Torvi mikä torvi

Lapsuuden traumoja on hyvä käsitellä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Näin vanhemmiten, vaikka onkin hyvin nuorekas, tajuaa paljon paremmin sen, mikä on mennyt pieleen. Esimerkiksi siitä olen kovin huolissani, miten kiltti olenkaan ollut - se nimittäin kostautuu nyt! Minusta on selvästi kuoriutunut kapinallinen: esimerkiksi pari viikkoa sitten pukeudun töissä revittyihin farkkuihin. Olin tosin kerännyt sitä ennen kolme vuotta rohkeutta, sillä opettajalla kuuluu olla leveä puolihame ja terveyskengät. Tein asenneharjoituksia ja ostin niittikengät, jotta pääsen tunnelmaan ja osaan olla vakuuttava.

Eräs vakavimmista kiltteystraumoistani liittyy musiikkiin: hain ala-asteella musiikkiopistoon soittamaan poikkihuilua, joka on edelleen mielestäni ihana soitin ja muistuttaa minua. Hoikka se on kuin pajunvarsi ja ääneltäänkin kevyt henkäys. Pärjäsin pääsykokeissa kaiketi ihan hyvin, mutta kun posti toi musiikkiopistosta hyväksyntäkirjeen, paperissa lukikin järkytyksekseni, että minut oli valittu  opiskelemaan klarinetinsoittoa. En ilmeisesti vastannut höyhenenkeveää heihoihuilumielikuvaa, vaan olin hieman tankimpi tapaus. Mitä tuubaa se tuollainen touhu on? Ihan hanurista. Haistakoot huilun kaikki vanhat ja asenteelliset harput.

En tiennyt, miltä klarinetti näyttää. Eikä ollut edes Googlea. Minun piti polkea itkien viisi kilometriä vastatuuleen, jotta pääsin kirjastoon etsimään musiikkiensyklopeidoskooppia.

Koska minulla oli varmaankin absolutistinen sävelkorva ja olin kiltti, aloitin tunnit. Muutama ensimmäinen opettaja olikin oikein mukava ja innostava, toisella oli jopa punaiset kengät, mutta kolmannen kohdalla tuli stoppi. En harjoitellut läksyjäni, mutta en kyllä saanut minkäänlaista opetustakaan. Opettajan tyyli onkin näin jälkikäteen ollut sangen kiintoisa, sillä ei hän koskaan mitään opettanut. Minä sain soittoläksyn ja jätin sen harjoittelematta. Menin tunnille, soitin päin persettä. Sain seuraavaksi kerraksi uuden soittoläksyn. Ja niin edespäin. Loistosysteemi, josta vanhempani maksoivat kiitettävän paljon.

Olin torvi.

Jos aikuinen minä haluaisi soittaa poikkihuilua, en todellakaan menisi klarinettitunneille. En ripustaisi huoneeni seinälle julistetriptyykkiä, jossa klarinetin ympärille on ripoteltu vaaleanpunaisia ruusun terälehtiä. En kävisi kerran viikossa teoriatunnilla, kerran viikossa soittotunnilla ja kerran viikossa orkesterissa. En soittaisi klarinettia, vaan tiedustelisin, mitkä ominaisuuteni vaikuttivat siihen, etten ollut muka huilunsoittaja-ainesta. Nykyaikana tuollaisesta kehittelisi hyvin nopeasti anoreksian, jota silloin ei ollut vielä keksittykään.

Tein minä pajusta hilpeän huilun. En koskaan klarinettia.