perjantai 28. marraskuuta 2014

Kun on niin paljon tärkeää hommaa

Jokaisella on kokemuksia ryhmätöistä, ja osa on oppinut jo oman roolinsakin niitä tehdessä: on ideoijaa, toimeenpanijaa, puurtajaa, vastuunottajaa, päällepäsmäriä ja jyrääjää, on vetäytyvää, siivellä etenijää, on ärsyttävää vätystä. Niin se vain elämässä menee, että joku tekee hommat ja toinen saa ne anteeksi. Se on maailman laki. Räsänen, kiellä moinen.

Minä olen oppinut itsestäni sen, että tahdon tehdä kaiken mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pois vaivoista. Kun saan tehtävän, suoritan sen välittömästi tai ainakin mahdollisimman välittömästi ja mieluusti myös perusteellisesti. Poikkeuksen tähän muodostavat aamunavaus, lumenluonti ja nurmikon leikkaaminen. Eilen työntekoni kärsi kuitenkin siitä, että kirjoitelmia pursusi jo korvistakin ja hommia oli jäljellä vielä aivan liian iso pino. Huomasin keksiväni kaikenlaista sijaistoimintaa, mikä lienee monelle tenttiin lukijalle tai vaikkapa siivoamisurakkaan alkavalle tuttua.

Klo 15.30: 68 aineen pinosta on viimeiset kuusitoista jäljellä. Puuduttaa. Yhden ikäluokan oppilaat ovat kirjoittaneet kaikki samasta aiheesta, joten lauseet alkavat kuulostaa samoilta ja sisältö puurolta. Kyllä on tauon paikka jo ennen työn aloittamista!

Klo 15.31: Kiertelen olohuoneessa ja otan kännykällä kuvan kauniista pöytälampusta ja laitan sen Facebookiin. Kaikkien kuuluu saada tietää, miten kiva on Iittalan Lantern-sarja.



Klo 16.35: Homma etenee hitaasti mutta varmasti, enää kolmetoista ainetta jäljellä. Kampaan hiukset, laitan ne poninhännälle. Siivoan vähän vessaa. Jospa kävisi kuvaamassa verhoja ja tyynyjä ihan vain vaikka jälkipolvien iloksi.





Klo 16.50: Heti, kun olen lukenut muutaman kirjoitelman, on kyllä mentävä laittamaan ruokaa. Ihan vain lasten vuoksi, ei sillä, että itse tarvitsisin mitään tai kaipaisin keskeytystä. Mitähän sitä valmistaisi? Tekee mieli jotain mausteista. Pakko laittaa ruoka kyllä jo uuniin. 

Klo 16.55: Muistan, että pitäisi käydä ostamassa vessapaperia.

Noin klo 18: Uuniruoka on näppärä keksintö, sillä samalla, kun särvin valmistuu, luen hulluna aineita ja kirjoitan niistä kommentteja, joista osa ottaa opikseen ja osa vähät välittää. Toisella silmällä luen välillä myös tasa-arvoiseen avioliittokeskusteluun liittyviä kommentteja, joista yksi kuuluu näin: 

"Moni nainen on jo naimisissa porsaan kanssa ja moni mies kanan."

Huudan lapset syömään. Heitä ei aura-punajuurilaatikko juurikaan kiinnosta, mutta jauhelihapihvit ja nopeasti pannulla paistelemani herkkusienikastike uppoavat kyllä. Minä syön kaikkea. Yhdeksän kirjoitelman pino häiritsee rauhallista ruokailuani. Keitän jälkiruuaksi kahvit, vaikka tiedänkin, etten saa sitten nukuttua. Arvelen kuitenkin, että tänään meneekin myöhempään, joten sillä ei ole suurta merkitystä.

Klo 18.45: Vielä tai enää kuusi. Ihan pakko varmaan lähteä käymään kaupassa. 

Klo 20.15: Ostin vessapaperia, kolme heijastinta ja flanelliset pyjamahousut. Espritin yöasut olivat -30%:n tarjouksessa, ja kaupan päälle sai vielä lounaskuponginkin. Kyllä oli hyvä reissu, kannatti lähteä. Alan valmistautua loppuillan urakkaan lakkaamalla varpaankynnet viininpunaisiksi, jotta ne sopivat kivasti uusiin yöhousuihin. 

