Kohti mielenrauhaa ja kyyhkysasentoa

Olen aloittanut uuden harrastuksen. Olen hankkinut sitä varten maton (otin sängyn alta, väri turkoosi tai vedenvihreä, riippuu valaistuksesta) ja pikkurepun (Converse, musta, joka valossa), johon mahtuu kivasti puhelin, avaimet, sukat ja juomapullo. Ensimmäisellä kerralla en tosin tarvinnut mitään niistä, joten toisella kerralla oli mukana puolityhjä reppu ihan vain siksi, että naisella nyt vain pitää aina olla mukana jonkinlainen laukku. Ei sitä nimittäin tiedä, jos vaikka tulisi kesken harrastuksen mieleen, että kaupassa pitää käydä ja maitoa ostaa aamuksi ja vessanpuhdistusainetta.

Uutta harrastustani varten olen toki myös laihduttanut hieman. Nenästä. Muualta ei lähtenyt, mutta sukunenässämme on aina, mistä ottaa.

Olin valmis. Minusta tulisi niin hyvä joogaaja. Joogari. Joogamaisteri. Yogaaja. Matkustaisin vuoden päätteeksi Intiaan ja siellä vasta joogaisinkin ja ostaisin uusia haaremihousuja. Henkistyisin ja avaisin aistini maailmalle ja sisimmälleni, jos se nyt on päässyt unohtumaan esimerkiksi väärän hengityksen alle. Ensin oli kuitenkin alettava ihan lukion salin lattialla (ai, että, opettaja oli tuonut kynttilöitäkin mukanaan, miten ihanaa!) pyrkimään kohti mielenrauhaa ja tyyneyttä. Sellainen on ihmiselle hyväksi, ettei tule huudettua niin paljon ja hermostuttua. Nykyaika on sellaista, ei ennen vanhaan ollut. Silloin ehti rauhoittua jo sillä välin, kun kirjoitti valituskirjettä ja etsi postimerkkiä. Olin siis jo ovella lujaa vauhtia menossa kohti parempaa minuutta ja notkeita jooga-asentoja. Kevensin kuitenkin aluksi hiljaista ja vaivautunutta tunnelmaa kehumalla kaverini joogamattoa (punainen, ohuempi kuin minun), jotta tulisi selväksi minun olevan rento mutta itsevarma. Tästä joogaajasta kuultaisiin vielä. Menin kuitenkin ystävällisesti takariviin, ettei muille tulisi paineita notkeuteni tai minusta huokuvan terveen ja värikkään auran suhteen.

Otin yhteyden hengitykseeni. Noin. Helppoa. On sitä ennenkin hengitelty, niin kotona kuin kylilläkin. Ehkä tässä pitäisi olla tasokurssit aloittelijoille ja edistyneemmille. Jaahas, pitikin vetää vasta ainoastaan sisään. No kai sitä nyt tuli vähän nopea puhallus, kun on kuitenkin rakennettu enemmänkin pikamatkoille kuin patjalla istuskeluun. Kokeilin salaa uudelleen ja vedin noin kuusi vuoroparia siinä ajassa, kun opettaja istui jalat ristissä ja puhalteli kerran hiljakseen. Jo nyt on perkele. Vakoilin muita, mikä oli helppoa, sillä heillä oli silmät kiinni ja jalassa villasukat. Sellainen tekee puolustuskyvyttömäksi. Siinä he keskittyivät ottamaan yhteyttä itseensä, vaikka luulen kyllä, että vain esittivät hengittelevänsä syvään ja hitaasti. Minä olen sentään vanha klarinetinsoittaja, joten osaan kyllä totta vie hengittää pallealla ja vaikka kyljellä, jos on pakko. Niin että mukana ollaan vielä. Intia, täältä tullaan! Itse asiassa olin jo katsonut sopivan viiden tähden retriitin, jossa oli kivoja harjoitteita, retkiä ja notkuva seisova pöytä useasti päivässä. Ainoana miinuspuolena matkassa oli se, että puhelimen käyttö oli kielletty kaikkialla muualla paitsi omassa hotellihuoneessa. Olen kyllä sitä mieltä, että jos lähtee Intian takametsiin rauhoittumaan ja edistymään ihmisenä, siitä ja uusista haaremihousuista pitää saada laittaa kuvia Internettiin. En ehkä mene sittenkään ainakaan tuollaiselle retriitille, varmasti on kilpaileviakin matkatoimistoja.

