Kerro, kerro, koulupeili

Luokkani seinällä on peili. Kun kiipeää oven edessä olevalle porrastasanteelle, näkee itsestään melkein kokovartalokuvan. Olen ollut huomaavinani, että erityisesti tytöt tarkistavat usein välitunnille lähtiessään, miltä näyttävät: rohkeimmat peilailevat itseään joka suunnasta ja pöyhivät hiuksiaan. Poikia en ole nähnyt peilin kiinnostavan yhtään, enkä myöskään käsienpesun, vaikka kourat saattavat olla  hellyyttävästi mopon rassaamisesta mustat.

Mitä peilistä näkyy? Ovatko nykyiset yläkouluikäiset pitelemättömiä rääväsuita, opettajia kunnioittamattomia pikku pirulaisia vai mukavia perusnuoria, joilla on pilke silmäkulmassa ja suurin osa läksyistä tehtyinä? Entä onko opettajakuva muuttunut vuosien saatossa: nuttura löystynyt ja karttakeppi katkennut? Ovatko nykyajan opettajat aseettomia pellejä, kuten aineenopettajakoulutukseen hakeutuvien pyrkijöiden määrästä huolestunut Vuokko Herlevi (HS 16.11.1999) pohti mielipidepalstalla jo yli kymmenen vuotta sitten. Herlevin kokemuksen mukaan opettajaa sai nimitellä ja halventaa kenenkään siihen puuttumatta tai tulematta rangaistuksi. Onko tuolloin herännyt huoli osoittautunut aiheelliseksi?

Olen keskustellut nuorten kanssa oppitunneilla Alppilan tapauksesta, sillä heitä ja opettajiahan asia ensisijaisesti koskee - vaikka kovin paljon mielikuvitusta ei tarvitse olla, että tajuaa tapauksen kertovan aika lailla yhteiskuntamme arvoista, toimintatavoista ja vallitsevasta käyttäytymiskulttuurista. Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa. Valtaosa tulevaisuutemme toivoista on vastuuntuntoisia, iloisia, uusia asioita oppimaan tulevia nuoria, joiden soisi oppimisen ohella myös viihtyvän koulussaan hyvin. Se osa oppivelvollisista, joilla on toistuvasti kahnauksia toisten oppilaiden tai opettajien kanssa, on ollut aina olemassa, mutta joiden ongelmat ovat kasvaneet ja otteet rankentuneet. Välillä tuntuukin, ettei millään ole mitään väliä: jopa poliisin puhutteluun saatetaan suhtautua ylimielisesti ja kuvata viikonloppuna partioauton takapenkille joutuminen ylpeänä nettiin.

Ääriesimerkit ovat pienemmilläkin paikkakunnilla yhä tavallisempia.

Nuoret ovat videotuomaroineet Alppilan koulussa kuvatun materiaalin ja olleet lähes yksimielisiä siitä, että opettaja sai tehdä niin kuin teki. Keskustelu aiheesta on ollut oppitunneilla asiallista ja hyvää, ja nykyistä kovempi kurinpito koetaan jopa tarpeellisena. Lapset ovat lakipykälistä tietämättöminä sitä mieltä, että opettajan pitää saada katsoa tarvittaessa oppilaan reppuun tai poistaa häiriköivä oppilas vaikka niskasta kiinni pitäen ulos. Oppilaat kokevat myös oikeudenmukaisena sen, että jos sotkee tahallaan paikkoja, on velvollinen siivoamaan jälkensä. Tätäkään ei lain puitteissa sallita: työrangaistusta ei koulussa tunneta. Moni alapääaiheinen kuva tai sana saattaisi jäädä mustalla tussilla piirtämättä, jos sen joutuisi itse hiomaan pois.

Herlevi peräsi opettajille vastuun hoitamiseksi valtuuksia, joita sääntöjen valvominen edellyttää. Tällä hetkellä nopeissa tilanteissa mennäänkin riskillä ja vaiston varassa: vaikka itseään suojellakseen olisi  parempi olla syöksymättä keskelle välituntitappelua, ettei tule itsekin saaneeksi osumaa tai joutuneeksi oikeuteen, sitä tekee, mitä aikuisena näkee parhaaksi. Mitä ihmisenä näkee parhaaksi. Kun kiskoo raivopäistä oppilasta toisen kimpusta ja estää sillä mahdollisesti isonkin vahingon, voi kuitenkin saada palkkioksi uhkaavat syytöshuudot oppilaalta: "Sä menit ja rikoit mun repun olkahihnan! Sä niin korvaat tän! Mä vaadin sua korvaamaan tän!"

Yleensä opettaja yrittää kuitenkin tehdä oikein. Yleensä yritetään yksinkertaisesti estää konfliktia paisumasta isommaksi, lopettaa tappelu, suojella heikompaa tai taata useamman oppilaan oikeuden turvalliseen oppimisympäristöön. Ei ole kuitenkaan ennen kuulumatonta, että myös opettajan turvallista työympäristöä loukataan: välillä voi saada lentävästä kengästä tai repusta päähänsä tai tulla kävellyksi  tahallaan päin. Mitäs osui reitille.

Lapset ovat hyviä käyttämään valtaansa koulussa niin tahtoessaan, sillä nykymaailma on täynnä minun oikeuksiani. Velvollisuudet ovat monesti sivuseikka. Kirjallisuus kuvastaa aikaansa, sanotaan. Alppilakin kuvastaa.