Luen kirjoitelman kerrallaan ja siunaan mielessäni hyviä kirjoittajia, joiden tekstien korjaaminen on nopeaa. Minua ilahduttaa myös se, miten hienosti teinit ovat suoriutuneet otsikoinnista, eli paasaus on mennyt perille. Moni on kuitenkin vähät välittänyt tehtävänannosta, mistä sitten täytyykin keskustella seuraavaksi. Tehtävänanto on vakava asia.

Opettajakaverit viestittelevät WhatsAppissa tärkeistä asioista. Heitän välillä keskusteluun teräviä ja olennaisia kommentteja ja osallistun erääseen mieltä askarruttavaan ristikkopulmaan, mutta yritän samalla edetä hommissani tehokkaasti. Onnistun yllättävän hyvin, vaikka meinaankin sotkea iltapalavoileivästäni rasvaa yhteen vihkoon. Olisin laittanut kaiken oppilaan syyksi.

Klo 22.15: Tajuan, että olen loppusuoralla mutta että noin yhteentoista menee. Laitan tossut jalkaan. Sinne meni kynsilakka piiloon. Vaaleanpunaiset karvatossuni ovat silti melkeinpä ihanammat, katsokaa vaikka.



Haluaisin silti tällaiset. Tai oikeastaan tarvitsen tällaiset:




Pian pääsen lukemaan kirjaa, joka sai koukkuun heti ensi sivuilta lähtien.




Klo 22.54: The End. Ei enää hetkeen synkkiä ja myrskyisiä öitä, ei romaanianalyysejä, ei oman kielen pohtimisia - paitsi että saan kolme tekstiä vielä ensi viikolla. Ne menevät tottumuksesta jo suurin piirtein silmät kiinni, ja aina voi antaa saman numeron kuin viimeksi. Sellainen oli tämän vuoden yhdeksäsluokkalaisten erään kerran ehdotuskin:

"Mitäs sitä nyt turhia opiskelemaan, annat vain saman arvosanan kuin edelliselläkin kerralla. Eivät ne siitä kuitenkaan mihinkään ole muuttuneet. Miltäs, opettaja, kuulostaa?"

Houkuttelevalta.




keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Peliä pulla suussa

Olemme olleet koulussa ahkeria ja opiskelleet kovasti kaikenlaista tärkeää, kuten pilkkuja ja ainekirjoitusta ja elämää. Tänään söimme tunnilla pullaa, sillä oppilaat olivat aamupäivällä leiponeet, ja pullapussit houkuttelivat repuissa. Koska minunkin pöydälläni oli viisi sokeripullaa ja neljä korvapuustia, päättelimme, että on suorastaan terveellistä nauttia kätöstensä jälkiä samalla, kun tarkistimme rinnastuskonjunktioihin liittyvää kotiläksymonistetta. Ihan hyvin se meni sokerit rinnuksillakin, ja olimme onnellisia.

Päätimme myös, että opiskeluissa on edetty nyt niin pitkälle, että on aika pelata yhdessä jotain. Minulla on luokassani monta erilaista kieleen ja luovuuteen liittyvää peliä, joita aina silloin tällöin päästään pelailemaan. Tänään oli siihen hyvä hetki. Suosikkipeliksi on ehdottomasti vuosien varrella noussut Rappakalja, joka ensiksi kiinnostaa kaikkia nimen vuoksi, sitten sen, mitä siinä täytyy tehdä. Kyse on huijauspelistä, jossa parhaiten kirjallisia selityksiä eri asioille keksinyt saa muut uskomaan oman selityksensä oikeaksi. Tänään oppilaat valitsivat kuitenkin Piirrä/näyttele & arvaa -pelin. Olenkin havainnut, että melkein oppilas kuin oppilas on liekeissä, kun saa käydä tussitaululla piirtämässä tai kirjoittamassa. Jokin taika siinä on.

