Ai lav juuuuu, Äädääääm!

Perjantaina pistän ranttaliksi ja lähden isoolle kirkoolle, vaikka kovin on maailmankaikkeus laittanut estehyppelyrataa ja mutkaa juostavaksi sitä ennen. Kuumetauti jyllää kodissa ja kylillä, matka-automme perä rysäytettiin kurttuun, yhdellä on siksi niskat jumissa ja toisella ei ole vaatteita muuten vaan. Aikataulut ovat hankalia, Valtion Rautatiet kallis ja kuukausia sitten hankitut liputkin varmasti hukassa. Tärkeintä silti on, että musta pitsihanska odottaa yöpöydällä.

Adam Lambert, muistatko minut? Olen se, jonka konserttiseura viimeksi vispasi kättä tunnin putkeen ja huusi ai laav juuu ääädäämiä. En tiedä, huomasitko siksi minua ollenkaan, mutta tällainen minä olen, aina melko hillitty, vähän taka-alalla ja -kireä. Ymmärräthän, että opettajat eivät riehu rokkikonserteissa, sillä ylittävät soveliaisuuden rajat jo lakkaamalla kynnet mustiksi. Jos oppilaat näkisivät tai tietäisivät, menisi kaikki huolellisesti rakennettu ja vaivoin ylläpidetty uskottavuus samantien, joten en ota riskiä. (Pitää silti tarkentaa, että tällä kerralla mustan kynsilakan seassa on kultahippuja. Ei mikään yhdentekevä juttu ollenkaan noin niin kuin konserttitunnelmaa ajatellen.)

Tiesitkö, Adam, että suomalainen Finnbert-yleisö aikoo yllättää sinut? En tietenkään voi kertoa, miten, mutta minä en todellakaan aio ottaa mukaan keltaista tai valkoista huivia, jota ensimmäisen kappaleen aikana heiluttaisin ilmassa ja vauhkona hyppisin. Hetken kyllä harkitsin, mutta en minä sittenkään kehtaa. Suomessa lehtoreita arvostetaan, eikä opettajan toimenkuvaan kuulu hullaantua mihinkään muuhun kuin kirjallisuuspiiriin tai luontoretkiin. Toivonkin, että laulaisit jonkin hartaan sävelmän, jonka voisin näyttää videolta opettajienhuoneen piparikahvipöydässä, sillä en usko, että he ymmärtäisivät rytmikkään pop-musiikin päälle. Aamunavauksissakin tulee aina hanurimusiikkia. Se on perseestä, vaikka nyökyttelenkin aina jälkikäteen ja kehun.

Huomenna nähdään, Adam. Hypin kuitenkin, vaikka muuta väitän. Olen itse asiassa aika haka hyppimään, sillä äiti piti keksipakettia aina korkeimmalla hyllyllä.