Järjettömät num3r0t

Matematiikka on humanisteille ja ihmisille kummallinen laji. Numeroissa pitäisi olla muka logiikkaa ja maailmassa lainalaisuuksia, mutta ei kyllä ole.

Talvisin Suomen kansaa puhuttavat esimerkiksi pakkaslukemat ja jääkiekko. Miettikääpä nyt, ei ole mitään järkeä vaikkapa joissain pakkasrajoissa: mennäänkö koulussa hiihtämään, jos on viisitoista astetta pakkasta? Varmasti mennään, hyvin suihkii ja karaistuu. Mennäänkö, jos on -18? No totta kai, talvisodassakin hiihdettiin!

Olisiko hyvä raja sitten -20 astetta, jonka ylityttyä suksittelun voisi viimeistään katsoa epämiellyttäväksi tapahtumaksi? Kyllä, ainakin poikien liikunnanopettajan mielestä, sillä sinne jäivät pojat katselemaan opetusvideota saliin, kun me tytöt lähdimme ladulle ja jäädyimme siihen kiinni. Nimim. Ikuisesti katkera, jo vuodesta -91.

Miksi tämä kaikki numeroiden kanssa eläminen ja nipottaminen? Mitä käytännön väliä sillä on, onko pakkasta -19,3 astetta vai -20,1 astetta? Tuntuuko viima heti huomattavan erilaiselta alamäessä? Ottaako toisella tapaa henkeen tasamaalla pökkiessä? Mitä, jos on -18, mutta tuulee Jäämereltä?

Entäs välitunnit sitten: ei ole nykynuorella toppahousuja koulussa, ei pitkiä kalsareita, ei pipoa eikä hanskoja. Huppu on, mutta päässä vain tunnilla. Jos kuitenkin pakkasraja on -18 astetta, vaikka viime vuonna se oli jonkun mukaan -15 astetta (nyt on kestävämpi vuosikerta), niin ulos mennään ja virkistytään, ratiritirallaa. Ohjesääntö, laki, toimintakertomus, virkaehtosopimus, opetussuunnitelma, Suomen Hiihtoliitto ja maailmankaikkeus niin määräävät ja rehtorikin vielä. Joissain kouluissa toisin kuin toisissa, KiVa.

Kenellä on valta päättää pakkasrajat?

Jääkiekko se vasta kaavoihin ja numeroihinsa kangistunutta onkin. Miten mukavaa olisikaan, jos pelajaan selkämyksessä lukisi vaikkapa 268 esimerkiksi pelaajan syntymäajan mukaan, 6,7 yläkoulun päättötodistuksen keskiarvon mukaan tai 4/4 siksi, että vain haluaa. Miksi pitää hirttäytyä mielikuvituksettomasti tasalukuihin ja hinata varattuja numeroita hallin kattoon? Jos kerran on keksitty negatiiviset luvut asteikkoon, niin ei muuta kuin käyttöön ne vaan, sinne selkään vaikka koko matemaattinen yhtälö. Minä valitsisin numerokseni 20565 vanhanaikaisella kiemurakakkosella, sillä kun vanhat puhelinnumerot olivat vielä voimassa, ihmisten muisti oli paljon parempi. Kunnia sille.

Sekin häiritsee, että aina pitää jotenkin suosia tasakymmeniä. Paljon mieluummin olen, kuulkaa, alle 40-vuotias kuin pyöreät 40.

MATHEMATICS=MATHEMATICS

Valvoin viikolla yhdeksäsluokkalaisten valtakunnallista matematiikkakilpailua (järjestäjänä MAOL), ja ihanpa siinä huvikseni ja urheilumyönteisenä päätin näyttää maan lapsosille, mistä humanisti pissii. Olen myös luonnollisesti mainostanut oppilaille matematiikan numeroni olleen 10, ja laajalla matematiikalla sekä fysiikalla mentiin lukiossakin loppuun saakka. Menestys ei tosin enää silloin ollut ihan samaa tasoa kuin yläkoulussa, mutta sisulla puskin. 

