Kadutko syntejäsi? Onko mielessäsi käynyt jotain rumaa lähimmäisestä, joka tosin on pahimmanlaatuinen idiootti, ollut jo syntyessään? Oletko kironnut naapurisi pysymään orapihlaja-aidan toisella puolella tai siirtänyt kenties salaa aurauskeppejä ja toivonut kuskin ajavan ojaan? Kävikö mielessäsi, että tuvan nurkkia kiertävän ja pahasti mollissa ulvovan kollikissan voisi jokin päivä panna myrkyttäen tai takapihalla parveilevan harakkalauman (tai varislauman, mistä niitä erottaa) ampua ilmakiväärillä? Söitkö kaapista salaa kaikki suklaat, piilotit kääreet muilta perheenjäseniltä ja ostit kaupasta uuden satsin tilalle, jottet jäisi kiinni? Veditkö ehkä taas ahneuksissasi kolme lautasellista lasagnea, vaikka olet laihdutuskuurilla? Otitko töistä vessapaperirullan, ja nyt kaduttaa? Haudotko päässäsi ikäviä ajatuksia omista lapsistasi? Tahtoisit ehkäpä myydä heidät eniten tarjoavalle tai jättää portaille ilmaiseksi haluaville? Eikö suksi luista? Hiihtävätkö kylänmuorit ohitsesi Kuusiston suksillaan? Keljuttaako? Mitä?
Tule jälki-istuntoon! Mahdollisuus syntien katumiseen on tarjolla joka keskiviikko klo 14 - 16, ja jos syntisi painavat erityisen paljon, voimme neuvotella myös jatkoajasta (50 e/h). Ennen jälki-istuntoon saapumista toivoisimme, että arvioisit taakkasi painavuuden, sillä tarjolla on erilaatuisia katumusharjoituksia.
1) Kevennetty rangaistus.
- Syntisi ja pahat ajatuksesi ovat melko pienimuotoisia. Olet ehkä ajatellut vain mielessäsi edellä mainitun kaltaisia pahoja tekoja, mutta nekin kaduttavat ja tahdot puhdistautua. Tämä jälki-istunto kestää vain tunnin ja sen saa suorittaa istualtaan. Tarjoamme sinulle helpon ja nopean ratkaisun päästä taakastasi! Tartu tilaisuuteen!
2) Perusrangaistus.
- Jos edellinen rangaistus tuntuu liian kevyeltä ja kahvitauolla tuli vedettyä pahojen ajatusten päälle kokonainen tupakka, suosittelemme suuren suosion saanutta perusrangaistusta. Siinä istumisen pituus on kaksi tuntia, mikä vastaa jo ihan pätevää katumuksen määrää. Säännöt ovat yksinkertaiset: on istuttava hiljaa pää pystyssä tasan kahden tunnin ajan ja kaduttava syntejään. Jos ajatus harhailee, jälki-istuntovalvoja huomaa sen kyllä, ja aika alkaa alusta. Perusrangaistus on suosituin vaihtoehtomme, joten pidä kiirettä! Paikkoja on rajoitetusti.
3) Kovennettu rangaistus.
- Kun tupakkaa meni lakosta huolimatta koko aski ja tiuskit sen jälkeen vielä pomollesi, on syytä miettiä asioita oikein kunnolla. Kovennettu rangaistus takaa sinulle mielenpuhtauden niin pitkäksi aikaa, kunnes on taas seuraava kerta. Rangaistus suoritetaan kahden tunnin mittaisena, mutta edellisistä poiketen seisaaltaan. Käytämme myös halutessasi vanhaa, hyväksi havaittua keinoa eli taululle piirretyn rastin tuijottamista, sillä itsepähän sitä kerjäsit.
Jos mikään edellä mainituista rangaistuksista ei tunnu riittävän, tarjoamme myös mahdollisuuden lyödä itseä karttakepillä sormille. Jos vain löydämme karttakepin. Niistä on ollut viime vuosina puutetta.
Tiedustele myös kanta-asiakaskorttia: kun kerään kymmenen leimaa, saat seuraavan istumisen puolitettuna.
Karliksen blogissa oli minulle sydän ja rakkautta! Haluan kiittää Karlista, mutta myös erityisesti itseäni ja tuotantotiimiäni, joka on tukenut minua vaikeinakin aikoina kevättulvien keskellä ja laihdutuskuurini eri vaiheissa. Tahdon osoittaa kiitokseni myös äidilleni, joka on minut synnyttänyt, ja isälleni, joka ylpeilee sillä, ettei ole koskaan kakkavaippaani vaihtanut. Ilman näitä kahta olisitte jääneet tästäkin korkeakultturisesta lukuelämyksestä paitsi! Annetaan ablodit vielä upealle Maikillekin, sillä olen ollut hyvin, hyvin kiltti, ja täällä on lisää tunnustuksia erinomaisuudestani.
