Jotta, jotta leipää syödään

Soja Sukkulalla ja neulalla -blogista on haastanut minut kertomaan itsestäni kahdeksan työhön liittyvää totuutta, ja onhan niitä, totuuksia. Etenkin subjektiivisia.

Minulla on ollut lähinnä kauheita työpaikkoja, eivätkä teinivuosien kesätyöpätkät todellakaan ole jalostaneet minua ihmisenä. On aivan turha väittää, että kun luo hikipäissään paskaa tai lykkää pakkasessa kiroillen ostoskärryjä, sitä jotenkin oppisi arvostamaan kaikkea työtä. Ei opi. Sitä oppii oikein hyvin vihaamaan jotain työtä, katkeroituu ehkä, alkaa kapinapäissään potkia mummoja, tehdä pahoja ja joutuu kuulkaa vankilaan eikä kukaan tule katsomaan.

Kärsimys ei jalosta yhtään. Traumoja siitä saa.

1) Ensimmäisen ihan oikean ja virallisen, mutta suorastaan olemattoman pienen palkkani sain hoitamalla rippikesänäni äitini silloisen työkaverin lasta. Lapsi oli vuoden ikäinen, eikä osannut paitsi puhua, myöskään leikkiä vielä mitään muuta kuin Ihhahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa -biisin tahdissa laukkaamista, joten niin siinä vedettiin rinkiä olohuoneessa matot rullalla useampi tunti putkeen. Joka päivä. Maanantaina. Tiistaina. Keskiviikkona. Torstaina. Perjantaina. Aina. Vain. Uudelleen. Ihhahhaa.

No, mutta joka vanhoja muistelee, sitä kaviolla päähän.

2) Samana kesänä lykkäsin isäni työpaikalla kesätöikseni nurmikkoa. Nuori on ehtiväinen, kun päivän laukkaa ja illan puskee. Hoidettavanani ollut alue ei ollut järin suuri, mutta tunnin verran hommaan aina sai aikaa kulumaan ja joitakin markkoja tippui tilille.

Ruohon leikkaaminen on ihan kivaa puuhaa silloin, kun sataa vettä ja sen tekee joku toinen.

3) Seuraavina kesinä laajensin repertuaariani leiriohjaajaksi. Siitä hommasta oikeasti nautin! Kesäaurinkoa, ryhmätehtäviä, askartelua, puuhastelua, ulkoleikkejä, kisailua, uimista ja saunomista, soutelua, retkeilyä, iltaohjelman valmistelua, makkaranpaistoa nuotiolla ja mikä parhainta, ruokaa viisi kertaa päivässä.

Hieman kyseenalainen, mutta ehdottomasti mieleenpainuvin leirimuistoni on se, kun eräs ohjaajista pieraisi leiriläisen kasvojen edessä tämän konttiessa silmät sidottuina leirikasterataa pöytien alla. Oi aikoja, oi tapoja.

4) Leiriviikkojen lomassa loin uraa myös mansikanmyyjänä kolmen kesän verran. Työolosuhteet, ergonomiasta puhumattakaan, olivat kauheat. Kuinka moni aikuinen suostuisi istumaan kuukauden jalat koukussa keittiöjakkaralla kaatosateessa, kun vesi virtaa kojun läpi alamäkeä pitkin ja katto vuotaa ja kylmästä tulee kuolemantauti? Vessaan ei pääse, kun sellaista ei ole, eväitä ei voi syödä, kun ruuasta tulisi vessahätä, ja kaiken lisäksi pomo vaatii huijaamaan asiakkaita laittamalla mittakupin pohjalle valmiiksi huonoja mansikoita.

Siskoni jatkoi lupaavaa uraani. Eipä siinä mitään, mutta kas, tuli taifuuni ja heitti koko kojuhässäkän ilmassa viereiselle parkkipaikalle ja yllättäen auton päälle. Itke siinä nyt sitten, ettei ollut minun vikani.

5) Parina kesänä ehdin myös päivystää kirkko-oppaana. Se oli leppoisaa puuhaa, sillä turistivirta ei ollut valtaisa ja pystyin samalla lukemaan yliopiston kesätentteihin.

6) Suuri ostosparatiisi, takametsien tavarataloihme tarjosi minulle töitä yhdeksi pidennetyksi kesäksi, ja pääsin talousosastolle järjestelemään kippoja. Kesäkuukausina meno oli hyvin hektistä, mutta tykkäsin kiireestä ja hääräämisestä kovasti. Työpäivät kuluivat nopeasti, ja sattuipa niinkin, että mansikkapomon itäsuomalainen poika kävi pyytämässä minua kesken työpäivän treffeille. Hän marssi oikein osastopäällikön juttusille ja pyysi lupaa viedä minut jäätelölle.

En todellakaan mennyt. Tukehtukoon mittakupin pohjalla oleviin homeisiin mansikoihinsa.

7) Varsinaiseen leipätyöhöni äidinkielenopettajaksi pääsin heti valmistuttuani, ja tässä sitä ollaan, suossa. Nykynuoret ovat kauheita, eivät ymmärrä yhtään Lönnrotin päälle ja polttavat tupakkia. Ennen vanhaan kaikki oli toisin: tehtiin läksyjä ja pyydettiin lisätehtäviä, noustiin vastatessa seisomaan ja lähdettiin päivän päätteeksi hevosella kotiin. Ihhahhaa.

8) Loppuun jymypaljastus: töihin liittyvä jännittävin totuus on ehdottomasti se, että opettaja ei todellakaan mitenkään erityisesti nauti siitä, että saa kirjoittaa jälki-istuntoa tai pitää puhutteluja. Paljon mieluummin sitä istuu opettajienhuoneessa ja vetää sen ajan munkkia. Tietäkää se, nykynuoret, ja käyttäytykää kuin ihmiset. Ottakaa vaikka minusta mallia, paitsi niinä päivinä, kun munkista on lentänyt hillot rinnuksille.