torstai 31. lokakuuta 2013

Väijynä vierellänne

Sanokaapa, miten mennään ja poistetaan tupakointi maailmasta? Tai no, otetaan astetta pienempi tavoite: miten moisen harrasteen pistää näppärästi elimoinoiden koulumaailmasta? Sitoo sauhuttevat oppilaat patteriin kiinni? Määrää tuhat jälki-istuntoa, joissa seistään ja tuijotetaan taululle piirrettyä rastia? Puhuttaa ja vetoaa siihen järkimäärään, mikä kullakin käytettävissä on? Pelottelee syövällä ja kupalla, hinkuyskällä ja lepralla? Palkitsee niitä, jotka eivät polta?

Teinit ovat kautta aikojen käryytelleet koulunmäellä nurkan takana, metsiköissä, pajupuskissa, autojen takana kyyryssä tai joskus jopa julkeasti keskellä pihaa. Yleensä tupakoimaan mennessä poistutaan kuitenkin välituntialueelta, mikä koulun järjestyssäännöissä luonnollisesti kielletään: alaikäiset oppilaat ovat kouluaikana oppilaitoksen vastuulla ja siitä syystä myös opettajien valvonnassa. Tämä kaikki on oppilailla tiedossa, mutta teini-iässä vastuukysymykset tai keuhkosyöpä ovat sangen kaukaisia ajatuksia, jos edes mielessä ollenkaan. Röökiä vetelevät teiniviikset miettivät yleensä korkeintaan sitä, onko täksi päiväksi tupakkaa tai jääkö tupakoinnista kiinni. Kuka sitä nyt vapaaehtoisesti kahta tuntia jälki-istunnossa viettäisi? Ei opettaja ainakaan.

Mitä koulu voi tehdä? Pistää joka välitunti muutaman opettajan muistiinpanovälineiden kanssa tupakkapaikalle väijyyn? Toistaa tätä niin kauan, että oppilaat kääryleaskeineen etsivät paikan jostain muualta, ehkä vielä kauempaa? Tämäkin vaatii aina jotain enemmän kuin pelkän välituntivalvonnan, jossa jokaisella opettajalla on omalla vuorollaan vastuualue. Jos hän lähtee oman valvontavuoronsa aikana käräyttämään tupakoijia ja poistuu siinä samalla itse koulun alueelta, voi käydä kalpaten: Entäs, jos sillä aikaa joku kiskaisee koulun pihassa toista turpaan tai kamppaa epähuomiossa pää edellä rautapaaluun? Entäs, jos joku kiipeää katolle hakemaan sinne singonnutta palloa ja luisuu alas, katkaisee niskansa, menee, loukkaantuu, kuolee pois? Missä oli välituntivalvoja? Tupakkapaikalla kirjoittamassa jälki-istuntoa?

Joskus nuoret kuvittelevat, että opettaja alkaa juosta heidän perässään pitkin pyöräteitä tai loikkia yli ojanpientareiden saadakseen jonkun huppupään kiinni. Siihen harva ryhtyy, pikajuoksijat ja jänikset ovat erikseen. Monesti tilanteet ovat huvittavia tai jopa hieman säälittäviä: kun nuori kierii maastossa kivien ja ja männynkäpyjen yli pakoon lähestyvää opettajaa ja yrittää näin sulautua huomaamattomasti luontoon, ei tiedä, pitäisikö itkeä vain nauraa. Ei mennä oranssilla pusakalla armeijassakaan vihollista piiloon. Käry käy.

Sitä vain ihmettelen, miksei pedagogisissa opinnoissa ole ollenkaan ollut asiaan minkäänlaista perehdytystä asiaan. Törkeää laiminlyöntiä. Kyllä pari väijykurssia pitäisi jokaisella olla suoritettuna, esimerkiksi Tupakanpolton deletoinnin ABC, Väijykurssi 1 (perusopinnot hiipimisestä ja maastoutumistekniikoista, mahdollisen digiapuvälineen käyttö) ja Väijykurssi 2 (käytännön harjoittelu). Kun on oppinut kunnon etsiväksi ja saa sitten kaksi tupakkaa polttanutta oppilaskurjimusta muutaman kollegan voimin kiinni (neljä on samalla myös välituntivalvonnassa tonttiaan hoitamassa), on riemu rajaton. Saatiinpas kiikkiin, itsensä tupakalla tappavat nulikat! Jälki-istuntoon vain katumaan ja tapansa parantamaan! Aina ensi viikkoon asti.