Olen kyllä aika ihana. En edes Tallinnan-laivalla seisovan pöydän tuhatmetrisessä kalapöytäjonossa avautunut eräälle henkisesti köyhälle matkustajalle, joka valitti vihaisesti minulle ja ystävälleni ohittamisesta, kun kävimme kurkkaamassa, mihin oikeastaan edes jonotamme. Se on kuulkaa niin, että jos jälkiruokapöydän yllä lukee voileipiä ja kalatiskin päällä että salaattia, niin kyllä siinä vähemmästäkin menee pieni mieli sekaisin. Heikompi olisi sivaltanut hermoheikille jotain terävää takaisin tai mulkaissut ainakin, väläyttänyt kulmahammasta ja kuolannut kuin susikoira, mutta en minä. Purin vain mielessäni silliä ja tungin katkaravut korviini.
Minun uutta, puolitoista vuotta vanhaa blogiani rakastetaan. Lukijoita on Google-raadissa 130, hei vaan teille kaikille keskimääräistä älykkäämmille kansalaisille, Facebookissa 157, Blogilistalla 18 ja Bloglovinissa 48. Se tekee päissään laskettuna 358, mikä on pyöristettynä noin tuhat. (Itse olen luonnollisesti jäsen noissa jokaisessa monella eri nimimerkillä ja henkilöllisyydellä, mutta sitä nyt ei kannata paljastaa.) Pyöristys seuraavaan tuhanteen on ihan loogista, sillä olin viime viikolla sijaistamassa yhden tunnin matematiikanopettajaa, ja olinpa kyllä huono opettaja. Aiheena oli sin, cos ja tan, ja sellaisillahan nyt ei tee noin niin kuin elämän kannalta yhtään mitään. Toista se on tankata pilkun paikkaa ja lukea suomalaista sotakirjallisuutta, niistä sitä saa voimaa elämään! Matikassa, jonka miellän kovin tarkaksi aineeksi pilkkujen ja desimaalien suhteen, ei kuitenkaan ole millään sellaisella mitään väliä. Olin aivan pöyristynyt: Oppilaat laskivat kulmien ja muutaman mitan avulla aitauksen pituutta, ja kun he saivat vastaukseksi 335 metriä, olikin vastaus tarkistuskirjassa pyöristetty 340 metriin. Minkälaista pelleilyä, kysyn minä? Jos osaa laskea noin hienosti oikein, kuuluu kyllä ilmoittaa metrilleen tarkka vastaus. Sen minä ymmärrän, ettei joka milliä nipoteta, mutta että viisi metriä yläkanttiin! Koska en suvaitse tuollaista leväperäisyyttä ollenkaan, teinkin valituksen kolmelle eri matikanopettajalle ja vatvoin asiaa mielessäni monta päivää. En mene enää ikinä matematiikan tunnille sijaiseksi. Jotain ryhtiä nyt siihen hommaan.
Jos teillä on ihan kauheasti kaikkia mahtavia postausideoita mielessänne, niin ilmoittakaa toki. Älkää kuitenkaan luulko, etten jo etukäteen tietäisi, ettei kukaan vastaa tähän viestiin mitään. Laiskoja olette, vaikka aika ihania ja kivoja silti. Kiitos, että lueskelette, peipit.
Olen ollut tässä sivukorvalla kuulevinani väitteen, että opettajat eivät kunnioita oppilaita. Opettajat suhtautuvat heihin kuulemma kuin kynnysmattoihin, eivät vastaa kiltteyteen kiltteydellä eivätkä arvosta oppilaitaan, ja sen vuoksi ei ole ihme, ettei heitä puolestaan kunnioiteta.
Uskokaa minua, viimeksi mainitun kunnioituksen puutteen kyllä huomaa.
Harvoin se on opettaja, joka vittua huutaa. Harvemmin se on opettaja, joka polttaa kyykkien kymmenen hengen ryhmässä tupakkaa auton takana tai kuvittelee, että useammasta tunnille menemättä jättämisestä ei koidu minkäänlaisia seuraamuksia. Harvemmin se on opettaja, joka syljeksii käytäville tai tönii toisia naulakoihin. Harvemmin se on opettaja, joka jättää hommansa tekemättä ja alkaa heitellä paperilennokkeja tai menee pulpetin alle istumaan. No, kerran kyllä otin kontaktia lattiaan: Istuin opettajanpöydän reunalla, kun koko pöytä keikahti yhtäkkiä nurin. Lentäessäni eteenpäin suustani kuului korkeaoktaavinen aaaaa - mutta olen vieläkin ylpeä sangen tyylikkäästä alastulostani suoraan kontalleni. Heitin hiukset silmiltäni ja jatkoin lattianrajasta alistuskonjunktiorimpsua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja ilmoitin surkeasta pöydästä talonmiehelle. Minulla oli siihen oikeus.
Monet oppilaatkin ovat nykyisin hyvin tietoisia siitä, mitkä heidän oikeutensa (muka) ovat. Heihin ei saa (muka) koskea, heille ei saa (muka) korottaa ääntään, heillä on (muka) oikeus kävellä opettajaa päin, ja on (muka) heidän oikeutensa päättää, missä he välituntinsa viettävät. Oppilailla on (muka) oikeus vaatia vaikka mitä, ja suurimpana kaikuu minä, minä, minä. Minulla on oikeus.
Tai ehkä sittenkin: Sinulla ei ole oikeutta!