Ota sisäänhengityksellä kipu ja kireys haltuun, päästä uloshengityksellä niistä irti, kuului ohje. Keskityin imemään mahasta läskiä ja puhaltamaan se pois. Aivan törkeän hyvä harrastus. Laihtuu, vaikka vain makaa eikä edes tule hiki. Siirryin kuolleen miehen -asanaan (ensimmäinen joogatermi hallussa!) ja käänsin kämmenet kohti kattoa. Häiriintynyt asento. Ei varmana mene kuollut tällaiseen.

Piti venyttää kainaloa. Ja hengittää. Ihmisen ei ole hyvä venyttää kainaloa, vasenta varsinkaan, sillä irtihän se lähtee tällaisesta tempomisesta. Enkä muuten ollut ajellut kainalokarvojani viimeksi kuin mökillä ja tylsällä terällä. Onneksi, onneksi, minulla oli huppari yllä, vaikka se painoikin hankalasti niskan alla. Olisi pakko ostaa joogauskottava collegepaita, sillä kun kävin siinä läpi vaatekaappini sisältöä ja venytin samalla kainaloitteni lisäksi vastakkaisia varpaita, tajusin, että ei ole ihmisellä sopivaa harrastepaitaa ja pilalle menee sen vuoksi keskittyminen. Adidaksen farkkua jäljittelevät college-paita ei kyllä sopisi yhtään lukion joogasalin tunnelmaan, vaikka on jäänyt melkein käyttämättä. Ei se sovi opettajainhuoneeseenkaan, mutta hieno se on! Otin paremman yhteyden hengitykseeni. Olin oikeastaan aika hyvä ihminen jo, kun tämä paita-asiakin oli saatu käsiteltyä melkein valmiiksi.

Siinä me kilvan hengittelimme ja venyttelimme itseämme hiljaa kyyhkysasennossa. Kainalon lisäksi oli näemmä tarkoitus irrottaa persaus. Huomasin, että joillakin oli myös tyyny ja viltti mukana. Ei tänne nyt nukkumaan ollut tultu! Tänne tultiin kasvamaan, vaikka jos nyt aivan rehellisiä ollaan, väsytti kyllä jo vähän tämä keskittymisen määrä. Tämän täytyi olla henkistymistä, sillä tottahan sellainen elämänmuutos voimille ottaa. Oikealla tiellä oltiin!

Tunnin lopuksi saimme hieroimme korvalehtiämme ja kulmakarvojamme, sillä se vasta on joogailussa tärkeää. On se varmasti tärkeää muutenkin, jos aikoo harjoittaa kokonaisvaltaista hyvinvointia niin kuin minä. Korvien kohdalla hengitys tosin työnnettiin jotenkin kummasti syrjään, eikä se ilmeisesti ollut nenänpielienkään kohdalla olennaista. Onneksi olin kuitenkin laihduttanut nenästä. Olisi hirveää joogata, jos olisi iso nenä. Pitäisi sitä paitsi venytellä sääriluita ja kämmeniäkin paljon useammin ja sitä puoleksi irti lähtenyttä kainaloa. Onneksi Intiassa varmaan keskitytään niihinkin sitten vielä intensiivisemmin. Otan kyllä salaa kuvan. Eivät ne niin tarkkoja voi olla.

990 minuuttia aamunavauksia vuodessa

On selvää, että kaikessa pitää nyt säästää. Eikä siinä mitään, olen siinä hyvä, suorastaan malliesimerkki. Opiskeluaikanani säästin nimittäin niin paljon, että sukanvarteen kertyneillä rahoilla pääsin valmistumisen jälkeen lähtemään viikoksi New Yorkiin. (Vaikka paljon valehtelenkin, tämä on totta, enkä yhtään kestä nykyistä keskustayksiössä asuvaa lattesukupolvea. Minun aikanani kahvia ei ollut vielä keksittykään, eikä mitään muutakaan!) Niin että oikeastaan olen paitsi lehtori, myös säästämisen ammattilainen. Haluankin nyt jakaa säästämisvinkkejä jokaiseen suomalaiseen kouluun. Kohde ja saavutettu etuus, josta luovutaan, on täydellinen.

