Yamma, yamma ja punk, punk!

Euroviisuja alettiin laulella jo vuonna 1961, ja Suomen sijoitusta jännitetään nyt 49. kertaa. Niin kuin melko tuoreessa muistissa on, Lordi toi maallemme ensimmäisen jättipotin vuonna 2006, jolloin joukko hirviöitä valtasi heavyllään lavan ja eurooppalaisten sydämet. Eräänlaisena saavutuksena voinee  tosin pitää sitäkin, että Suomi oli Lordin menestykseen asti pisimpään voittamatta ollut viisumaa.

Ensimmäiset nolla pistettä ja jaetun viimeisen sijan Suomi sai Euroviisuista vuonna 1963.
Laila Halme, Muistojeni laulu.*)

Aurinko laskee länteen, Viktor Klimenko, 1965. Nolla pistettä ja jaettu viimeinen sija.

Kun kello käy, Kristiina Hautala, 1968. Yksi piste ja jaettu viimeinen sija.

Anna rakkaudelle tilaisuus, Seija Simola, 1978. Kaksi pistettä ja jaettu toiseksiviimeinen sija.

Huilumies, Vesa-Matti Loiri, 1980. Kuusi pistettä ja viimeinen sija.

Nuku pommiin, Kojo, 1982. Nolla pistettä ja viimeinen sija.

Nauravat silmät muistetaan, Boulevard, 1988. Kolme pistettä ja toiseksi viimeinen sija.

Fri?, Beat, 1990. Kahdeksan pistettä ja jaettu viimeinen sija.

Hullu yö, Kaija Kärkinen, 1991. Kuusi pistettä ja kolmanneksi viimeinen sija.

Yamma, yamma, Pave Maijanen, 1992. Neljä pistettä ja viimeinen sija.

Bye Bye Baby, CatCat, 1994. Neljänneksi viimeinen sija.

Niin kaunis on taivas, Jasmine, 1996. Yhdeksän pistettä ja viimeinen sija.

Missä miehet ratsastaa, Teräsbetoni, 2008. Neljänneksi viimeinen sija.

Lose Control, Waldo's People, 2009. Viimeinen sija.

Da Da Dam, Paradise Oskar, 2011. Neljänneksi viimeinen sija.

Marry Me, Krista Siegfrids, 2014. Kolmanneksi viimeinen sija.

Jari Sillanpään Takes 2 To Tango, Geir Rönningin Why ja Pernilla Karlssonin När jag blundar eivät 2000-luvulla läpäisseet edes semifinaalivaihetta ja jäivät siten ulos varsinaisesta finaalista.

Näihin Euroviisutilastoihin nähden on suorastaan jännittävä seurata, millaisen keskustelun Pertti Kurikan nimipäivien edustustehtävä vuoden 2015 Euroviisuissa on saanut aikaiseksi. Meissä asuu taas yhtäkkiä melkoisesti viisuilijoita ja musiikkituomareita, meitä nolottaa ja hävettää ja voi kauheaa, miten Suomi-kuvalle käy, kun täällä asuu vammaisia ja säälipisteitä tässä vaan kerjäillään ja punk mitään musiikkiakaan ole. Kun oli niin hirveän paljon muita parempia. Niin. Aina on ollut ja ennakkosuosikkeja piisannut.

PKN ei voi olla huonoin kaikista suomalaisista Eurovision laulukilpailuissa, sillä ne sijat on jo jaettu. Yllä näitte aika monta esimerkkiä siitä, keiden esityksiä voi pikkuisen hävetä, jos nyt jaksaa alkaa toisten puolesta häpeämään. Parempi kun ei. Kai sitä muutakin tekemistä ihminen itselleen keksii.

Yamma, yamma ja punk, punk! Pertti Kurikan nimipäivät voittoon ja kansanjuhlat pystyyn.




*) Kappaleista on esitelty ne, jotka ovat ihan loppupäässä kisamenestyksessä. Jos edustaja on saanut alle kymmenen pistettä, se on ilmoitettu. Alkuvuosien pistejärjestelmä oli tosin erilainen kuin nykyinen, jossa on mahdollisuus saada enemmän pisteitä. Siihen nähden vuodesta 1978 eteenpäin saadut alle kymmenen pistettä ovat melko lohduton saalis.

Nakkivene imee vettä

Koulussa kuulee kaikenlaista, välillä jopa jankutukseen ja kyllästymiseen saakka. Korokkeella ovat olleet esimerkiksi Osama bin Laden, Seppo Taalasmaa, Timo Soini ja yhtenä uusimmista nakkivene. Kyllä. Nakkivene. Jos viimeisimmän kohdalla lyö aivoissa tyhjää, voi katsoa YouTubesta videon, joka selventää nakkiveneen etymologiaa ja avaa nuorten nykyistä sielunelämää.

Kun nakkivene toistui eilen keskusteluissa useamman kuin kymmenen kertaa, se jäi yllättäen mieleeni pyörimään koko loppupäiväksi. Onhan se toki aika hauska sana, jos on tosi väsynyt ja hokee sitä vaikka opettajainhuoneessa koko välitunnin putkeen. On siinä rehtorilla ihmettelemistä, kun menee ja demonstroi nuoria ja vastaa hänen kaikkiin kysymyksiinsä olkapäitä kohottaen sanalla nakkivene.

- No, millainen lehtori Ässän päivä on ollut?
- Nakkivene.
- ? Jaahas, mikäs sinulla nyt on?
- Nakkivene.
- Nyt en ymmärrä yhtään. Mikä tämä juttu on?
- Nakkivene.

Pitääpä itse asiassa käyttää heti huomenna. Laitan myös oppilaat opettelemaan eilisen kunniaksi kirjoittamani korkealaatuisen, osittain rimmaavan runon ulkoa ja lausumaan sen luokan edessä päällä seisoen. Jos oikein onnellisesti käy, varhennettu syysloma alkaa samantien!

Nakkivene imee vettä

Oppilaita pakoon

soudan Hankoon

nakkiveneellä

itse tehdyllä

hyvin täytetyllä.

Olin vankina luokassa
ja opettajainhuoneessa.
Oppilaat valitti,
en jaksanut, rasitti.
Aloin parkuu
et tahdon karkuun.

Niinpä Hankoon,

oppilaita pakoon 

soudan Hankoon.

Nakki mastoon!

