavuttaa asettamansa tavoitteet, ei ole mitään väärään.

Vääristyneessä käsityksessä normaalista kuitenkin on, ja nykyään moni asia venytetään äärirajoille tai hifistellään hyvin tarkkarajaiseksi. On vaikea uskoa, että ihmisen kuuluu tavallisessa elämässä esimerkiksi punnita broilerleikkeensä tai jauhelihansa grammalleen tai jättää aina leipä syömättä, kun siinä on runsaasti hiilihydraatteja. Joillekin tietty ruokavalio voi olla tarpeen terveydellisistä syistä, mutta monet ehdottomuudet ovat jonkun toisen luomaa illuusiota siitä, miten pitäisi olla ja elää tai tulla paremmaksi versioksi minästä. Jos itselleen sopivinta elämäntapaa esimerkiksi dieettien suhteen lähtee etsimään, vaihtoehtoja meille ainakin on tarjolla enemmän kuin Painonvartijat.

Olenko paras versio minusta, jos lopetan maitotuotteiden syönnin ja unohdan illanistujaisten juustopöydän? 

Tulenko paremmaksi versioksi minusta, jos ostan kaupasta raejuustoa ja rahkaa ja syön niitä joka päivä yksin ja yhdessä?

Keskustelu parhaimmasta mahdollisesta versiosta itsestään ajautuu helposti siihen, millaista fyysistä ulkomuotoa haetaan tai tavoitellaan. Minä olen tällä hetkellä dieetillä eli rehellisellä suomen kielellä laihdutuskuurilla. Pudotettavia kiloja ei ole montaa, joten projekti ei helpotuksekseni ole valtaisa. Silti ja siksi homman mielekkyys mietityttää:

Jätänkö käymästä mummolassa, jossa isoäitini tarjoaa takuuvarmasti kahvin kanssa pullaa, kakkua ja torttua? Kieltäydynkö niistä, jotta pääsen tavoitteeseeni?

Olenko pudotettujen kesäkilojen jälkeen parempi versio itsestäni? Olenko onnellisempi? 

Olen varmasti, ainakin hetkellisesti silloin, kun saavutan tavoitteeni ja sujahdan juhlamekkooni. Jäytääkö takaraivossani kuitenkin aina ajatus siitä, että ennen lapsia olin vielä siitäkin viitisen kiloa hoikempi? Parempi minä? Hyväksytympi minä? Onnellisempi minä?

Onko parhaalla mahdollisella minällä hyvännäköinen takapuoli farkuissa?

Olenko silloin paras versio minusta, kun olen bikikunnossa tai edes silloin, kun mahdun sujuvasti uuteen juhlamekkooni?

Lienee jo selvää, että vallitseva kulttuuri on jo pitkään ohjaillut meitä ajattelemaan, että parempi versio minusta liittyy enemmänkin siihen, miltä näyttää ja miltä sen jälkeen tuntuu, kuin siihen, miten muuten elämässään voisi olla "parempi" tai ainakin kehittyneempi versio itsestään. Elämäntapakoulutukset ja -oppaat ovat olleet kyllä viime vuosina suositumpia kuin aikaisemmin, mikä kertoo elämän hektisyydestä ja monenlaisesta palapelien osien yhteen sovittamisesta: miten riitän minuna töissäni, miten äitinä tai isänä perheelleni, vaimona tai miehenä aviopuolisolleni, ystävänä, itselleni? Pitääkö minun hidastaa ja jos, niin miten?

Olisiko aiheellista, että Facebookissa suosittujen karkkilakkojen ("en syö herkkuja niin moneen päivään kuin tähän tulee tykkäyksiä vuorokaudessa") sijaan kampanjoisikin itselleen esimerkiksi itsehillintäpäiviä ("en hermostu tai huuda lapsilleni niin moneen päivään kuin tähän tulee tykkäyksiä vuorokaudessa") tai vaikkapa priorisointipäiviä ("en roiku netissä iltaisin, vaan keskityn perheeseeni tai ystäviini")? Jokainen meistä keksii helposti, missä asiassa voisi olla parempi tai mitä kohtaa omissa toimintamalleissaan voisi parantaa. Nyt nämä seikat jäävät autuaasti fyysisten ominaisuuksien varjoon.

