Kolme sanaa sinulle,
ole ystävä minulle.
Jos ystäviä tahdot
niin ajattele tarkoin,
sil' ystäviä kyllä saa,
mut uskollista harvoin.
Ruusun sulle antaisin
mut mistä sen nyt saa,
kun halla vei jo kukkaset
ja lumi peitti maan.
Ole aina ystävällisellä päällä
niin kuin kissa liukkaalla jäällä.
Kirjoitti kynä,
ohjasin minä.
Nyt loppu järki,
kun kynästä katkes kärki.
Nimi seuraa perässä
pienessä lankakerässä.
Kun ikää tuli lisää, alkoivat riimitkin muodostua rohkeammiksi.
Rakasta yhtä, rakasta toista,
rakasta vaikka yhtätoista.
Mutta yhtä kerrallaan,
kahta älä milloinkaan.
Jos poika sua suutelee,
niin älä anna nuolla.
Näin tautisina aikoina
voi siihen vaikka kuolla.
Achtung, achtung,
ei machtung
(vaikka kuinka tung).
Kolme sanaa sinulle:
"Vedä ittes hirteen!"
Muistan lukeneeni monta kertaa myös pitempiä tarinoita, joiden suosio ajoittuu yläasteaikojen alkuun. Eräässä tyttö "asettui makuulleen ja oli odottanut sitä tapahtuvaksi jo kauan", ja tunnelmaa viritellään kohti "sitä" monin sanankääntein. Tyttö hakee rohkeutta, vaikka häntä suorastaan pyörryttää, ja hän alkaa epäröidä hommaan suostumista. Kun runovihkosta on lukenut noin sivullisen tiheäksi kasvanutta, kauhunsekaista odotusta, selviää, että "se" ei tehnytkään niin kipeää. Hammas oli kiskottu onnistuneesti irti! Voi sitä salattua poskien punotusta ja kavereiden kanssa hihittämistä…
Myös traagisuus oli suosittua. Jokin kiertävistä pikkutarinoista oli nimeltään Discossa. Siinä tyttö ja poika ihastuivat, taisivat suudellakin ensimmäisen kerran, ja kas, nuori rakkaus loppuu siihen, että tyttö jää illan päätyttyä kotimatkalla auton alle. Vielä ambulanssin tullessa ja silmien jo kiinni painuessa hän kuitenkin muistelee onnellisena poikaa, jota suuteli. (Tai sitten poika tuli vasta tässä vaiheessa suuteloimaan, en enää muista. Kauheaa se kuitenkin oli ja kyyneleet valuivat joka kerta tarinaa lukiessa.) Sinne kuoli juuri rakkauden löytänyt nuori Julia.
Siskoni oli erikoistunut kirjoittelemaan vastaavia kertomuksia itse. Kuolemia täynnä taisivat nekin viritelmät olla, ja juuri tällä viikolla seitsemäsluokkalaisten kirjoitelmia korjatessani totesin jälleen, että jokin vimma heidän iässään on päästä tappamaan päähenkilö. Tällä kerralla yksi teki itsemurhan, yksi kuoli syöpään ja pari kuihtui autiolle saarelle. Minä jäädytin seiskalla kesäkissan lumihankeen.
Nykyään nuoriso ei ole runojen suhteen enää aivan yhtä viitseliästä, vaikka soisi olevan: mikään ei ole niin mahtavaa, kuin löytää kätköistä vanhoja ystäväkirjoja, teinikalentereita, päiväkirjoja, runo- ja kiertovihkoja. Tietokoneella kirjoitetut blogit, chatit, tweetit ja seinät eivät ole sama juttu, eivät sitten ollenkaan. Kliketi klik ei ole mitenkään verrattavissa omalla käsialalla täytettyyn vihkon sivuun.
Kyllä vaan taas päästiin siihen, että ennen kaikki oli paremmin.
niin älä anna nuolla.
Näin tautisina aikoina
voi siihen vaikka kuolla.
Achtung, achtung,
ei machtung
(vaikka kuinka tung).
Kolme sanaa sinulle:
"Vedä ittes hirteen!"