Joo, mä oon sun ope
vastuuton.

Pullein purjein

nakkisämpylällä kaikin maustein

livun merellä
ulapalla tyynellä
hyvällä mielellä.

Vedestä tulee aaltoinen.

Tahtoisin oluen,

mut ei, en saa!

Mä olen kapteeni

ja katseen luon eteeni.

Keikkuu jo venheeni.

Oppilaita pakoon
soudan Hankoon
nakkiveneellä
epäterveellisellä 
vehnäsämpylällä. 

Pian pohja turpoaa

ja vene uppoaa.

Ei, ei saa
sinappi liueta
ketsuppi karata
ja vettä liata.

Aallot lyövät,
veneeni syövät.
Kaikilla voimilla
kellun mä nakilla,
peruutan takaisin pakilla.

Nakkia nakersin
ja sillä peruutin
koulun pihalle
parkkiruudulle
tutulle paikalle.

Hankoon
oppilaita pakoon 
yritin soutaa Hankoon.
Nostan maljan nakkiveneelle
vettä imeneelle
pohjaan uponneelle.

Ei yhtään sen enempää eikä vähempää

Nyt en saisi tyriä.

Minun päiväni alkaisi munilla ja pekonilla. Ehkä hieman ruisleipää siihen myös ja tilpehööriä päälle, hyvää maitovaahtokahvia pari kuppia ja meikkaaja ääreen häivyttämään yön rasitukset kasvoilta. Sitten maattaisiin hetki sohvilla ja räpättäisiin vähän kännykkää, että hyvä fiilis täällä ja vähän jo äänihuulia laulatuttaa, mutta pitää malttaa vetoa hetki, trallallaa. Yövaatteita ei muuten vaihdettaisi koko päivänä yltä, vaan yhtä pyjama-partya olisi luvassa, silkkiä ihollamme. Viikonlopussakin on aina kaikkein parasta, ettei tarvitse heti seitsemältä mahtua kireisiin farmarihousuihin ja nutturaan.

Kun siinä olisi sopiva aika köllötelty, sitoisin Anna Abreun patteriin kiinni kahvakuulansa kanssa hillumasta ja Kari Juha Tapio saisi vähän soitella meille vaikertavaa kitaramusiikkia. Paulia tuijottelisimme sitten vain akkain kanssa silmiin, vaikka yksi juppihippipunkkari voisikin olla siitä vähän kateellinen. Mutta kun. Pauli on Pauli ja meillä olisi siitä asti aikaa koko päivä. Laura voisi tällä välin kuunnella vaikka rentoutuskasettia, sillä hän on ollut vähän kireänä ja jännittää aivan liikaa.

Kesä olisi minunkin päivänä, ja etenkin jäätelökesä. Maarit toisi Eskimo-puikkoa pöytään ja mikäs siinä olisi kielellä lipuutellessa. Ensimmäisenä aktiviteettina kirjoittelisimme adjektiivitarinoita, sillä se on ainoa sanaluokka, jonka kaikki yleensä aina osaavat, kouluja käymättömät muusikonrentutkin. Kaikki kehuisivat minua ja tehtävääni, joka oli ollut aivan minun näköiseni ja toi minusta esiin vaikka mitä yllättävää.

Kas, olisikin nopeasti lounasaika. Minun biisejäni esitettäisiin kilvan (valikoima on laaja, joskin suppea) ja kili kili kuuluisi laseista, kun vaadittaisiin puheenvuoroa ja ansioitani ihmisenä ylistettäisiin itkun lomassa kilvan. Katselisimme minusta kuvattuja kotivideoita, joissa istun pullukkana ja etutukka liian korkealle leikattuna ruskealla nahkasohvalla ja pelaan elektroniikkapeliä. Collegepaita on tungettu housuihin. Häpeäisin hieman itseäni ja tirkistelisin videota sormieni lomasta, mutta muista tähdistä kaikki olisi vain söpöä ja kertoisi luonteestani ja vaikkei pappia tullut, tuli hyvä kuitenkin. Hymyilisin kameroille ja tirauttaisin lisää kyyneltä tulemaan. Ja kas, lounas olisikin jo ohi, vaikka lautasella on vielä vaikka mitä.

Koko porukka jännittäisi, mitä seuraavaksi tapahtuu. Koska on minun päiväni, saisin päättää. Olisin luonnollisesti pyöritellyt mielessäni monia vaihtoehtoja, sillä harrastan kaikenlaista. Olisiko se nettishoppailua? Olisiko se, ooooh, jousiammuntaa? Ainakaan me emme leikkisi tutustumisleikkejä. Me emme leipoisi pullia. Me emme myös todellakaan jumppaisi.

Me menisimme laavulle yöksi ja paistaisimme makkaraa. Me haisisimme savulta ja nukkuisimme huonosti ja katselisin vielä vähän Paulin hailakanruskeita silmiä, joista vilkkuu keskenkasvuinen kiusoittelu. Ismo Ilkka Alanko laulelisi biisejäni jossain vähän kauempana tai vielä kauempana, Maarit kuorsaisi jo, Jukka Poika käyttäisi tilaisuuden hyväkseen ja vetelisi Paulin kahvit ja tupakat. Minä pöllisin Abreun sadan karaatin timanttisormuksen. Ei sillä, että olisin kademieli.

Päivä päättyisi luonnollisesti räkä poskella rääkymiseen ja kaikkien rakastamiseen. Kukaan ei olisi ikinä ajatellut minun olevan niin ihana ja raikas tuulahdus ja taitava ja vaikka mitä. Kokoontuisimme kaikki vielä nuotion ympärille ja kääriytyisimme viltteihin hieman vollottamaan. Maaritkin, kun herättäisimme hänet ensin.

Tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta.

Torvi mikä torvi

Lapsuuden traumoja on hyvä käsitellä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Näin vanhemmiten, vaikka onkin hyvin nuorekas, tajuaa paljon paremmin sen, mikä on mennyt pieleen. Esimerkiksi siitä olen kovin huolissani, miten kiltti olenkaan ollut - se nimittäin kostautuu nyt! Minusta on selvästi kuoriutunut kapinallinen: esimerkiksi pari viikkoa sitten pukeudun töissä revittyihin farkkuihin. Olin tosin kerännyt sitä ennen kolme vuotta rohkeutta, sillä opettajalla kuuluu olla leveä puolihame ja terveyskengät. Tein asenneharjoituksia ja ostin niittikengät, jotta pääsen tunnelmaan ja osaan olla vakuuttava.