Mihin ja milloin katosi oppivelvollisuus, jota myös -oikeudeksi voisi kutsua? Mihin katosi velvollisuus tehdä kotiläksyt, hoitaa sovitut tehtävät ajallaan, noudattaa yhteisiä sääntöjä ja välillä myös Suomen lakia? Mihin katosi sellainen pikku seikka, että muilla on oikeus tulla kouluun oppimaan eikä kuuntelemaan joidenkin mellastamista? Miten kummassa sitä itsellä onkin aina niin kovasti oikeuksia ja niin kovin vähän velvollisuuksia? Opettajan työssä täytyy olla pitkä pinna, ja väitän, että monesti sääntöjä rikkovien oppilaidenkaan jokaista rikettä tai poikkipuolista sanaa ei ylös kirjata. Silti opettaja ei vastaa kiltteyteen kiltteydellä, kuulen syytöksen.
Usein ne, jotka julistavat kovaäänisimmin, eivät ole enemmistö: tahtoisinkin tietää, kuinka suuri osa oppilaista ihan oikeasti ajattelee, että opettajat ovat ilkeitä, eivät tahdo auttaa eivätkä arvosta oppilasta. Olisi myös mielenkiintoista selvittää, millainen on omasta mielestään oppilas, joka katsoo, ettei hänen kiltteyteensä vastata. Kiltteyden käsite on nimittäin mielenkiintoinen: Kun minä olen kiltti, minulle pitää olla kiltti - ja ei siinä mitään, hyvä juttu. Mutta kun olen ehkä toistuvasti tuhma ja rikon sääntöjä, opettaja on rangaistusta antaessaan rasittava/ärsyttävä/tyhmä/huora/homo.
Arvosta ja ymmärrä siinä nyt sitten.
Koulun säännöt ovat kuin mitkä tahansa säännöt: ne on tehty siksi, että kaikilla olisi hyvä olla. Ne on tehty siksi, että laki nyt vain sattuu sanomaan, että koulua on käytävä ja tupakkaa poltettava vasta täysi-ikäisenä, jos sille päälle vielä silloin sattuu. Kun rikkoo sääntöjä toistuvasti ja suhtautuu kehotuksiin halveksuvasti, koetellen, vähätellen ja naureskellen, loppuu joskus pitempikin pinna.
Nykypäivän opettajilla saattaa olla monesti tunne, että heitä pidetään kynnysmattoina, joihin on, järkyttävää kyllä, joidenkin oppilaiden mielestä sallittua pyyhkiä kovaäänisesti jalat ja sylkäistä mennessään.
Voitte vapaasti aloittaa säälimisen: minulla ei ole yhtään ainoata Muumi-mukia. Ymmärrän kyllä olevani petturisuomalainen, sillä Muumi-mukeja kuuluu kerätä. Muumeja kuuluu rakastaa. Pihan perälle pitää ihmisen pieni sininen maja pystyttämän, eikä sitä taloa lukita yöksi.
Oikeastaan en pidä Muumeista ollenkaan. Älkää käsittäkö väärin, en minä niitä inhoakaan. Muumit ovat aina olleet minulle melko yhdentekeviä, sillä ne vain ovat minun makuuni jotenkin liian kesyjä ja kömpelöitä, liian verkkaisia ja sovinnaisia. On isoa päätä ja pömppöä mahaa - ehkä en halua kuulla tarinoita itsestäni. Muumimammaa pitäisi sitä paitsi jonkun käydä potkaisemassa persauksille tai köyttää esiliinan naruista hillokellariin kiinni.
Olenkin enemmän Astrid Lindgren -ihmisiä: Peppi hyppii pitkin kattoja poliisia pakoon, kauhistuttaa huonoilla tavoillaan kahvikutsuilla ja nostaa koulussa jalat pöydälle. Eemeli vetää siskonsa lipputankoon, Katto Kassinen ahnehtii Pikkuveljen karkit ja Melukylän lapset leikkivät ladossa niin että heinä pöllyää. Ruotsalaisissa hahmoissa on potkua, johon kiltin ja tunnollisen, mutta piilokapinallisen tytön oli lapsena turvallista ihastua. Kukaan hahmoista kun ei kuitenkaan ole oikeasti ilkeä.
Perimmäinen syy siihen, miksi en kerää Muumi-mukeja, on kuitenkin se, että en pysty käsittelemään samassa kaapissa niin montaa hahmoa ja väriä yhtä aikaa, eikä sellaisen karkelokansan kanssa sitä paitsi sovi oikein mikään lautasliinakaan. Ymmärrän, että Pitkätossua ei moinen asia häiritsisi, joten ehkä minussa todellakin on enemmän muumia kuin hopsansaata. Muumi-mukeja en kuitenkaan aio ostaa ja laihdutan oman ison pääni pois ovenkarmeja hakkaamasta heti ensi viikolla. Kapina se on pienikin kapina, ja oppikoon muu Suomi elämää Muumeilta Hullujen Päivien kassajonoissa, kun uutta mukia myydään rajoitettu määrä. Eivät ole heillä kaikki Muumit laaksossa, vaan kotona kaapissa.
