Älä vaan heitä sitä lumipalloa!

Kuten tiedämme, Suomessa kaikki kiva on aina ollut tarpeen ihan vain varmuuden vuoksi kieltää. Koska jokaisella koululla on valtakunnan lakien lisäksi omat järjestyssääntönsä, lasten ja nuorten on muistettava monia asioita, joita ei saa tehdä, ellei janoa rangaistuksia.

Opettajakunta on kautta aikojen valjastettu vahtimaan, ettei lapsi ensilumen tullen tee siitä palloa ja totta vie heitä. Varmuuden vuoksi on hyvä, ettei edes itselleen ilmaan, sillä heittelyä se on sekin ja voihan se ihan hyvin napsahtaa omaankin silmään, jos nyt sattuu olemaan huono kopittelemaan tai vaikka säikähtämään kiinniottohetkellä sitä, että välituntivalvojan haukankatse on tietenkin välittömästi havainnut koulun pihamaalla epäkohdan. Miten ne näkevätkin kaiken? Lumipalloista varoitellaan (sisällä voi olla kivi, pallo voi olla kova ja lentää lujaa, osua poskeen tai silmään tai polveen tai jumppasalin ikkunaan) muistuttamalla, kertaamalla järjestyssäännöt, kuuluttamalla, puhuttelemalla ja antamalla jälki-istuntoja. Ihmisen pitää pystyä ohittamaan ensilumi ja myöhempikin nollakelin sopivan märkä lumi neutraalisti. On siihen varmasti joitain mantrojakin tueksi.

Sekin on tärkeää, että kun lumiaura lykkää koko talven lumet isoksi kasaksi keskelle koulun pihaa, kasalle ei saa kiivetä. Ei saa! Siitä pitää kyllä lapsia rangaistaman! Sieltä voi luistaa alas tai pyöriä jopa ja hyppiessä katkoa koipensa. Joskus joku alkaa töniä muita, kun Kukkulan kuningas -leikissä on sellaiset säännöt. Miten hauskaa se omana kouluaikana olikaan, talven välituntileikeistä parhainta.

Onneksi näillä kaikilla säännöksillä olemme saaneet lumipallojen heittämisen ja lumessa riehumisen tästä pohjoisesta maasta loppumaan. Tänään on monessa pitäjässä pitänyt opettajilla kiirettä. Mahdolliset vahingot, ihan kaikki, on ehkäistävä.

Ps. Kyllä, olen alakoulussa saanut lumipallon poskeeni. Kirpaisihan se, mutta selvisin.