Eräs vakavimmista kiltteystraumoistani liittyy musiikkiin: hain ala-asteella musiikkiopistoon soittamaan poikkihuilua, joka on edelleen mielestäni ihana soitin ja muistuttaa minua. Hoikka se on kuin pajunvarsi ja ääneltäänkin kevyt henkäys. Pärjäsin pääsykokeissa kaiketi ihan hyvin, mutta kun posti toi musiikkiopistosta hyväksyntäkirjeen, paperissa lukikin järkytyksekseni, että minut oli valittu  opiskelemaan klarinetinsoittoa. En ilmeisesti vastannut höyhenenkeveää heihoihuilumielikuvaa, vaan olin hieman tankimpi tapaus. Mitä tuubaa se tuollainen touhu on? Ihan hanurista. Haistakoot huilun kaikki vanhat ja asenteelliset harput.

En tiennyt, miltä klarinetti näyttää. Eikä ollut edes Googlea. Minun piti polkea itkien viisi kilometriä vastatuuleen, jotta pääsin kirjastoon etsimään musiikkiensyklopeidoskooppia.

Koska minulla oli varmaankin absolutistinen sävelkorva ja olin kiltti, aloitin tunnit. Muutama ensimmäinen opettaja olikin oikein mukava ja innostava, toisella oli jopa punaiset kengät, mutta kolmannen kohdalla tuli stoppi. En harjoitellut läksyjäni, mutta en kyllä saanut minkäänlaista opetustakaan. Opettajan tyyli onkin näin jälkikäteen ollut sangen kiintoisa, sillä ei hän koskaan mitään opettanut. Minä sain soittoläksyn ja jätin sen harjoittelematta. Menin tunnille, soitin päin persettä. Sain seuraavaksi kerraksi uuden soittoläksyn. Ja niin edespäin. Loistosysteemi, josta vanhempani maksoivat kiitettävän paljon.

Olin torvi.

Jos aikuinen minä haluaisi soittaa poikkihuilua, en todellakaan menisi klarinettitunneille. En ripustaisi huoneeni seinälle julistetriptyykkiä, jossa klarinetin ympärille on ripoteltu vaaleanpunaisia ruusun terälehtiä. En kävisi kerran viikossa teoriatunnilla, kerran viikossa soittotunnilla ja kerran viikossa orkesterissa. En soittaisi klarinettia, vaan tiedustelisin, mitkä ominaisuuteni vaikuttivat siihen, etten ollut muka huilunsoittaja-ainesta. Nykyaikana tuollaisesta kehittelisi hyvin nopeasti anoreksian, jota silloin ei ollut vielä keksittykään.

Tein minä pajusta hilpeän huilun. En koskaan klarinettia.

Ai lav juuuuu, Äädääääm!

Perjantaina pistän ranttaliksi ja lähden isoolle kirkoolle, vaikka kovin on maailmankaikkeus laittanut estehyppelyrataa ja mutkaa juostavaksi sitä ennen. Kuumetauti jyllää kodissa ja kylillä, matka-automme perä rysäytettiin kurttuun, yhdellä on siksi niskat jumissa ja toisella ei ole vaatteita muuten vaan. Aikataulut ovat hankalia, Valtion Rautatiet kallis ja kuukausia sitten hankitut liputkin varmasti hukassa. Tärkeintä silti on, että musta pitsihanska odottaa yöpöydällä.

Adam Lambert, muistatko minut? Olen se, jonka konserttiseura viimeksi vispasi kättä tunnin putkeen ja huusi ai laav juuu ääädäämiä. En tiedä, huomasitko siksi minua ollenkaan, mutta tällainen minä olen, aina melko hillitty, vähän taka-alalla ja -kireä. Ymmärräthän, että opettajat eivät riehu rokkikonserteissa, sillä ylittävät soveliaisuuden rajat jo lakkaamalla kynnet mustiksi. Jos oppilaat näkisivät tai tietäisivät, menisi kaikki huolellisesti rakennettu ja vaivoin ylläpidetty uskottavuus samantien, joten en ota riskiä. (Pitää silti tarkentaa, että tällä kerralla mustan kynsilakan seassa on kultahippuja. Ei mikään yhdentekevä juttu ollenkaan noin niin kuin konserttitunnelmaa ajatellen.)

Tiesitkö, Adam, että suomalainen Finnbert-yleisö aikoo yllättää sinut? En tietenkään voi kertoa, miten, mutta minä en todellakaan aio ottaa mukaan keltaista tai valkoista huivia, jota ensimmäisen kappaleen aikana heiluttaisin ilmassa ja vauhkona hyppisin. Hetken kyllä harkitsin, mutta en minä sittenkään kehtaa. Suomessa lehtoreita arvostetaan, eikä opettajan toimenkuvaan kuulu hullaantua mihinkään muuhun kuin kirjallisuuspiiriin tai luontoretkiin. Toivonkin, että laulaisit jonkin hartaan sävelmän, jonka voisin näyttää videolta opettajienhuoneen piparikahvipöydässä, sillä en usko, että he ymmärtäisivät rytmikkään pop-musiikin päälle. Aamunavauksissakin tulee aina hanurimusiikkia. Se on perseestä, vaikka nyökyttelenkin aina jälkikäteen ja kehun.

Huomenna nähdään, Adam. Hypin kuitenkin, vaikka muuta väitän. Olen itse asiassa aika haka hyppimään, sillä äiti piti keksipakettia aina korkeimmalla hyllyllä.

Jeesus-lasta ja karkkisadetta

Vietimme tänään koulussa yhteistä pikkujoulua, johon osa luokista oli valmistellut pieniä esityksiä. Meidän luokkamme näytelmä oli tietysti kaikkein paras, sillä siinä oli lahjakkaimmat näyttelijät, hauskimmat vuorosanat, upein rekvisiitta ja kerrassaan loistava ohjaaja. Olimme harjoitelleet näytelmää yötä päivää jo kuukausien ajan, joten mikään yllättävä pikkuseikka ei päässyt hätkäyttämään: ei edes se, että Jeesus-lapsen tutti oli jäänyt kotiin. Vastasyntynyt imi sitten kohtauksessa kylmästi  peukaloaan, mikä oli ihan hyvä ratkaisu siihen asti, kunnes tutin olisi pitänyt käsikirjoituksen mukaan lentää kaaressa hänen suustaan heinille härkien kaukalon. 

