Vuonna miekka ja kypärä

Silloin, kun minä olin pieni, lapset heiluivat takapenkillä ilman turvavyötä tai seisoivat keskellä ja jammasivat Mikko Alatalon tahtiin. Sittemmin pyöräilyä harjoittaessamme emme todellakaan käyttäneet kypärää, sillä sellaisia ei vielä ollut. Niin sitä sitten vain lennettiin sujuvasti kaverin kanssa sarvien ylitse, kun pyöräilimme liian lähellä toisiamme ja polkimemme tarttuivat yhteen. Kerran yksi ajoi ojaan, kun leikimme sokkoajelua ilman käsiä, ja kerran kypärää olisi tarvinnut hulluuskohtauksen saanut naapuruston koira, jota jouduin vauhdista potkaisemaan, kun se murisi vihaisesti punaiset silmät kiiluen ja hyppi hampaat ojossa jalkaani. Olenkin varma, että pian kehitetään koirakypärät. Onhan se, hyvänen aika, suorastaan eläinrääkkäystä, ettei vahinkojen mahdollisuuksia oteta eläinten kohdalla tosissaan: agility-koira voi esimerkiksi ihan hyvin tippua tempputelineeltä, hevonen kaatua estehyppäillessään ja hiiri livetä juoksupyörästään. Ja entäpä kissat sitten? Jos niille on nyt suotu seitsemän henkeä, montako elämää lisää ne saisivat kypärää käyttämällä?

Silloin, kun minä olin pieni, ei pesäpalloilijoita osunut ikinä pallo päähän. Nykyään voi osua, ja voi myös kaatua laskettelumäessä tai lyödä päänsä seinään kontatessa, joten kypärä on hyvä olla. Silloin, kun minä olin pieni, ei kesäleirillä veneillessä ollut pelastusliivipakkoa, ja veneestä hypittiin pommilla järveen. Silloin, kun minä olin pieni, lähtivät pikkupartiolaiset pari vuotta vanhempien nuorten kanssa yöretkelle saareen, jossa ei ollut sähköjä, jossa käsiteltiin tulentekovälineitä, lämmitettiin telttaa ja kamiinaa ja hakattiin kirveellä puita - ilman mahdollisuutta soittaa kännykällä apua hätätilanteen sattuessa. Kun ei ollut keksitty kännykkää. Eikä yöretkikypärää.

Silloin, kun minä olin pieni, kaikki oli toisin. Talvella oli lunta ja kesällä kuuma. Opettaja piti kurin, otti niskasta kiinni, tukisti ja huusi. Pillimehu oli pyramidin muotoisessa tetrassa, jäätelöpallo maksoi kolme markkaa ja vitosella sai Pienimäen kioskilta kaksi, eivätkä pallot eivät uponneet vohvelin sisään. Televisiosta tuli Hittimittari, radiossa huusi Tapani Ripatti ja irtokarkit myytiin pennikaupalla. Kotona oli viikonloppuisin kyljyksiä ja kiinankaali-ananassalaattia, koulussa vedettiin vielä sujuvasti sekä maksakastiketta että silakkalaatikkoa.

Silloin, kun minä olin pieni, eivät psykologeilla käyneet kuin hullut.

Jotain tuolloin sentään oli jo keksitty, ja se oli murrosikä. Minä en sitä ehtinyt koskaan oikein kunnolla harjoittaa, mutta jokunen muu ikäiseni kyllä. Vanha kansa ei ollut saanut sitä mahdollisuutta ollenkaan, mikä on kyllä aika sääli: hypätä nyt lapsuudesta suoraan aikuisuuteen, kehdosta hiilikaivoksille ja turnipsipelloille. Ei ollut heillä helppoa, eikä varmasti kypärää edes kaivoksilla.