Terveisiä Suomesta ja koko maan kattavasta Peräpohjolasta. Yllä olevan taideteoksen tekemiseen kului aikaa yli 20 minuuttia, mihin nähden sommitelma on sangen puhutteleva. Terveisiä vaan poliisille, että se en ollut minä, vaan joku minun näköiseni, jonka auton sisäpuolelta miljoonan sentin paksuuteen jäätynyt tuulilasi ja koko muukin lasisto esti ehkä jonkin verran, muttei kovin paljon ajonäkyvyyttä. En ajanut silti kenenkään päälle. Näköiseni nuori, kaunis ja kapeaposkinen nainen ei silti
a) ajanut kenenkään päälle. (Edes kissan.)
b) oikaissut penkan kautta, vaikka läheltä meni ihan tarkoituksella.
c) peruuttanut lyhtypylvääseen, liikennemerkkiin tahi muuhun vastaavaan äkkiä tielle pompanneeseen esteeseen.
d) puhunut myöskään kännykkään yhtä aikaa, sillä se vasta rikkoisikin lakia ja hyi niitä, jotka lakia rikkovat. Joutaisivat vankilaan.
Pakkasta oli aamulla tasan 27 astetta. Kuka käski jättää auton huoltoon juuri tällä viikolla ja kolmeksi päiväksi parkkiin autoliikkeen pihaan? Henki? Menköön takaisin pulloonsa.
Selvennykseksi vielä kerrottakoon, että kuvan epätoivoinen raaputus on tuulilasin oikeassa laidassa. Minä, kuski, istun vasemmalla, mutta ainakin, kun kääntyy oikealle, niin näkyy auttavasti.
Nykynuoriso on älykästä. Nykynuoriso keskittyy. Nykynuoriso on puuhakasta ja pursuaa valjastamatonta energiaa. Nykynuorisolla on kaikilla munat, sukupuoleen katsomatta. Sylissä, jalkojen välissä ja käsissä, välillä kavereille kokeiltavaksi annetut. Nykynuorisosta kaikki eivät ole niin tarkkoja siitä, kenen munaa koskettelevat. Hihihihi.
Uskokaa tai älkää, minä tiedän, mistä puhun.
Tässä teille todisteeksi tositapahtumiin perustuvia lausahduksia koulun käytävältä, sillä meikäläinen kulkee töissä jatkuvasti mieli valppaana ja muistiinpanovälineet takataskussa.
- Taputa mun munaa.
- Räplää sä kuule vain omaas.
- Mitäs sun munalle kuuluu?
- Pidä sä vain huoli omista munistas.
- Mulla on muna hyvällä mallilla.
- Tolla on kohta muna halki.
Paljon nuorison liikuttamiseen ei tarvita, jos hiihtolenkki ei kiinnosta. Tamago-peli saa laiskempaankin vipinää, sillä siinä ei tarvitse varsinaisesti ajatella yhtään mitään, kunhan vain naputtelee näytölle ladattua munankuvaa. Miettikää nyt itse, kumpi kiinnostaisi enemmän: munanrämpytys vai kemialliset reaktiot, suoran yhtälöt, 1800-luvun siirtomaapolitiikka tai kaikista kauheimpana vaihtoehtona rinnastuskonjunktiot ja pilkkusäännöt. Ei nykynuoriso ole tyhmää, kyllä se valintoja osaa tehdä ja keskittyä vahvuuksiinsa.
Näiden kokemusten valossa on aivan turha väittää, että nykynuoriso on vetelää, eikä viitsi nähdä vaivaa saavuttaakseen jonkin tavoitteen. Kun munaa on nimittäin naputellut miljoona (1 000 000) kertaa, tapahtuu jotain suurta. Loppuhuipennus! Jännittävää!
Ruudulle pöllähtää palkinnoksi teksti So what.
Samaa kysyn minäkin. Seuraava, tarttuva aamunavausbiisini (Jätkät: Rytmimuna) saa silti käsitellä tätä nuorison tällä hetkellä pakkomielteisesti suosimaa aihetta, sillä on parasta pysytellä ajan hermolla ja osoittaa kiinnostusta sosiaalisiin ilmiöihin. Kyllä ope ymmärtää ja kaiken se kestää, vaikka pyytääkin, että vanhemmat takavarikoisivat lastensa kännykät tai heittäisivät ne Jordaniaan.
Kiitos.
Loppukevennys: "Jyväskyläläiskouluissa opettajat ovat joutuneet puuttumaan siihen, että
oppilaat naputtavat munia pulpetin alla kesken oppituntien." Lähde: Keskisuomalainen
Tajusin eilen, että olen ollut kerran äidinkielenopettajan puhuttelussa. Minä! Kaikkien konjunktioiden superlahjakkuus jo syntyessäni ja luultavasti ennen sitäkin. Ihan pistin muistostani pöyristyen, mutta selvennykseksi kerrottakoon samantien, että olin tietenkin syytön. Syvälle sydämeeni olen näemmä trauman kätkenyt, kun se vasta nyt pulpahti sieltä käsiteltäväksi: Miettikää nyt pientä raukkaa yksin nurkassa puolustuskyvyttömänä nyhjöttämässä, kun opettaja syyttää minua vääränlaisesta katseesta ja kuiskutuksenaiheesta adjektiiveja koskien ja vuodattaa sitten sättimisessä alkuun päästyään oman ammattikärsimyksensä ja perhetilanteensa minun niskaani. Ehkä se myötäeläytyminen järkytyksen vuoksi vähän vajaaksi sitten jäikin, vaikka päästelin toki tunnollisena oppilaana kunnon kyyneleet, vaikeroin teatraalisesti käsiäni ojennellen, ripustauduin opettajan kaulaan ja lohdutin häntä hellästi kalevalaisia itkuvirsiä lausuen. Huomioikaahan, että olin silloin kahdeksannella luokalla, ja Suomen kirjallisuushistoriaa käsitellään vasta yhdeksännellä. Tosioppilas opiskelee olennaisimmat asiat itsenäisesti etukäteen.