Olen alkanut olla entistä varmempi siitä, että paras versio minusta on varmaankin jokin muu kuin kaksi kiloa laihempi.






sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Alk. 39 e ja 100 h

Matkojen varaaminen on melkein yhtä työlästä kuin valokuvakirjojen tekeminen, sillä niihin molempiin saa tuhrautumaan tunteja, päiviä tai viikkoja aikaa. Ennen vanhaan hypättiin Hassen siivelle tai homman hoiti Aurinkomatkat, eikä hotellivaihtoehtoja ollut kuin muutama. Lentokone vei, bussi kuljetti ja opas tiputti oikeassa paikassa pois. Sitten tervetuliaisdrinkki käteen, bermudat jalkaan ja uima-altaalle, päiväretkelle ja paikalliseen kyläiltaan zorbasta tanssimaan. Kaupunkikohteita oli ennen muinoin pakettimatkana tarjolla vähemmän, mutta muistan minä niitäkin R-kioskilta hakemistani, painetuista oppaista ihastelleeni. Kaupunkilomien suosio onkin tämän vuosituhannen ja -kymmenen erityispiirre, sillä reittilentojen halpeneminen ja ihmisten omatoimisuus Internetin myötä ovat muuttaneet matkailualaa suuresti.

Töitä omatoimisuus sananmukaisesti teettää. Ensin etsitään loma-aika, sitten verrataan kohteita ja hintoja. Markkinointi on usein harhaanjohtavaa: halpalentoyhtiöiden suurella huutama alk. 39 euroa saattaa tarkoittaakin loppupeleissä jotain ihan muuta kuin edullista pistäytymistä Pariisissa. Yleensä käy jotenkin seuraavista:

a) meno on halpa, paluuhinta kolminkertainen
b) meno on halpa, paluuta ei ole saatavilla halutuksi päiväksi
c) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta matkaan lähdetään keskellä yötä tai matkalta palataan keskellä yötä
d) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta välilasku tuo matka-aikaan palatessa kuusi tuntia Osloa tai kolme ja puoli tuntia Kööpenhaminaa
e) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta kun siihen lisätään kaikki mahdolliset maksut, kuten laukkumaksut, paikanvarausmaksut, peruutusturvat, ruokatarjoilut sekä varauksen maksamisen luottokortilla, alkuperäinen kohtuu jäi kauas taakse
f) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta joudut ottamaan päivän tai pari virkavapaata, jotta pääset matkaan
g) meno-paluu on kohtuuhintainen, mutta joudutte yöpymään matkaa edeltävän yön hotellissa ja ehkä ruokailemaan ravintolassa.

Kun matka on onnistuneesti varattu, joko kalliilla tai halvalla, alkaa majapaikan etsiminen. Siinä taas käy jotenkin seuraavista:

a) puolet ajankohdan hotelleista on jo varattu, ettekä saa mieluistanne
b) muita mieluisia kyllä löytyy, mutta ne ovatkin sitten puolet kalliimpia kuin ne puolet, jotka on jo varattu
c) kun löytää hyvän hotellin, se on liian kaukana kaikesta ja viikonlopun tai pidennetyn viikonlopun kallisarvoinen aika kuluu julkisilla liikkumiseen
d) kun löytää hyvän hotellin, siinä ei ole huoneita perheille
e) kun löytää hyvä hotellin, sen saama palaute Tridadvisor-sivustolla osoittaakin, että paikka sijaitsee punaisten lyhtyjen alueella tai että aamupala on lisämaksullinen ja hintaansa nähden olemattoman huono
f) kun löytää hyvän hotellin, lähin metroasema harmittavan kaukana
g) kun löytää hyvän hotellin, sinne siirtyminen lentokentältä on joko kallista tai hankalaa

Ennen vanhaan sitä vain mentiin matkatoimistoon tai matkaesitelehden paperisille sivuille ja varattiin silmät ummessa jokin muutamista vaihtoehdoista ja mentiin. Nyt luetaan tuntitolkulla ympäri maailmaa matkaajien arvosteluja, tähdityksiä, peukutuksia ja huomioita nettisivuilta ja mietitään, kuinka paljon haittaavat hotellin maksullinen Wi-Fi-yhteys, vastaanottotiskin työntekijän ilmiselvän koppava käytös tai eräiden käyttäjien huonot kokemukset siivoamisen tasosta ja suihkuveden olemattomasta paineesta. Kulttuurierojakin arvioissa huomaa nopeasti: amerikkalaiset turistit tietävät aina hämmästyttävästi nimetä palautteissaan hotellin henkilökunnan nimeltä. Minulla ei milloinkaan ole ollut aavistustakaan siitä, kuka on töissä respassa, kuka baaritiskillä, kuka allaspalvelijana tai kerrossiivoojana. Suomalaisen small talkiksi riittää tervehtiminen, ja kyllä sitä laukutkin ihan itse osaa huoneeseensa kantaa. Tulevalla reissulla ahdistaakin jo etukäteen se, että hotelli pitää yhtenä kehutuimpana puolenaan tiistai-, keskiviikko- ja torstai-iltaisin pidettävää hotellin asukkaiden yhteistä social catheringia ilmaisine pikku snackseineen. Todellakin nökötän silloin jossain allasalueen peränurkassa suihkumyssy silmilläni ja haen vain ilmaiset juomat altaanreunalle, enkä tutustu yhtään kehenkään.

Suunnitteleminen kuitenkin kannattaa, sillä lyhyestä tai pitemmästäkin lomasta jäävät paremmat muistot, kun perusasioiden kanssa ei tarvitse paikanpäällä takuta. Onnistuneen loman jälkeen ei sitten enää tarvitsekaan kuin avata Ifolor ja aloittaa seuraava tuntikausien työstäminen...





lauantai 25. lokakuuta 2014

Torkuttaja, ota minttupastilli

Kyllä on sillä tavalla, että kun herätyskello soi, silloin noustaan ylös. Sillä tavalla on ihminen luonut herätyskellon toimimaan. Jo yhdyssanan määriteosakin kertoo olennaisimman: herätyskello. Ei esimerkiksi paineleviidenminuutinväleinkello tai puolisonärsytyskello tai voinkonappiapainamallaenempäämuitasaadavittuuntumaankello. Torkuttaminen voi kuulkaa johtaa vaikka mihin, esimerkiksi avioeroon tai myöhästymiseen sitten kuitenkin.

Miettikääpä nyt, torkuttajat. Ajatellaan, että puoliso tahi joku muu perheenjäsen saisi nukkua aamulla vaikkapa puoli kahdeksaan, mutta te pirulaiset aloitatte sen kellon huudattamisen jo kuudelta. Muutama kokeileva piipitys, sitten voimakkaampi. Se, joka ei torkuta, olisi nappaissut vehkeen sammuksiin jo ensimmäisestä inahduksesta, mutta mitä tekee torkuttaja: antaa kellon huutaa, kunnes jaksaa vaivautua sen verran, että painaa torkun päälle. Se, joka saisi nukkua siihen vaikkapa puoli kahdeksaan, on jo hereillä, mutta yrittää nukahtaa uudelleen ja saakin ehkä unenpäästä kiinni, saahan hän nukkua vielä puolitoista tuntia. Paitsi että eipä saa: kello alkaa soida jälleen kymmenen yli kuusi. Ja kaksikymmentä yli. Ja puolelta. 

Voi jumalaare, mikä show yhden ylösnousemuksen tähden. 

Tilanne voi olla toki myös vielä pahempi. Sellaisessa tapauksessa kello on asetettu hälyyttämään viiden minuutin välein. Tämä tarkoittaa, että se soi puolen tunnin aikana yhteensä seitsemän kertaa. (On se oikein. Tiedän, että teette tarkistuslaskelman.) Se menee jo kaikkien mittapuiden ja mittareiden mukaan aivan hulluksi. Olen varma, että torkuttajista on tehty jonkinlainen tutkimus ja todettu, että he ovat laiskoja ja rasittavia ja kaikinpuolin epäkelpoja ihmisiä yhtään mihinkään. 

Että älkää ihmetelkö, jos saatte jossain vaiheessa elämäänne aamunyrkistä ohimoon. Itsepähän kerjäsitte, ja monta kertaa.

Lue lisää, torkuttajanketku. 








perjantai 24. lokakuuta 2014

Kuse vesi ulos - laihduttamisen yhtälöitä

Aloitin maanantaina muutaman kilon laihdutuskuurin ja kas, olen sillä vieläkin. On melko varmaa, että tämänsorttiset projektit kestävät yleensä noin torstaihin, sillä lähestyvä viikonloppu houkuttelee viimeistään perjantai-iltana itsensä palkitsemiseen esimerkiksi lasillisella punaviiniä tai pussillisella sipsiä. Tai menköön, molemmilla, ja vähän suklaata kylkeen ja juustopöytää joulun odotukseen.

Ihan vain ruokakin käy. Viisi voileipää kiskaisee pelkästä leivänsyönnin ilosta tuosta vaan.

Kunnon laihduttaja alkaa yleensä myös urheilla, sillä koko elämä pannaan kuntoon aina kerralla. Olenkin käynyt salilla jo kaksi kertaa, ja jos viitsin, ajan sinne autolla tänäänkin ja katselen juoksumattoa. Voi tosin olla, että on liian kylmä käynnistää autoa.

Motivaationi tähän kaikkeen kumpuaa joidenkin viikkojen kuluttua olevista syntymäpäiväjuhlista ja kalliista mekosta, jonka ostin hyvällä lisäalennuksella tuttavaltani, joka puolestaan oli ostanut sen hyvällä alennuksella jo viime vuonna. Mekko on siis näennäisesti kallis ja tahdon näyttää siinä missiltä. Ei tässä nyt siis oikeastaan mitään ihmeellistä tai poikkeuksellista tapahdu, sillä koko ajanhan nainen laihduttaa tai ainakin joka alkuviikko.

Tiedän, että urheilua tärkeämpää on ruokapuoleen keskittyminen. Toisin sanoen ei saa enää keskittyä ruokaan. Hirveän hankala yhtälö noin niin kuin matemaattiselta kannalta, mutta minä olenkin humanisti ja siten vähän yksinkertainen. Kaavana homma menisi jotenkin näin:

keskity ruokaan ja syömiseen = älä keskity ruokaan ja syömiseen

Näkeehän sen nyt tyhmempikin heti, että mahdoton on tuollainen yhtälö. Niinpä olen ratkaissut asian siten, että syön terveellisesti ja vältän lähes kaikkea mitä voi välttää, ja näen ruoista unta. Ihan hirveän näppärää. Pidättäydyn päivät säännöissä ja ruodussa, syön porsaan unissani. Lasillisesta jääkylmää kuohuviiniä en kuitenkaan voinut viime yönä kieltäytyä, sillä jokin raja näissä unihommissakin menee.

Tiedän myös sen, että pitää juoda aivan hulluna vettä. Tähänkin asiaan liittyy aivan selvä kaava:

juo paljon vettä → kuse se ulos

Mitä järkeä on siis ahtaa jokin määrä nestettä sisään ja lorotella se pian toisesta päästä pois? Ei mitään. Sitä paitsi jos puhutaan laihduttamisen matematiikasta, tulisi varmasti päästä supistamaan. Noissa laskuissa ja kaavoissa sitä mahdollisuutta ei ole. Olenkin oikeastaan tässä pikku hiljaa sitä mieltä, että laitan korsetin ja tilaan itselleni meikkauksen. Niillä siitä selviää.




sunnuntai 19. lokakuuta 2014

What´s App, man? Seuraa mua, ask anything!

Käsi ylös, kuinka monen alakouluikäisellä (tai yläkouluikäisellä, alle 16-vuotiaalla) lapsella on älypuhelimessaan asennettuna WhatsApp-sovellus!

Käsi ylös, jota ärsyttävät sovelluksen piipittämät, jatkuvat merkkiäänet uudesta saapuneesta viestistä!