Kuka tähän hommaan oikeasti keksii joskus järkevän ratkaisun? Ihan villi veikkaukseni on, ettei kukaan eikä koskaan.



keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Koska rikki

Turha väittää, että kieli kehittyy. Kyllä se rappeutuu niin että laastinmurut lentelevät. Koska englanti. Koska kiire. Koska nuoriso.

Oli torstai noin kuukauden päivät sitten. Luokassa oleva dokumenttikamerani ei toiminut tai siinä oli jokin tilapäinen toimintahäiriö, ja jupisin sitä puoliääneen. Irrottelin johtoja ja kytkin laitteita uudelleen, harkitsin potkaisemista ja ihmettelin, mikä kumma vehjettä nyt tällä kertaa vaivaa. Pari oppilasta tiesi:

Koska rikki.
Koska lamppu.

Tähän syksyyn sain elää, kunnes minun piti alkaa lukea toisten ajatuksia ja täydentää heidän lauseensa loppuun. En todellakaan jaksa olla vielä opettajan, poliisin, erotuomarin, autonkuljettajan, sihteerin, kokin, taloudenhoitajan ja vaikka minkä muun lisäksi meedio. Haluan olla tiukkapipo. Ai, miksikö?

Koska äidinkielenopettaja.


Muistikortti täynnä

Olen täsmällisyyteen taipuvainen. Pidän siitä, että asioilla on aikansa ja paikkansa, ja minkä ensin aloittaa, sen ensiksi saattaa loppuun. Penaalissani on aina useampi terävä kynä, ja inkkarini ovat veneessä aakkosjärjestyksessä. Viime viikkojen aikana olen tosin huomannut mieleni kuormittuneen, sillä kun muistettavia asioita tulee tulvimalla, kalenteri on täynnä merkintöjä ja sähköpostissa sata punaista huutomerkkiä, ei käy odottavan aika pitkäksi. (En ole raskaana, en ehdi.)

Päiväkirjakalenteri on muistilista: Selvitä poissaolot ja tarkista, paljonko koulualueelta poistumisia on kertynyt. Joko jollakin on useammat läksyt tekemättä, kuka ei ole palauttanut koetta tai koulun kirjaa? Muista tapaaminen, sopiiko tämä, valmistaudu kirjallisesti. Lähetä luokanvalvojan näkökulma asiaan kirjeitse, toinen sähköpostitse, seuraa Wilma-viestin lukeneita. Kutsu vanhemmat koululle, tarkista merkinnät, pidä aamunavaus. Tiedota kotiin, mene tekemään tupakkaisku. Päivitä oppimissuunnitelma, laadi HOJKS, pyydä kommentteja yhdeltä, kahdelta, kahdeltatoista. Tee kokeet, korjaa ne, lue aineet ja kirjoita palaute. Kouluta itseäsi. Lähetä runot kilpailuun. Muista pikapalaveri, muistuta palaverista. Järjestä virkistyspäivä, kutsu koolle toista illanviettoa suunnittelevat oppilaat. Älä unohda maanantain tiimiä! Anna 25 euroa kukkaisrahastoon, tulosta poissaolotilasto, selvitä varainkeruun laillisuusasiat. Anna kommentteja yhdelle, kahdelle, kahdelletoista, mieluusti heti, viimeistään tällä viikolla. Hyväksy kehityskeskusteluaika ja vastaa monisivuisiin kysymyksiin. Myönnä lupa poissaoloon, anna tehtävät seuraavaksi viikoksi yhdelle, kahdelle, kahdelletoista. Muistuta väliin jäävästä kokeesta ja sovi järjestelyistä. Kertaa pelastussuunnitelma keskiviikoksi, valmistaudu johtamaan ryhmäsi turvaan. Etsi sinitarraa. Muista koulun pihassa vieraileva bussi, anna avain kuulutuskoppiin. Älä unohda välituntivalvontaa, jaa koulukuvat ja vanhempainiltakutsu. Milloin on ruokailunvalvontavuoro? Laita joulukeräysraha reppuun ja pyydä joku korjaamaan luokan videotykki. Pulpetinreunat repsottavat ja niihin tarttuvat tyttöjen neulepaidat. Tulosta ja monista, juo kahvia, osallistu opekokoukseen ja -kokouksessa.

Opeta lapsia. Tee työsi.