Ymmärrän nyt, että tuosta hetkestä lähtien olen inhonnut adjektiiveja ja kuvailevaa tekstiä. Minun on kuitenkin korkea aika käsitellä asia ja päästä sen yli. Aivan samoin kuin joku on hullu ja hänen pitää päästä sinuiksi faktan kanssa, minun pitää ensin hyväksyä tapahtunut. Silloinen ruotsinopettajamme ei ollut vielä omaa hulluuttaan psykologisesti käsitellyt, kun hän löysi pöydältään eräiden luokkamme poikien viemät Hullun paperit. Opettaja järkyttyi ja pahastui. Ihan syyttä suotta, tottahan se vain on, pohtivat pojat asian vakavuuden ymmärrettyään ja yrittäessään puolustella keppostaan. Lienee sanomattakin selvää, että olisi kannattanut vain olla hiljaa tai naukaista edes nöyrä anteeksipyyntö tilanteen osittaiseksi korjaamiseksi.
Hullun paperit
Täten todistamme, että lehtori ________ on ollut tutkittavana laitoksessamme, eikä hänestä
koeaikana ___________ - ___________20__ ylitutkijoiden suorittamissa
mielentilatutkimuksissa löydetty järjen hiventäkään, mistä todistuksena
hänelle nämä paperit myönnetään. Ainoa soveltuva työ, johon hän
saattaisi sopia, on äidinkielenopettaja.
Palkkaa tuskin kuitenkaan kannattaa maksaa, vaan teetettäköön työ
terapialuontoisena pilkunviilaamisena, ettei tarvitsisi poloista suotta lopettaa.
Tri. Mengelen kaksoisleukatesteihin ja uusimpaan
tietokonepohjaiseen Selector-kanavatähystykseen perustuen diagnoosimme
osoittaa testihenkilössä seuraavat taipumukset :
1. Aamujäykkyys (Erectus aurora) positiivinen
2. Viinan sietokyky (Delirium tremensis) erittäin positiivinen 3. Hosumisalttius (Praemature coda) positiivinen
4. Testausvimmaisuus (Wassermann test) positiivinen
5. Esimiespelko (Hysteria paternalis) negatiivinen 6. Hiiri-riippuvuus (Sexus oidipus) positiivinen
7. Moduulikauhu (Modulus phychosis) positiivinen
8. Päättelykyvyttömyys (Impotentia ultima) positiivinen
9. Luokkatietokantaisuus (Schemata cullinane) negatiivinen
10. Lyhytjännitteisyys (Coitus interruptus) positiivinen
11. Tittelinkipeys (Mania titulus) positiivinen
12. Rakenneristiriitaisuus (Structura pseudo) positiivinen
13. Tuppisuisuus (Apatia linghuaphone) todellakin negatiivinen
14. Palvelualttius (Satania commedia) negatiivinen
15. Kielitaidottomuus (Cobulus infernalis) negatiivinen
16. Ylityöhimo (Labor fanaticum) negatiivinen
Helsingissä, ___ päivänä ____________kuuta 200_
Aloin miettiä, miten hullu itse olen, ja päästä samalla omista puhuttelu- ja adjektiivitraumoistani. Meitä hulluja on kyllä moneen junaan:
voi olla syntymähullu, mielipuoli, sekopää, ajattelematon, mieletön, idiootti,
järjetön, kaistapäinen, mielenvikainen, mielisairas, älytön, tajuton,
ymmärtämätön, tyhmä, hullu, päätön, tolkuton, mahdoton, naurettava, pöhkö,
höperö,houkka, eriskummallinen, kummallinen, omituinen, höperö, koominen, outo, posketon, tollo, hölmö, tomppeli, typerys, ääliö, vajaa, typerä, paukapää, imbesilli ja sairas. Noin. Ihan kivoja adjektiiveja kaikki ja oikein sydäntäni lähellä. Olisin ihan hullu ja sairas, ellen sitä myöntäisi.
Kun opiskelin, kämppisystäväni hyllyssä oli kirja nimeltä 10000 syytä olla onnellinen. Se oli paksu pokkari, johon oli joka sivulle painettu listana erilaisia ihan pieniä ilonaiheita. Meille tuli tavaksi aina porukalla iltaa viettäessämme täydennellä kirjan sivuille sen päivän aikana tapahtuneita juttuja, joista puoliakaan ei varmasti enää muistaisi, mutta jotka sillä hetkellä olivat merkityksellisiä. Ihan pikkuruisia, mutta hyvää mieltä tuovia.