Aamunavaukset.

Tule kanssamme, Herra Jeesus, tule, siunaa päivän työ. Näin laulaa luikautimme vielä ala-asteella pulpetin vieressä ryhdikkäänä joka aamu. Oli harmoni joka luokassa ja harppu siinä sitä polkemassa, tuli päivään potkua ja ilomieli. Sen jälkeen varmasti sujuivat matematiikka ja ympäristöoppi paljon paremmin, sillä jos opetussuunnitelmaan kuuluvat aamunavaukset, niin täytyy olla. Nykyään meininki on kuitenkin hieman latistunut, kun pitää jättää jeesukset vähän vähemmälle.

Nyt päästään siihen säästämiseen: Mitä ihmettä aamunavauksilla oikeasti tekee? Samanlainen jäänne ne ovat kuin lomarahat. Olisi aivan eri asia, jos oppilaat joutuisivat kävelemään saliin karhukävelyä ja veisaamaan luokka kerrallaan koulun edessä virren kuin se, että saavat vain ylimääräisen viisiminuuttisen joutavanpäiväiseen venymiseen pulpettinsa päällä. Kuka meistä oikeasti muka on koskaan kokenut aamunavauksessa valaistumisen? Mitä? Minä olen vain kerran, ja miten monena aamuna sitäkin turhaan yritettiin.

Oli musiikintunti. Odottelimme aamunavausta kuuluvaksi, ja voi poijat, että se sitten kuuluikin. Muistan ikuisesti, kun kaiuttimista tärähti Pet Shop Boysin Go West, jonka matematiikanopettajamme oli päättänyt ilmeisesti oman teini-ikäisen poikansa valikoimista täräyttää trendikkäästi tulemaan. Jostain syystä volume-nappulat olivat ääriasennossa, eikä ääntä onnistuttu mistään vaimentamaan. Sinikka tarjoili meille reipashenkisimmän kolmeminuuttisen koko yläasteemme aikana.

Aamunavaus on opettajalle rasite, ja myönnän avoimesti, että koen sen itse turhimpana työtehtävänäni heti liikuntasalin oven välituntivahtivuoron jälkeen, sillä liikuntasalissa ei ole juurikaan välituntitoimintaa, eikä ovikaan ole viime aikoina alkanut sen kummemmin vittuilla. Aamunavaus turhauttaa. Mitäpä teineille soittelisin, millaista elämänviisautta jakelisin? Jakelisinko rakkautta ja hyvää tahtoa, toivottelisinko ihan mahtavaa kouluviikkoa, heissanhopsan, vähänkö on ihana päivä ja tartutaan hetkeen? Lukisinko kenties jotain tosi mielenkiintoista artikkelia tai oikein uutista suorastaan? Siteeraisinko viisaita sanoja, muistuttaisin ystävyyden merkityksestä tai tupakanpolton vaaroista, huumeista nyt puhumattakaan? Tukeeko tarkoin valitsemani musiikkikappale muuta viestiäni? Saavatko lapset sydämeensä jotain, joka kannattelee heitä koko koulupäivän tai parhaimmassa tapauksessa, kun oikein onnistuu, jopa loppuviikon? Entä, jos unohdan oman vuoroni? Miten moni silloin turmeltuukaan ja itkee nurkassa.

