Huntu välissä

Kerron heti ensimmäiseksi, etten oikeasti tunne yhtäkään ihmistä, joka pukeutuu arjessaan huntuun. En osaa termejä, tunne lakeja, kulttuuria tahi Koraania niin, että pystyisin sen suurilla perustelemaan, miksi jotain on ja jotain ei. Olen katsonut televisiosta useita dokumentteja arabitaustaisista naisista, jotka Eurooppaan muutettuaan kertovat tunteistaan hunnun takana tai ilman sitä. Olen lukenut tosipohjaisia viihderomaaneja sulttaanien elämästä, vaimoista ja palatsien prinsessoista.

Olen asiasta länsimaalaisen pihalla.
Suomessa huntu kuuluu vain alttarilla neitsyille.

Täyshunnutettu nainen on keskellä suomalaista maaseutua jopa suurempi harvinaisuus kuin musta neekeristrippari, joka sekin on nähty paikkakunnalla vain kerran.* Koska ihmistä kiinnostaa erilaisuus lapsen lailla, on vaikea olla salaa vilkuilematta, kun jossain päin maailmaa näkee kahvilassa levähtävän, hunnutetun naisen. Seurasin juuri vaivihkaa viikonloppuna, miten eräs tällainen taittoi muffinsistaan palasen ja pisti sen suuhun burkansa suojissa. Ajattelin, miten hankalaa se mahtaakaan olla, ja mietin tuhansia murusia hänen sylissään. Ajattelin myös, miten helppo kilot on piilottaa kaavun alle ja meikata aamulla vain silmät. Ajattelin, miten arabivaimot hoitavat alusvaateshoppailun tullessaan toisen maanosan suurkaupunkiin. Ajattelin, montako erilaista mustaa pukua naisella mahtaa olla. Ajattelin, täytyykö ne silittää. Ajattelin myös perinteisesti, kuinka monesti nainen haluaisi heittää hunnun kasvoiltaan tai että monestiko hän iloitsee siitä, että voi olla piilossa. Ajattelin, onko vaatteella mitään väliä ja tekeekö se miehen.

Ajattelin, miltä minä näytän hunnutetun naisen silmissä.
Miten sitä aina kytkeekin kaikki asiat viime kädessä itseensä?

Suhtaudumme asioihin luonnollisesti aina omaan taustaamme peilaten. Olen kerran saanut kokeilla täysburkaa useamman tunnin ajan, ja se oli jännittävä kokemus. Olin silloin isosena rippileirillä, ja oppitunnilla vieraileva lähetystyöntekijä toi mukanaan erilaisia asuja maailmalta. Oli hyvin kuuma kesäpäivä, joskaan ei yhtä kuuma kuin Saudi-Arabiassa. Olin mustissa. Olin muuttunut yhtä aikaa sekä pienessä leiriyhteisössämme näkyväksi että omassa maailmassani näkymättömäksi. Tunne oli kiehtova: asuni tuntui huutavan erilaisuutta, mutta peittävän minut mystiseksi persoonaksi. Huomasin, etten puhunut niin paljon, mutta katselin sitäkin enemmän. Päivän päätteeksi päät eivät enää kääntyneet takanani, eikä kukaan tullut hypistelemään huntuani. Näin ei olisi ollut keskellä maaseutukaupunkia vielä pitkään aikaan.

Juttelemme ja väittelemme koulussa aina välillä kahdeksasluokkalaisten kanssa koulupuvusta ja sen mahdollisesta käytöstä Suomessa. En malta olla ajattelematta, olisiko Suomessa käytettävä toppahuntua talvipakkasilla? Laitettaisiinko se sisäburkan päälle? Millainen henkari ulkovaatteille olisi eteisessä? Mitä tehtäisiin liikuntatunneilla, kun olisi hiihtoa? Olisiko lakki otettava päästä tunnilla ja ruokaillessa?

Olisinko minä erilainen, jos olisin hunnutettu?




 *Baari-ravintolan ilmoitus paikallislehdessämme noin 20 vuotta sitten.