Koska olemme nykyään entistäkin masentuneempia ja onnettomampia, ovat panokset kovenneet. Nyt tarvitsemme muistutuksemme jo parituhatta onnensyytä lisää - tai sitten muistan numerot väärin, sillä en koskaan ole ollut mitenkään erityisen lahjakas matematiikassa. Matematiikankan tunnilta onkin jäänyt parhaiten mieleeni, miten kyseisen kirjan omistaja konttasi yllytyshulluna kesken opetuksen opettajanpöydän ympäri ja hirnui mennessään. Koska meillä oppilailla oli tuolloin lievästi ilmaistuna ihan kohtalaisen mukavaa, pitäisi opettajanpöydän ympäri konttiminen kyllä löytyä kirjasta omana kohtanaan. Teoksessa on vakava puute.
Kirjasta tulisi tehdä ehdottomasti myös eteläpohjalainen versio, sillä ainakin tonnilla voisi onnensyiden määrää helposti nokittaa: kirjaan keksisi silmän räpäyksessä liudan asioita, jotka ovat suurempia ja komiampia kuin naapurilla. Pitempi ja vihreämpi ruoho esimerkiksi.
En todellakaan ole syntymäonnellinen positiivari tai linkitä Facebook-seinälleni elämänohjeita ja kuvia auringonlaskuista, mutta yllä oleva kirja iski minuun aikoinaan täysillä. Tänä aamuna löysin sen Suomalaisen kirjakaupan sivuilta järkyttävään 2,95 euron hintaan. Klik vaan kuului, kun pistin rahani haisemaan. Yhden onnensyyn hinnaksi laskin päissäni 0,000245 euroa, joten nyt puhutaan kyllä ihan kohtuullisen hyvistä kaupoista - vai mitä viimeksi olette saaneet noin halvalla? MLL:n kuuden euron Onni löytyy arjesta -paistinlastat esimerkiksi tulevat paljon kalliimmiksi, vaikka laskisi niitä käytettävän joka päivä kymmenen vuoden ajan.
Kyllä tuollaiset lastat ovat suoranaista vittuilua, sanon minä.
Koska tänään elän kuitenkin onnenlastoista huolimatta kuplassa kaikkien tynnyrivuosieni jälkeen, minut tekee kirjan löytämisen lisäksi onnelliseksi myös:
- Lauantai ja se, että saan olla uudessa, ohuenpehmeässä oloasussa koko päivän.
- Pullan leipominen. Olen surkea leipomaan pullaa, mutta kerran vuodessa kovempikin pitko ilahduttaa.
- Kynsilakat kauniissa rivissä lasihyllyllä.
- Ysiluokkalaisten onnistuneet kirjallisuustutkielmat pinossa työpöydällä.
- Hiihtolatu kodin vieressä. Ei sillä, että lähtisin hiihtämään, mutta että mahdollisuus siihen olisi.
- Sauna ja vaahtokylpy.
- Miehen viikon takainen yllätys. Minulla on maailman paras yllättäjämies.
Ettei toinen totuus kuitenkaan unohtuisi, niin lainaan loppuun vielä lukion fysiikanopettajaamme, joka ei liikaa ilakointia kannattanut: "Kyllä se hymy vielä hyytyy", kuului hänen suustaan kannustavasti heti ensimmäisellä oppitunnilla ja oikeastaan jo käytävältä nurkan takaa ennen luokkaan astumista. Niinpä niin. Olkoon edes tämä päivä kuitenkin vaaleanpunaa täynnä, huomenna murjotetaan taas.
Ilta-Sanomat (9.1.2013) kysyy, millainen on huono johtaja. Joillakin meistä on kokemusta huonosta esimiehestä yhden, toisilla useamman työpaikan verran. Pomo voi olla liian määräilevä tai liian lepsu, liian paljon poissa, hengittämässä niskaan, vaatimassa mahdottomia tai kyttäämässä kellosta, kauanko on ruokaa syöty ja tupakkaa poltettu. Huono pomo on yhteinen vihollinen ja kahvihuoneessa kuvitteellisesti ammuttujen myrkkynuolien maalitaulu. Huono pomo ei osaa kommunikoida, tekee vääriä päätöksiä, sortaa työntekijää ja kerää vain kermat ja rahat. Itse sitä työpaikkaa pitäisi meidän jokaisen johtaa ja universumia hallita, niin asiat olisivat paremmin ja linnut laulaisivat.
Voice.fi-sivusto listaa hirviöpomojen hurjimpia tokaisuja, joista vähemmästäkin itku pääsee ja menee puolustuskyvyttömäksi heikko työläinen. Meidän ei kuitenkaan tarvitse alistua! Me voimme osoittaa voimamme! Aina on nimittäin mahdollisuus harjoitella repliikkejä kotona peilin edessä ja tykittää pahan paikan tullen samalla mitalla takaisin.
1. "Jos et halua tätä työtä, löydän jonkun, joka haluaa."
- Aha. Koetapa etsiä yhtä pätevä.
2. "En maksa sinulle ajattelemisesta."
- Jonkun sekin pitää täällä tehdä.
3. "Oletan ettet päivitä Facebookia, hengaa Twitterissä tai etsi pikkujouluasua internetistä työaikana."
- Ei hätää. Tilaan vain maton, kahvikoneen ja kynttilänjalan.