Muista lisäksi hammaslääkäri, soita röntgen, etsi avaimet. Osta uudet luistimet, hanki maila ja tarkista, missä on kypärä. Korjaa uimalasit, muista lapsen vanhempainvartti. Vie, tuo ja hae, kukin paikkaansa ja mieluusti oikeaan aikaan. Pese pyykkiä, tee ruokaa, etukäteen, ajallaan ja jossain välissä. Maksa laskut, peri saatavia. Kartoita talvikenkätilanne ja korjaa revennyt toppahanska. Kysele läksyt, suunnittele harrastuskerta. Tiedota sudenpentujen kotiin muuttunut paikka, anna jäsenmaksuohjeet. Jaa myytävät joulukalenterit, pidä kirjaa rahoista. Soita pankkiin, palauta postipaketti. Sammuta kahvinkeitin, laita sauna päälle, siirrä kelloja. Käy kaupassa, kahvi on tarjouksessa ja maito loppuu taas. Vaihda petivaatteet, pistä yksi kouluun. Missä on ehjä sateenvarjo? Palauta kirjaston kirjat.

En muistanut tallentaa.



tiistai 29. lokakuuta 2013

Hymyile niin että hampaat näkyvät

Koulukuvaus on jokavuotinen ilo ja jännityksen aihe. Kuvaajan saapuminen on ehdottomasti yksi vuoden odotetuimmista tapahtumista ja häviää vain kouluvuoden päättäjäisille - tai sille onnenpäivälle, jolloin kuvat vihdoin ovat valmiit opettajan jaettavaksi.

Kuoret revitään auki sekunnissa.

Voi ei, mikä kuva!
Aivan hir-ve-ä!
Mikä ilme!
Katsokaa nyt mua!
Miten mun hiukset oikein on?
Tää on ihan kauhee, mun hampaat näkyy.

Kummallista on, että yleensä muiden mielestä kuvassa ei ole mitään vikaa. Ihan hyvähän toi on! Silti minun mielestäni on outoa, että kuvaajat pitävät edelleen lähtökohtana sitä, että ihmisen pitää valokuvissa suu auki nauraman. Siinä sitä pelleillään kuin mielipuolet ja vedetään satoja kertoja harjoiteltua stand upia siitä, miten opettajalla on kravatti vinossa ja eturivin Kallella julppi auki, eikä opettajakaan säästy kirnupiimässä olevine partoineen. Miten monta kuvaa onkaan mennyt pilalle sillä, että hohotus sieltä kuitenkin vahingossa jossain vaiheessa purskahtaa, ja siinä se on hammasrivistö sitten pääroolissa. Ne hitonmoiset hevosenhampaat, joihin oikojakaan ei pystynyt.

Koulukuvaus tuottaa yhtiölle 15 miljoonaa euroa (lähde). Voisi ajatella, että maksava asiakas saisi edes yksityiskuvassa päättää, pitääkö hymyillessä suunsa auki vai kiinni. Sama pelleily kuitenkin jatkuu, ja niin on sitten pää kaikilla vinossa samaan suuntaan ja silmät naurusta sirrillään. Koulukuvia ei tietenkään ole pakko lunastaa, mutta harmittaahan se kovasti, jos tärkeä muisto menee pilalle tai jos koreilee ryhmäkuvassa pää kenossa. Sen, että kuvaaminen on niin iso business, voisi olettaa myös vaikuttavan kuvien laatuun tai esimerkiksi taustan valitsemiseen. Eräänä vuonna takana olevaan salin tiiliseinään oli liiskattu purukumi. Muutaman kerran värit ovat olleet niin käsitellyt, kuin jokaisella oppilaalla olisi ollut huuli- ja poskipunaa.

Kaikesta huolimatta lienee kuitenkin niin, että monet niistä kuvista, jotka aikoinaan olivat mielestämme aivan hir-vei-tä (hiustupsu vähän vinossa), ovat todennäköisesti parinkymmenen vuoden kuluttua kaikessa nostalgisuudessaan ihania, viattomia, rypyttömiä ja suloisia. Niissä on menetetty nuoruus.

Eivätkä ne hampaat ainakaan kauniimmiksi ole muuttuneet.




perjantai 25. lokakuuta 2013

Ei yhtään sen enempää eikä vähempää

Nyt en saisi tyriä.

Minun päiväni alkaisi munilla ja pekonilla. Ehkä hieman ruisleipää siihen myös ja tilpehööriä päälle, hyvää maitovaahtokahvia pari kuppia ja meikkaaja ääreen häivyttämään yön rasitukset kasvoilta. Sitten maattaisiin hetki sohvilla ja räpättäisiin vähän kännykkää, että hyvä fiilis täällä ja vähän jo äänihuulia laulatuttaa, mutta pitää malttaa vetoa hetki, trallallaa. Yövaatteita ei muuten vaihdettaisi koko päivänä yltä, vaan yhtä pyjama-partya olisi luvassa, silkkiä ihollamme. Viikonlopussakin on aina kaikkein parasta, ettei tarvitse heti seitsemältä mahtua kireisiin farmarihousuihin ja nutturaan.

