Olin opettanut oppilaille verbejä ja yrittänyt saada kaaliin myös sen, mikä on verbin 1. infinitiivi eli perusmuoto. Olin antanut paljon esimerkkejä (istua, kirjoittaa, maistua), sillä muutama väitti jatkuvasti, että ne menisivät yksikön 3. persoonassa (istuu, kirjoittaa, maistuu). Erääseen kysymykseen vastauksena oli kuitenkin substantiivi "takuu".
- Hyvä, oikein! kehuin, mutta siitäkös toinen oppilas hermostui.
- Juurihan sä sanoit, että se ei ole mikään "takuu". Sen pitäisi olla "takua"! korjasi hän kovaan ääneen.
Niin. No.
23.12.2014
Kuulin sivusta, kun kaksi tyttö- ja poikaoppilastani kinastelivat yhteistä askarteluaan tehdessään jostain, eikä ratkaisua ilmeisesti meinannut syntyä.
- Kyllä nyt on niiiiin menkkaa, totesi poika tytölle.
24.12.2014
Sokerina pohjalla ja pisteenä i:n päällä: aina se, joka laukaisee tahattoman vitsin, ei ole oppilas. Näin kävi tässä joulukuussa kollegalleni, joka on, niin kuin opettajat keskimäärin ovat, hyvätapainen ja herttainen.
Luokka oli levoton, ja yleensä uhkailu, lahjonta tai kiristäminen toimivat. Elleivät yksin, niin yhdistelmänä. Katseltuaan touhua jonkin aikaa opettaja ajatteli sanovansa oppilaille, että lähtee ihan pian muokkaamaan joulutodistuksen käytösnumeroita. Kun hän ei kuitenkaan väsyneenä osannut nopeasti päättää, miten asian sanoisi, tuli numeroiden uudelleen rustaamisen tai rukkaamisen, muuttamisen ja muuntamisen nopeasta kombinaatiosta ehkä hieman harhaanjohtava:
- Pian minä kyllä lähden runkkaamaan käytösnumeroitanne! uhkasi opettaja oppilaiden hämmästykseksi.
Että runkuti, runkuti vaan. Näihin kauniisiin ja idyllisiin ajatuksiin loppuu Ässän koulujoulukalenteri 2014. Voikaa hyvin ja tulkaa paksuiksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti