Tervepä terve, imperlatiivi!

Jotkin asiat äidinkielessämme ovat harmillisen vaikeita. Eräitä näistä ovat aikamuodot, joita tavataan myös monessa muussa kielessä yllättävän usein. Kuulemani mukaan oppilaat ovat kuitenkin monesti sitä mieltä, ettei niitä ole opetettu ikinä, tai jos on, ei niitä tarvitsisi olla olemassakaan, sen verran turhia ovat ja vaivoina pyörivät. Samoin minä ajattelen esimerkiksi matematiikan tunneista, joilla ratkaistaan avaruudessa akselinsa ympäri pyörähtelevien kappaleiden tilavuuksia.

Verbin aikamuodot opetetaan ensimmäisen kerran alakoulussa, ja sen jälkeen niitä vielä kertaillaan seitsemännen luokan alussa. Kahdeksannella oletus on, että homma on jo hallussa. Mutta ei ole. Kuka niitä imperlatiiveja nyt muka pistoja tai kokeita kauemmin muistaa? Paras vastaus aikamuotoja kysyttäessä on kuitenkin ollut seuraava: "Aikamuotoja ovat aamu, iltapäivä, päivä ja ilta." Mitenkäs tuon nyt menee kiistämään?

Myös sukukielet tuottavat joskus hankaluuksia, sillä kielisukulaisryhmämme ovat pieniä, hieman tuntemattomia, siten vaikeasti muistettavia ja muutenkin monen kiinnostamattomuusalueella. Viro ja karjala menevät useimmiten kaikilla oikein, mutta läheisiksi kielisukulaisiksemme on mainittu monen monta kertaa paitsi saksa, venäjä ja mandariinikiina myös vappa, veppä, vitja, vetjä, vamma ja inkeriini.

Hauskimmista vastauksista mieleeni on jäänyt myös täydennystehtävä, jossa luovuudesta ei saa lisäpisteitä, mutta kyllä opettajan mieltä enemmän arvaukset lohduttavat kuin tyhjät rivit.

Suomen kansallisrunoilija on __________ __________ __________. Hänen tärkein teoksensa on myös kotipaikkakuntaammekin koskettava ___________ ___________ ___________. Se alkaa runolla ____________.

"Suomen kansallisrunoilija on En Kyllä Muista. Hänen tärkein teoksensa on kotipaikkakuntaammekin koskettava Pelastakaa sotamies Ryan. Se alkaa runolla Tervepä terve."

Aivan mahtavaa. Luovuus on aina hyvästä, ja tuo oppilas pääsee elämässään pitkälle!

Paras juttu on silti oppilaiden kertoma tositarina siitä, miten eräs heistä oli seitsemännellä luokalla erehtynyt biologian kokeessa tarkoituksesta. Kokeessahan on heti ensimmäisenä ylhäällä tyhjä viiva oppilaan nimeä ja luokkaa varten. Siihen sitten vain nimi, ei siinä mitään, hihat ylös ja
tehtäviä eteenpäin. Kun opettaja oli kotona ottanut laukustaan koepinkan ja alkanut niitä korjata, oli oppilaan nimen vieressä "Nähnyt"-kohdassa lueteltu viivalle luontohavaintoja.

Nähnyt: kettuja, pöllöjä, ilveksiä (eläintarhassa).

Politiikka ei ole syypää sun hymyyn

Minulla oli eilen syntymäpäivä, onnea onnea, ja luulen, että olen nyt kasvanut aikuiseksi. Se on melkoisen kova väite, mutta on minulla sille pätevä perustelukin: nuoruuden ja aikuisuuden välillä on politiikka. En ole suinkaan alkanut yhtäkkisesti harrastaa sitä valveutuneesti, liittynyt puolueeseen tai osallistunut mihinkään muuhunkaan poliittisesti värittyneeseen, aktiiviseen toimintaan, mutta silmäni ovat vuosien varrella pikku hiljaa avautuneet. Vielä nuorena aikuisenakin politiikka on monelle kaukainen asia, eikä se kosketa itseä yhtään mitenkään, mutta aikuisena huomaa ihmettelevänsä, mihin kaikkeen aivan kummalliseenkin asiaan vedetään poliittinen kanta mukaan.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa Cheek. Hän on monen aikuisen mielestä kokkari-räppäri*, koska pukeutuu hyvin, ajaa kalliilla autolla, laulaa menestymisestä ja piru vie vielä menestyykin. (Monen mielestä rap-musiikki ei ole oikeanlaista, jos ei ole ensin tappanut jotakuta, elänyt asuntovaunussa poliisia paossa, vetänyt huumeita suoneen yhdessä äitinsä kanssa, kuulunut pahamaineiseen jengiin, tapellut pimeillä syrjäkaduilla ja ollut muutenkin elämänkoulun kulkija, sillä yhteiskunta on mätä.) Nuori joko tykkää Cheekistä ja hänen musiikistaan tai sitten ei välitä siitä, mutta ei hommaan politiikka mitenkään kuulu.

Aikuisten mielestä politiikka onkin syypää kaikkeen paitsi sun hymyyn.

Nettilehdet ovat päivittäin täynnä uutisia, joita voi kommentoida ja joista keskustellaan usein hyvinkin kiivaasti. En tiedä, olenko koskaan nähnyt pitkää keskusteluketjua, joka ei jossain vaiheessa päätyisi ytimeen: kaikki (rappeutuminen) on valtaapitävien syytä. On aivan sama, mikä aihe on, sillä raiskauksista päästään maahanmuuttajiin ja puoluepolitiikaan, jalkapallosta urheilun tukemiseen ja puoluepolitiikkaan, koululaitoksesta määrärahoihin, arvoihin ja puoluepolitiikkaan, jonkun menestyksestä kateuteen ja puoluepolitiikkaan, karhuista ja susista EU:hun ja puoluepolitiikkaan, perunankasvatuksesta lakeihin ja puoluepolitiikkaan. Ei todellakaan ole väliä, mistä keskustellaan. Vuodesta toiseen yhteistä on kuitenkin se, että pieleen menee hallituksella ja itse pitäisi olot ja maailmanrauhat järjestää.

Nuoret ovat klikkikansaa, peukuttavat, osallistuvat ja jakavat. #näinvaikutat. Tällaisiin toimenpiteisiin kuluu aikaa noin sekunti, joten jos lakia viilataan vuosia, politiikka ei vastaa nuoren käsitystä siitä, että asioihin pystyy vaikuttamaan. Teiniviikselle ei tule mieleenkään, että puoluepolitiikka saattaisi olla vaikuttamassa aika moneen arkipäivän asiaan, kuten vaikka siihen, miten nopeasti pääsee hammaslääkäriin tai missä palavat katuvalot bileistä yöllä kävellessä. Onneksi ongelmia varten on keksitty nettiadressi, kliketiklik, ja maailma on nopeasti parempi paikka.

Kyllä se kuulkaa niin on, että vaikka mitä äänestää, niin pieleen se menee joidenkin mielestä kuitenkin. Aina. Olisi varmasti tullut asfaltti kotitielle jo sata vuotta sitten, jos vallassa olisi ollut jokin muu kuin Keskusta. Olisi varmasti Suomessa nolla maahanmuuttajaa ja koko kansa läpeensä onnellinen, jos vallassa olisivat Perussuomalaiset. Olisi varmasti loppunut saastuminen ja tuho, jos vallassa olisivat Vihreät. Olisi varmasti suomenruotsalaisilla vielä paremmin asiat ja falleralleraa, jos vallassa olisi RKP. Olisi varmasti nöyrä Suomen kansa enemmän rakkauden asialla, ainakin oikeanlaisen rakkauden, jos vallalla olisivat Kristillisdemokraatit. Olisi varmasti tarpeeksi sairaanhoitajia ja vanhuksilla hyvä olla, jos vallassa olisi SDP. Olisi varmasti enemmän taistolaishenkeä ilmassa ja kansa toimiinsa sitoutunutta, jos vallassa olisi Vasemmistoliitto. Olisi varmasti kaikki hyvin vuonna 2014, jos vallassa olisi Muutos 2011.

Kansallisella Kokoomuksella onkin jo Cheek, joten mitäpä sitä enemmän kaipaamaankaan.






* Nuorille selvennykseksi, että kokkari ei viittaa bileisiin vaan Kokoomus-puolueeseen.

Timantteja roskalavoilta

Moni tykkää kierrellä säännöllisesti kirpputoreilla. Vaikka ajatuksena olisikin vain kuluttaa muutama lauantain kaatosadetunti, aina sitä vähän elättelee toivetta, että eteen tupsahtaisi aarre. Aikakauslehdissä esitellään jatkuvasti kauniita koteja, joihin perheen mies pelastanut roskalavalta silmät kiinni ohi kävellessään kansainvälisesti tunnetun design-klassikon tai kuusi signeerattua Kukkapuro-tuolia, ja rouva on löytänyt lähikirppikseltä jonkun firman hylkäämän ison toimistopöydän, jonka ympärille koko perhe tykkää kokoontua tekemään läksyjä, vaihtamaan kuulumisia, keskustelemaan ajankohtaisista ilmiöistä ja pelaamaan Monopolia.

Olen hyvin hämmästynyt moisesta tuurista, sillä kun viimeksi tänä viikonloppuna kävin tutustumassa mökkipaikkakuntamme kirpputoritarjontaan, en tiennyt, pitääkö suurimmalle osalle roskaa itkeä vai nauraa. Toisen romu ei varmasti ole kovinkaan monen muunkaan aarre, eikä huonokuntoisesta ja ikivanhasta esineestä tai vaatteenrievusta voi pyytää lähes uuden hintaa. Ei vain voi, vaikka hulluhan luonnollisesti on vain se, joka maksaa.

Tein paljon havaintoja heti sen jälkeen, kun olin toipunut ulko-oven vieressä roikkuneesta vanhasta pesäpalloräpylästä, joka oli melkein puhki kulunut ja huusi vuosikymmenten hikeä. Hinta 13 euroa. Pallo olisi kuulunut kauppaan, mutten löytänyt sitä.

- Vaatteet olivat suurimmaksi osaksi sellaisia vanhoja rytkyjä, jotka kuuluisi leikata matonkuteiksi tai polttaa. 70-luvun froteehaalari, hinta 35 euroa. Parhaat päivänsä nähneet pinkit plyysitohvelit, sauma purkaantunut, 4 euroa.

- Miksi kenenkään pitäisi ostaa jonkun parempiin suihin tyhjennetty alkoholipullo? Näin lukuisia tyhjiä glögipulloja ja ainakin kuusi eriväristä, kissanmuotoista likööripulloa. Hinnat vaihtelivat 2,5 eurosta kymppiin.

- Miksi kenenkään pitäisi ostaa jonkun tyhjä tax free -karkkirasia? Hinta 8 euroa.

- Miksi kenenkään pitäisi ostaa jonkun mauton 80-luvun julistetaulu, jossa on puolialaston nainen oranssissa auringonlaskussa. Hinta 8 euroa. Ruma maalaus, 250 euroa. Katutaiteilijalta ostettu kiinalaismerkkipahvinpala kehystettynä, 8 euroa.

- Miksi kenenkään pitäisi ostaa jonkun vanhoja ja itse tehtyjä kukka-asetelmia, joihin on pystytetty Johan-puutulppaani ja liimattu erivärisiä muovihelmiä koristeeksi? Hinta 3,50 euroa.

- Miksi kenenkään pitäisi ostaa jonkun vanhoja huonekaluja, jotka ovat jo valmiiksi rikki tai puhki kuluneita? 1980-luvun kulahtanut, reikäinen ja kuviokankainen pikkurahi 20 euroa. Järkyttävän ruma ja huonokuntoinen sohva, 70 euroa.

- Vanha lasitavara ei ole aina arvokasta. Merkitön, yksittäinen jälkiruokakulho 3 euroa. Maljakko 15 euroa.

- Toisaalta kaikki, missä lukee Iittala, Arabia tai Muurlan lasi ei tarkoita sitä, että niistä tulee pyytää kohtuuttomia.

- Miksi kenenkään kannattaisi ostaa käytetty ja hyvin naarmuuntunut paistinpannu, 10 euroa?

- Jonkun kaupan loppuunmyynnistä ostetut keramiikkakalat, rumat, kaupan hinta takana 3 euroa/kpl. Kirppishinta 8 euroa/kpl.

- Miksi kaikki maksaa 8 euroa?

- Tavaran arvoa tai laadukkuutta ei paranna se, että niiden hintalapussa lukee myyjän kuvailu: "Todella kaunis, itse askarreltu seinäteline vaikka papereille."

Minulle tuli sellainen olo, että olisi pitänyt itsellä olla laukku täynnä valmiiksi kirjoitettuja palautetarralappuja, joita olisi voinut lätkiä tuotteisiin myyjälle terveisiksi:

Älä naurata.
Kamoon.
Voi hyvää päivää.
Jotain rajaa.
Et ole tosissasi.
Ihan varmaan menee kaupaksi. 
Millaisessa todellisuudessa mahdatte elää?
En pysty lopettamaan nauramista.
Polta tämä!

Olen avoimesti kateellinen teille kaikille, jotka teette kirpputoreilta löytöjä. Tiedän, että teitä on, ja etteivät kaikki suomalaiset kirppikset tai kierrätyskeskukset ole vain ylihinnoiteltua romua täynnä. Mitä te oikein olette löytäneet? Astioita, merkkivaatteita, hyväkuntoisia urheiluvälineitä, lapsuuden muistoja? Vähän aikaa jo nimittäin harkitsin Sony Walkman -korvalappustereoita (nekin 8 euroa), mutta tajusin, ettei minulla ole enää nauhoittamiani kasetteja.

Tapetaan se innokkuus!

Työpaikka sosiaalistaa nopeasti tavoilleen ja kokemus tuo varmuutta, kuten Osuuspankki mainoksissaan toteaa. Muistan, kun aloitin työt äidinkielenopettajan sijaisena ja pääsin puikkoihin joulukuussa, sopivasti yhdeksäsluokkalaisten Kalevalan ja kansanperinteen aikoihin. Olin luonnollisesti virtaa täynnä, ja aikaakin oli ennen lapsia vaikka mihin: kas, päätimme kunnianhimoisesti tehdä Pohjolan häistä videon. Kun kyselin koulun kameran perään, sain ikimuistoisen vastauksen.

On täällä sellaisia ennenkin tehty.

Suomennettuna sama kuuluu: Äläpä meille ala, untuvikko! Kaikkea keksimääsi on jo aikaisemminkin kokeiltu ja joko hyväksi tai huonoksi todettu. Rauhoitu, noviisi, tiedä paikkasi. Kyllä se into tuosta vielä laantuu.

Uutena työntekijänä tekisi mieli räjäyttää kaikki epäkohdat, jotka luonnollisesti kirkuvat ulkopuolelta tulevalle silmille huuto- ja kysymysmerkkeinä. Miksei asioille tehdä mitään? Eikö toisenlaista toimintamalla voisi edes hetken aikaa testata? Ovatko kaikki jämähtäneet paikoilleen? Miksi pitää olla niin muutosvastarintainen ja jopa luovuttanut?

Vanha konkari, pitkään uraa tehnyt ja nähnyt saattaa tässä välillä huokailla. Untuvikko ei voi tietää, että monenlaista on kokeiltu hyvällä ja huonolla menestyksellä. Joillakin asioilla on perinne tai historia, josta uudella ei voi olla tietoa. Hänellä ei myöskään voi olla kokemusta niistä lukuisista kerroista, kun ongelmakohdista on keskusteltu erilaisten ratkaisumallien löytämiseksi. Ja kyllä, monenlaista on myös testattu. Monta kertaa. Uudelleenkin. Välillä vanhassa vain on aivan oikeasti vara parempi.

Uusi, varsinkin nuori työntekijä on kuitenkin yleensä ennakkoluuloton ja tarmoa täynnä, ja hän saattaa - työpaikan käytänteistä vielä kunnolla edes tietämättä - työntää lusikkansa hämmentämään montaa soppaa. Välillä se on tervetullutta, sillä uudet näkökulmat voivat osoittautua kokeilemisen arvoisiksi ja parhaimmillaan jopa toimiviksi, ja ongelmakohdat voivat löytää ratkaisun tai ainakin saada paremman. Joitakin asioita kuitenkin tulee oppia kantapään kautta kollegan neuvoista huolimatta.

Into ja palo omaan työhön on hyvästä, mutta myös maltti ja tarkkailu. Usein kokemuksella on syvä rintaääni, ja vanhat keinot ovat parempia kuin pussillinen uusia.

Minä tein vuonna 2000 Pohjolan häistä videon, joka oli amatöörimäisyydessään niin huono, etten milloinkaan voisi esittää sitä nykyisille oppilaille häpeämättä. En kehtaa katsoa sitä itsekään. Olen kuitenkin iloinen siitä, että minulla oli silloin rohkeutta ja intoa tarttua aivan tuntemattoman luokan kanssa hommaan, jonka tiedän nyt olevan monen porukan kanssa jopa mahdotonta. Ymmärrän kuitenkin nyt, miten ärsyttävältä olen varmasti ihan tietämättäni vaikuttanut. Opettajuudessa on onneksi se hyvä puoli, että luokan oven sulkeuduttua - tai vaikka se olisi aukikin - opettaja saa tehdä työnsä hyvin itsenäisesti ja päättää itse, miten minkäkin ryhmän kanssa asiassa etenee. Tärkeintä on, että hoitaa oman tonttinsa hyvin ja luottaa siihen, että niin tekevät muutkin. Kyllä se ruotsinopettaja varmasti osaa ruotsia paremmin kuin itse ja matematiikan tunnilla työskennellään siten, kuin siellä sopivaksi katsotaan.

Tsemppiä kaikille työuraansa aloittaville! Olkaa innokkaita, kokeilkaa siipiänne, testatkaa toimintamallejanne. Onnistukaa, epäonnistukaa, oppikaa! Muistakaa samalla, että polkupyörä on jo keksitty ja että kollegat vanhemmasta päästäkin mitä todennäköisimmin seuraavat aikaansa ja alaansa.

On täällä ennenkin kaikenlaista tehty. Nyt ymmärrän.

Töissä saa ja pitää

Välillä töissä saa, välillä pitää. Kumpaa enemmän?


Jos on töitä, siellä pitää käydä ja tehdä paljon hommia tai olla tekevinään. Siellä on kopioitava, kokoustettava ja koputettava oveen. On soiteltava, raportoitava, palaveerattava ja palveltava, autettava, neuvottava, ratkaistava, opetettava, ohjeistettava ja koulutettava. Töissä pitää kehittää ja kehittyä, uudistaa ja uudistua. Pitää luoda kontakteja, istua kuuntelemassa ja kuunneltavana, juoda kahvia ja syödä pullaa. On viestittävä, keskusteltava, ymmärrettävä ja luettava rivien välistä. On kuuluttava tiimiin ja ammattiyhdistykseen. Töissä pitää luoda kontakteja, ylläpitää suhteita, hoitaa asiakkuuksia ja verkostoitua.