Kun siinä olisi sopiva aika köllötelty, sitoisin Anna Abreun patteriin kiinni kahvakuulansa kanssa hillumasta ja Kari Juha Tapio saisi vähän soitella meille vaikertavaa kitaramusiikkia. Paulia tuijottelisimme sitten vain akkain kanssa silmiin, vaikka yksi juppihippipunkkari voisikin olla siitä vähän kateellinen. Mutta kun. Pauli on Pauli ja meillä olisi siitä asti aikaa koko päivä. Laura voisi tällä välin kuunnella vaikka rentoutuskasettia, sillä hän on ollut vähän kireänä ja jännittää aivan liikaa.

Kesä olisi minunkin päivänä, ja etenkin jäätelökesä. Maarit toisi Eskimo-puikkoa pöytään ja mikäs siinä olisi kielellä lipuutellessa. Ensimmäisenä aktiviteettina kirjoittelisimme adjektiivitarinoita, sillä se on ainoa sanaluokka, jonka kaikki yleensä aina osaavat, kouluja käymättömät muusikonrentutkin. Kaikki kehuisivat minua ja tehtävääni, joka oli ollut aivan minun näköiseni ja toi minusta esiin vaikka mitä yllättävää.

Kas, olisikin nopeasti lounasaika. Minun biisejäni esitettäisiin kilvan (valikoima on laaja, joskin suppea) ja kili kili kuuluisi laseista, kun vaadittaisiin puheenvuoroa ja ansioitani ihmisenä ylistettäisiin itkun lomassa kilvan. Katselisimme minusta kuvattuja kotivideoita, joissa istun pullukkana ja etutukka liian korkealle leikattuna ruskealla nahkasohvalla ja pelaan elektroniikkapeliä. Collegepaita on tungettu housuihin. Häpeäisin hieman itseäni ja tirkistelisin videota sormieni lomasta, mutta muista tähdistä kaikki olisi vain söpöä ja kertoisi luonteestani ja vaikkei pappia tullut, tuli hyvä kuitenkin. Hymyilisin kameroille ja tirauttaisin lisää kyyneltä tulemaan. Ja kas, lounas olisikin jo ohi, vaikka lautasella on vielä vaikka mitä.

Koko porukka jännittäisi, mitä seuraavaksi tapahtuu. Koska on minun päiväni, saisin päättää. Olisin luonnollisesti pyöritellyt mielessäni monia vaihtoehtoja, sillä harrastan kaikenlaista. Olisiko se nettishoppailua? Olisiko se, ooooh, jousiammuntaa? Ainakaan me emme leikkisi tutustumisleikkejä. Me emme leipoisi pullia. Me emme myös todellakaan jumppaisi.

Me menisimme laavulle yöksi ja paistaisimme makkaraa. Me haisisimme savulta ja nukkuisimme huonosti ja katselisin vielä vähän Paulin hailakanruskeita silmiä, joista vilkkuu keskenkasvuinen kiusoittelu. Ismo Ilkka Alanko laulelisi biisejäni jossain vähän kauempana tai vielä kauempana, Maarit kuorsaisi jo, Jukka Poika käyttäisi tilaisuuden hyväkseen ja vetelisi Paulin kahvit ja tupakat. Minä pöllisin Abreun sadan karaatin timanttisormuksen. Ei sillä, että olisin kademieli.

Päivä päättyisi luonnollisesti räkä poskella rääkymiseen ja kaikkien rakastamiseen. Kukaan ei olisi ikinä ajatellut minun olevan niin ihana ja raikas tuulahdus ja taitava ja vaikka mitä. Kokoontuisimme kaikki vielä nuotion ympärille ja kääriytyisimme viltteihin hieman vollottamaan. Maaritkin, kun herättäisimme hänet ensin.

Tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta.



torstai 24. lokakuuta 2013

Voi Wilma, minkä teit

Wilma pilasi elämäni, valittavat oppilaat.

Opettajat syyttävät aina vain minua. Kyllä muutkin heittelivät kuminpaloja, kiroilivat, ajoivat suunnistusreitin mopolla, polttivat tupakkaa rehtorin pakettiauton takana (itse asiassa minä en polttanut, seisoin vain seurana), lukkiutuivat vessaan tai kaatoivat maitolaseja ruokalassa ja lähtivät pois sotkuja korjaamatta, pitivät lippistä ja huppua oppitunnilla tai räppäsivät kännykkää. Meillä on kyllä todellakin oikeus kopioida opettajien nipotusviestejä Facebookiin ja levittää niitä, itsepähän kerjäävät. Jos joku esittää käsityötunnilla harrastavansa pöydällä ystävänsä kanssa seksiä, niin pakkoko kaikkea on ottaa niin tosissaan.