Yhtä kaikki, olen tavattoman ylpeä luokastani. Kun kaiken lisäksi vielä kuulin kahden luokkani pojan tekemistä videoista, syöksyin kohti tuubia ja katsastin tulevien pirkka-pekkojen materiaalin läpikotaisin, analysoin sen syvällisesti ja kirjoitin aiheista lämpimikseni pari esseetä. Nelipolvisena trokeena. Työssäni ei faktan puolesta yhtään haitannut, että viisi lapsosta piti viime vuonna suullisen esityksen aiheesta Justimusfilms. Ellette tiedä, mikä se on, olette auttamattomasti tipahtaneet kärryiltä ja voitte mennä nurkkaan häpeämään. Opettajan työssä onkin kaikista mukavinta se, että pysyy koko ajan kyydissä mukana. Tänään esimerkiksi kuulin käytävällä aivan uuden sanan. En ole ikinä ennen törmännyt termiin gerbiilip*llu, mutta nyt olen tietoinen siitäkin. Oppia ikä kaikki. 

Nämä alla olevat nuoret miehet ovat kuitenkin tulleet minuun, herttaiseen ja syvällisiä runoja harrastavaan opettajaansa. Kuunnelkaa nyt, millaista riimiä on pukannut! Oikeastaan varmaan tein sanoituksen itse ja tyypit pöllivät sen koulussa pöytälaatikostani. Sieltä samasta oli kadonnut nimittäin joulukalenterin suklaakonvehtejakin, joten selvisi tässä samalla sekin rikos.

Luokanvalvoja ylpeänä esittää:

Lisäys 15.1.2013:
Pojat osallistuivat videolla kilpailuun, jossa Justimusfilmsin jäsenet valitsivat kolme suosikkivideotaan. Tämä oli yksi niistä. Ei ihme, että olen paisunut ja turvonnut entisestään.

Välittömästi rehtorin kansliaan!

En ole koskaan ollut jälki-istunnossa (paitsi valvojana), mutta rehtorin puhutteluun olen joutunut kerran yhdeksännellä luokalla. Kuvitelkaa, pystyin siihen asti laittamaan kaiken aina muiden syyksi. Minusta se kertoo vakuuttavuudesta ja hyvistä näyttelijänkyvyistä, joten en häpeä yhtään. Onhan kuitenkin varmaa, että ainoatakaan lumipalloa en ole heittänyt, yhtään rumaa sanaa sanonut, montaa kertaa lintsannut tai opettajaa uhmannut. Paitsi ysillä, mutta sitä ei varmaankaan enää edes lasketa. Oli peruskoulun viimeinen viikko. Numerotkin oli jo annettu.

Viimeisellä viikolla meillä oli koulussa perinteisesti hieman kevennetty ohjelma erilaisine tapahtumineen ja luokkien välisine pesäpallo-otteluineen. Se on etenkin oppivelvollisuutensa päättäville tärkeää aikaa, sillä joidenkin luokkakaverien kanssa ollaan yhdessä jopa viimeistä kertaa. Tytöt rääkyvät, ja pojat rehvastelevat, ettei tunnu missään ja että vetävät ainakin koulun pihassa päättäjäispäivänä traktorilla tai mopolla tai polkupyörällä rinkiä ja polttavat mielenosoituksellisesti opettajainhuoneen ikkunan alla tuhat sikaria putkeen ja että koulu on perseestä ja vähänkö he eivät mene enää ikinä kouluun tämän jälkeen, kun vapaus koittaa ja it's over now ja fuck you anybody. Näissä haikeissa tunnelmissa minä, tunnollinen oppilas, kieltäydyin lähtemästä soittamaan klarinettia naapurikaupungin vanhainkotiin. Olin sitä mieltä, että koulun kuoro pärjäisi varsin hyvin kahden poikkihuilun säestyksellä, kunhan he vain tarpeeksi ponnekkaasti puhaltaisivat. Vetäköön opettaja tueksi vaikka kukkopillillä vieressä.

Oli köksäntunti, kun oveen koputettiin. Siellä oli rehtori ja etsi minua. (Ehdin jo ajatella, että stipendi on tulossa, tittidii!) Onko ihminen aika puolustuskyvyttömässä tilassa paperimyssy päässään ja kuudennella luokalla itse tehty sydänesiliina yllään, mitä? Mielestäni asetelma oli niin epäreilu, että oikein vihaksi pistää ja sääliksi käy kuusitoistavuotiasta itseäni ja oikeastaan olisin silloin voinut nostaa syytteen koulua vastaan. Vanhempani olisivat varmasti olleet samaa mieltä ja oikeastaan kyseessä oli pahoinpitely, sillä lähdin kauhuoksennusta pidätellen pelottavan rehtorin perään.

Rehtorin kansliassa meitä odotti silloinen musiikinopettaja, joka puhui huonoa mutta reipasta suomea. Rehtori oli katsonut numeroni ja keskiarvoni arkistoista ja ihmetteli, miksen niiden perusteella ollut suostuvainen lähtemään kolmeksi tunniksi vanhainkotikeikalle. Yritin perustella asiani hyvin, sillä minulla todella oli lukuisia syitä, joista yksikään ei ollut se, että minua ei kiinnostanut: kuuluin esimerkiksi koulun pesäpallojoukkueeseen ja minulla oli harjoituksia ja pelejä. Vetosin tunteisiin ja järkeen, esitin tutkimustuloksia, matkin lattialla kontaten hellyyttävää koiranpentua, riisuin essun ja laitoin lääkärintakin päälleni ja stetoskoopin kaulalleni. Ei mennyt läpi. Syy oli varmasti siinä, että unohdin sen saatanan paperimyssyn päähäni.

Siellä minä sitten seisoin viimeisenä perjantaina naapurikaupungin vanhainkodin aulassa ja säestin sinisiäpunaisiaruusunkukkia, kun muut nauttivat viimeisestä koulupäivästä kaiken kivan merkeissä koulussa. Sen verran minussa on edelleen tapahtumaa kohtaan vihaa ja anarkismia, että klarinetin olen sittemmin pilkkonut neljään osaan. Fuck you rehtori, musiikinopettaja ja anybody.