Käsi ylös, joka tietää, moneenko eri ryhmään lapsi WhatsAppissa kuuluu ja kuka ne on luonut!

Käsi ylös, josta tuntuu, ettei osaa aina itse kirjoittaa asioita niin, että tulisi täysin ymmärretyksi!

Käsi ylös, joka tietää, että lapsen koulussa on käsitelty viestisovelluksissa käyttäytymistä tai netikettiä!

Käsi ylös, joka uskoo olevansa kärryillä sosiaalisen median erilaisista suosituista palveluista, kuten Facebookista, WhatsAppista, Instagramista, Twitteristä, Kik Messengeristä ja Ask.fm:stä!

Entisajan kikatus- tai läähätyspilapuhelut olivat pientä näiden maailmojen rinnalla.

Mobiilisovellus WhatsApp on kätevä ja ennen kaikkea maksuton, nettiyhteyttä hyödyntävä viestinlähetyskanava. Miksipä maksaa teksti-, kuva- tai ääniviestistä, jos saman voi tehdä täysin ilmaiseksi? Palvelun virallinen ikäraja sekä lasten harjoitteluvaiheessa oleva kännykkäkulttuuri ovat kuitenkin virittäneet vanhempien keskuudessa paljon keskustelua, eikä asia opettajankaan näkökulmasta ainakaan pelkästään kätevään ilmaiseen sovellukseen lopu. Päinvastoin.

Aina voidaan lähteä hyvästä ja olettaa, että parhaimmillaan viestejä lähetellään ystävien kesken viattomasti ja keskustelu pysyy asiallisena. Etenkin perheen kesken viestittelyyn kanava onkin mitä mainioin. Jos kuitenkin katsoo totuutta silmiin, ei tarvitse kuin mennä seuraamaan aikuisten nettikeskusteluja ja kannanottoja, kun suorastaan tyrmistyy siitä, miten asiatonta huutelu ihan omalla kasvokuvalla ja nimellä onkaan. Täysi-ikäisillä ja elämää jo pitempäänkin eläneillä aikuisilla sentään pitäisi olla enemmän käsitystä siitä, miten ja milloin asioita sanotaan ääneen. Joillakin on, usealla ei. Olemme useasti oppitunnilla käsitelleet jotain uutista, seuranneet sitä koskevaa keskustelua ja jäljittäneet ihmisiä heidän kommenttiensa perusteella. Se on ollut hyvin opettavaista ja mielenkiintoista.

Moni vanhempi tuudittautuu siihen, että WhatsApp on turvallinen palvelu omalle lapselle, joka on aina ollut luotettava ja asiallinen. Kuinka moni on kuitenkin ihan oikeasti tietoinen eri ryhmäkeskustelujen tasosta? Jos ajatellaan alakouluikäisiä, ja valitettavasti myös yläkouluikäisiä, viestejä voi oppilaiden itsensä mukaan tulla eri ryhmiin tunnissa satoja, jopa tuhansia - koulutunnin aikanakin. Alakoulussa kännyköiden käyttöä päiväsaikaan on monesti rajoitettu tai se on jopa kielletty, mutta yläkouluissa käytännöt vaihtelevat. Se, että useimpien koulujen järjestyssäännöissä kännykän käyttö oppitunneilla on kiellettyä ei nimittäin tarkoita sitä, etteikö sen räppäämistä tapahtuisi. Käytännöistä on väännetty kättä jopa käräjillä asti.

Linkki: Imatralaisisän valitus hyväksyttiin - oppilas voi pitää kännykän oppitunnilla.

