Sisareni alkoi miettiä, miten hölmö onkaan ihmisen näköaisti ja koko näkeminen ylipäätään: kun katsomme jotain esinettä, tai mitä nyt ikinä katselemmekaan, vaikkapa uutislähetystä televisiosta tai aikakauslehteä parturintuolissa, kuva piirtyy silmämme verkkokalvoille. Kyllä. Varma tieto, näin olen minäkin biologian tunnilla jo ajat sitten oppinut, ja opettajani oli viisas mies. Tästä pääsimme kuitenkin nopeasti hirvittävään ongelmaan: miksi ihmeessä kuva piirtyy verkkokalvolle väärinpäin, ja aivot sitten, tittidii ja tuosta noin vaan huvikseen, kääntävät kuvan meille oikeinpäin? Mitä ihmettä?
Miten voi olla, ettei evoluutio ole aikojen saatossa pystynyt karsimaan moista täysin turhaa välioperaatiota pois? Ehdottomasti tärkeämpi hoidettava asia tämä nyt on kuin vaikkapa jokin umpisuoli tai häntäluu, sillä ajatelkaa nyt aivoparkoja, kun luette tätäkin tekstiä itse asiassa periaatteessa alunperin ylösalaisin. Tai minua, joka siis oikeastaan kirjoittaa muka oikeinpäin olevia kirjaimia, mutta jotka ovat siinä välissä käyneet kääntymässä silmissä väärinpäin, ennen kuin ovat ilmestyneet oikeinpäin ruudulle. Tällä hetkellä te siis luette tätä tekstiä oikeinpäin, mutta kuulkaa: pikemminkin asia on niin, että sen kummempia ajattelematta luulette lukevanne minun oikeinpäin kirjoittamiani sanoja oikeinpäin, vaikka tämän kaiken välissä aivonne ovat tehneet mielettömästi täysin hullua ja turhaa työtä siinä, että ne ovat kääntäneet joka kirjaimen, tavun ja sanan toisinpäin. Alkaako kuulostaa siltä, että sekoaahan tässä nyt ja tipahtaa kärryiltä ja että äkkiä katse jonnekin muualle, vaikka taululla olevan seinään tai työhuoneen ikkunasta avautuvaan maisemaan, jossa lumihiutaleet tipahtelevat taivaalta ja puun oksat heiluvat tuulessa?
Niinpä. Montako miljoonaa kertaa ne pikku reseptorit ja sauvasolut ja mitä kaikkia tärkeitä kalvoja siellä silmässä nyt onkaan välittävät aivoille ihan vain piruuttaan kaiken väärinpäin? Voi olla varma, että aivoja ottaa päähän: kyllä on ympäriinsä leijuvan räntäsateen oikeinpäin hoitamisessa ihan pirusti hommaa. Kääntäkää jo äkkiä katse pois sieltä takapihaltanne, katselkaa vaikkapa valkoista seinää välillä ja mieluusti koko loppuilta.
Ainahan voi toki laittaa myös silmät kiinni, mutta kas, sitten aletaan kääntää mieli- ja unikuvia. Ei ole ihme, että ihmiset väsyvät ja masentuvat, jos pelkässä silmien lepuuttamisessa tai muka rentouttavassa television katselemisessa on niin hirveästi hommaa. Sitä ei edes kannata alkaa miettiä, miten kuvan käy, kun seisoo käsillään tai roikkuu rekkitangolla. Hulluksi tulee helpommallakin.