Pelin henki

Olen peliteollisuuden painajainen. Minulta puuttuvat peligeeni ja Vegas-vietti. En innostu korttipeleistä, pajatsosta, hedelmäpeleistä, Valioliigasta, XBoxista, Nintendosta enkä Wiistä. En raaputa, en veikkaa, en voita. Tuhahtelen Facebookin pelikutsuille, -päivityksille ja -tuloksille ja pyörittelen silmiäni sotapeleille. En tiedä, mikä on GTA V, mutta paheksun sitä periaatteesta suuresti. Ekapeli on tylsä, eikä äänteistä saa selvää, Afrikan tähdestä hukkuvat pelinappulat, Kimblestä kuuluu kova ääni ja kymmenen tikkua ei pysy koskaan laudalla. En kuuntele Totoa tai harrasta silmäpeliä. Jokerit pysykööt omalla areenallaan ja jättäkööt Loton rauhaan.

En ole koskaan ollut kummoinen pelimies. Ehkä se johtuu siitä, että olen nainen, en tiedä.

On kuitenkin yksi peli, joka saa sieluni sykähtämään ja silmäni tuikkimaan: Speden Speleistä tuttu nopeuspeli. Se, jossa pitää painella nappuloita valomerkin jälkeen ja alati kiihtyvään tahtiin, tiedättehän? Paikkakunnallamme oli joskus lukioaikoinani yrittäjämessut, ja eräällä firmalla oli osastollaan kilpailu, jossa päivän paras naputtelija sai valita itselleen sähkövempainpalkinnon. Lauantaina voitti siskoni, sunnuntaina minä, ja joitain leivänpaahtimia me kilvan kotiin kannoimme. Tulostani en enää muista, mutta sen kyllä, että lopuksi en todellakaan enää tiennyt, mitä sormeni tekevät. Aivoni olivat jossain automaatiotilassa ja transsissa, ja käsi vain viuhtoi itsekseen. Pelin henki puhui minussa, ja ehkä vähän Spedekin.

Tällä viikolla sain myöhästyneen syntymäpäivälahjan. Joku voisi saada SingStarin, joku raaputusarvan, toinen Zumba-pelin. Minä sain peliaikaa työhuoneessani.

Silmät kiinni nyt, jalasta kiinni - nyt!