Kun on niin paljon tärkeää hommaa

Jokaisella on kokemuksia ryhmätöistä, ja osa on oppinut jo oman roolinsakin niitä tehdessä: on ideoijaa, toimeenpanijaa, puurtajaa, vastuunottajaa, päällepäsmäriä ja jyrääjää, on vetäytyvää, siivellä etenijää, on ärsyttävää vätystä. Niin se vain elämässä menee, että joku tekee hommat ja toinen saa ne anteeksi. Se on maailman laki. Räsänen, kiellä moinen.

Minä olen oppinut itsestäni sen, että tahdon tehdä kaiken mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pois vaivoista. Kun saan tehtävän, suoritan sen välittömästi tai ainakin mahdollisimman välittömästi ja mieluusti myös perusteellisesti. Poikkeuksen tähän muodostavat aamunavaus, lumenluonti ja nurmikon leikkaaminen. Eilen työntekoni kärsi kuitenkin siitä, että kirjoitelmia pursusi jo korvistakin ja hommia oli jäljellä vielä aivan liian iso pino. Huomasin keksiväni kaikenlaista sijaistoimintaa, mikä lienee monelle tenttiin lukijalle tai vaikkapa siivoamisurakkaan alkavalle tuttua.

Klo 15.30: 68 aineen pinosta on viimeiset kuusitoista jäljellä. Puuduttaa. Yhden ikäluokan oppilaat ovat kirjoittaneet kaikki samasta aiheesta, joten lauseet alkavat kuulostaa samoilta ja sisältö puurolta. Kyllä on tauon paikka jo ennen työn aloittamista!

Klo 15.31: Kiertelen olohuoneessa ja otan kännykällä kuvan kauniista pöytälampusta ja laitan sen Facebookiin. Kaikkien kuuluu saada tietää, miten kiva on Iittalan Lantern-sarja.

Klo 16.35: Homma etenee hitaasti mutta varmasti, enää kolmetoista ainetta jäljellä. Kampaan hiukset, laitan ne poninhännälle. Siivoan vähän vessaa. Jospa kävisi kuvaamassa verhoja ja tyynyjä ihan vain vaikka jälkipolvien iloksi.

Klo 16.50: Heti, kun olen lukenut muutaman kirjoitelman, on kyllä mentävä laittamaan ruokaa. Ihan vain lasten vuoksi, ei sillä, että itse tarvitsisin mitään tai kaipaisin keskeytystä. Mitähän sitä valmistaisi? Tekee mieli jotain mausteista. Pakko laittaa ruoka kyllä jo uuniin. 

Klo 16.55: Muistan, että pitäisi käydä ostamassa vessapaperia.

Noin klo 18: Uuniruoka on näppärä keksintö, sillä samalla, kun särvin valmistuu, luen hulluna aineita ja kirjoitan niistä kommentteja, joista osa ottaa opikseen ja osa vähät välittää. Toisella silmällä luen välillä myös tasa-arvoiseen avioliittokeskusteluun liittyviä kommentteja, joista yksi kuuluu näin: 

"Moni nainen on jo naimisissa porsaan kanssa ja moni mies kanan."

Huudan lapset syömään. Heitä ei aura-punajuurilaatikko juurikaan kiinnosta, mutta jauhelihapihvit ja nopeasti pannulla paistelemani herkkusienikastike uppoavat kyllä. Minä syön kaikkea. Yhdeksän kirjoitelman pino häiritsee rauhallista ruokailuani. Keitän jälkiruuaksi kahvit, vaikka tiedänkin, etten saa sitten nukuttua. Arvelen kuitenkin, että tänään meneekin myöhempään, joten sillä ei ole suurta merkitystä.

Klo 18.45: Vielä tai enää kuusi. Ihan pakko varmaan lähteä käymään kaupassa. 

Klo 20.15: Ostin vessapaperia, kolme heijastinta ja flanelliset pyjamahousut. Espritin yöasut olivat -30%:n tarjouksessa, ja kaupan päälle sai vielä lounaskuponginkin. Kyllä oli hyvä reissu, kannatti lähteä. Alan valmistautua loppuillan urakkaan lakkaamalla varpaankynnet viininpunaisiksi, jotta ne sopivat kivasti uusiin yöhousuihin. 

Luen kirjoitelman kerrallaan ja siunaan mielessäni hyviä kirjoittajia, joiden tekstien korjaaminen on nopeaa. Minua ilahduttaa myös se, miten hienosti teinit ovat suoriutuneet otsikoinnista, eli paasaus on mennyt perille. Moni on kuitenkin vähät välittänyt tehtävänannosta, mistä sitten täytyykin keskustella seuraavaksi. Tehtävänanto on vakava asia.

Opettajakaverit viestittelevät WhatsAppissa tärkeistä asioista. Heitän välillä keskusteluun teräviä ja olennaisia kommentteja ja osallistun erääseen mieltä askarruttavaan ristikkopulmaan, mutta yritän samalla edetä hommissani tehokkaasti. Onnistun yllättävän hyvin, vaikka meinaankin sotkea iltapalavoileivästäni rasvaa yhteen vihkoon. Olisin laittanut kaiken oppilaan syyksi.

Klo 22.15: Tajuan, että olen loppusuoralla mutta että noin yhteentoista menee. Laitan tossut jalkaan. Sinne meni kynsilakka piiloon. Vaaleanpunaiset karvatossuni ovat silti melkeinpä ihanammat, katsokaa vaikka.

Haluaisin silti tällaiset. Tai oikeastaan tarvitsen tällaiset:

Pian pääsen lukemaan kirjaa, joka sai koukkuun heti ensi sivuilta lähtien.

Klo 22.54: The End. Ei enää hetkeen synkkiä ja myrskyisiä öitä, ei romaanianalyysejä, ei oman kielen pohtimisia - paitsi että saan kolme tekstiä vielä ensi viikolla. Ne menevät tottumuksesta jo suurin piirtein silmät kiinni, ja aina voi antaa saman numeron kuin viimeksi. Sellainen oli tämän vuoden yhdeksäsluokkalaisten erään kerran ehdotuskin:

"Mitäs sitä nyt turhia opiskelemaan, annat vain saman arvosanan kuin edelliselläkin kerralla. Eivät ne siitä kuitenkaan mihinkään ole muuttuneet. Miltäs, opettaja, kuulostaa?"

Houkuttelevalta.