Niin siinä sitten kävi, että juutuin yhteen tehtävään liian pitkäksi aikaa. Tein sille vaikka minkälaisia temppuja ja kaavoja ja yhtälöitä, aika kului ja tuhat laskua oli vielä tekemättä ja miten ne kaikki muka ehtisi janäin keskeneräistä lappua ei kyllä matematiikanopettajalle palauteta. Ajattelin pelastaa kasvoni ja aloinkin korjata seitsemäsluokkalaisten kirjoitelmia. Minä mitään matikkakisaa harrasta, on tärkeämpääkin tekemistä. Itse asiassa pidänkin aineiden kirjoittamista huomattavasti järkevämpänä puuhana, sillä kyllä se on niin, että numerot numeroina ja kirjaimet kirjaimina ja missä tuollaisia nokkeluuslaskuja muka niin kuin oikeassa elämässä edes tarvitaan? 

Laskepa itse ja tule sitten tänne lällättämään, miten älykäs olet ja luomakunnan kruunu ja vain minuutti meni päällään seisoen ja silmät kiinni.

6x8=?

Peppi halusi kouluun, jotta voisi opetella kertomustaulua ja jotta saisi lomaa. Minusta erityisesti jälkimmäinen syy on suorastaan erinomainen varsinkin kesä- ja heinäkuun osalta, vaikkei mitään suurta vikaa ole talvi-, syys- tai joulutauossakaan. Kertolaskujen kanssa pitää elää sovussa muuten vaan, ja kyllä niiden kanssa pärjää, kun pitää riittävän etäisyyden.

Jotkin laskut olenkin onnistunut pitämään loitommalla kuin toiset. Mikä siinä onkin, että esimerkiksi 6+8 on paljon hankalampi kuin 5+7? Tai miksi 6x3 vaatii pienen, puolihuomaamattoman miettimistauon, mutta vastaukset laskutoimituksiin 7x3 tai 7x6 pamahtavat kuin pyssyn suusta? Miksi plussaaminen on helpompaa kuin miinustaminen? (No tämä oli helppo: kai nyt eteenpäin käveleminenkin sujuu takaperin kulkemista paremmin.)

Koulumaailmassa moni muukin asia kummastuttaa kuin kertolaskut: Miksi joidenkin oppilaiden nimet ovat aina kateissa, vaikka heitä näkisi kolmesti (3x) viikossa ja välillä untakin? Miksi, oi miksi, Janinat ja Jeninat ja Jenniinat ja Jeminat ovat kaikki vaaleahiuksisia ja aina samalla luokalla - ja tykkäävät kilvan samasta pojasta, Jessestä tai Joonaksesta, Tomista tai Timistä?

Jännintä on, että muut opettajat sekoittavat samat tyypit kuin minäkin. Eikä kysymys ole edes siitä, etteikö oikeaa nimeä tietäisi, vaan aivoissa tapahtuu tiettyjen kasvojen - tai tiettyjen laskujen - kohdalla jokin ilmeisen selittämätön kemiallinen häiriö. Minä olen lukenut paljon kemiaa, lukiossakin yhden pakollisen, joten kyllä minä tiedän. On hapanta ja emäksistä ja neutraalia, on alkuaineita ja kultaa. Sijainen opetti kerran, että pii=Si, ja musamiehen muistisääntö meni heti kaaliin. Olisi mielenkiintoista selvittää, onko jokaisen Jessica-Jeminan sekoittavalla opettajalla ongelmia samoissa laskutoimituksissa kuin minulla? Korreloivatko j:llä alkavat nimet tiettyihin kertolaskuihin?

Ehkä kerto- ja jakotauluunkin pitäisi vain keksiä kunnon muistisäännöt mekaanisen ja tylsän ulkoaopettelun sijaan. Vaikka että 24/7=aina.