Kyllä se on niin, ettei aamunavaus juuri oppilaita hetkauta. Olenkin valmis tarjoamaan omat vuoroni työnantajalle ylimääräisenä viiden minuutin työpanoksena luokassa. Siinä on kuulkaa menty jo kotiläksyjä tarkistaen ja puhutteluja pitäen sekin aika, joka olisi muuten kulunut valmiiksi nauhoitetun aamunavaus-cd-levyn kuuntelemiseen. (Kiitos, rehtori! Paras ostos ikinä!) Miten paljon tästä tulisikaan ylimääräistä, ilmaista työtä oppilaiden opiskelun edistämiseksi. 5 minuuttia on viikossa jo 25 minuuttia. Kun koulupäiviä on jo ennen syyslomaa noin neljäkymmentä, olisi siihen mennessä tehty 200 ylimääräistä minuuttia töitä. Koko vuodessa (198 työpäivää) säästössä olisi 990 minuuttia eli 16,5 tuntia! Työajan lisäys toisi aivan puolihuomaamattomasti joka kouluun käytännössä ilmaista opetusta. Jos koulussa on vaikkapa 30 opettajaa, se tarkoittaisi lukuvuodessa 297000 minuuttia eli 495 tuntia työtä oppilaan hyväksi.

Kuten huomaatte, niin paitsi että olen jalo, minulla oli lukiossa laaja matematiikka ja fysiikka. Jos meni väärin, syyttäkää opettajaani.

Että miten on? Joko unohdetaan aamunavaustradition kaunis ajatus siitä, että sillä on jokin suuri merkitys ihmisen elämään? Ei ole.

Nimim. Aamunavaus maanantaina.



Ps. On minulla muitakin ideoita, jos neuvottelupöydän toisella puolella käydään konservatiiveiksi ja hankaliksi, kuten nyt yleensä on tapana käydä. Sen sijaan, että kuunnellaan kaiuttimista jokin inspiroiva musiikkikappale (Mozart), venytellään. Taivutellaan selkää, käännellään niskaa puolelta toiselle, voidaan jopa hieroa edessä olevan hartioita. Näinä Liikkuva koulu -aikoina en keksi mitään tekosyytä moisen idean hylkäämiselle. Tämänkin annoin ilmaiseksi.

Living on the edge: Juusto alle vai päälle?

Voileipä on hyvää. Se käy aamupalasta, lounaasta, välipalasta ja vaikka mistä niin kylmänä kuin lämpöisenäkin. Makuelämystä voi vaihdella levitteillä, leikkeleillä, erilaisilla juustoilla, salaatilla, kananmunalla ja vihanneksilla, reippain pursottaa päälle kunnon kasan Kallen mätitahnaa. (Parhaiten se sopii lihapiirakan väliin.)

Yksi tärkeimmistä elämän kirjoittamattomista säännöistä on, että voileivässä levitteen päälle asetellaan ensin juusto. Ja nyt hiljaa takarivissä, sillä kyllä laitetaan. Tähän on erityisesti kaksi painavaa syytä:

1) Juustosiivu on ruma.
2) Olen käynyt 20 vuotta sitten voileipäkurssin. Kuinka moni teistä muka on käynyt voileipäkurssia edes unissaan, mitä?

Ymmärrän toki, että joidenkin väärässä olevien mielestä juusto pitää asetella leivässä päällimmäiseksi, sillä siihen on kuulemma helpompi iskeä sormensa kiinni kuin vaikkapa tomaattisiivuun. On kuitenkin ihan turha väittää, että tuollainen peruste olisi kestävä. Kyllä se tomaatti sieltä juuston altakin pursuu ja valuu pitkin rinnuksia, se on varmaa. Ja jos joku on sitä mieltä, että ainoastaan kinkun ja juuston paikka tappelevat, voi palata yllä olevaan perusteluun nro 1. Piiloon se ruma juusto!

Nyt kun on päästy yksimielisyyteen siitä, miten tärkeää on laittaa juusto alimmaiseksi, suostutin itseni ihmiskokeeseen. Ei muuta kuin leipää kaapista ja sekä elinikäisen oppimisen nimissä että ehtoisana emäntänä kaksi koevoileipää pyöräyttämään. Perjantain kunniaksi tempaisin oikein Fazer-tädin uunista sämpyläkranssin, joka ei petä koskaan, vaan on ehkä maailman parasta leipää. Melkein itse leivoin. Osaisin kyllä, minulla oli kotitalous kymppi. (Parhaiten muistan köksäntunneilta sen, että  märkä käsipaperi tarrautuu hyvin astiakaapin oveen, kun se heitetään siihen. Myös se jäi mieleen, kun pääsiäistipu hukkui tiskiveteen. Mutta jottei tule vääriä käsityksiä, se en ollut minä, joka sai opettajan itkemään.)