4. "Voin ottaa sen harkintaan." (En kuitenkaan tee mitään.)
- No johtajapas on riehakkaalla tuulella. Sovittaisiinko niin, että sillä aikaa kun sinä harkitset, minä toteutan.
5. "Kuka antoi sinulle luvan tehdä noin?"
- Henki käski.
6. "Unohda kaikki muu ja tee nyt vain tätä!"
- Tätä voit pyytää vain mieheltä. Nainen tekee käskystä huolimatta yhtä aikaa vähintään iltapäivän kauppalistaa ja miettii, kuka vie lapset harrastamaan, tarkistaa läksyt ja korjaa rikkoutuneen toppatakin vetoketjun.
7. "Älä kysy minulta kysymyksiä, vaan anna minulle vastauksia."
- Ks. vaatimuksesi numero kaksi. Päätin kerrankin totella.
8. "Tuo kuulostaa minun korvaani sinun henkilökohtaiselta ongelmaltasi."
- Varaan sinulle ajan korvalääkärille. Korvat ovat suorassa yhteydessä päähän, joten jotain henkilökohtaista ongelmaa sinulla lienee sielläkin.
9. "Haluaisin antaa sinulle palautetta eräästä asiasta, enkä ole ainoa täällä, joka ajattelee näin."
- Minäkin haluaisin antaa sinulle palautetta aika monestakin asiasta, enkä ole ainoa täällä, joka ajattelee näin.
10. "Näinä aikoina olet onnekas, kun sinulla ylipäätään on työpaikka."
- Koska olen jalomielinen, puhkon vain autosi toisen eturenkaan lähtiessäni.
Mikä on pahinta, mitä teille on töissä sanottu? Loukkaannuitteko sydänjuuria myöten, irtisanouduitte ja heititte vielä kostoksi lumipallolla nurkan takaa silmään? Nielittekö kiltisti moitteet ja itkitte räät paidanhelmaan vasta kotona? Sanoitteko takaisin? Onko teillä huono johtaja? Millainen?
Soja Sukkulalla ja neulalla -blogistaon haastanut minut kertomaan itsestäni kahdeksan työhön liittyvää totuutta, ja onhan niitä, totuuksia. Etenkin subjektiivisia.
Minulla on ollut lähinnä kauheita työpaikkoja, eivätkä teinivuosien kesätyöpätkät todellakaan ole jalostaneet minua ihmisenä. On aivan turha väittää, että kun luo hikipäissään paskaa tai lykkää pakkasessa kiroillen ostoskärryjä, sitä jotenkin oppisi arvostamaan kaikkea työtä. Ei opi. Sitä oppii oikein hyvin vihaamaan jotain työtä, katkeroituu ehkä, alkaa kapinapäissään potkia mummoja, tehdä pahoja ja joutuu kuulkaa vankilaan eikä kukaan tule katsomaan.
Kärsimys ei jalosta yhtään. Traumoja siitä saa.
1) Ensimmäisen ihan oikean ja virallisen, mutta suorastaan olemattoman pienen palkkani sain hoitamalla rippikesänäni äitini silloisen työkaverin lasta. Lapsi oli vuoden ikäinen, eikä osannut paitsi puhua, myöskään leikkiä vielä mitään muuta kuin Ihhahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa -biisin tahdissa laukkaamista, joten niin siinä vedettiin rinkiä olohuoneessa matot rullalla useampi tunti putkeen. Joka päivä. Maanantaina. Tiistaina. Keskiviikkona. Torstaina. Perjantaina. Aina. Vain. Uudelleen. Ihhahhaa.
No, mutta joka vanhoja muistelee, sitä kaviolla päähän.
2) Samana kesänä lykkäsin isäni työpaikalla kesätöikseni nurmikkoa. Nuori on ehtiväinen, kun päivän laukkaa ja illan puskee. Hoidettavanani ollut alue ei ollut järin suuri, mutta tunnin verran hommaan aina sai aikaa kulumaan ja joitakin markkoja tippui tilille.
Ruohon leikkaaminen on ihan kivaa puuhaa silloin, kun sataa vettä ja sen tekee joku toinen.
3) Seuraavina kesinä laajensin repertuaariani leiriohjaajaksi. Siitä hommasta oikeasti nautin! Kesäaurinkoa, ryhmätehtäviä, askartelua, puuhastelua, ulkoleikkejä, kisailua, uimista ja saunomista, soutelua, retkeilyä, iltaohjelman valmistelua, makkaranpaistoa nuotiolla ja mikä parhainta, ruokaa viisi kertaa päivässä.
Hieman kyseenalainen, mutta ehdottomasti mieleenpainuvin leirimuistoni on se, kun eräs ohjaajista pieraisi leiriläisen kasvojen edessä tämän konttiessa silmät sidottuina leirikasterataa pöytien alla. Oi aikoja, oi tapoja.