Matikkakisa

Yhdeksäsluokkalaisilla oli tänään Maolin järjestämä peruskoulun matematiikkakilpailu. Koska paperi oli loppupäivästä opettajainhuoneen pöydällä yleisesti ihmeteltävänä, minäkin, vanha pimpohumanistimatemaatikko, otin asiakseni vähän päässälaskelmoida hyppytuntini ajankuluksi. Ensimmäiseen tehtävään pökkäsi. Eihän siinä totta vieköön edes laskettu mitään, ja minun erikoistaitoni ovat plussat ja miinukset, ei biologia.

Kokeilkaapa:

1. Puutarhassa on uusi kukka. Anne arvelee sen olevan punainen ruusu. Samista se on violetti petunia ja Tiinasta punainen daalia. Kukin on oikeassa joko värissä tai kukkalajissa. Mikä ja minkä värinen kukka puutarhassa on?

Laji:

Väri:

Perustelu:


Ps. Tiedän kyllä vastauksen ja sen, millainen on daalia. Älkää luulkokaan, etten osaisi oikeasti ratkaista tehtävää vaikka sokeana korvakuulolla. (No, kävin kysymässä matikanopettajalta, kun en jaksanut mitään kukkajuttuja.)

Päättele keskenäsi!

Tuhattaituri 2 a, Otava.

Kovasti olen fiksuuttani kehuskellut ja häntääni nostellut, mutta tänään jäin perkele melkein toiseksi alakoulun tokaluokan matikankirjalle. Ei paljon naurattanut. En ole kuitenkaan luovuttajasorttia, joten nöyryyttävien yritysten ja erehdysten jälkeen pistin leuhkasti kädessä pitämäni kuulakärkikynän syrjemmälle ja poimin omasta penaalistani lyijytäytekynän. Ja kumin, ihan varmuuden vuoksi vain, jos menisi vaikka jokin numero vähän vinoon. Vihkon virkaa kelpasi toimittamaan lehtikorista löytynyt mainoskirjekuori.

Niin siinä kävi, että tarvitsin tokaluokan laskun selvittämiseen laajan matematiikan ja yhtälöparin. Siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittaa x- ja y-litaniaa paperille, lapsi häipyi.

Tämän kaiken ponnistelun jälkeen minulle on aivan turha tulla sanomaan, että miinuslaskullakin olisi selvitty. Eikä olisi. Sitä paitsi yhtälöpari on todellakin paljon paremman kuuloinen kuin vähennyslasku.

Jotain rajaa tähän universumiin

Muistan lukion matikantunneilta, että kylläpä oli hyödyllistä ja mukavaa laskea avaruuskappaleiden tilavuuksia. Kappaleet olivat sillä tavalla lystikkäitä, että ne myös menivät ja pöyrähtelivät leikkisästi koordinaatistonperkeleessä akselinsa ympäri ja varmaan takaisinkin. Kysyn vaan, että missä on tuollaisiakin laskuja elämänsä aikana tarvinnut? Kysyin tarkoitusta silloinkin, sillä kunnon näsäviisas oppilas kyseenalaistaa ja vaatii perusteluja. Opettaja vastasi muistaakseni jotain yleismaailmallista höpinää aivojumpasta ja ajattelukyvyn laajentamisesta. Nuoriso laajentaa tajuntaansa, kuulkaa opettajat, ihan muilla keinoin.

Jos avaruutta alkaa ajatella oikeasti ja vakavissaan, ahdistuu välittömästi. Minä niin haluaisin tietää, että mistä se on tullut koko avaruus? Asiaa on aivan turha selittää esimerkiksi alkuräjähdysteorian avulla, sillä onhan se nyt selvää, että jotakin täytyy olla ennen alkuräjähdystäkin. Niin kuin se avaruus, jossa räjähdys tapahtuu tai ne pommin ainesosat vaikkapa. "Alussa on ollut äärimmäisen tiheä ja kuuma tila", kertoo tietolähteeni. Niinpä! Missä? Olisiko ollut vaikka avaruudessa? Mitä?