Wilma pilasi elämämme, lataa osa huoltajista.

Opettajat ovat naurettavia ja takertuvat pikkuseikkoihin. Eikö niillä muuta tekemistä ole? Ei luulisi korkeasti koulutettujen ihmisten jaksavan päivästä toiseen valittaa jostain olemattomasta, tekisivät itse asialle jotain, niidenhän työtä se on. Eivätkö ne saa kuria siellä? Sen siitä saa, kun kympin tyttöjä valitaan opettajainkoulutuslaitokseen, ja eihän siitä nyt mitään tule. En jaksa enää lukea opettajan vuodatuksia siitä, miten lapsellani on motivaationpuutetta ruotsin tunnilla, sillä eihän ruotsia kenenkään tarvitse oikeasti edes osata, ja opettajalla on tässä koko ajan ollut lapsemme silmätikkuna. Wilma on kuin lasten syntilista tai rikosrekisteri. Ennen vanhaan opettajilla oli valtaa ja auktoriteettia muutenkin. Katsoisivat peiliin.

Wilma pilasi elämäni, huokaa myös moni opettaja.

Tee tässä nyt sitten yhteistyötä. Yksi vaatii, että saa joka viikko raportin lapsensa tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, edistymisestä ja lisäopetuksen tarpeesta. Joku on tyytyväinen siihen, ettei mitään kuulu, joku ei lue viestejä tai kuittaa poissaoloja ikinä. Erään mielestä säännöt eivät koske hänen lastaan, sillä kuka hullu nyt ei mopolla ajelisi, kun sellainen on ostettu. Yksi repii tupakoinnista seuranneen jälki-istuntolapun, kun oli siellä tupakoimassa tosiaan muitakin. 

Niin. Yhteistyöllä tuloksiin.



tiistai 22. lokakuuta 2013

Pojasta potkukelkka paranee

Meillä täällä Mettäperällä on paljon kehittynyttä toimintaa, ja mutta yksi niistä ei ole liikennöinti: me emme hyppää kotiportilta metroon tai katso kellosta, monenko minuutin kuluttua bussi nro 56 kohti Hyttysenniemeä lähtee. Täällä on luotettava jalkoihin, polkupyörään, mopoon, mopoautoon, traktoriin, mönkijään tai henkilöautoon, ellei sitten halua maksaa taksikyydistä. Joskus keväisin olen joutunut tosissani miettimään myös sitä, tarvitsenko työmatkoille kanootin, sillä Pohjanmaa on laakea ja väliin tulvainen. Päältä ajettava ruohonleikkurikaan ei olisi hullumpi menopeli: sillä kun päräyttäisi aamulla opettajainhuoneen ikkunan alle parkkiin, tarjoaisi samalla puheenaiheen koko loppuvuoden munkkikahveille. Ruohonleikkuri onkin kouluajoneuvohittilistallani kakkosvaihtoehto heti vaaleanpunaisen Honda Monkeyn jälkeen.

Ennen vanhaan käytetty kulkuvälinevalikoima oli paljon monipuolisempi. Minäkin olen hiihtänyt kouluun monta kertaa tienvartta pitkin punaisilla Karhu-merkkisillä suksillani. Sitten sain oranssinväriset Karhut, jotka olivat niin rumat, että siihen loppui meikäläisen lupaava hiihtoura. Olen myös lukuisat kerrat lykkinyt parin kilometrin koulumatkan potkukelkkaa, joka jokaisella itseään kunnioittavalla oppilaalla tuohon maailmanaikaan oli. Välillä mentiin alamäessä hiekoituksen päältä niin että kipinät lensivät, välillä tihkaisi niin että nytkähti. Potkukelkoilla saattoi myös ajaa junaa. Ei takaa.

Nykyään kouluun kuljetaan enimmäkseen kävellen, pyörällä tai bussilla, ja iän karttuessa vaihtoehdoiksi muodostuvat lisäksi mopo tai mopoauto. Muitakin mahdollisuuksia toki on, kuten kerran kuulimme keskusradiosta: "Anteeksi oppitunnin keskeytys. Pyytäisin oppilasta, joka on parkkeerannut Zetor-merkkisen traktorin Uima-Saukon pihaan poikittain, siirtämään sen välittömästi pois. Kiitos."