Monesti lasten ryhmäviestiketjut (ne, joita tarvitaan ilmaiseen yhteydenpitoon) voivat sisältää viestikaupalla pelkkiä yksittäisiä kirjaimia, moimoimoimoi-tyylisiä huhuiluja, emoji-kuvia, itsestä otettuja naamanvääntelyotoksia tai mikä ikävintä, isommilta opittuja herutuskuvia huulet mutrulla ja kasvamattomat rinnat törröllä. Sen sijaan, että juteltaisiin mukavia tai kyseltäisiin jotain tärkeää, kännykkä suoltaa piipityksen kera sisällöltään olematonta viestiä jatkuvalla syötöllä, ja luokan viattomimmaltakin vaikuttava oppilas voi yllättää lukuisilla fuck-postereilla. Kun aikuinen joskus kurkistaa keskusteluja, hän voi huomata, miten aina joku jätetään myös syrjään tai miten jotakuta kohdellaan ohittavasti. "Aha, ei kiinnosta" tai "joo, joo" -vastaukset kohdistuvat usein  samoihin tyyppeihin. Ikävintä on, että ryhmiä muodostettaessa joitakin jätetään tarkoituksella pois. Mikä kiusaamisen satuttava muoto onkaan perustaa ryhmä nimeltä 5A Best Girls, johon vain best girlsit pääsevät. Nämä salatumman kiusaamisen muodot eivät välttämättä paljastu koskaan tai tulevat ilmi puolivahingossa jonkin muuan asian selvittelyn sivussa.

Joillakin tilanne on tosin mennyt päinvastaiseen suuntaan: lapsi on saatettu jopa päivittäin liittää erilaisiin ryhmiin, joissa osallistujista suurin osa on ollut täysin tuntemattomia ihmisiä, eivätkä kielenkäyttö tai sisältö ole välttämättä olleet sieltä puhtoisimmasta päästä. Nykymaailma on rohkea.

Myös Instagram on jo alakouluikäisten suosiossa. Palvelun ikäraja on 13 vuotta, mutta mitäpä pahaa kuvien ottamisessa ja lähettämisessäkään voi olla? Lasten kanssa harrastuspiireissä mediasta keskusteltuamme havahduin siihen, miten paljon ilkikurisuutta tuohonkin sosiaalisen median tilimuotoon liittyy: jonkun kuvat ovat aina huonoja ja tyhmiä, uudet esineet surkeita ja noloja, ilonaiheet lytättäviä. Onneksi monella lapsella onkin mukana joku aikuinen, esimerkiksi vanhempi sisarus, joka pystyy valvomaan kommentteja ja tarvittaessa puuttumaan niihin. WhatsAppissa tämä ominaisuus ei toimi, sillä kenenkään vanhempaa tuskin lisätään mukaan lapsen ryhmäkeskusteluihin - eikä sitä piipityksen tai viestien määrää kukaan aikuinen kestäisikään.

Erittäin huolestuttaa nykyajan lasten ja nuortenkännykkäkulttuurissa on se, ettei kymmenvuotias tai neljätoistavuotias ehdi ajatella juuri mitään muuta kuin pelaamista, viestittelyä, itsensä esittelyä, eri palvelujen päivittämistä ja "kaverien" keräämistä. Jos se on koukuttavaa aikuiselle, se on vielä koukuttavampaa lapselle, jonka pitää pysyä kaveripiireissä ja osoittaa kuuluvansa joukkoon myös minuutti, puoli tuntia ja kaksi tuntia koulun jälkeen sekä illan aikana viestein, kuvin ja videoin. Hyvin huolestuttavaa on myös se, miten viattomasti nuoret laittavat itsestään ottamiaan valokuvia nettiin: kun seitsemännen luokan mediatunnilla avaan Facebookin kaikkien nähtäville valkotaululle ja kerron katselevani paikalla olevien ryhmäläisten Fb-sivuja, on suuri osa kauhuissaan ja tajuaa, että kuka tahansa, opettajakin, voi nähdä heidän lataamansa profiilikuvat tai julkiseksi jääneet seinäkeskustelut. Oppi menee nopeasti perille. Olen kuitenkin vuosien varrella katsellut esimerkiksi videon, jonka oppilas on kuvannut poliisiauton takapenkillä matkalla putkaan. Olen nähnyt kymmeniä bilekuvia, joissa lapset ovat tupakka suussa ja kaljatölkki kädessä. Olen lukenut kännäämisestä oppilaiden ylläpitämistä blogeista. Olen myös nähnyt kuvan, jonka rakastunut oppilaspariskunta on ottanut itsestään sängyssä - enkä etsi näitä mitenkään kokopäiväisesti ympäri vuoden.