Maapallo kuulemma liikkuu eteenpäin noin 30 km:n sekuntivauhtia, mitä en siis todellakaan ymmärrä. Sehän on aivan järjetön vauhti! Laskin yhtäkkiä päissäni, että se tarkoittaa 1800 km/minuutti, eli jos Skodalla tai Toyotalla päästeltäisiin kylätietä samaa vauhtia, näyttäisi mittari melkein 108 000 km/h. Sakot tulisi kuulkaa niin että tärähtää. Ja kokeilepa vaan puhua vielä kännykkään samaan aikaan, niin lirissä olet ja ojassa. Tuohon vauhtiin sitä paitsi kun vielä lisää sen, että menemme ja pyörimme pallomme kanssa ympärikin, niin ei se ole kumma, että ihminen menee vähän sekaisin. Jatkuva Linnanmäki jättää kyllä jälkensä.

Kaiken kumman lisäksi tämä universumi, linnunrata ja galaksi laajenevat koko ajan. Kysynpä vaan, että minne se muka laajenee? Jos avaruus niin kuin jotenkin luo itse lisää itseään, niin pakkohan sillä on olla jokin tila, jonne se voi laajeta. Niin kuulkaa. Jotain rajaa ja rajansa kaikella! Aina sitä olisi itse huolehdittava kaikesta, avaruuden aitaamista myöten. Raskasta.

Ihmettelen myös, mitä eroa on avaruudella ja ulkoavaruudella? Jos haluaisin vaikka singota suutuspäissäni lautasen seinän sijasta ulkoavaruuteen, mihin minun edes pitäisi tähdätä? Kyllä vain on seinä paljon helpompi vaihtoehto, vaikka kannattaa tietenkin nakata hajalle kaikista rumin kulho tai ainakin halvin. Ei harmita sitten seuraavana päivänä aivan yhtä paljon. Ja kuulkaahan vielä: lentääkö lentokone ilmassa, taivaalla, avaruudessa, maailmankaikkeudessa vai missä? Ja kuka on se, jolla on lentokoneen avaimet? Se tässä hommassa on kaikista olennaisin kysymys.

On lottovoitto saada lottovoitto

Tänään on jännittävä ilta, sillä voitan lotossa 9 miljoonaa. Elämästäni tulee niin ihanaa, että antakaa vain kateuden aallon vyörähtää lävitsenne.

Seitsemän oikein -tuloksen aiheuttamasta ensi järkytyksestä, parista sydämenpysähdyksestä ja joidenkin tuntien kiljumisesta toivuttuani irtisanoudun heti ensi töikseni työstäni. Kello lyö tuolloin jo varmaankin kahtatoista, mutta silläpä ei ole enää mitään väliä, kun alkavat elämänmittaiset karkelot. Haistatan yhteiskunnallisille velvollisuuksille paskat ja alan kuluttaa: ihan ensimmäisenä tilaan taksin pihaan ja käsken antaa mittarin raksuttaa. En minä mihinkään tietenkään lähdössä ole, keskellä yötä, kunhan vain kuriittani kulutan. Kun on varaa. Oikeastaan voisin kutsua saman tien paikalle kaksi taksia, jotta pihassa istuksivilla kuskeilla on toisistaan seuraa. Olen luonteeltani kuitenkin aika jakomielinen.

Velanmaksut ja muut sellaiset pakolliset raha-asiainhoidot ovat tietenkin itsestään selviä kukkaronkeventäjiä, mutta voi poijat, miten paljon senkin jälkeen rahaa jää jaeltavaksi ympäriinsä. Kivat saavat eniten, ja olenkin valmistellut aamulla listan, jossa lähisukulaiset on listattu suosituimmuusjärjestykseen. Tällä hetkellä kärkeä pidän minä, sillä olisi hyvin vaikea olla pitämättä itsestään, kun vaan on tällainen mukava.

Maapallon kierrän pari kertaa ja ostan rihkamapatsaat Taj Mahalista ja Etelänavan pingviineiltä. (En ole pohjimmiltani pröystäilevää sorttia.) Koska olen rikas, saan myös maailmalta paljon uusia tosiystäviä. Elämäni on täyttä ja ihanaa.