Tieteellisen ihmiskokeen peruslähtökohta.

Miten vaikeaa tutkimuksen syöntivaiheen valmistelu olikaan! Käsi vei juuston automaattisesti levitteen (Oivariini, pehmeästi levittyvä) päälle, ja vaikka kuinka yritin keskittyä, aivot vain eivät suostuneet latomaan täytteitä väärässä järjestyksessä. Koska olen kuitenkin keskimääräistä älykkäämpi ja hyvänä päivänä sitkeäkin suorastaan, suoriuduin tehtävästä parin erehdyksen jälkeen. Otin valmistuneista leivistä valokuvan, sillä niin pitää nykyään tehdä, ja muuten ette uskoisi mitään.

Juusto alla, niin kuin maailman laki sanoo. Salaatinlehti upposi vahingos-
sa leivän sisuksiin. Esillepanosta miinuspisteitä.

Juusto päällä. Piru vie, ei se näytäkään aivan kauhealta.
(Johtunee kurkkujen erilaisesta asettelusta.)

Tässä välissä keittelin toisella kädellä latte macchiatot ja valmistauduin henkisesti makukokeeseen joogaamalla keittiön lattialla. Tämä se vasta on elämää ja reunalla roikkumista, juusto päällä, totta vie. En todellakaan olisi vielä viime viikolla uskonut, millaisia haasteita tämä viikko tuo tullessaan. Kaikkien niiden morfeemien, vokaalisointujen ja sanaluokkaennustusten jälkeen olin tässä. Uskomatonta.

Puolueeton esiraati (2 hlöä) valitsi ylimmäisen voileivän yksimielisesti ulkonäkövoittajaksi. Se vaan on parempi, kuului sangen validi perustelu, jonka tietenkin hyväksyin.

Tartuin ensimmäiseksi siis Juusto alla -voileipään. Maku oli herkullinen, voita tarpeeksi, piilossa oleva salaatti rapsahti suussa mukavasti, ja oikein oli maukasta. Hyvä leipä! Onnittelin itseäni. Söin koko sämpylän, sillä kaikki lautaselle otettu tulee syödä ja koulussa oli keittopäivä, mikä ei kasvavalle nuorelle riitä.

Sitten toinen. Jännitti. En ollut ikinä elämässäni tehnyt vääränlaista voileipää. Kinkku alla, mitä siitä muka tulisi? Entä, jos se olisikin yhtä hyvää tai jopa parempaa?

Molekyylibiologisti tai -kemisti - tai mitä näitä vastaavia nyt on - väittää (lähde jossain Internetissä, etsi itse), että leivän päällimmäiseksi kannattaa laittaa se tuote, jonka haluaa ensimmäisenä maistaa ja muistaa. Jos siis juusto on päällimmäisenä, sen aromit löytävät makunystyrät ensimmäisenä. Jos on kinkun ystävä, kinkku päälle. Kyllä olen taipuvainen ihan lukiokemian pohjalta olemaan samaa mieltä. Juustonsiivut lähes päällimmäisenä (mitäänsanomaton Oltermanni) puskivat aivan liikaa esille. Kyllä se vain niin oli.

Koska olen huolellinen, otan kaiken vakavasti ja jotta makutestin tulos ja elämäni perustoja järisyttävä sääntörikkomus olisi varmasti kunnolla suoritettu, tein vielä kolmannenkin sämpylän ja laitoin itseäni uhmatakseni toisen kerran juuston kinkun päälle. Olen hurja ja uhrautuva, ja söin ihan koko leivän, siemenkansineen päivineen. Sinne meni.

Näin sitä vain uhmattiin elämän sääntöjä. Ei ole monesta tällaiseen.

Mutta kyllä se nyt vain on niin, että JUUSTO ALLE!

Kuilun partaalla ja vaaravyöhykkeellä

Elämässä on hirveästi erilaisia sääntöjä: koulussa ei saa esimerkiksi heittää ketään lumipallolla silmään, sillä pallon sisällä voi olla kivi ja uhri voi sokeutua. Sen vuoksi on erittäin tärkeää, että jo lumen ajattelusta annetaan jälki-istumusta (on aivan selvää, että kouliintunut välituntivalvoja näkee sen esimerkiksi polven asennosta), sillä koulun tehtävä on kitkeä maailmasta lumileikit, mopolla ajelu sekä tupakanpoltto.

Sääntöjä pitää noudattaa. Ja me suomalaisethan suurimmaksi osaksi noudatamme, lukuun ottamatta punkkareita kuten minä.

Suurin osa säännöistä on tietenkin ihan oikeita ja tarpeellisia, kaikkien hyvinvoinnin nimisstä laadittuja, mutta osa täysin perusteettomia ja järjettömiä. Kaikki elämän säännöt eivät kuitenkaan ole lakeja tai minnekään kirjoitettuja, virallisia määräyksiä, vaan kotoa opittuja tapoja, itse omaksuttuja toimintamalleja tai mielipiteitä, jotka luonnollisesti ovat usein hyvinkin oikeita ja joita soisi kaikkien noudattavan. On esimerkiksi päivänselvä juttu, että juusto laitetaan voileivällä levitteen jälkeen, ja sen päälle kasataan ensin kinkku, sitten kurkkusiivut tai tomaattiviipaleet. En todellakaan ala keskustella siitä, että on käytännöllisempää laittaa pursuava tomaatti juustosiivun alle. Se nyt vain on niin, että estetiikkakin tässä maailmassa merkitsee. Sitä paitsi kiva arpoa siellä lounaskahvilassa, että mitähän se täti on tänään piilottanut uuden tilsithenkisen Oltermanni-juuston alle.

Koska jo mainostin, miten punk-henkinen ja raju olen, ajattelin ruveta rikkomaan kaikenlaisia olennaisia sääntöjä ihan kokeilumielessä. Ei kerta kansantanhuajaa eikä rikollista tee, ja joskus on hyvä elää reunalla. Sitä paitsi ihmisen pitää kehittyä, ja se vaatii epämukavuusalueella liikkumista. Elämään pitää saada perspektiiviä!

Tein vähän Internetissä ja kaikenlaisissa tietoverkoissa tieteellistä tutkimusta ja keräsin kasan tärkeitä elämän sääntöjä, joita aion kylmän viileästi tulevassa arjessani ja juhlassani rikkoa.


Klassikko: Vessapaperirulla asetetaan telineeseen siten, että kulkusuunta on ylhäältä edestä, ei takaa alhaalta.  

Laihdutuskuuri aloitetaan aina maanantaina. TAI: Laihdutuskuuri aloitetaan aina maanantaisin.

Lakanat mankeloidaan tai vähintään silitetään.

Sormusta ei upoteta lihapullataikinaan. Sormus sormessa ei leivota.

Saunassa ei piereskellä. Eikä muutenkaan kenenkään kuullen. Ainakaan naiset. 

Verkkareissa/tuulihousuissa/kumppareissa ei mennä kauppaan. Ei edes ruokakauppaan.

Jos jalassa on kangastennarit tai verkkarit/tuulihousut, olalla ei voi olla nahkalaukkua. (Todellakaan!)

Salaatti syödään ennen pääruokaa. Järjestys se olla pitää.

Täydellä mahalla ei saa mennä uimaan. Voi hukkua.

"Kuse aina kuin voit." Tämä pätee etenkin matkoilla tai siirtymätaipaleilla. 

Sänky pitää pedata joka päivä. Ei mene pölyä pussilakanaan.

Crocseilla/muovikengillä ei mennä julkisiin paikkoihin. (Niitä ei tarvitse olla ihmisellä oikeastaan ollenkaan.)

Juhlasta tehdään juhla pukeutumalla astetta tai paria arkea paremmin.
Paistinpannuja ei pestä tiskikoneessa, vaan aina käsin. 

Lapsille ei syötetä eineksiä. Lapsi voi vahingoittua siitä ja lihoa ja sairastua.

Leivän päälle ei laiteta sekä kinkkua että juustoa - tai sekä kinkkua, meetvurstia että juustoa. Pitää valita.


Mitä vielä? Unohtuiko jokin tärkeä kirjoittamaton sääntö?

Raportit alkavat heti, kun ehdin kapinoida.