Mikä puhelin opettajallasi oli?

Ostin viikonloppuna uuden puhelimen - ja koska olen nainen ja sen arvoinen, mies saa hoitaa kaikki siihen liittyvät muodollisuudet. En todellakaan tiedä, miten saan siirrettyä kaikki elintärkeät tiedot vanhasta kännykästä uuteen, enkä todellakaan muista puhelinnumeroita ulkoa, jos ne sattuisivat tässä siirto-operaatiossa jostain syystä vaikka katoamaan.

Paitsi että samanniminen ystäväni, kotinumerosi oli kolmekymmentä vuotta sitten 20713.

Vaikka olen siis kohtuullisen nuori ja kokematon, tiedän, että kauheasti on tapahtunut puhelinlanka-asioissa kehitystä. Kuten nyt vaikka se, ettei niitä enää ole. Ensimmäinen pöytäpuhelimemme oli kermanvärinen. (Ruma, arvioisin näin nykynäkökulmasta.) Joillakin oli vihreä, joillakin viininpunainen, mutta kauheasti ei kateusfaktoria päässyt minkään vaihtoehdon kohdalla kehittymään.

Toisaalta keittiömme lattiakin oli ajan mukaisesti ja trendien aallonharjalla tummanruskea-oranssi ja vessamme kalusteet lämpimän sinapinkeltaisia, joten siihen nähden homma pelitti ihan hyvin. 

Sitten tulivat näppäinpuhelimet. Olisiko paljon hienompaa voinut ollakaan? Voi jee sitä painelun tuomaa ylpeyttä.

Kun joku sitten ilmoitti kerran koulussa uudesta Ihmeestä, olimme ensin epäuskoisia ja sitten kateellisia: heidän vasta hankitussa puhelimessaan oli muka digitaalinäyttö ja siitä näkyi, kuka soittaa. Ajatella! Se oli sen luokan juttu, että poljimme pyörällä (Helkama) moista katsomaan. Ja totta se oli! Jokainen meistä sanoi sinä iltana kotona, että kotiin täytyy hankkia uusi puhelin, kun kaikilla muillakin on digitaalinäyttöinen ja sellaisen suorastaan tarvitsee. 

Noista ajoista ei sitten ollutkaan enää pitkä matka juppien ensimmäisiin kännyköihin (Jussi, olimme niin kateellisia!), puhelukortteihin (nykynuoret eivät enää edes tiedä, mikä on puhelinkoppi...), Nokian ja Erikssonin taisteluun (...Erikssonista puhumattakaan), tekstiviesteihin, simpukoihin, taittokansiin, värikuoriin (Nokia 5110!), ulkoisten antennien poistumiseen, automaattiseen tekstinsyöttöön, kosketusnäyttöihin, kameroihin, Internetiin ja sen myötä kaikkeen. 

Tajusin juuri, että ensimmäisestä kännykästäni on kulunut pian 20 vuotta. Ei voi olla. En ole vielä edes itse täyttänyt kahtakymmentä. Laskin siis väärin. 

Tässä Mobira Citymanissani ei ollut vielä matopeliä.

Puhelin on nykynuorisolle statusarvo, joten oppilaan silmissä opettajakin on sitä pätevämpi, mitä uudempi ja parempi kännykkä hänellä on. Kun koulu syksyllä alkoi, oli seitsemäsluokkalaisten poikien vakiokysymys se, millainen puhelin minulla on. Koska se ei ollut enää ihan viimeisintä huutoa, vaikka kolme vuotta sitten olikin, laski innostus ennen kuin se ehti alkaakaan. Eräs opettaja kertoi arvostuksensa nousseen välittömästi, kun hän hankki etulinjassa uuden Lumian. Tottahan sitä ymmärtää paremmin nuoria, kun on oikeanlainen kännykkä ja osaa tehdä sillä muutakin kuin soittaa. Eräs opettaja olikin kerran menettänyt kaikki uskottavuuspisteensä, kun oli tullut puhe kännykällä pelattavista peleistä. Hän oli ylpeänä kertonut pelaavansa itsekin välillä puhelimellaan. Järkytys oli ollut suuri, kun hän oli esitellyt matopelin idean.

Sääliksi käy nykynuoria. Entisaikana elämä oli paljon helpompaa: ei tullut mieleenkään kysyä opettajalta, millainen lankapuhelin hänellä oli. Tai puhelinpöytä, joka sekin on jo taakse jäänyttä elämää. Ainoa, millä muistan olleen väliä, olivat sijaisopettajan kauniit silmämeikit. Luomilla oli runsaahkosti vaaleansinistä ja -punaista, mitä tyttöjen kanssa tunnin jälkeen joukolla ihastelimme. Siinä oli kuulkaa niin trendikäs sijainen, että jos kännykkä olisi ollut jo keksitty, hänellä olisi ollut iPhone. Kullanvärinen.