Muistan lukeneeni monta kertaa myös pitempiä tarinoita, joiden suosio ajoittuu yläasteaikojen alkuun. Eräässä tyttö "asettui makuulleen ja oli odottanut sitä tapahtuvaksi jo kauan", ja tunnelmaa viritellään kohti "sitä" monin sanankääntein. Tyttö hakee rohkeutta, vaikka häntä suorastaan pyörryttää, ja hän alkaa epäröidä hommaan suostumista. Kun runovihkosta on lukenut noin sivullisen tiheäksi kasvanutta, kauhunsekaista odotusta, selviää, että "se" ei tehnytkään niin kipeää. Hammas oli kiskottu onnistuneesti irti! Voi sitä salattua poskien punotusta ja kavereiden kanssa hihittämistä…
Myös traagisuus oli suosittua. Jokin kiertävistä pikkutarinoista oli nimeltään Discossa. Siinä tyttö ja poika ihastuivat, taisivat suudellakin ensimmäisen kerran, ja kas, nuori rakkaus loppuu siihen, että tyttö jää illan päätyttyä kotimatkalla auton alle. Vielä ambulanssin tullessa ja silmien jo kiinni painuessa hän kuitenkin muistelee onnellisena poikaa, jota suuteli. (Tai sitten poika tuli vasta tässä vaiheessa suuteloimaan, en enää muista. Kauheaa se kuitenkin oli ja kyyneleet valuivat joka kerta tarinaa lukiessa.) Sinne kuoli juuri rakkauden löytänyt nuori Julia.
Siskoni oli erikoistunut kirjoittelemaan vastaavia kertomuksia itse. Kuolemia täynnä taisivat nekin viritelmät olla, ja juuri tällä viikolla seitsemäsluokkalaisten kirjoitelmia korjatessani totesin jälleen, että jokin vimma heidän iässään on päästä tappamaan päähenkilö. Tällä kerralla yksi teki itsemurhan, yksi kuoli syöpään ja pari kuihtui autiolle saarelle. Minä jäädytin seiskalla kesäkissan lumihankeen.
Nykyään nuoriso ei ole runojen suhteen enää aivan yhtä viitseliästä, vaikka soisi olevan: mikään ei ole niin mahtavaa, kuin löytää kätköistä vanhoja ystäväkirjoja, teinikalentereita, päiväkirjoja, runo- ja kiertovihkoja. Tietokoneella kirjoitetut blogit, chatit, tweetit ja seinät eivät ole sama juttu, eivät sitten ollenkaan. Kliketi klik ei ole mitenkään verrattavissa omalla käsialalla täytettyyn vihkon sivuun.
Kyllä vaan taas päästiin siihen, että ennen kaikki oli paremmin.
Mä olen selvästi yhtä nuori kuin sinäkin, kun muistan tuon discossa-tarinan. Tosin isosiskon vihkosta olen tainnut sen ekan kerran (varmaan salaa) lukea.
VastaaPoistaPäiväkirjat, kalenterit ja hyvän ystävän kanssa kirjoitetut vihkot ovat kaikki tallessa. Niille on niin ihana nauraa ja itkeä aina vaan.
Hyvä ystävä löysi meidän kouluaikaisen kirjevihkon ehkä vuosi sitten, teki uuden kirjoituksen ja laittoi postissa tulemaan. Itse asun ulkomailla ja kirjevihko reissaa tätä väliä edelleen - vähän hitaammalla tahdilla kuin kouluaikana, mutta kuitenkin. :) Ihania muistoja ne on täynnä ja vaikka mekin kirjoitetaan useasti myös sähköpostia, on se kirjevihko ihan oma maailmansa.
VastaaPoistaVoih teiniangstia - mun tarinassa aikoinaan päähenkilö tekee itsarin hyppäämällä metrojunan alle. Kohtalokas tarina nimeltään "viimeinen kevätpäivä" tmv. ja ainakin kerran oli siihen mennessä Helsingissä metrossa ajanutkin. :D
VastaaPoistaMulle on nuo ekat värssyt tuttuja, mutta muut eivät. Olen vanhempaa kaliperiä. Tein joskus postauksenkin kiiltokuvien kera noista värssyistä:)
VastaaPoistaMukava postaus!
Ai että mä haluaisin lukea nuo omat tarinani nyt! Miten sä muistit?! Harmi, että oon hukannut sen vihon:( Mutta juu, kuolema odotti päähenkilöä aina jossain muodossa. Kolari oli usein aika varma juttu.
VastaaPoista-sisko
Ihania muistoja!
VastaaPoistaSinä muistat muuten hämmästyttävän hyvin omia kouluaikoja! Ollaan varmaan aika samaa ikäluokkaa ja ala- ja yläastejutut tuntuu puoliksi unohtuneen, opiskeluajat nyt toki vielä muistaa ja lukioaikaakin. Toki silläkin voi olla vaikutusta, että olet kouluympyröissä edelleen :) Kun ei ole alalla, niin se maailma tuntuu niin kaukaiselta ja unohtuneelta (ja omat lapset eivät vielä ole kouluiässä).