Mikä lehmää vituttaa?

Olin tänään lastenmusiikkikonsertissa, ja itsehän sitä olisi pitänyt sinnekin mennä laulamaan, soittamaan ja varsinkin ammumaan. Heti aluksi ihmettelimme joukolla, mikä orkesterin lehmäksi pukeutunutta jäsentä vaivasi. Lähtökohtaisesti tilanne ei tietenkään ole mitenkään erityisen juhlava, sillä kukapa meistä huvikseen valitsisi henkarista lehmäpuvun mahaan kiinnitettävine utareineen? Vaikka on kyllä niinkin, että harvan daisarit sitä yhtä kovana ja pystyssä sojottavat. Voisi sitä asetelmaa siltäkin pohjalta lähteä tarkastelemaan.

Lehmä kuitenkin murjotti koko show'n, hyvä kun lavalle viitsi nousta. En laula, protestoi se lavan nurkassa ja vahtasi seinää. Ensin ajattelimme hyväntahtoisesti, että sen tarinaan kuuluu jokin surullinen laulu ja että apeuden syy paljastuu kyllä. Olimme lehmän henkisiä kavereita ja taputtelimme selkään kannustavasti. Ei reipastunut lehmä, ei. Kun muut röhkivät ja maukuivat viuluineen, lehmä se vain seisoi hartiat lysyssä ja ilme värähtämättä aivan kuin mielessä olisi viidensadantuhannen euron asuntolaina. Lopuksi lehmän murjotus kärjistyi siihen, että se pisti istuutuen lavalle, otti kellopelin eteensä, tuijotti sitä ja iski kerran minuutissa.

Arvuuttelimme lopuksi jo kilvan, mikä lehmää vituttaa. Keksimme paljon todennäköisiä syitä.

- Lehmäpuku oli huomattavan piukea. Miettikää nyt itse, vituttaa se kiristäminen tavallisissakin vaatteissa. Hevonenkin vierellä vain hirnui.
- Lehmä olisi tahtonut olla kuuma kissa.
- Hevonen oli lehmän mies ja he olivat riidelleet ennen konsertin alkua.
- Lehmällä oli kuukautiset.
- Joku oli nimitellyt lehmää lehmäksi. Lapsen suusta kuuluu totuus.
- Lehmä oli vaatinut, että puvut arvottaisiin välillä. Siihen ei ollut suostuttu.
- Lehmä oli vaatinut, että puvut arvottaisiin välillä. Näin tehtiin. Arpaonni ei suosinut.
- Lehmä märehti.
- Lehmä oli bailannut edellisyönä myöhään, ja sitä oksetti. Ei olisi hyvä juttu oksentaa lasten päälle.
- Tarvitseeko sitä nyt saatana perustella, miksi vituttaa? 

Että sellainen reipashenkinen konserttielämys. Ammuu.

Neumann, anna sun osoite

Kun olin varhaisteini tai oikeastaan vielä puhtaasti lapsi, sain Dingon kasetin. Sen, jossa aurinko laski selän taa, oltiin liikennevaloissa ja mikä rajuinta, nahkatakkinen tyttö oli nähnyt helvetin. Siinä kohtaa käänsin aina volyymiä vähän pienemmälle. Ongelmiin törmäsin paitsi kirosanan, myös muun sanoituksen suhteen, sillä en saanut kappaleen kaikista sanoista vuosikymmeneen mitään selvää: "Hän on ollut joskus nuori nainen, käyttänyt aineita spidistä tintidii..."  Maailmani oli vielä viaton. Kasettiaika oli näin jälkeenpäin ajateltua ankeaa ja hankalaa, mutta miten nostalgista olisikaan nyt pistää Kerjäläisten valtakuntaa pesään ja kelata parhaita kappaletta edestakaisin. Kätevimmin se onnistui, kun piti play-nappulan pohjassa ja samalla painoi nuolta eteen- tai taaksepäin. Nauhan stoppaaminen ennen kelaamista olisi vaatinut monta ylimääräistä painallusta, sillä kappaleiden vaihtumiskohta piti aina arvioida - paitsi sen jälkeen, kun sain stereot, joissa biisien välinen tauko pysäytti kelaamisen automaattisesti. Se oli jo sen verran upea tekniikka, että teki mieli seisoa soittopelin vieressä ja otattaa valokuva niin fiksusta vehkeestä ja sen permanenttipäisestä omistajasta. Taidettiinpa sellainen ottaakin. En laita sitä tänne.

Koska olin tosifani, minulla oli kolmannella luokalla koulukuvassa ruutuhousut ja aniliininpunainen collegepaita, jossa oli iso keltainen D-kirjain. Voitte varmasti kuvitella, miten hieno se oli. Toki D saattoi tarkoittaa myös Dallasia tai Dynastiaa, mutta en usko. Muistan lisäksi hyvin, miten eräällä Lapin-reissulla sain ostaa huoltoasemalta nuortenlehden, jonka kylkiäisenä oli musta Dingo-hanska. Pidin sitä tietenkin yölläkin, sillä pohjoisessa oli kylmä kaikista peiton alla olleista erivärisistä sifonkihuiveista huolimatta.

Fanikokoelmani karttui, kun pari poikapuolista koulukaveriani lahjoitti minulle kainosti Suosikki-lehden välissä olleet Dingo-tarrat, jotka liimasin kirjoitusalustaani ja joita asiaankuuluvasti silittelin päivittäin. Pojat itse eivät tietenkään myöntäneet Dingoa itse kuuntelevansa, sillä heidän kuului julkisen imagonsa vuoksi kirjoittaa mustalla tussilla penaaliin ja farkkutakkiin WASP, KISS tai DIO. Minulla ei lukenut missään mitään, sillä olin tarkka luonne jo tuolloin, mutta vaatekaapin oveen kiinnitin kyllä sinitarralla Neumannin julisteen. Iltaisin panin aina kädet ristiin ja rukoilin, että julisteeseen piirtämääni puhekuplaan olisi aamulla ilmestynyt Neumannin osoite fanipostia varten. Ele oli looginen, sillä mistä muualta sen muka siihen aikaan olisi saanut? Kirjastosta? Puhelinluettelosta? Olin tuolloin hirveän pettynyt paitsi tiedonkulkuun niin myös ikääni, sillä sen alhaisuus oli este keikoille pääsemiselle. Ennen aamenta rukoilinkin vielä myös sitä, että Neumann tulisi hakemaan minut keikkabussillaan. Serkkuni rukoili, että David Hasselhof olisi hänen isänsä. Ei meillä hyvin mennyt.