Hyvät vanhemmat, keskustelkaa lastenne kanssa älypuhelinsovelluksista, heidän erilaisista nettiyhteisöistään ja keskusteluryhmistä, saatatte yllättyä. Jutelkaa pelisäännöistä, poistakaa tarvittaessa turhat sovellukset ja unohtakaa ennen kaikkea sinisilmäisyys. Emme mekään aikoinamme kaikkea vanhemmillemme kertoneet.






perjantai 10. lokakuuta 2014

Maaseudulla ei jää raitiovaunun alle

On mukavaa asua maaseutukaupungissa. Keskustan ohi ajaa minuutissa, jos pyöristää ylöspäin. Maaseudulla on paljon muitakin plussia:

- Saa katsella ikkunasta rusakkoja.
- Ne syövät omenapuut. Maaseudulla on kaikilla omat omenapuut ja perunapenkit ja elämä hymyilee.
- On tilaa kääntyillä.
- On tilaa kääntyillä ulkona vaikka alasti ja kuseskella puskan juureen omalla tontillaan.
- Tontit ovat isoja ja halpoja.
- Talot vasta isoja ovatkin. Vielä isompia kuin naapurilla.
- Saa ajella autolla, eikä juutu ruuhkiin.
- Saa ajella autolla pikkupöhnässä, sillä se on omilla kylillä sallittua ja hiekkateillä.
- Joku tietää aina, kuka on ollut kyseessä, kun jotain on tapahtunut.
- Joku tietää, mitä joku toinen on tehnyt, vaikka tämä itse ei sitä tiedäkään.
- Mitään ei koskaan tapahdu.
- Vuoden kohokohta on kesämarkkinat, joissa tervehditään kaikkia niin kuin ei olisi kymmeneen vuoteen nähty.
- Ei välttämättä ollakaan, sillä kaikesta kivasta on vähintään kymmenen vuotta, monesti ylikin.
- Ei tarvitse miettiä, minne menisi ruokailemaan, sillä valikoimaa ei ole liikaa.
- Pitserioita on kolme.
- Harrastuspiirit ovat vuodesta toiseen tutut ja turvalliset.
- Posliininmaalaus on aina täynnä, samoin pilates.
- Aina voi kuitenkin tehdä käpylehmiä, mikä kehittää mielikuvitusta.
- Eksoottisinta on vaihto-oppilas vieraalta maalta tai se, että pääsee Seinäjoelle Lidliin.
- En ole kertaakaan asioinut Lidlissä, mutta niillä on vissiin hyvää pestoa siellä.
- Voi rakentaa pusikkoon majan tai kaksi.
- Voi pitää yöllä huoletta auton ovia auki, eikä kukaan varasta sieltä stereoita.
- Risteyksissä ei tarvitse liikennevaloja.
- Jokaista katua voi kulkea molempiin suuntiin, eikä raitiovaunu aja päälle.
- Saa mennä autolla pisteestä A pisteeseen B ilman koukkausta tai pysähdystä muissa kohteissa siinä välillä.
- Siellä se vauvakin nukkuu vaunuissa ulkona, eikä kukaan hullu käy sitä pöllimässä.
- Ei ole raivostuttavaa yläkerran naapuria. Eikä alakerran.
- Pääsee tuosta vain metsään, jos metsään haluaa mennä nyt.
- Siitä vain suksetkin portinpielestä jalkaan, jos siltä tuntuu.
- Voi ajaa peltoautolla ja päästellä mönkijällä.
- Voi ostaa oppilaalta Honda Monkeyn ja ajella sillä kotipihassa silloin, kun huvittaa, jos löytäisi avaimet.
- Ei ole pitkiä jonoja minnekään paitsi Veljekset Keskisen kassalle lomalauantaisin tai ennen joulua.

Jos en asuisi maalla, muuttaisin sinne. Vaatteet ja sohvatyynyt voi aina nettishoppailla ja ulkomaille lähtee samalla hinnalla lentokone kuin muualtakin. Eläköön, peltoaukeat ja pienet piirit!