Pelin sanonnat ovat erityisen hankalia piirrettäviä, sillä suurin osa niistä on aivan tuntemattomia ja siten vaikeita myös ratkaista. Tähän saatiin kuitenkin lopulta ratkaisu:






Ota pulla käteen ja keksi vastaus!





lauantai 8. marraskuuta 2014

MATHEMATICS=MATHEMATICS

Valvoin viikolla yhdeksäsluokkalaisten valtakunnallista matematiikkakilpailua (järjestäjänä MAOL), ja ihanpa siinä huvikseni ja urheilumyönteisenä päätin näyttää maan lapsosille, mistä humanisti pissii. Olen myös luonnollisesti mainostanut oppilaille matematiikan numeroni olleen 10, ja laajalla matematiikalla sekä fysiikalla mentiin lukiossakin loppuun saakka. Menestys ei tosin enää silloin ollut ihan samaa tasoa kuin yläkoulussa, mutta sisulla puskin. 

Niin siinä sitten kävi, että juutuin yhteen tehtävään liian pitkäksi aikaa. Tein sille vaikka minkälaisia temppuja ja kaavoja ja yhtälöitä, aika kului ja tuhat laskua oli vielä tekemättä ja miten ne kaikki muka ehtisi janäin keskeneräistä lappua ei kyllä matematiikanopettajalle palauteta. Ajattelin pelastaa kasvoni ja aloinkin korjata seitsemäsluokkalaisten kirjoitelmia. Minä mitään matikkakisaa harrasta, on tärkeämpääkin tekemistä. Itse asiassa pidänkin aineiden kirjoittamista huomattavasti järkevämpänä puuhana, sillä kyllä se on niin, että numerot numeroina ja kirjaimet kirjaimina ja missä tuollaisia nokkeluuslaskuja muka niin kuin oikeassa elämässä edes tarvitaan? 

Laskepa itse ja tule sitten tänne lällättämään, miten älykäs olet ja luomakunnan kruunu ja vain minuutti meni päällään seisoen ja silmät kiinni.








perjantai 7. marraskuuta 2014

Älä vaan heitä sitä lumipalloa!

Kuten tiedämme, Suomessa kaikki kiva on aina ollut tarpeen ihan vain varmuuden vuoksi kieltää. Koska jokaisella koululla on valtakunnan lakien lisäksi omat järjestyssääntönsä, lasten ja nuorten on muistettava monia asioita, joita ei saa tehdä, ellei janoa rangaistuksia.

Opettajakunta on kautta aikojen valjastettu vahtimaan, ettei lapsi ensilumen tullen tee siitä palloa ja totta vie heitä. Varmuuden vuoksi on hyvä, ettei edes itselleen ilmaan, sillä heittelyä se on sekin ja voihan se ihan hyvin napsahtaa omaankin silmään, jos nyt sattuu olemaan huono kopittelemaan tai vaikka säikähtämään kiinniottohetkellä sitä, että välituntivalvojan haukankatse on tietenkin välittömästi havainnut koulun pihamaalla epäkohdan. Miten ne näkevätkin kaiken? Lumipalloista varoitellaan (sisällä voi olla kivi, pallo voi olla kova ja lentää lujaa, osua poskeen tai silmään tai polveen tai jumppasalin ikkunaan) muistuttamalla, kertaamalla järjestyssäännöt, kuuluttamalla, puhuttelemalla ja antamalla jälki-istuntoja. Ihmisen pitää pystyä ohittamaan ensilumi ja myöhempikin nollakelin sopivan märkä lumi neutraalisti. On siihen varmasti joitain mantrojakin tueksi.

Sekin on tärkeää, että kun lumiaura lykkää koko talven lumet isoksi kasaksi keskelle koulun pihaa, kasalle ei saa kiivetä. Ei saa! Siitä pitää kyllä lapsia rangaistaman! Sieltä voi luistaa alas tai pyöriä jopa ja hyppiessä katkoa koipensa. Joskus joku alkaa töniä muita, kun Kukkulan kuningas -leikissä on sellaiset säännöt. Miten hauskaa se omana kouluaikana olikaan, talven välituntileikeistä parhainta.

Onneksi näillä kaikilla säännöksillä olemme saaneet lumipallojen heittämisen ja lumessa riehumisen tästä pohjoisesta maasta loppumaan. Tänään on monessa pitäjässä pitänyt opettajilla kiirettä. Mahdolliset vahingot, ihan kaikki, on ehkäistävä.

Ps. Kyllä, olen alakoulussa saanut lumipallon poskeeni. Kirpaisihan se, mutta selvisin.