Jumala ei kuullut minua ennen kuin täytin kolmekymmentä vuotta. Silloin pääsin vihdoin pikkujouluissa näkemään teiniaikojeni sensaatioyhtyeen lavalla. Itkuhan siinä tuli liikutuksesta ja kaikesta patoutuneesta odotuksesta. En kuitenkaan päässyt reppuselkään, mikä oli varmaan Neumannin kannalta ihan viisas ratkaisu. Ensi kerralla sitten.

Viikonloppuna olimme jälkikasvun ja neljäntuhannen muun kanssa katsomassa Robinin keikkaa, ja siellä olivat kymmenvuotiaat tytöt ja pojat fanittamassa uutta idoliaan, eturivi aivan hysteriassa. Myönnettäköön, että uusi tähti oli vaikuttava: siellä minä kättäni ilmassa vispasin ihan tosissani ja lasteni häpeäksi. Taidan hankkia itselleni seuraavaksi R-paidan.

Aakkosissa on edetty. D:n ja R:n väliin mahtuu monta unelmaa.

*   *   *
Loppukevennys:

Kurrea on tuuletettu

kurre laulaa
jäit sateen taa
on siitä jo aikaa

nyt on laulu uus
kuuden vuoden kuuliaisuus
ja maken kanssa kumppanuus

kurre tuulettaa
voittoa upeaa
meinaan biisille oksentaa

kurre ja kolehmainen
väinämöisen häpäisten
on jalanjäljillä märkähattupaimenen

on biisi blues
tuki jo kurre suus
tao kansi sanaiseen arkkuus

ilmaisee kansa äänestäen
päätös: yksimielinen
on aika mikrofonin sulkemisen

Kotka persauksissa ja Topsy-puikko korvassa

Nyt kun joulukalenterin luukut on revitty auki, ehdin vihdoin keskittyä Nollavaimon antamaan tunnustukseen ja vastaamaan siihen liittyvään haasteeseen. Kiitän vielä Nollavaimoa lämpimästi, sillä en tiedä, mistä hän on minut löytänyt. Keksinyt päästään varmaan, ja sitten muutuin todeksi, simsalabim. Ikäväkseni täytyy myöntää, että hyvin lihaisaksi todeksi, sillä vietin eilen tyttöjen saunailtaa ja olin kaikista punkeroin. Jotenkin tuli sellainen alemmuuskompleksifiilis, vaikka olin kyllä muuten seurueen säkenöivin ja älykkäin. Ja söin eniten pitsaa.

Nollavaimo kirjoitti blogissaan lisää erinomaisuudestani, ja koska hän vaikuttaa todella, todella viisaalta, tahdon tietenkin jakaa luonnehdinnat kanssanne: Hauskaa sanailua sanojen ammattilaiselta. Helppoa luettavaa ilman pilkku- tai muitakaan virheitä. Hahaa. Entäs, jos jätänkin pilkkuvirheitä tekstiin aivan tahallani? Ettekä huomaa mitään? Miettikääpäs sitä. Koska teillä ei kuitenkaan ole mitään tähdellistä tekemistä, menkää Nollavaimon blogiin katsomaan, ettei hänelläkään (hänessäkään) mitään virheitä ole. Herneetkin pani tuossa joulukuussa jo nenästä kaivellen, kun on niin kauhean aktiivinen.

No mutta. Haasteen mukaan minun pitää kertoa teille viidestä ominaisuudestani tai omituisuudestani. Uumoilin, että kummallisuuksien löytäminen olisi vaikeaa, mutta kas, niitäpä vain tupsahtelee. Kysyin nimittäin apua mieheltä, ja jo alkoi tulvia muukin kuin Pohjanmaa.

1. Minulla ei ole koskaan ollut hampaissa reikiä. Eniten niitä on matkan varrella löytynyt pitkien kalsareiden haaruksista. Mikä siinä on, että ne eivät kestä? Kyse ei ainakaan kalsareiden kohdalla ole siitä, ettäkö reiteni hinkkaisivat liiaksi yhteen. Jalkani ovat kuin heinänkorret, kuten jo tuossa alussa taipumuksistani kerroin. Saatte ihan itse päättää, mikä on totuus. Fakta on se, että laihdutuskuuri alkaa heti ensi vuonna joskus.

Mutta siis olen erityisen ihana hammasluultani. Se on keltainen, mutta kestävä.

2. Olen nipo. En käsitä, miten kaapinovi ei voi mennä kiinni, tyhjä meetvurstipaketti roskikseen, likaiset vaatteet jonnekin muualle kuin pitkin poikin lattialle, kengät edes eteisen seinustalle (onko se muka liikaa vaadittu?), astiat pesukoneeseen. En käsitä, miksi tavarat eivät voi olla paikoillaan. Mies ei käsitä, mitä vikaa sotkemisessa on. Se kun on niin mukavaa puuhaa.

Olen nipo myös sen suhteen, että keskiarvoni oli yläasteen päättötodistuksessa 9,8. Pari puuttuvaa kymmenystä jäytävät vieläkin. Liikunnan numerohan se siellä hankasi vastaan reisieni lailla ja kuvaamataito. Olen aivan törkeän hyvä vetämään viivoja.

3. En polta tupangia, enkä ole tatuoitu. Aika kummallista tässä rapistuneessa maailmantilassa. Jos minun pitäisi ottaa tatuointi, keksisin jotain persoonallista, kuten ruusun rintaan tai delfiinin olkapäähän. Kotka perässä kävisi myös. Tai ehkä hommaisin kauneuspilkun ihan uravalintaani kunnioittaen. Jos taasen tupangia polttelisin, olisin jälki-istunnossa joka päivä, joten olen katsonut paremmaksi jättää sen homman väliin. Harrastankin sitä paitsi niin paljon kaikenlaista, että minulla ei ole aikaa poltella tupakkia. Olen esimerkiksi himolenkkeilijä. Aaahhahhah.