Töissä pitää käydä, olla ja mielellään pysyä. Pitää joustaa, venyä, ymmärtää, myötäillä, ehdottaa ja ottaa yhteen. Pitää neuvotella ja tehdä kompromisseja. Pitää jättää sanomatta, niellä harmituksensa, kiehua raivosta, sietää pettymyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta. Töissä pitää pitää puolensa. On oltava luova, innovatiivinen, innostunut ja innostava, taitava, sosiaalinen, mielellään kielitaitoinen. Pitää nauttia työstään. Pitää olla ammattitaitoa, -ylpeyttä, kokemusta ja vastuuntuntoa. Pitää tehdä käsillään ja ajatella päällään. Töissä on oltava ripeä ja nopea, valita kiireellisyysjärjestys, sammuttaa suuri tulipalo ja tukahduttaa alkava. Töissä pitää olla haasteita.

Töissä pitää myydä työnantajalle oma vapaa-aikansa. On leimattava kellokortti tullessa ja mennessä, ahdistuttava maanantaista ja odotettava perjantaita. On komennettava, otettava vastaan komentoja ja toteltava esimiestä. On tehtävä tulosta ja töitä palkkansa eteen, on odotettava bonuksia ja kiitosta. On pelättävä puhuttelua, varoitusta ja YT-neuvottelua ja potkuja.

Töissä pitää jaksaa.


***

Töissä saa tehdä paljon hommia tai olla tekevinään. Siellä saa kopioida, kokoustaa ja koputtaa oveen. Saa soitella, raportoida, palaveerata, palvella, auttaa, neuvoa, ratkaista, opettaa, ohjeistaa ja kouluttaa. Töissä saa kehittää ja kehittyä, uudistaa ja uudistua. Saa luoda kontakteja, istua kuuntelemassa ja kuunneltavana, juoda kahvia ja syödä pullaa. Saa viestiä, keskustella, ymmärtää ja lukea rivien välistä. Saa kuulua tiimiin ja ammattiyhdistykseen. Töissä saa luoda kontakteja, ylläpitää suhteita, hoitaa asiakkuuksia ja verkostoitua.

Töissä saa mielellään pysyä. Saa joustaa, venyä, ymmärtää, myötäillä, ehdottaa ja ottaa yhteen. Saa neuvotella ja tehdä kompromisseja. Saa jättää sanomatta, niellä harmituksensa, kiehua raivosta, sietää pettymyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia. Töissä saa pitää puolensa. Saa olla luova, innovatiivinen, innostunut ja innostava, taitava, sosiaalinen, kielitaitoinen. Saa nauttia työstään. Saa olla ammattitaitoa ja -ylpeyttä, kokemusta ja vastuuntuntoa. Saa tehdä käsillään ja ajatella päällään. Töissä saa olla ripeä ja nopea, valita kiireellisyysjärjestyksen, sammuttaa suuren tulipalon ja tukahduttaa alkavan. Töissä saa olla haasteita.

Töissä saa myydä työnantajalle vapaa-aikansa kohtuulliseksi katsomaansa hintaan. Saa leimata kellokortin tullessa ja mennessä, ahdistua maanantaista ja odottaa perjantaita. Saa komentaa, ottaa vastaan komentoja ja totella esimiestä. Saa tehdä tulosta ja töitä palkkansa eteen, saa odottaa bonuksia ja kiitosta. Saa myös pelätä puhuttelua, varoitusta ja YT-neuvottelua ja potkuja.

Töissä saa jaksaa.

Nakkivene imee vettä

Koulussa kuulee kaikenlaista, välillä jopa jankutukseen ja kyllästymiseen saakka. Korokkeella ovat olleet esimerkiksi Osama bin Laden, Seppo Taalasmaa, Timo Soini ja yhtenä uusimmista nakkivene. Kyllä. Nakkivene. Jos viimeisimmän kohdalla lyö aivoissa tyhjää, voi katsoa YouTubesta videon, joka selventää nakkiveneen etymologiaa ja avaa nuorten nykyistä sielunelämää.

Kun nakkivene toistui eilen keskusteluissa useamman kuin kymmenen kertaa, se jäi yllättäen mieleeni pyörimään koko loppupäiväksi. Onhan se toki aika hauska sana, jos on tosi väsynyt ja hokee sitä vaikka opettajainhuoneessa koko välitunnin putkeen. On siinä rehtorilla ihmettelemistä, kun menee ja demonstroi nuoria ja vastaa hänen kaikkiin kysymyksiinsä olkapäitä kohottaen sanalla nakkivene.

- No, millainen lehtori Ässän päivä on ollut?
- Nakkivene.
- ? Jaahas, mikäs sinulla nyt on?
- Nakkivene.
- Nyt en ymmärrä yhtään. Mikä tämä juttu on?
- Nakkivene.

Pitääpä itse asiassa käyttää heti huomenna. Laitan myös oppilaat opettelemaan eilisen kunniaksi kirjoittamani korkealaatuisen, osittain rimmaavan runon ulkoa ja lausumaan sen luokan edessä päällä seisoen. Jos oikein onnellisesti käy, varhennettu syysloma alkaa samantien!

Nakkivene imee vettä

Oppilaita pakoon

soudan Hankoon

nakkiveneellä

itse tehdyllä

hyvin täytetyllä.

Olin vankina luokassa
ja opettajainhuoneessa.
Oppilaat valitti,
en jaksanut, rasitti.
Aloin parkuu
et tahdon karkuun.

Niinpä Hankoon,

oppilaita pakoon 

soudan Hankoon.

Nakki mastoon!

Joo, mä oon sun ope
vastuuton.

Pullein purjein

nakkisämpylällä kaikin maustein

livun merellä
ulapalla tyynellä
hyvällä mielellä.

Vedestä tulee aaltoinen.

Tahtoisin oluen,

mut ei, en saa!

Mä olen kapteeni

ja katseen luon eteeni.

Keikkuu jo venheeni.

Oppilaita pakoon
soudan Hankoon
nakkiveneellä
epäterveellisellä 
vehnäsämpylällä. 

Pian pohja turpoaa

ja vene uppoaa.

Ei, ei saa
sinappi liueta
ketsuppi karata
ja vettä liata.

Aallot lyövät,
veneeni syövät.
Kaikilla voimilla
kellun mä nakilla,
peruutan takaisin pakilla.

Nakkia nakersin
ja sillä peruutin
koulun pihalle
parkkiruudulle
tutulle paikalle.

Hankoon
oppilaita pakoon 
yritin soutaa Hankoon.
Nostan maljan nakkiveneelle
vettä imeneelle
pohjaan uponneelle.

Kehu ei haise

Positiivinen palaute on äärimmäisen tärkeää. Minulle opettajana olemisen tärkeimpiä hetkiä ovat paitsi oppimisen ja hoksaamisen tuomat kirkastumiset kasvoilla, myös ne kohtaamiset, jolloin voin yhdellä pienelläkin kehulla nostaa oppilaan puoli metriä pidemmäksi tai saada tunnustuksen tuoman, vähän sellaisen salaisen tyytyväisyyshymyn vilahtamaan kasvoilla. Koen itsekin onnistumista ja saan hyvän mielen pitkäksi aikaa erityisesti silloin, kun joku, jolle kehuja ei erityisemmin ole sadellut, onnistuu, tekee jonkin tehtävän poikkeuksellisen hienosti, ylittää itsensä, tuo luokkakeskustelussa esiin tietämyksensä asiasta tai hoksaa ihmetellä jotain olennaista, mistä viriää itse asiassa se tärkein oppimisen muoto: keskustelu. Juttelemme tunneillani paljon. Kaikesta. Uutisista, tapahtumista, ilmiöistä ja kokemuksista. Pidän sitä opeista olennaisimpana, sillä terve kiinnostus asioihin, kuunteleminen, puhuminen ja osallistuminen ovat taitoja, joita elämässä tarvitaan joka päivä loppuun asti.

Ei sillä, etteivätkö pilkut olisi lähellä sydäntäni myös, mutta silti.

Joskus kehumisen vaikutusta ei näe välittömästi, vaan opettajaa turhauttaa, kun mikään ei muutu - ei hyvällä, ei pahalla, eikä vielä kerran hyvälläkään. Hyvän siemen on silti järkevämpi kylvö kuin moittimisen siemen. Ehkä ahaa-elämys tulee vasta myöhemmin. Ehkä se vie edes jonain hetkenä eteenpäin, tuntuu hyvältä ja jakaa hitusen hyvää eteenpäin.

Myös opettaja kaipaa joskus kehuja, sillä ei niitäkään ihan joka päivä jaella. Ne ovat niin tärkeitä, että kun kaappeja siivotessani löysin muutaman pahan päivän varalle säästämäni, käsin kirjoitetun lappusen, minulta pääsi itku. Toinen palautepaperi oli kollegoilta, toinen vuosien takaiselta oppilaalta.

Sain hyvän muistutuksen siitä, miten kauniista ja kannustavista sanoista voikaan tulla hyvä mieli. Tämän vuoden suurin tavoitteeni olkoonkin se, että pyrin nostamaan erityisen hyvin esiin oppilaiden onnistumiset. Isommat ja pienemmät, välillä jotkin vähän olemattomatkin, jotka joillekin ovat tavallisia ja itsestään selviä. Kehu kantanee pidemmälle kuin todistuksen joulunumero.

Takapulpetin Jeminajaninajasmin

Syyslukukauden alussa pääsee aina testaamaan muistiaan, mikä on onneksi näin nuorena opettajana vielä ihan helppoa. Paljon vaikeampaa olisi, jos mittari kääntyisi jo lähemmäksi neljääkymppiä, niin kuin eräällä hyvin tuntemallani äidinkielenopettajalla on lähivuosina käymässä. Rauha hänelle.

Olen ottanut tavaksi opetella uusien oppilaiden nimet (noin 35 - 80) heti ensimmäisellä tapaamiskerralla, ja onhan se välillä haasteellista. Jos lapsi on siinä onnellisessa asemassa, että hän on esikoinen, tabula on sukurasitteista ja historiasta rasa. Jos sen sijaan kyseessä on perheen toinen, kolmas, keskimmäinen tai jälkimmäinen, tulee Joonasta helposti aina Eero tai Kristasta Katja. Vaikka kuinka yrittää, niin sieltä se isomman sisaruksen nimi vain putkahtaa. Ongelma on onneksi paljon helpommin selätettävissä, jos Joonalla on isosisko. Jännä juttu.

Uskokaa pois: opettaja ei silti tarkoita pahaa, vaikka kutsuu lasta vuosikaudet väärällä nimellä. Se on automaatio ja aikaisemman oppimisen tulos, mikä on sinänsä aivan positiivista. Miettikääpä vaan siellä kotonakin, miten helposti yhtä lasta kutsuessa tulee luetelleeksi ne kaikki muutkin - ja yleensä ikäjärjestyksessä. Jaakkopetripasimikäsänytoot. 

Haluaisin ehdottomasti kuulla, kun suurperheen vanhemmat kutsuvat pienintään syömään.

Sukunäkö ei yhtään helpota paletin hallitsemista, vaikka onkin näppärä nähdä ulkonäön perusteella jo kaukaa, kenen lapsi käytävällä on tulossa vastaan. On jotenkin hirveän hellyyttävää katsella pulpetin äärellä pientä kopiota lapsen isästä tai äidistä. Nuoret eivät kuitenkaan juurikaan pidä siitä, että asian sanoo ääneen. No, onhan se supernoloa. Olla nyt isänsä näköinen, kun isät ja äidit ovat maailman hävettävimpiä ihmisiä.

Kaksoset ovat oppilaina erityisen haastavia. Minulla on ollut neljät, enkä ehkä milloinkaan ole voinut olla täysin varma, kumpi on kumpi. (Tässäkin auttaa hieman, jos toinen on tyttö ja toinen poika, eivätkä kaksoset ole sinnepäinkään identtisiä.) Opettajaraukka yrittää tehdä muistisääntöjä: toinen istuu edessä, toinen takana - mutta kumpi? Siihen auttaa luonnollisesti istumajärjestys, mutta mistä opettaja voi olla varma, jos kaksoset ovat kujeiluun taipuvaisia ja vaihtavat välillä paikkaa? Jollakin parilla voivat olla jakaukset eri suuntaan, joillakin on ehkä jossain kohdassa arpi, mutta ei siinä nyt joka kerta ole aikaa alkaa toisen vasenta otsolohkoa tutkia. Kaksoset lienevät erityisen hankalia tunnistettavia esimerkiksi liikunta- tai kotitaloustunnilla, kun häärätään ulkona tai luokkatilassa vapaammin. Asiaa auttaisi edes pikkuisen, jos kaksoset eivät joka päivä pukeutuisi samanlaisiin vaatteisiin, sillä niilläkin voi tehdä nopeasti muistisääntöjä: Jaakolla on keltainen paita (Jake), Tuomaksella punainen (Tupu).

Vaikeassa tilanteessa yksi hyväksi havaittu keino on nyökätä lapselle vastausvuoro tai huitaista vähän kädellä sinne, kenen toivoo vastaavan. Näin voi jättää nimen aluksi sanomatta ja miettiä sitä pari sekuntia pidempään. Hyvässä lykyssä oikea etunimi on vastauksen aikana jo kulkeutunut aivoista suuhun.

Vanhemmat voisivat myös ristiä lapsiaan omaperäisemmin Spiruliinoiksi ja Hiawathoiksi, sillä kun luokassa käy päivän aikana sata oppilasta, on äärettömän hankala erottaa joka kerta toisistaan kaverukset, jotka näyttävät suurin piirtein samoilta, pukeutuvat samantyylisesti, istuvat vierekkäin ja joiden nimet ovat Jemina, Jamina, Janina, Jenniina, Janniina, Jasmin ja Jessica. (BFF.) Tai sitten voitaisiin tehdä niin, että oppilailla olisi opettajan päättämä äikkänimi samaan tyyliin kuin englannin tunneilla ala-asteella. Minä olin Diana, ja voi sitä wanna-be-prinsessan ylpeyttä. Äidinkielessä nimet olisi nostettu kansanperinteestä, ja siellä sitä istuisi silmät kiiluen parikymmentä Kanervaa ja Kullervoa.

Joskus luokalla on myös monta samannimistä, ja siitähän soppa syntyy. Minun luokallani oli aikoinaan kolme Johannaa. Opettaja ratkaisi asian siten, että nimesi heidät Johanna ykköseksi, Johanna kakkoseksi ja Johanna kolmoseksi. Lapset keksivät näppärämmän ja toimivamman keinon ja kutsuivat heitä lempinimillä. Siihen opettaja ei jostain syystä voinut taipua, mutta melko nopeasti myös numerotäsmennykset tippuivat kyydistä. Lempinimet lienevät hengissä vieläkin.

Mutta kyllä se niin on, että tästä kaikesta puuttuisi vielä koulupuku.

Kesä 2014 numeroin

Ei se ole äidinkielenopettaja eikä mikään, jolla eivät ole numerot hallussa. Olen opiskellut aikoinani, tuossa muutama vuosi takaperin, laajan matematiikan ja fysiikan, mikä näkyy arjessani jatkuvasti. Nyt minun on esimerkiksi hirvittävän helppoa laskea, ovatko kaikki oppilaat paikalla ja että kuinka moni on verhon takana tai vielä vessassa, montako vihkoa sitä laittaa jonon päästä jakoon tai mikä sivu tulee edellisen jälkeen. Ei ole turhaan kuulkaa matematiikkaa opiskeltu!

Koska integrointi on matemaattinen termi, jolla ei tee mitään, mutta joka jo pitkään ollut koulumaailmassa päivän sana, harrastan sitä luonnollisesti oppitunneilla tosi usein. Eniten yhdistän äidinkieleen biologiaa, jossa olen aivan erityisen hyvä: harakka on hieno herra ja varis vanha herra, siilillä on piikit ja linnulla höyhenet. Jokseenkin siten. Tänä syksynä aloitimme äidinkielen tunnit muutaman ryhmän kanssa kuitenkin perinteisesti (jo viime vuodesta asti) numeroin. Koska en vaadi oppilailta mitään, mitä en itse osaisi, tein tehtävän tämänkin kesän osalta myös itse.


Kesä 2014 numeroin


1 opittu uusi sana. Kuntta. Aivan hirveä, ei hirveämpää juuri ole, paitsi ehkä orvaskesi tai koira. Käytin ensimmäiset viikot protestina kuntasta sanaa metsänpohjamatto, mutta pakko myöntää, että se on päivittäiskäytössä ikävän pitkähkö.

1 huvipuistolaite, jossa oli kymmenen vapaapudotusta pimeässä. Meinasin sekä kusta housuihini että kuolla.

1 vesipuisto, jossa olisin halunnut pukeutua säkkiin tai kuolla.

1 maailman kuuluisin hymy

2 kertaa pesäpalloturnauksessa kirjurina. Olin surkea, mutta kehityn varmasti nopeasti. Lomakkeet ovat ihan selvästi miesten tekemiä ja jotenkin epäloogisia. Teen ehkä ensi turnaukseen itse uudet ja paremmat ja koristelen ne esimerkiksi tarroin.

2 markkinat, joista toisilla oli lämmintä 25 astetta ja toisilla 40.

3 ulkomaanmatkaa kuukauden sisään

3 kirpputoria. Ostin Juoksuhaudantien hintaan 0,50 euroa.

5 kesäkiloa, ainakin. En todellakaan mene puntariin.

5 litraa maahan lorotettua piimää. Homma tuntui hullulta, mutta näyttää toimivan. Otin kahta erilaista piimää, kun en osannut päättää, onko rasvaton gefilus, asidofilus, kefiiri vai talouspiimä parasta. Missä on normaali piimä? Ihan tavallinen, konstailematon, normaali piimä?

10 uutta ja tarpeellista sohvatyynyä

13 tuntia kotiinpaluuta

15 yötä kotona

16 värikästä, käsintehtyä marokkolaista laattaa, joista ihan pian tulee pöydälle kansi. Pöytää ei vielä ole.

20+ itsestä otettua, pilalle mennyttä kesäselfietä. Parasta on asettaa itsensä kuvan nurkkaan, niin ei peitä koko vuoristoa tai monumenttia.

21 tilattua kirjaa, joista olen lukenut vasta yhden.

30 astetta järvessä ja tuplamäärä uintikertoja. Lähinnä kelluin, sillä se oli sellainen luontainen olotila.

40 yötä kesämökillä. Parasta.

40 istutettua tuijaa, ja kaikki vielä hengissä.

402 yhtäjaksoisesti noustua kierreporrasta

10 000 aseteltua kiveä tai ainakin 5000.

639 600 litraa järvestä kunttaan ja muihin istutuksiin pumpattua vettä. Ihan itse laskin, koska olen nero. Se, että järven pinta näytti kaikesta huolimatta nousseen ja tuli aaltoja, johtui siitä, että hyppäsin laiturin päästä pommilla.

Varmasti kesässä oli paljon muutakin, mutta kyllä kesä 2014 tullaan muistamaan lähinnä matkustelusta ja kuntan kastelusta. Jos se tämän kaiken vaivannäön jälkeen menee ja kuolee, tapan sen.