Eräänä aamuna kävelin kohti koulua, jonka lähistöllä olevalle parkkialueelle oli pysäköity liuta skoottereita ja uutuuttaan kiiltävä traktori. Nauratti. Taas oli joku oppilas tullut esittelemään isänsä tuliterää menopeliä. Samalla, kun katseeni oli valtavassa traktorissa, kaarsi kauempaa mutkan takaa vauhdilla sitruunankeltainen, pienenpieni koppi karvanopat heiluen. Mopoauto kurvasi renkaat vinkuen traktorin viereen, ja nuori tyttö hyppäsi siitä ulos, heitti repun selkäänsä, huiskautti hiukset taakse ja juoksi koulua kohti.

Siinä ne olivat vierekkäin, Daavid ja Goljat. Vielä jäi ruohonleikkurille tilaa.




sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Pernarasvaa

Aikakausia leimaa aina jokin massailmiö, tavallisesti useampikin. Viimeisintä kymmentä vuotta kuvastavat ainakin muovikengät, some, zumba, ilmastonmuutostappelu ja tosi-tv (Koirantrimmaajat kilpasilla). Melkoisen laajaa suosiota tai ainakin huomiota on saanut myös karppaaminen, minkä vuoksi voi on loppunut hyllystä ja leipä jäänyt sille.

Ihmisen pitää aika ajoin hurahtaa johonkin, ei siinä mitään. Lyön vaikka vetoa, että jokainen teistä tunnistaa yllä olevasta luettelosta omalle kohdalleen ainakin yhden pakkomielteen. Jollain Crocseja, Cloxxeja tai muita tai niiden käypiä kopioita on useammat erilaiset ja eriväriset, ja moni on myös sitä mieltä, että niillä voi mennä vaikkapa häihin.

Moni ei.

Yksi viime aikojen hitti-ilmiö on kehonkoostumusmittaus. Jee. Juuri, kun on päässyt edes vähän eroon siitä ahdistuksesta, että neuvolassa pitää nousta vaa'alle toisen silmien alla ja siinä sitten yhdessä kiilusilmin tarkastellaan, paljonko on tullut viikossa nousua, niin pitäisi hihkua riemusta ja juosta innostuksesta ympyrää kehonkoostumusmittauksen vuoksi. Että onko rouvalla nyt yhtään lihasmassaa missään ja paljonko on kertynytkään rasvaa sisäelinten ympärille? Siitä saa sitten muka tsemppiä juosta kauhkottaa järven ympäri ja läski lähtee ja tulee onnelliseksi, kun kontrollimittauksessa on muuttunut rasva pernan ympäriltä puoli prosenttia pienemmäksi.

Kyllä kehonkoostumusmittauslahjakortti syntymäpäivänä on sama kuin puntari joulupaketissa tai sähkövatkain äitienpäiväkääreessä. Kaikkeen ei minun massani eikä hysteriani taivu. Ei muovikenkiinkään.



keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Huntu välissä

Kerron heti ensimmäiseksi, etten oikeasti tunne yhtäkään ihmistä, joka pukeutuu arjessaan huntuun. En osaa termejä, tunne lakeja, kulttuuria tahi Koraania niin, että pystyisin sen suurilla perustelemaan, miksi jotain on ja jotain ei. Olen katsonut televisiosta useita dokumentteja arabitaustaisista naisista, jotka Eurooppaan muutettuaan kertovat tunteistaan hunnun takana tai ilman sitä. Olen lukenut tosipohjaisia viihderomaaneja sulttaanien elämästä, vaimoista ja palatsien prinsessoista.

Olen asiasta länsimaalaisen pihalla.
Suomessa huntu kuuluu vain alttarilla neitsyille.

Täyshunnutettu nainen on keskellä suomalaista maaseutua jopa suurempi harvinaisuus kuin musta neekeristrippari, joka sekin on nähty paikkakunnalla vain kerran.* Koska ihmistä kiinnostaa erilaisuus lapsen lailla, on vaikea olla salaa vilkuilematta, kun jossain päin maailmaa näkee kahvilassa levähtävän, hunnutetun naisen. Seurasin juuri vaivihkaa viikonloppuna, miten eräs tällainen taittoi muffinsistaan palasen ja pisti sen suuhun burkansa suojissa. Ajattelin, miten hankalaa se mahtaakaan olla, ja mietin tuhansia murusia hänen sylissään. Ajattelin myös, miten helppo kilot on piilottaa kaavun alle ja meikata aamulla vain silmät. Ajattelin, miten arabivaimot hoitavat alusvaateshoppailun tullessaan toisen maanosan suurkaupunkiin. Ajattelin, montako erilaista mustaa pukua naisella mahtaa olla. Ajattelin, täytyykö ne silittää. Ajattelin myös perinteisesti, kuinka monesti nainen haluaisi heittää hunnun kasvoiltaan tai että monestiko hän iloitsee siitä, että voi olla piilossa. Ajattelin, onko vaatteella mitään väliä ja tekeekö se miehen.