4. Tykkään erityisen paljon suklaasta. Siinä ei ole mitään omituista, tai jos mielestänne on, olette itse kehitykseltänne häiriintyneitä. Koska olen hyvä ihminen, olen ojentanut auttavan käteni ja ohjeistanut oppilaita nostamaan numeroitaan suklaarasioin, mutta koska nykynuoriso ei tajua omaa parastaan, olen saanut vasta yhden Geisha-patukan kesken lukukautta. Voitte pidättää minut lahjuksenotosta, sillä todellakin söin patukan.

5. Tämä saattaa yllättää teidät, mutta olen tosi ihana. Olen tosi luonnonkaunis ja suihkunraikas. Minun ei tarvitse edes meikata, ja herätän huomiota. Haluaisin rasvaimun, mutta tuttu kosmetologini tiesi, ettei siihen ole kuulemma tarpeeksi isoa imuria.

6. Minun on aina pakko selvittää heti kaikki mieltä vaivaavat asiat. Vähän aikaa sitten esimerkiksi keskustelimme syvällisesti töissä vertauksista, eufemismeista ja sen sellaisista mielenkiintoisista jutuista. Mietimme siinä hiuksia, jotka ovat mustat kuin eebenpuu ja ihoa, joka on valkoinen kuin lumi, ja arvuuttelimme huulten väriä. Saman tien oli tarkistettava, ovatko Lumikin huulet todellakin punaiset kuin veri, sillä se kuulosti melko raa'alta. Kyllä ovat, tiedoksenne. Ennen vanhaan olisi pitänyt valjastaa hevonen ja lähteä ponilla kirjastoon tarkistamaan asia, joten nykyään kaikki on kyllä niin paljon paremmin. Sen kun vaan skypettää Grimmin veljeksille ja kysyy.

Tiesittekös muuten sitä, että Grimmin vanhemmassa Lumikki-versiossa saa paha kuningatar lopuksi rangaistuksekseen tanssia häissä tulikuumat rautakengät jalassa. Siitäs sai.

7. Putsaan tosi usein korvat. Lääkärit sanovat, että korvaan ei saisi laittaa mitään sormea ohuempaa, mutta höpö höpö, sanon minä. Topsy-puikottelu on tärkeää, samoin kuin töhnän kaivaminen kynsien alta lyijytäytekynän kärjellä.

Mutta joo. Pikkuvikoja. Paljon vähemmän kuin ihmisessä noin niin kuin keskimääräisesti. Eipä tarvi paljon uuden vuoden lupauksia tehdä.

Paska maanantai

Mikä siinä on, että maanantaipäiviä on varmasti tieteellisesti todistettunakin enemmän kuin perjantaita? Maanantai on sen verran ärsyttävä, että nyrkillä se pitäisi tappaa, sillä maailma, universumi ja työnjohto yleisesti olettavat, että viikonlopun jäljiltä ollaan virkeitä, reippaita ja innokkaita tarttumaan uuden viikon mukana tuomiin jännittäviin haasteisiin! Pitäisi heti aamusta hyppiä voltteja, tehdä spagetteja ja mitä sitä nyt yleensä töissä tehdään. Tiimityötä. Missä on ihmisen yksilöllisyyden ja persoonan korostaminen, kysyn vaan? Paljon ennemmin suomalainen toimistotyöntekijä istuu rauhassa yksin kopissaan ja surffailee salaa, kuin tekee vieruskavereiden kanssa ajatuskarttaa ja toimintastrategiaa ja kehittää kaikkea niin maan perkeleesti.

Tämän kaiken päälle maanantaisin on aloitettava laihdutuskuuri. Ei sitä ihminen kauan jaksa. (Siksipä taas ensi viikolla uudestaan.) Ja turha väittää, etteikö minulla tai sinulla tai naapurin Kaarinalla muka ole mitään laihdutettavaa: jokaisella naisella on aina ainakin pari kiloa, jotka joutaisi saman tien tiputtaa pois. Mahasta, reisistä, perseestä tai vaikka sitten nenästä, jos nyt ruvetaan inttämään siellä. Ihminen on ihan varmasti paljon onnellisempi, kun se on laiha ja reisien välistä välkkyy aurinko ja liikkuminen onnistuu ilman lähiliikennemaksua näppärästi tuulen mukana. Juuri viime viikolla sitä paitsi julkaistiin tutkimustulos, jonka mukaan avioliittokin on onnellisempi, kun vaimo painaa vähemmän kuin mies. Että laihduttamaan vaan siitä, kaikki tankit. Se on maanantai taas.

Juoppokaason juomalaulu (K18)

Perjantain kunniaksi tärähtää! Löysin lukuisten siistien ja kurinalaisten arkistojeni kätköistä ehdottoman helmen, josta en tosin ota kunniaa itselleni, vaan annan sen ja suosionosoitukset taannoin häissäni toimineelle rakkaalle kaasolleni. Kun siemailette tänä iltana sohvalla sivistyneesti viinipullollisen, voitte laulaa samalla tätä:

JUOPPOKAASON JUOMALAULU 

(sävelen saa itse päättää, tempo nopeahko)  

Aamulla heräsin, pää oli kipeä  

matkani vessaan oli hyvin ripeä.  

Kurkusta ylös eiliset juomat  

mieheni Tallinnan laivalta tuomat.  

Mielessä pyöri ne eiliset mokat  

kun kipattu oli vasta tuopit tokat.  

Turpaan taisin vetää portsariparkaa  

tajusin et hommat taas käsistä karkaa.  

* vedä perseet *  

Tiskillä notkuin, tilasin viinaa  

vieressä olevalle puhuin pelkkää kiinaa.  

Äitini puolelta rytmigeenein saaduin  

vispasin lannetta, kunnes kaaduin.  

Kotiini kömmin toinen kenkä hukassa  

kadulta löytyneet purkat roikkui tukassa.  

Olipa hauskaa olla kännissä tälleen  

huomenna bileet, otan viinaa jälleen.  

* vedä perseet *  

Oikein rattoisaa ja sivistynyttä viikonloppua! 

PS. Koska olen vastuullinen ja hyvinkasvatettu, lisäsin otsikkoon merkinnän K18. Paitsi että nyt alaikäiset vasta ryntäävätkin lukemaan kiellettyä materiaalia, sillä se on ihmisen luonto. Teitä on kuitenkin varoitettu! 

Osa 1. Kun kaikesta kivasta on 10 vuotta

Elämästä on tullut niin hurjaa, että ystäväpiirissä alkaa olla jo kymmenvuotishääpäiviä. Ajatella, miten nuorina sitä on menty naimisiin! Presidentin luvalla.

Koska kymmenen vuotta ei ole oikeastaan silti aika eikä mikään, pitäisi olla aika helppoa muistaa, mitä tuolloin tapahtui. Toisaalta on eri asia, miten vanhalle ilmaisee jonkin asian tapahtuneen kymmenen vuotta sitten: kun tänään juttelin 13-vuotiaiden teinityttöjen kanssa ja kerroin aloittaneeni työssäni tasan kymmenen vuotta sitten, en tullut ollenkaan ajatelleeksi, että heidän ajanlaskunsa oli silloin vasta suurin piirtein alkanut. Vaihdoimmekin puheenaiheen sujuvasti dinosauruksiin.

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2001

- olin 15-vuotias. (Ja aloitin siis nykyisessä työssäni. Ennen vanhaan koulutuksella ei ollut niin paljon merkitystä.)
- katsoin järkyttyneenä televisiosta, miten lentokone ja toinenkin lensi päin New Yorkin kaksoistorneja. Olin juuri muutama kuukausi takaperin käynyt niistä toisen huipulla ja ostanut jääkaappimagneetin. Harrastan eri kaupunkien jääkaappimagneetteja. Ne ovat pakastepussissa ullakolla, mikä on onni ja ilo.
- Wikipediaan alettiin kerätä tietoa englanniksi. Sitä ennen otettiin aina sukset, hiihdettiin pimeässä umpihangessa lähimpään kirjastoon 40 kilometrin päähän ja huomattiin, että käsin kirjoitettu tietosanakirja oli lainassa ja maitopullo jäätynyt reppuun. Kotiin tullessa oli vielä pimeämpää ja sudet vaanivat, mutta vielä oli lypsettävä lehmät, vuoltava tuohta ja käytävä juosten ulkohuussissa. Sitten olikin aika ottaa virkistävät viiden tunnin unet, jotta oli taas aamulla terävänä lypsyn jälkeen hiihtämässä puusuksilla sata kilometriä metsän poikki kyläkouluun. Virret oli syytä osata ulkoa, ettei saanut karttakepistä ja jos meni nuotin vierestä, sai siltikin. Opettajat ovat pahojapahojapahoja.
- hiihtämiseen sopivasti liittyen Lahdessa olivatkin vuonna 2001 oikein viimeisen päälle kovat hiihtokisat.
- Alejandro Tolero valittiin Perun presidentiksi. Ihan vain tiedoksenne.
- Suomi ei osallistunut Euroviisuihin. Maailma menetti jotain suurta. (Kaikkien aikojen paras Euroviisu-biisi on muuten CatCatin Bye bye baby. Jännitin hulluna, miten Suomi pärjää! Saihan se lopulta 11 pistettä, wohoo.)

- homoseksuaalit saivat parisuhteelleen rekisteröintiluvan Suomessa.
- Harry Potter lensi ensimmäistä kertaa Nimbus 2000 -luudalla elokuvateattereissa. Meillä on sellainen leikkimökissä. Aito.
- Aku Ankka täytti 50 vuotta, eikä sillä edelleenkään ollut housuja jalassa, vanhalla miehellä. Olen pöyristynyt, sillä tuollaisesta leveäperäisestä meiningistä tulee ilman muuta traumoja yhdelle sun toiselle.
- Remonttiryhmä poistettiin puoluerekisteristä puolueen omasta pyynnöstä. Reiska jäi elämään. Reiska on kuningas.
- Onnenpyörä-ohjelma poistui televisiosta.

   S  L  HVN SRLLST.

Sikailua

Eilen oli rokkipäivä. Koska olen tosi punkkari, puin ylleni niin kireät farmarihousut, että reidenympärys pieneni monta senttiä. Aivan mahtavaa. Hengittäminen oli toki epämiellyttävää, mutta "Kaikkehen tottuu, paitti puukkoon seljäs ja siihenki tottuu, jos makaa vattallansa". Sitä paitsi on loogista, että kun jostain kireästä luopuu (hermot), niin jotain kireää pitää tulla tasapainon vuoksi tilalle.

Loppuillasta askeleeni saattoi tosin olla hivenen verran horjuva. Ihan vain väsymyksestä, tietenkin. Nestetasapainosta huolehtiminen on kauhean tärkeää kesäkuumalla, sillä muuten voi vaikka ottaa ja pyörtyä, mutta pitää aina muistaa myös syödä hyvin. Eilen keskityin nauttimaan kokonaisena paistettua sikaa ja toistakin. Henkilökuvaani katsellessa en ole kyllä ihan varma, miten hyvä idea se oli. 

Tarkkana tyttönä kaivoin jossain vaiheessa iltaa käsilaukustani muistiinpanovälineet ja otsalampun (oli jo pimeää) ja tein festivaalialueella huomioita: 


- Kansa eroteltiin aidalla kahtia, Tärkeisiin ja rahvaaseen. VIP-ihmiset saivat istua oikeilla vessanpöntöillä. 
- Rokkikansa joko rokkasi, eläytyi ja lauloi mukana tai seisoi sandaaleissaan suorana pötkönä ilmeenkään värähtämättä. Kuka hullu sitä muka kättään pyynnöstä heiluttaisi, hyvänen aika. Viihdyttäköön nyt keskenään siinä, kun siitä palkan saa ja paljonkohan oikein saakaan! Onkohan koulujakaan käynyt ikinä, pitkätukka.
- Joillekin näytti olevan kansallisperinteisesti hyvin tärkeää ehtiä juoda kaikkea mahdollista ja niin paljon kuin mahdollista. Toisten, mahdollisesti vaimojen ja tyttöystävien, tehtävä oli motkottaa siitä.
- Toisilla oli rokkiniitit, kajalit ja bändipaidat, toiset olivat lähteneet rikkaruohojen nyppimisen jälkeen markkinoille ostamaan metrilakua. 
- Naiset ja miehet nyt vain eivät aina sovi samaan maailmaan, varsinkaan loppuillasta. Yksi ilmoitti haluavansa erota, kun ei ollut edes ehtinyt kotona kunnolla hiuksiaan kuivata. Syy on täysin ymmärrettävä.

Olipa hyvät bailandot! Huomenna laihdutetaan taas!