Suomi on kuitenkin valitettavasti kateellisia täynnä, sillä siinä lajissa me olemme hyviä. Kun ihmiset ja eläimet huomaavat minun jääneen töistä pois ja silti hengailevan Mettäperän lukuisissa ostoskeskuksissa aurinkolasit päässä kaiket päivät, herää heillä varmasti jossain vaiheessa epäilys arpajaisvoitosta - mutta ei hätää, hämäyssuunnitelma on tehty: olen jo pistänyt pystyyn pari feikkiyritystä, joiden kuvitteellisella menestyksellä miljoonat on kerätty! Toinen on silmäteräni www. oksennuspussi.com ja toinen huomattavan varakkaille suunnattu www.täälläkaikkionhävyttömänkallista.org. Nettisivuilla kerrotaan oksennuspussien suosiosta ja hävyttömän kalliiden tuotteiden voittokulusta ulkomailla. Jos joku oikeasti haluaa esimerkiksi pussikokoelmaansa kartuttaa, asiakkaalle voi lähettää automaattisen viestin, jonka mukaan tuote on valitettavasti loppunut varastosta. Uuden oksennuspussierän saapumisessa vierähtää sitten valitettavasti useampi vuosi, sillä tehdas on palanut. Sellaista sattuu.

Naapurikateuden vuoksi en voi myöskään ostaa huomenna uutta autoa, sillä sehän paljastaisi heti, missä mennään. Ellen sitten aja vain pimeällä, mikä on tietenkin helppo ratkaisu näinä aikoina, jolloin esimerkiksi ABC:kin on auki pitkin yötä. Päiväsaikaan sitten vain tervehenkisesti polkupyörällä lähikauppaan alennuslaarille, etteivät epäilykset herää. Elämästäni tulee siis paitsi ihanaa, niin myös hirveän jännittävää!

Uusi elämäni alkaa kuuden tunnin kuluttua! En malta odottaa.

Maailmantuskaa matikasta

Meillä oli eilen lasten kanssa elokuvailta, ja menetin sen vuoksi mielenrauhani. Popcorn-osuuden aikana olin vielä varsin mainiosti hyvinvoinnin puolella, mutta sitten alkoi alamäki.

Kuvitelkaapa tilanne, jossa näkökenttänne vasemmalla laidalla puksuttaa juna, sanotaan nyt vaikka vauhtia 100 km/h, joka on sellainen mukava ja helposti käsiteltävä tasaluku. Vähän niin kuin nykyinen painoni, vaikka siinä ei olekaan mitään mukavaa tai helposti käsiteltävää. Vaihdetaan siis. Juna kulkee kahdeksaakymppiä. (Oikeasti painan tietenkin jotain 50 kg, ettette luule.)

Juna on tavarajuna, ja niin kuin elokuvissa aina, siinä on avoimia oviaukkoja, joista karkulaiset, kerjäläiset ja seikkailuhenkiset voivat hypätä sisään. Ei kiinnitetä huomiota nyt siihen, että junaan laskee näyttävästi vuorenrinnettä alas ja puunkuoripulkalla pujotellen kaksi susikuonoa, vaan siihen, että junan viereen ilmestyy lentäen lintupari. Yksinkertaisempikin tajuaa, että lentovauhdin täytyy olla junan vierellä samainen 50 kg/h. No niin, näettekö junan, sen kyydissä makaavat sudet ja vieressä lentävät ankan ja hanhen? Älkää anna sen häiritä, että ankalla roikkuu kaulassaan golfbägi ja että mietitte nyt kuumeisesti, paljonko oikeasti painan.

Mies esitti minulle kysymyksen, joka oli ihan helppo (olipa), mutta aiheutti silti minulle pienen mielenrauhan järkkymisen ja maailmantuskankin: jos lintupari lentäisi oviaukosta susien kanssa junaan sisään ja jatkaisi lentämistä avoimessa ja tyhjässä tavaravaunussa, mitä vauhtia niiden pitäisi lentää?

Toiset meistä ovat blondeja linnanneitoja, toiset eivät. Toisten meistä pitäisi myös laihduttaa, toisten ei.