Ajattelin, miltä minä näytän hunnutetun naisen silmissä.
Miten sitä aina kytkeekin kaikki asiat viime kädessä itseensä?

Suhtaudumme asioihin luonnollisesti aina omaan taustaamme peilaten. Olen kerran saanut kokeilla täysburkaa useamman tunnin ajan, ja se oli jännittävä kokemus. Olin silloin isosena rippileirillä, ja oppitunnilla vieraileva lähetystyöntekijä toi mukanaan erilaisia asuja maailmalta. Oli hyvin kuuma kesäpäivä, joskaan ei yhtä kuuma kuin Saudi-Arabiassa. Olin mustissa. Olin muuttunut yhtä aikaa sekä pienessä leiriyhteisössämme näkyväksi että omassa maailmassani näkymättömäksi. Tunne oli kiehtova: asuni tuntui huutavan erilaisuutta, mutta peittävän minut mystiseksi persoonaksi. Huomasin, etten puhunut niin paljon, mutta katselin sitäkin enemmän. Päivän päätteeksi päät eivät enää kääntyneet takanani, eikä kukaan tullut hypistelemään huntuani. Näin ei olisi ollut keskellä maaseutukaupunkia vielä pitkään aikaan.

Juttelemme ja väittelemme koulussa aina välillä kahdeksasluokkalaisten kanssa koulupuvusta ja sen mahdollisesta käytöstä Suomessa. En malta olla ajattelematta, olisiko Suomessa käytettävä toppahuntua talvipakkasilla? Laitettaisiinko se sisäburkan päälle? Millainen henkari ulkovaatteille olisi eteisessä? Mitä tehtäisiin liikuntatunneilla, kun olisi hiihtoa? Olisiko lakki otettava päästä tunnilla ja ruokaillessa?

Olisinko minä erilainen, jos olisin hunnutettu?




 *Baari-ravintolan ilmoitus paikallislehdessämme noin 20 vuotta sitten.



maanantai 7. lokakuuta 2013

Kuinka pitkä sen pitää olla?

Kuinka pitkä sen pitää olla?
Ainakin kaksi sivua yritätte saada täyteen, mieluusti kyllä enemmänkin. Mutta ei tarvitse kirjoittaa ihan kahtakymmentä sivua, niin kuin eräs innokas oppilas päästeli kerran tulemaan. Jos on kovasti asiaa, yrittäkää tiivistää ja löytää olennainen. 

Mitä? Pitääkö kirjoittaa 20 sivua?
Ei pidä. K-a-k-s-i on minimi.

Kaksi sivua! Pitääkö aloittaa sivun yläreunasta?
No mutta Pertti-Jooseppi. Taululla on ollut malli jo viimeiset 10 minuuttia.

Pitääkö kirjoittaa kaunolla?
Ei. Saa kirjoittaa omalla käsialalla, mutta ei pelkästään isoilla kirjaimilla. Tekstaus käy siis ihan hyvin, ja pääasia on, että kirjoituksesta saa selvää.

Ai ei tarvi kirjoittaa kaunolla? Jes! Ala-asteella piti!
No nyt ei tarvitse, onnenpäivä.

Mä en keksi mitään.
Varmasti keksit. Ensin teet suunnitelman! Aloita ohjeiden mukaan ajatuskartalla ja lähde siitä sitten hahmottelemaan, mitä otat tekstiisi mukaan. Tulen hetken kuluttua katsomaan, mitä olet mietiskellyt.

Onko pakko tehdä ajatuskartta?
Niin kuin olemme puhuneet, jonkinlainen etenemissuunnitelma on aina hyvä olla. 

Hei, mä en vetänyt marginaaliviivaa, mitä nyt, pyyhinkö kaikki pois?
Älä pyyhi, sulla on jo niin paljon tekstiä. Tee marginaali sitten seuraavalle sivulle. 

Siis mitä, pitikö tässä olla marginaalit? Ei mullakaan oo.
(Huoh.)

Tuon iso pää on edessä, kun kirjoitan.
Mihin sä olet kirjoittamassa?

Siis pitääkö kirjoittaa kaunolla vai?
Juu, ei.

Saako käyttää hymiöitä?
Ei, käytät niitä sitten tekstiviesteissä ja kavereiden kanssa niin paljon kuin kerkiät - ja epäilemättä kerkiät.