4) Leiriviikkojen lomassa loin uraa myös mansikanmyyjänä kolmen kesän verran. Työolosuhteet, ergonomiasta
puhumattakaan, olivat kauheat. Kuinka moni aikuinen suostuisi istumaan kuukauden jalat koukussa keittiöjakkaralla kaatosateessa, kun vesi virtaa kojun
läpi alamäkeä pitkin ja katto vuotaa ja kylmästä tulee kuolemantauti? Vessaan ei pääse, kun sellaista ei ole, eväitä ei voi syödä, kun ruuasta tulisi vessahätä, ja kaiken lisäksi pomo vaatii huijaamaan asiakkaita laittamalla mittakupin pohjalle valmiiksi huonoja mansikoita.
Siskoni jatkoi lupaavaa uraani. Eipä siinä mitään, mutta kas, tuli taifuuni ja heitti koko kojuhässäkän ilmassa viereiselle parkkipaikalle ja yllättäen auton päälle. Itke siinä nyt sitten, ettei ollut minun vikani.
5) Parina kesänä ehdin myös päivystää kirkko-oppaana. Se oli leppoisaa puuhaa, sillä turistivirta ei ollut valtaisa ja pystyin samalla lukemaan yliopiston kesätentteihin.
6) Suuri ostosparatiisi, takametsien tavarataloihme tarjosi minulle töitä yhdeksi pidennetyksi kesäksi, ja pääsin talousosastolle järjestelemään kippoja. Kesäkuukausina meno oli hyvin hektistä, mutta tykkäsin kiireestä ja hääräämisestä kovasti. Työpäivät kuluivat nopeasti, ja sattuipa niinkin, että mansikkapomon itäsuomalainen poika kävi pyytämässä minua kesken työpäivän treffeille. Hän marssi oikein osastopäällikön juttusille ja pyysi lupaa viedä minut jäätelölle.
En todellakaan mennyt. Tukehtukoon mittakupin pohjalla oleviin homeisiin mansikoihinsa.
7) Varsinaiseen leipätyöhöni äidinkielenopettajaksi pääsin heti valmistuttuani, ja tässä sitä ollaan, suossa. Nykynuoret ovat kauheita, eivät ymmärrä yhtään Lönnrotin päälle ja polttavat tupakkia. Ennen vanhaan kaikki oli toisin: tehtiin läksyjä ja pyydettiin lisätehtäviä, noustiin vastatessa seisomaan ja lähdettiin päivän päätteeksi hevosella kotiin. Ihhahhaa.
8) Loppuun jymypaljastus: töihin liittyvä jännittävin totuus on ehdottomasti se, että opettaja ei todellakaan mitenkään erityisesti nauti siitä, että saa kirjoittaa jälki-istuntoa tai pitää puhutteluja. Paljon mieluummin sitä istuu opettajienhuoneessa ja vetää sen ajan munkkia. Tietäkää se, nykynuoret, ja käyttäytykää kuin ihmiset. Ottakaa vaikka minusta mallia, paitsi niinä päivinä, kun munkista on lentänyt hillot rinnuksille.
Kevätlukukausi on hyvä aloittaa samalla tavalla kuin kouluvuosi perinteisesti syksylläkin: kun on uutta kynää ja kumia penaalissa ja kalenterissa tyhjä sivu, niin päätökset numeroiden nostamisesta ja opettajan toive omien hermojen venyvyydestä toteutuvat paljon paremmin. Tämä on melkein tutkittu juttu, luulisin. Sitä paitsi mitä värikkäämmät koristelutussit pulpetilla tai kimalletarrat vihkojen kansissa, sitä mukavammaksi esimerkiksi fysiikka muuttuu. Ehkä jopa siedettäväksi, jos oikein hyvin käy. Olenkin vähän sitä mieltä, että myös liikuntatuntien telinevoimistelutunneille olisi tarvinnut vihkon. Liikuntafiilisvihko tai oppimispäiväkirja suunnistustunnin jälkeen olisi oikeasti varmaan opettajalle varmaan mielenkiintoista luettavaa. Ymmärtäisi ainakin vähän paremmin, miten helvetissä joku voi lähteä hiihtämään sellaisen kyltin suuntaan, jossa ei lue edes oman paikkakunnan nimeä, ja eksyy sitten hätäpäissään korpeen, kun yrittää oikaista takaisin.
Ehdotan kyllä liikuntavihkoa heti seuraavassa opettajainkokouksessa, joka on toivottavasti tosi pian, sillä opekokous piristää kovasti arkea. Keksimme aina jotain kivaa, joka rajoittaa oppilaiden elämää ja nostattaa omaa arvovaltaamme entisestään. Vaikka vallan huipullahan tässä elellään jo nytkin.
Näin tammikuun alkumetreillä tuntuu kuitenkin siltä, että uusi kuulakärkikynä, punainen tietenkin, tarvitsee kaverin. Olen ymmärtänyt, että minulta puuttuu koulupaita, ja sellainen virhe tulee kyllä korjata. Minä tarvitsen sellaisen koulupaidan, joka osoittaa paitsi lempeyttäni ja korostaa kasvojeni luontaista punakkuutta, pistää myös oppilaille luun kurkkuun. Minulle ei nimittäin ryppyillä tai annan jälki-istuntoa ja soitan kotiin. Ja vaikka poliisille ja talonmiehelle! Niin!
Olen aika punk noin niin kuin henkisesti ja monesti varsinkin
mielessäni ennen rehtorin puhutteluun astumista, joten olen jo löytänyt
täydellisen koulupaidan.