Ai, miksei muka saa? Miten sä muuten tiedät, että kyseessä on vitsi?
Yritä vaikka kirjoittaa niin, että ymmärrän sen olevan vitsi.

Kuinka pitkä se pitää olla, riittääkö tämä?
Kaksi sivua. Ei.

Mitä, jos on pientä käsialaa? Katso nyt, tuolla on paljon isompaa, ja kun se kirjoittaa kaksi sivua, niin sillä on paljon vähemmän tekstiä!
Huolehdipa nyt, Saija-Sinikka, omasta aineestasi ja yritä päästä kunnolla alkuun.

En mä keksi mitään. Tyhmiä aiheita.
Kyllä keksit. Joskus on.

Saako kirjoittaa englanniksi?
Arvaapa.

Miksei muka saa?
Hmm. Olisko vaikka siksi, että nyt opetellaan suomen kieltä.

Kai mä nyt suomea osaan.
Eehhehe.

Voiko käydä vessassa?
Jos tulee housuihin, niin sitten.

Kuinka pitkä sen pitää olla?
Kolme sivua.

Mitä?! Sä sanoit äsken, että kaksi.
Joo-o, kolme. Jos sitä vielä kysytään, niin neljä.

Annatko sä näistä numeron?
Todellakin.

Voiko kirjoittaa kotona?
Ei, ellei tee koulussa mitään.

Saako kympin, jos kirjoittaa kymmenen sivua?
Riippuu siitä, mitä siellä lukee.

Montako sivua tän pitikään olla?
Neljä. Ja ei se pituus pojat mitään ratkaise, vaan se, miten sitä kieltä käyttää.


Osa hihittää ja hiljenee sitten kirjoittamaan. Pian kuuluu tuulettimen humina.




keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kuka sammuttaa Eiffel-tornin valot?

Olen tässä pian lähdössä käväisemään Lontoon-maassa, ja onhan siellä kaikenlaista jännittävää nähtävää, kuten Elton John ja varmasti jo pikku hiljaa sortuva London Bridge. Muutenkin pitää kyllä olla terävänä, sillä on puhuttava englantia lauserakenteellisesti ja ääntämyksellisesti oikein ja sanoa aina please. Englanninopettajamme valisti meitä kolmannella luokalla, että muuten ei saa edes jäätelöä kioskista, joten en uskalla ottaa riskiä.

Maailmaa monta kertaa ja yötä päivää ristiin rastiin matkanneena olen tietenkin omaksunut monen maan kielen ja tavat, mutta myös miettinyt asioita, jotka vaativat ehdottomasti tarkempaa selvitystä.

- Käyvätkö kuninkaanlinnojen vartijat kurssin, jossa harjoitellaan vakavana pysymistä? Onko heillä koulutusta, jossa istutaan ringissa ja jossa saa virnuilla niin paljon kuin pystyy muiden yrittäessä pidätellä hörönaurua? Voiko työharjoittelun linnanportin vahtivuorossa reputtaa, jos pääsee hihitys, vai selviääkö varoituksella?
- Mitä, jos vahtivuorossa tulee vessahätä?
- Mitä, jos Vapaudenpatsasta esittävälle katutaiteilijalle tulee vessahätä?
- Sataako Lontoossa rakeita?
- Voiko museon arvokkaiden teosten luo oikeasti päästä laservalojen yli hyppimällä ja ali ryömimällä? (Elokuvissa pääsee.)
- Kuinka moni maailmankuulu taideteos on todellisuudessa oikea?
- Montako vessapaperirullaa Colosseumissa kuluu päivittäin?
- Kuinka kuuma kesätöissä olevalla Mikki Hiirellä tai Muumilla on pukunsa sisällä? Saako hän pitää useammin taukoja kuin vaikkapa Peppi Pitkätossu?
- Miten tivolilaitteiden henkilökunta pystyy kieppumaan laitteissa koko päivän? Montako kertaa täytyy kaatua tai oksentaa ennen kuin saa valmistumispaperit?
- Käyttääkö gladiaattoripukuun sonnustautunut sisäänheittäjä virkapukuaan koskaan kotona?
- Voiko köysiradalla ajaa kilpaa?
- Kuuleeko New Yorkin pörssissä oikeasti, mitä siellä huudetaan?
- Kuka sammuttaa Eiffel-tornin valot?

Miksi mistään oikeasti tärkeästä ei ole mainintaa opaskirjassa? Tympeää, kun jätetään ihminen epätietoisuuteen.


Saako olla raetta, please?